Oh,well. Taas saa täti nöyrästi tunnustaa että kun kerran on ollut merkittävän, lähes sairaalloisen ylipanoinen (BMI lähes 40) niin aina pitäisi olla tarkkana. Oma pää on se suurin vastus, ja ilmeisesti kun pääsin lokakuussa alkuperäiseen tavoitteeseeni, oma pää jotenkin kuvitteli että olen valmis. Ja pisti koko homman löperiksi. Siitä (ja ah niin ihanista jouluherkuista) johtuen, painan taas yli 80 kiloa. Tarkalleen sanottuna 81.9 kiloa. Voihan tanakelettu.
EN MISSÄÄN NIMESSÄ suosittele hyppäämään puntarille suoraan joulun herkuttelun jälkeen. Osa tästäkin painostani nimittäin varmasti on epätavanomaisemman herkuttelun tuomaa nestekertymää, ja jos on yhtään vaakan vanki ja isommat lukemat ahistaa ja masentaa niin käykää vasta tammikuun puolella. Tunnen itseäni jo sen verran että menin vaakalle, koska arvelinkin jotain tämän suuntaista. Ajattelin että saisin kunnon shokkihoitoa joka täräyttäisi minut takaisin kaidalle polulle. Mutta ihan näin suurta shokkia en kyllä osannut odottaa. Liki 10 kiloa kahdessa kuukaudessa. Hirveen hieno suoritus. Mut väärään suuntaan...
No, täräytys kyllä tuli, aamupalaksi söin munakasta salaatilla ja tonnikalasalaatti odottaa jo jääkaapissa töihin lähtöä. Pitää näköjään ottaa jatkuvasti vauhtia suuremmista lukemista että pääsee taas ponnistamaan pienempiä kohti... Positiivista tässä lienee nyt lähinnä vain se, että vuoden takaiseen verrattuna olen vielä voitolla. Ja että asenteeni on kuitenkin siinämielessä terve etten nyt totea koko paremmille elämäntavoille että morjens. Kyllä täältä taas noustaan...
Ole tässä nyt sitten ammattilainen, kun omakaan paino ei susotu pysymään kurissa :D Mutta semmoista se nyt vaan on, välillä menee hyvin ja välillä huonosti, siitä huolimatta jatketaan etteenpäin.
maanantai 28. joulukuuta 2015
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Vierivä kivi ei sammaloidu
Joulun alla on kotisiivojalla kiirettä. En valita, on ihanaa kun on töitä, ja asiakkaat on pääsääntöisesti olleet niin hyvällä mielellä ja aidon iloisia puhtaista kodeistaan, että saa itsekin hyvää mieltä ja lisää virtaa tekemiseensä. Eilen eräs vanhempi rouva alkoi itkemään kun annoin firman joulutervehdyksen hänelle. Siinä kostui omakin linssi, ja taas muistin olla kiitollinen siitä että minulla on niitä rakkaita joiden kanssa joulua viettää. Paljon voi olla elämässä vastoinkäymisiä ja ongelmia, mutta perhe, se on iso ja äänekäs, ja niin valtavan rakas. Tänä jouluna tosin olemme miehen kanssa kahden, uusioperheessä sekin on joskus tilanne, joulut ei ole poikkeus. Mutta uskon että rauhoittuminen hiljaisuuteen ihan kahdestaan ei sekään ole huono asia, ja käymme toki aattona miehen vanhempien luona missä sitten on muutakin sukua.
Yritystoiminta alkaa tammikuussa. Vielä en osaa oikein edes pelätä, odottelen Y-tunnusta että pääsen tositoimiin markkinoinnissa ja alan kirjailla varauksia ylös. Nykyinen työnantaja muuttuu asiakkaaksi, eli edelleen saan tehdä tätä antoisaa työtä hänelle, siitä olen iloinen. Tässä vuoden lopulla, ensi vuoden alussa, tulee siten varmaankin jotain muutoksia tänne sosiaaliseen mediaankin, mutta niistä lisää jahka ajatukset jalostuvat...
Yritystoiminta alkaa tammikuussa. Vielä en osaa oikein edes pelätä, odottelen Y-tunnusta että pääsen tositoimiin markkinoinnissa ja alan kirjailla varauksia ylös. Nykyinen työnantaja muuttuu asiakkaaksi, eli edelleen saan tehdä tätä antoisaa työtä hänelle, siitä olen iloinen. Tässä vuoden lopulla, ensi vuoden alussa, tulee siten varmaankin jotain muutoksia tänne sosiaaliseen mediaankin, mutta niistä lisää jahka ajatukset jalostuvat...
maanantai 14. joulukuuta 2015
Tulevan yrittäjän joulukiireet
Yritysneuvoja torstaina ei suinkaan ampunut alas suunnitelmiani, vaan piti minua hyvin valmistautuneena, sekä mahdollisuuksiani pärjätä hyvinä. Joten nyt on starttirahahakemus vetämässä ja sitten kun sieltä päätös tulee (oli se sitten myönteinen tai kielteinen) niin voi laittaa yrityksen vireille ihan oikeasti.
Viikonloppu vietettiin mummolassa, ja nähtiin jopa hieman lunta :D Täällä Raisiossa, suomen Lontoossa, sataa aina vettä. Katsokaapa huviksenne uutisten jälkeen sääennuste, aina ne sateet tulee lounaasta. Eli täällä sataa. No kuitenkin, mummolassa oli ihan joulufiilis, syötiin paljon, lapset riehui ja meni sokerista seinille, juteltiin äitin kanssa yöllä kun muut nukkui ja muutenkin tuntui ihan samalta kuin jouluisin. Vain siskot puuttui <3
Sunnuntaina tein äitille pikasiivouksen ja pesin lattiat, hän tykkäsi kovasti, ja sitten kävin pikkuveljen lukaalin puolella tekemässä hänelle ja perheelleen joulusiivot joululahjaksi oikein pitkän kaavan kautta. 4 tuntia siinä meni, ja käsikin otti osumaa, mutta tuli niin hyvä mieli itselle kun sai antaa toisille lahjaksi (siivous)stressittömän joulun! Mummin, vaarin ja siskon ja siskonmiehen paketit jäi mummolaan aattoa odottamaan, kaikki käsintehtyjä. Olen koittanut tänä vuonna ostaa mahdollisimman vähän, ja tehdä itse mahdollisimman paljon. Senkin takia tuo joulusiivousidea oli minusta hyvä, kun sai omaa osaamistaan antaa toisille, eikä turhaa krääsää.
Paljon on kyllä elämä muuttunut siitä mitä se oli vielä vuosikin sitten. En olisi kyllä vuosi sitten, tai puolikaan vuotta sitten, uskonut että aion perustaa oman yrityksen, ja uskon täysin siihen että voin tienata leipäni yrittäen! Nyt on kovasti suunnittelut käynnissä, jonkun verran aion tehdä myös PTn hommia, vaikka pääasiassa yritystoimintani keskittyykin kotisiivouksiin ja kotiapuhommiin. Vielä ei edes pelota, vaikka yrittäminen tänä päivänä onkin aika riskaabelia hommaa. Odotan oikeastaan aika innolla tulevaa vuotta. Aika sitten näyttää miten tän tätin käy.
Viikonloppu vietettiin mummolassa, ja nähtiin jopa hieman lunta :D Täällä Raisiossa, suomen Lontoossa, sataa aina vettä. Katsokaapa huviksenne uutisten jälkeen sääennuste, aina ne sateet tulee lounaasta. Eli täällä sataa. No kuitenkin, mummolassa oli ihan joulufiilis, syötiin paljon, lapset riehui ja meni sokerista seinille, juteltiin äitin kanssa yöllä kun muut nukkui ja muutenkin tuntui ihan samalta kuin jouluisin. Vain siskot puuttui <3
Sunnuntaina tein äitille pikasiivouksen ja pesin lattiat, hän tykkäsi kovasti, ja sitten kävin pikkuveljen lukaalin puolella tekemässä hänelle ja perheelleen joulusiivot joululahjaksi oikein pitkän kaavan kautta. 4 tuntia siinä meni, ja käsikin otti osumaa, mutta tuli niin hyvä mieli itselle kun sai antaa toisille lahjaksi (siivous)stressittömän joulun! Mummin, vaarin ja siskon ja siskonmiehen paketit jäi mummolaan aattoa odottamaan, kaikki käsintehtyjä. Olen koittanut tänä vuonna ostaa mahdollisimman vähän, ja tehdä itse mahdollisimman paljon. Senkin takia tuo joulusiivousidea oli minusta hyvä, kun sai omaa osaamistaan antaa toisille, eikä turhaa krääsää.
Paljon on kyllä elämä muuttunut siitä mitä se oli vielä vuosikin sitten. En olisi kyllä vuosi sitten, tai puolikaan vuotta sitten, uskonut että aion perustaa oman yrityksen, ja uskon täysin siihen että voin tienata leipäni yrittäen! Nyt on kovasti suunnittelut käynnissä, jonkun verran aion tehdä myös PTn hommia, vaikka pääasiassa yritystoimintani keskittyykin kotisiivouksiin ja kotiapuhommiin. Vielä ei edes pelota, vaikka yrittäminen tänä päivänä onkin aika riskaabelia hommaa. Odotan oikeastaan aika innolla tulevaa vuotta. Aika sitten näyttää miten tän tätin käy.
torstai 10. joulukuuta 2015
Nyt meinaa jännittää
Eilinen meni mukavasti töissä, vähän vähillä eväillä tosin siihen verrattuna että oli aika raskasta hommaa, ja siksi pisti väsyttämään iltapäivällä. Mutta mies teki ruoan ja sain syödäkseni, ja sitten se vielä raahasi mut kävelylle, niin johan alkoi piristymään. Oisi se vaan tärkeää muistaa syödä riittävästi, varsinkin kun koittaa hallita painoaan. Jos syö liian vähän niin se kyllä varmasti kostautuu napostelunhimona ja ylilyönteinä illalla.
Lasten harrastukset jäi joulutauolle ja juteltiin kaikkien kanssa että mitä ne haluaisi kevät kaudelle. Pienin haluaa vaihtaa baletin painiin. Se oli mulle ehkä vähän yllätys, mutta tottakai se käy. En todellakaan ala kieltämään tyttöä painimasta. Ekaluokkalainen taas haluaa jatkaa balettia, mutta vaihtaisi telinevoimistelun rytmiseen voimisteluun. Lupasin että saa kokeilla sitäkin nyt sitten yhden kauden. Minusta on tärkeää antaa lasten kokeilla useampaa juttua, jos sieltä sitten löytyisi sellainen jota oikeasti haluavat tehdä. Toki kokeilu kestää sitten sen yhden kauden, mitään kahden kerran kokeiluja en hyväksy, vaan lapsenkin pitää ymmärtää että sitoutuu harrastukseensa kauden ajaksi. Kerran viikossa. Vanhin taas olisi lopettanut kaiken ja etsinyt ohjelmontikerhon. No, annoin luvan etsiä ohjelmointikerhon, mutta ilmotin pojan silti telinevoimisteluun ja freegymiin, niinkuin syyskaudellakin. Vaikka uskon että lapsen pitää saada kokeilla useampaa juttua, uskon myös että lapsen pitää liikkua. Jos poika ei osaa ehdottaa mielekkäämpää lajia tilalle, ja on noissa jo yhden kauden käynyt hyvillä mielin, niin saa sitten käydä ensi kaudenkin. Nuorempi poika jatkaa kilpauraansa painissa, ja harrastelua telinevoimistelussa. Häneltä on nyt jäänyt jalkapallo pois (nappulaliiga loppui) ja poika on siitä ollut vähän harmissaan, mutta toisaalta onpa sitten hänelläkin välillä vähän vapaata.
Mutta se mikä nyt vähän jänskättää, on se että olen menossa tänään, kahden tunnn kuluttua, juttelemaan yritysneuvojan kanssa. Liiketoimintasuunnitelma laskelmineen on valmis, ja olen aika varma että aloitan liiketoiminnan ensi vuoden alusta. Mutta jos neuvoja täysin teilaa ajatukseni ja laskelmani niin sitten kyllä masentaa. Peukut pystyyn ja sormet ristiin!
Lasten harrastukset jäi joulutauolle ja juteltiin kaikkien kanssa että mitä ne haluaisi kevät kaudelle. Pienin haluaa vaihtaa baletin painiin. Se oli mulle ehkä vähän yllätys, mutta tottakai se käy. En todellakaan ala kieltämään tyttöä painimasta. Ekaluokkalainen taas haluaa jatkaa balettia, mutta vaihtaisi telinevoimistelun rytmiseen voimisteluun. Lupasin että saa kokeilla sitäkin nyt sitten yhden kauden. Minusta on tärkeää antaa lasten kokeilla useampaa juttua, jos sieltä sitten löytyisi sellainen jota oikeasti haluavat tehdä. Toki kokeilu kestää sitten sen yhden kauden, mitään kahden kerran kokeiluja en hyväksy, vaan lapsenkin pitää ymmärtää että sitoutuu harrastukseensa kauden ajaksi. Kerran viikossa. Vanhin taas olisi lopettanut kaiken ja etsinyt ohjelmontikerhon. No, annoin luvan etsiä ohjelmointikerhon, mutta ilmotin pojan silti telinevoimisteluun ja freegymiin, niinkuin syyskaudellakin. Vaikka uskon että lapsen pitää saada kokeilla useampaa juttua, uskon myös että lapsen pitää liikkua. Jos poika ei osaa ehdottaa mielekkäämpää lajia tilalle, ja on noissa jo yhden kauden käynyt hyvillä mielin, niin saa sitten käydä ensi kaudenkin. Nuorempi poika jatkaa kilpauraansa painissa, ja harrastelua telinevoimistelussa. Häneltä on nyt jäänyt jalkapallo pois (nappulaliiga loppui) ja poika on siitä ollut vähän harmissaan, mutta toisaalta onpa sitten hänelläkin välillä vähän vapaata.
Mutta se mikä nyt vähän jänskättää, on se että olen menossa tänään, kahden tunnn kuluttua, juttelemaan yritysneuvojan kanssa. Liiketoimintasuunnitelma laskelmineen on valmis, ja olen aika varma että aloitan liiketoiminnan ensi vuoden alusta. Mutta jos neuvoja täysin teilaa ajatukseni ja laskelmani niin sitten kyllä masentaa. Peukut pystyyn ja sormet ristiin!
tiistai 8. joulukuuta 2015
7. ja 8.12.
Ja kun asiat ei mene ihan putkeen.
Jouduin siirtämään thaiboxing kurssin tammikuulle. No, onneksi sai siirtää, eikä mennyt koko hupi sivusuun. Että ottaa päähän, mutta hei, suunnitelmat elää. Nyt on aika kiirettä kaikkien uusien jännittävien työkuvioiden kanssa, ja lasten jouluhommien kanssa, joten se tammikuu on kyllä parempi aika senkin puolesta. Myös lasten harrastuspäivät vähän muuttuu ensivuoden alusta, ja sopivasti thaiboxin kurssipäiviltä pois... Joten ei sitten ole sitäkään pientä estettä.
Meillä on nyt laitettu joulua ja itse olen tehnyt paperihommia, ja suunnitelmia. Huomenna sitten ihan oikeisiin töihin taas, ja torstai aamuna onkin jännät paikat... sitten olen monella tapaa viisaampi.
Jouduin siirtämään thaiboxing kurssin tammikuulle. No, onneksi sai siirtää, eikä mennyt koko hupi sivusuun. Että ottaa päähän, mutta hei, suunnitelmat elää. Nyt on aika kiirettä kaikkien uusien jännittävien työkuvioiden kanssa, ja lasten jouluhommien kanssa, joten se tammikuu on kyllä parempi aika senkin puolesta. Myös lasten harrastuspäivät vähän muuttuu ensivuoden alusta, ja sopivasti thaiboxin kurssipäiviltä pois... Joten ei sitten ole sitäkään pientä estettä.
Meillä on nyt laitettu joulua ja itse olen tehnyt paperihommia, ja suunnitelmia. Huomenna sitten ihan oikeisiin töihin taas, ja torstai aamuna onkin jännät paikat... sitten olen monella tapaa viisaampi.
sunnuntai 6. joulukuuta 2015
5.12 ja 6.12 itsenäisyyspäivä
Joulukuu se vaan etenee eikä lupaa kysele. Vaikka niin ajattelin ehtiä kirjoittamaan jotain ns. järkevää joka päivä, niin toisin tuntuu käyvän. Mutta väliäkö hällä.
Kovin joulukuiset fiilikset ei tosi ole täällä Raisiossa, missä mekin asutaan nykyään ihan meren rannalla. Vesi nousee nousemistaan, mun peruslenkkipolku on jo meren valtaama ja pellot sen ympärillä samaten. Venesatamassa käytiin katsomassa, niin parkkipaikat on veden vallassa ja laiturit keinuu hurjasti aaltojen päällä. Pyörätie on katki paristakin kohtaa Raisiosta Naantaliin päin, ja on vaan ajan kysymys koska vesi nousee tiellekin.
Siitä huolimatta aion noudattaa jouluperinnettäni, jota olen noudattanut siitä asti kun viimein taivuin ostamaan muovikuusen. (Muovikuusi hyi että, mutta kestävä kehitys ja vähemmän neulasia sisällä ja plaa plaa. Oikeasti se muovikuusi on pop siksi että ehtii hyvin nauttimaan kuusesta ja joulufiiliksestä jo ennen joulua, koska jouluna lapset ei sitten ole kotosalla) Joten tänään sitten pistetään kuusi pystyyn, koristellaan ja sitä katsellessa juodaan glögiä ja syödään pipareita.
Kovin joulukuiset fiilikset ei tosi ole täällä Raisiossa, missä mekin asutaan nykyään ihan meren rannalla. Vesi nousee nousemistaan, mun peruslenkkipolku on jo meren valtaama ja pellot sen ympärillä samaten. Venesatamassa käytiin katsomassa, niin parkkipaikat on veden vallassa ja laiturit keinuu hurjasti aaltojen päällä. Pyörätie on katki paristakin kohtaa Raisiosta Naantaliin päin, ja on vaan ajan kysymys koska vesi nousee tiellekin.
Siitä huolimatta aion noudattaa jouluperinnettäni, jota olen noudattanut siitä asti kun viimein taivuin ostamaan muovikuusen. (Muovikuusi hyi että, mutta kestävä kehitys ja vähemmän neulasia sisällä ja plaa plaa. Oikeasti se muovikuusi on pop siksi että ehtii hyvin nauttimaan kuusesta ja joulufiiliksestä jo ennen joulua, koska jouluna lapset ei sitten ole kotosalla) Joten tänään sitten pistetään kuusi pystyyn, koristellaan ja sitä katsellessa juodaan glögiä ja syödään pipareita.
lauantai 5. joulukuuta 2015
Luukku neljä, lepopäivä?
Siis päivä ilman treenejä. Mutta lopulta niin kiireinen etten ehtinyt edes blogia päivittää. Kevyet 8 tuntia töissä, tyttärien vienti isälleen, pikainen ruoka ja sitten 2 tuntia toisissa töissä. Loppuilta menikin leppoisasti murun kainalossa sohvalla, ja taisin siinä juoda pari oluttakin ruokavalion ohi. Soo soo minä.
Lepopäivästä olin kuitenkin ajatellut kirjoittavani. Tieteellisempiä selostuksia on netti pullollaan, joten riittänee että mainitsen että fysiologian näkökulmasta lepo on valtavan tärkeä tekijä kehon palautumsessa. Lihakset saavat aikaa korjata mikrovauriot ja kerätä energiavarastot täyteen seuraavaa suoritusta varten, vammoja ei synny yhtä herkästi ja liikkuminen pysyy turvallisempana. Henkisesti lepopäivä tekee usein myös hyvää, vaikka se on yhtälailla yksilöllstä, Jollekin lepopäivä voi aiheuttaa entistä enemmän stressiä.
Se sitten onkin kiistanalaisempi juttu, että mikä on se oikea määrä lepoa, ja mitä levolla tarkoitetaan. Kilpaurheilijalle se todennäköisesti tarkoittaa että päivän treenit on vaan kevyemmät, tai kehonhuoltoa. Mutta tavallinen pulliainen taas ajattelee että lepopäivänä ei sitten tehdä yhtään mitään. Jokainen aktiiviliikkuja määrittelee siis itse sen miten lepää, mutta jos liikkuu alle 5 kertaa viikossa niin ei tarvi lepopäivistäkään murhetia, kun ne tulevat viikkoon automattisesti mukaan.
PT koulutuksessa puhuttiin paljon lepopäivistä ja niiden merkityksestä, niin hyvässä kuin pahassa. Itse pystyin ammentamaan tietoa myös menneistä koulutuksista, hevoshierojan opinnoissa (hevostenvalmentajan at) käytiin myös läpi täsmälleen samaa asiaa. Vaikka hevonen ja ihminen ovatkin hyvin erinäköiset, on yhtäläisyyksiä kutenkin paljon. Luuranko ja lihakset menevät samoin latinankielisin nimin ja fysiologia, elimistön ja lihasten toiminta, menee ihan samalla kaavalla. Ylikunto voi iskeä vaikka lähtötaso olisi mikä, se ei ole vain kilpaurheilijoiden vaiva. Jokaisen liikkumsta aloittavan kannattaisi pyrkiä seuraamaan jotain ammattilaisen tekemää ohjetta, mutta muistae oma lähtötasonsa. Paras tapa saada uusi liikuntaharrastus loppumaan on aloittaa liian kovaa.
Lepopäivästä olin kuitenkin ajatellut kirjoittavani. Tieteellisempiä selostuksia on netti pullollaan, joten riittänee että mainitsen että fysiologian näkökulmasta lepo on valtavan tärkeä tekijä kehon palautumsessa. Lihakset saavat aikaa korjata mikrovauriot ja kerätä energiavarastot täyteen seuraavaa suoritusta varten, vammoja ei synny yhtä herkästi ja liikkuminen pysyy turvallisempana. Henkisesti lepopäivä tekee usein myös hyvää, vaikka se on yhtälailla yksilöllstä, Jollekin lepopäivä voi aiheuttaa entistä enemmän stressiä.
Se sitten onkin kiistanalaisempi juttu, että mikä on se oikea määrä lepoa, ja mitä levolla tarkoitetaan. Kilpaurheilijalle se todennäköisesti tarkoittaa että päivän treenit on vaan kevyemmät, tai kehonhuoltoa. Mutta tavallinen pulliainen taas ajattelee että lepopäivänä ei sitten tehdä yhtään mitään. Jokainen aktiiviliikkuja määrittelee siis itse sen miten lepää, mutta jos liikkuu alle 5 kertaa viikossa niin ei tarvi lepopäivistäkään murhetia, kun ne tulevat viikkoon automattisesti mukaan.
PT koulutuksessa puhuttiin paljon lepopäivistä ja niiden merkityksestä, niin hyvässä kuin pahassa. Itse pystyin ammentamaan tietoa myös menneistä koulutuksista, hevoshierojan opinnoissa (hevostenvalmentajan at) käytiin myös läpi täsmälleen samaa asiaa. Vaikka hevonen ja ihminen ovatkin hyvin erinäköiset, on yhtäläisyyksiä kutenkin paljon. Luuranko ja lihakset menevät samoin latinankielisin nimin ja fysiologia, elimistön ja lihasten toiminta, menee ihan samalla kaavalla. Ylikunto voi iskeä vaikka lähtötaso olisi mikä, se ei ole vain kilpaurheilijoiden vaiva. Jokaisen liikkumsta aloittavan kannattaisi pyrkiä seuraamaan jotain ammattilaisen tekemää ohjetta, mutta muistae oma lähtötasonsa. Paras tapa saada uusi liikuntaharrastus loppumaan on aloittaa liian kovaa.
torstai 3. joulukuuta 2015
kolmas päivä mustelmat toi..
Juu. Kuten eilisistä fiiliksistä osasin arvata, niin aika kivasti lähtee mustelmat nousemaan tuohon oikeaan jalkaan. Hyvin näkee että ei oo ihan osannut oikealla kohdalla säärtä potkia, tai siis silloin kun ei ole osunut oikealla kohdalla on tullut kipeää.
Lihakset ei ole niin pahasti kipeytyneet kuin pelkäsin, mutta oli kyllä varsin palkitsevaa kolotusta kun ramppasi yhdessä kohteessa portaita toiseen kerrokseen monta kertaa.
Työkuvioissa tapahtuu kaikenlaista mielenkiintoista, tämä joulukuu on nyt aika jännää aikaa. Positiivisia muutoksia tiedossa. Niistä kuitenkin lisää vasta myöhemmin kun alkavat varmistua.
Lihakset ei ole niin pahasti kipeytyneet kuin pelkäsin, mutta oli kyllä varsin palkitsevaa kolotusta kun ramppasi yhdessä kohteessa portaita toiseen kerrokseen monta kertaa.
Työkuvioissa tapahtuu kaikenlaista mielenkiintoista, tämä joulukuu on nyt aika jännää aikaa. Positiivisia muutoksia tiedossa. Niistä kuitenkin lisää vasta myöhemmin kun alkavat varmistua.
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
toinen päivä, mut tuntuu ihan aatolta!
Fiilis aika loistava, tänään pääsin tekemään jotain mitä olen haikaillut tekeväni noin kaksikymmentä vuotta. Tai no, ihan täsmälleen tästä en osannut haaveilla, mutta olen teinistä asti ollut kiinnostunut potkunyrkkeilystä, mutten ole koskaan uskaltautunut mukaan, taas se sama vanha virsi siitä miten olen liian huono, lihava enkä osaa... JESSUS NAINEN!! Lihavana huonona ja osaamattona sitä saakeli säilyykin jos ei koskaan kokeile mitään...
No, tänään oli sitten se thainyrkkeilyn peruskurssin odotettu eka kerta. Kiitos työkaverin joka kurssia suositteli, uskaltauduin ilmottautumaan. Ja kiitos jonkin uskomattoman uuden rohkeuden jota itsestäni olen löytänyt, uskaltauduin vieraalle salille, vieraaseen porukkaan, yksin. Ja vielä myöhässä... Mutta kyllä vaan kannatti. Nyt on oikea sääri mustelmilla ja jokapaikkaan sattuu. Oli aika rankkaa. Sain pariksi onneksi miehen, koska en tiedä olisiko mä samalla lailla uskaltanut iskeä ja potkia voimalla jos niitä patjoja (pitäs varmaan googlettaa oikea termi kun en muista) jos niitä olisi joku pikkanen likka pidellyt.
Ja sitten vielä samaan hintaan saa keskiviikkoisin osallistua peruskurssin jälkeen kuntonyrkkeilyyn.. Joten mähän sitten jäin sinnekin. Huomenna voi työpäivä olla mielenkiintoinen, kun jo nyt illalla oli vaikeuksia laskeutua portaat yläkerrasta.
Maanantaina taas. Jee!!
No, tänään oli sitten se thainyrkkeilyn peruskurssin odotettu eka kerta. Kiitos työkaverin joka kurssia suositteli, uskaltauduin ilmottautumaan. Ja kiitos jonkin uskomattoman uuden rohkeuden jota itsestäni olen löytänyt, uskaltauduin vieraalle salille, vieraaseen porukkaan, yksin. Ja vielä myöhässä... Mutta kyllä vaan kannatti. Nyt on oikea sääri mustelmilla ja jokapaikkaan sattuu. Oli aika rankkaa. Sain pariksi onneksi miehen, koska en tiedä olisiko mä samalla lailla uskaltanut iskeä ja potkia voimalla jos niitä patjoja (pitäs varmaan googlettaa oikea termi kun en muista) jos niitä olisi joku pikkanen likka pidellyt.
Ja sitten vielä samaan hintaan saa keskiviikkoisin osallistua peruskurssin jälkeen kuntonyrkkeilyyn.. Joten mähän sitten jäin sinnekin. Huomenna voi työpäivä olla mielenkiintoinen, kun jo nyt illalla oli vaikeuksia laskeutua portaat yläkerrasta.
Maanantaina taas. Jee!!
tiistai 1. joulukuuta 2015
Joulukuun 1. päivä
Mä olen joulufiilistelijä salaa. Shhhh. Älkää kertoko kellekään. En ala hössöttää joulua marraskuussa enkä saa mitään kauheaa joulustressiä, mutta tykkään fiilistellä. Kyllä mä jo ekana adventtina laitoin jouluvaloja ja joulukoristeita esille, vaikka olikin vielä marraskuu. Ja teen iltaisin sohvalla joululahjoja, ja tonttuilen. Tänävuonna rajoitan leipomisen mummolaviikonloppuun ja aattoon. Mutta noin muuten.
Mutta päätin kehittää uudenlaisen tavan fiilistellä, ja pitää blogissa joulukalenteria. Ensimmäisen päivän aihe tulee tässä:
Kehonpainoharjoittelun jälkifiilikset! Toiset kehonpainotreenit takana, ja tuosta matolta oli vaikea päästä ylös. Että tehoaa! Huomenna voi olla mielenkiintoinen eka nyrkkeilytreeni kun koko kroppa on kipeänä, eilisestä yläkroppatreenistä ja tän päivän jalkatreenistä. Mutta olen tosi tyytyväinen itseeni, että olen nyt treenejä tehnyt, ja ottanut taas itseäni niskasta kiinni. Ehkäpä ensi kesänä onnistuu jo käsilläseisonta? Pikkuhiljaa, mutta nyt tehdään hommia sen kropan eteen jonka tahdon. Ei niinkään ulkonäöllisesti, mutta suorituskyvyltään.
Mutta päätin kehittää uudenlaisen tavan fiilistellä, ja pitää blogissa joulukalenteria. Ensimmäisen päivän aihe tulee tässä:
Kehonpainoharjoittelun jälkifiilikset! Toiset kehonpainotreenit takana, ja tuosta matolta oli vaikea päästä ylös. Että tehoaa! Huomenna voi olla mielenkiintoinen eka nyrkkeilytreeni kun koko kroppa on kipeänä, eilisestä yläkroppatreenistä ja tän päivän jalkatreenistä. Mutta olen tosi tyytyväinen itseeni, että olen nyt treenejä tehnyt, ja ottanut taas itseäni niskasta kiinni. Ehkäpä ensi kesänä onnistuu jo käsilläseisonta? Pikkuhiljaa, mutta nyt tehdään hommia sen kropan eteen jonka tahdon. Ei niinkään ulkonäöllisesti, mutta suorituskyvyltään.
maanantai 30. marraskuuta 2015
Kun plösö vaanii aivan kintereilläsi
Jos on ollut painoindeksiltään liki yli 40, ja siten huomattavan/sairaanloisen ylipainoinen, ja elämäntavat siten aivan perseellään, on vielä 30 kiloa kevyempänäkin pelko persauksissa sen suhteen että lihoo takaisin. Varsinkin kun on pitkä historia jojolaihdutusta takana, ja vielä matkaa tavoitepainoon. Ja ihan perusteeton se pelko ei ole, nimimerkillä +5 kiloa vajaassa 2 kuukaudessa.
Karu totuus on, että ruokailut on muuttuneet epäsäännöllisiksi ja syön enemmän leipää kuin kasviksia. Liikunta on pikkuhiljaa loppunut liki kokonaan, ainoastaan ruumiillinen työ ja lapsien ja miehen kanssa liikkuminen on pitänyt minut alle 80 kiloisena... Salilla kävin muutaman kerran innostuttuani, ja sitten se taas jäi. Juossut en ole yli 2 kilsaa pitkään aikaan. Töissä olen lipsunut ostamaan kaupasta jotain nopeaa sen sijaan että tekisin eväät mukaan, enkä vain yksinkertaisesti ole asettanut omaa hyvinvointiani etusijalle.
Joten onko ihme että olo on vetelä, plösö, kurja, masentunut (no vähän vaan) ja vetämätön? Oiskos aika taas katsoa totuutta silmiin, ja todeta että jos en nyt tee korjausliikettä, niin olen lihonut koko 30 kiloa takaisin korkoineen ennen pääsiäistä? Ja minä EN mene enää siihen olotilaan ja kehoon takaisin. En kertakaikkiaan.
Joten.
Keskiviikkona alkaa thaiboxingin perusteet. Kurssi kestää joulukuun, 8 kertaa, eli kahdesti viikossa. Siinä on taas yksi juttu jota olen aina halunnut kokeilla, mutten ole kehdannut/uskaltanut/saanut aikaiseksi. Odotan sitä niin innolla, että voin olla aivan varma että suoritan koko kurssin eikä into lopahda.
Sen lisäksi irtisanoin salikortin, kun en kerran siellä käy. Katsotaan sitten myöhemmin jos iskee salikärpänen uudelleen. Nyt on turha siitä maksaa. Sen sijaan otin hyllystä kehonpainoharjoittelun oppaan, ja merkkasin kalenteriin harjoituspäivät (4 viikossa). Olen aina ihaillut tanssijoita ja nyttemmin tankotanssijoita sekä akrobatiaa harrastavia, haluan kehon joka pystyy käsilläseisontaan, leuanvetoon sekä kärrynpyörään. Noin alkuun. Matka on pitkä, mutta ekan askeleen otin tänään. Treeni aloittelijoille oli kyllä raskas, mutta hyvä niin. Tietääpä tehneensä.
Ruokailujen suhteen ei aio stressata. Katson nyt alkuun että syön 3 tunnin välein, ja että juon pienen juomapulloni tyhjäksi vedestä aina ennenkuin on seuraava ruoka. Sillä uskon pääseväni taas jo terveemmän syömisen alkuun.
Tsemppiä minä! Ei se montako kertaa kaatuu, vaan se montako kertaa nousee jälleen ylös...
Karu totuus on, että ruokailut on muuttuneet epäsäännöllisiksi ja syön enemmän leipää kuin kasviksia. Liikunta on pikkuhiljaa loppunut liki kokonaan, ainoastaan ruumiillinen työ ja lapsien ja miehen kanssa liikkuminen on pitänyt minut alle 80 kiloisena... Salilla kävin muutaman kerran innostuttuani, ja sitten se taas jäi. Juossut en ole yli 2 kilsaa pitkään aikaan. Töissä olen lipsunut ostamaan kaupasta jotain nopeaa sen sijaan että tekisin eväät mukaan, enkä vain yksinkertaisesti ole asettanut omaa hyvinvointiani etusijalle.
Joten onko ihme että olo on vetelä, plösö, kurja, masentunut (no vähän vaan) ja vetämätön? Oiskos aika taas katsoa totuutta silmiin, ja todeta että jos en nyt tee korjausliikettä, niin olen lihonut koko 30 kiloa takaisin korkoineen ennen pääsiäistä? Ja minä EN mene enää siihen olotilaan ja kehoon takaisin. En kertakaikkiaan.
Joten.
Keskiviikkona alkaa thaiboxingin perusteet. Kurssi kestää joulukuun, 8 kertaa, eli kahdesti viikossa. Siinä on taas yksi juttu jota olen aina halunnut kokeilla, mutten ole kehdannut/uskaltanut/saanut aikaiseksi. Odotan sitä niin innolla, että voin olla aivan varma että suoritan koko kurssin eikä into lopahda.
Sen lisäksi irtisanoin salikortin, kun en kerran siellä käy. Katsotaan sitten myöhemmin jos iskee salikärpänen uudelleen. Nyt on turha siitä maksaa. Sen sijaan otin hyllystä kehonpainoharjoittelun oppaan, ja merkkasin kalenteriin harjoituspäivät (4 viikossa). Olen aina ihaillut tanssijoita ja nyttemmin tankotanssijoita sekä akrobatiaa harrastavia, haluan kehon joka pystyy käsilläseisontaan, leuanvetoon sekä kärrynpyörään. Noin alkuun. Matka on pitkä, mutta ekan askeleen otin tänään. Treeni aloittelijoille oli kyllä raskas, mutta hyvä niin. Tietääpä tehneensä.
Ruokailujen suhteen ei aio stressata. Katson nyt alkuun että syön 3 tunnin välein, ja että juon pienen juomapulloni tyhjäksi vedestä aina ennenkuin on seuraava ruoka. Sillä uskon pääseväni taas jo terveemmän syömisen alkuun.
Tsemppiä minä! Ei se montako kertaa kaatuu, vaan se montako kertaa nousee jälleen ylös...
keskiviikko 18. marraskuuta 2015
Kun on aika vaihtaa juoksukenkää
Olen jo pitkään epäillyt että jalkavaivoihini yksi syypää olisi lenkkitossuni. Pelkästään kenkää olisi toki tyhmää syyttää, kesällä meni treenimäärät kuntoon nähden vähän överiksi ja edelleen toinen jalkani on heikompi mikä varmasti vaikuttaa liikeratoihin. Mutta silti taustalla on nakertanut ajatus siitä, että kenkä voisi olla ihan aiheellista laittaa tarkempaan syyniin.
Ja onhan noilla nyt jo juostukin. Pelkästään sportstrackerin mukaan liki 500 km, eikä siellä edes ole kaikki lenkit mukana, ja kengät ostin jo joskus projektini alkumetreillä, eli ne on varmaan 3 vuotta vanhat kengät. Lienee siis jo senkin puolesta aika vaihtaa. Lähempi tarkastelu myös osoitti että viimeisen 3 kk aikana kenkien kuviointi on kulunut päkiän kohdalta täysin sileäksi, eli pitoakaan ei kovin kummoisesti enää ole.
Tutkin ja luin juoksukengistä paljon asiaa (ja paljon höpöhöpöä, alan sentään jo erottaa kumpi on kumpaa) ja hoksasin myös sen että yksi syy akillesvaivoihini todella voi olla kengässä, niissä on nimittäin minulle liian leveä lesti, ja jalka pääsee liikkumaan epätoivotusti leveyssuunnassa. Useammassakin lähteessä tämä mainittiin yhtenä syynä akillesjänteen kipeytymiseen. En tiedä onko jalkani oikeasti "laihtunut" mutta myös muissa kengissä olen huomannut että jos kokoni yli satakiloisena oli 38/39 niin nyt se on 37/38. Eli jotain kuitenkin tapahtuu myös jalkaterälle, varmasti korostetusti kun liikunta on tullut mukaan elämään.
Eli joudun hylkäämään vanhat kenkäni. Tämä lienee aika selvää. Mutta sitten tuleekin vastaan se vaikea osuus. Uuden kengän hankinta. Olen luonteeltani pihi säästelijä, joten en haluaisi laittaa juoksukenkään kiinni montaa sataa euroa. Muutenkin kaikki urheiluvaatteeni ovat mallia "lidl" ja joitain harvoja alesta ostettuja merkkituotteita (joista esim asicsin juoksutrikoot vaan on niin ihanat, vaikka ne onkin jo suuret). Mutta kenkä nyt vaan on juoksijalle (haha, sanoin itseäni juuri juoksijaksi, aika hupaisaa) aika oleellinen juttu, enkä todellakaan kaipaa lisää loukkaantumisia. Ostin kyllä lidlistä juoksukengätkin, mutta käytän niitä työkenkinä. Ehkä niillä uskaltaisi kohta jonkin pienen lenkinkin tehdä, sen verran hyvin ne istuvat kun töissä joutuu jaloillaan olemaan koko päivän, mutta suunnitelmissa on kuitenkin hommata oikeasti laadukas sopiva kenkä. Olen pari kk jo katsellut kenkiä kaupoissa ja lehdissä ja selannut netistä, ja toki minulla on muutamia suosikkeja. Mutta jospa nyt kerrankin olisin fiksu ja menisin asian kanssa ihan asiantuntijan puheille. Nyt tulee sitten mukaan se Runfest kisasta voittamani lahjakortti, saan kenkien hinnasta edes 50e pois...
Talvikin (ehkä) tulee, joten hetken pohdin myös talvijuoksuun sopivan kengän hankkimista. Mutta koska uudet kengät on jo muutenkin iso hankinta, niin kaksien kenkien hommaaminen tuntuisi liian pahalta lovelta budjetissa. Päädyin kuitenkin surffaillessani nettikirppikselle ja huomasin ilmoituksen sopivan kokoisista asicsin nastalenkkareista. Olivat niin edulliset että päätin ostaa ne ihan vaan postin välityksellä, ja myydä sitten eteenpäin jos eivät jalkaan istu. Juoksemaan en niillä ole vielä päässyt, en halua kuluttaa nastoja kun täällä mitään lunta ja jäätä vielä ole, mutta ne istuvat jalkaan muuten ja ovat todella hyväkuntoiset. Eivät uusille häpeä. Ekat lenkit sitten kertoo istuvuudesta lisää, niitä odotellessa, mutta varsin tyytyväinen olen toistaiseksi. Sitten pitää enää vaan saada ne kesäsään kengät...
Ja onhan noilla nyt jo juostukin. Pelkästään sportstrackerin mukaan liki 500 km, eikä siellä edes ole kaikki lenkit mukana, ja kengät ostin jo joskus projektini alkumetreillä, eli ne on varmaan 3 vuotta vanhat kengät. Lienee siis jo senkin puolesta aika vaihtaa. Lähempi tarkastelu myös osoitti että viimeisen 3 kk aikana kenkien kuviointi on kulunut päkiän kohdalta täysin sileäksi, eli pitoakaan ei kovin kummoisesti enää ole.
Tutkin ja luin juoksukengistä paljon asiaa (ja paljon höpöhöpöä, alan sentään jo erottaa kumpi on kumpaa) ja hoksasin myös sen että yksi syy akillesvaivoihini todella voi olla kengässä, niissä on nimittäin minulle liian leveä lesti, ja jalka pääsee liikkumaan epätoivotusti leveyssuunnassa. Useammassakin lähteessä tämä mainittiin yhtenä syynä akillesjänteen kipeytymiseen. En tiedä onko jalkani oikeasti "laihtunut" mutta myös muissa kengissä olen huomannut että jos kokoni yli satakiloisena oli 38/39 niin nyt se on 37/38. Eli jotain kuitenkin tapahtuu myös jalkaterälle, varmasti korostetusti kun liikunta on tullut mukaan elämään.
Eli joudun hylkäämään vanhat kenkäni. Tämä lienee aika selvää. Mutta sitten tuleekin vastaan se vaikea osuus. Uuden kengän hankinta. Olen luonteeltani pihi säästelijä, joten en haluaisi laittaa juoksukenkään kiinni montaa sataa euroa. Muutenkin kaikki urheiluvaatteeni ovat mallia "lidl" ja joitain harvoja alesta ostettuja merkkituotteita (joista esim asicsin juoksutrikoot vaan on niin ihanat, vaikka ne onkin jo suuret). Mutta kenkä nyt vaan on juoksijalle (haha, sanoin itseäni juuri juoksijaksi, aika hupaisaa) aika oleellinen juttu, enkä todellakaan kaipaa lisää loukkaantumisia. Ostin kyllä lidlistä juoksukengätkin, mutta käytän niitä työkenkinä. Ehkä niillä uskaltaisi kohta jonkin pienen lenkinkin tehdä, sen verran hyvin ne istuvat kun töissä joutuu jaloillaan olemaan koko päivän, mutta suunnitelmissa on kuitenkin hommata oikeasti laadukas sopiva kenkä. Olen pari kk jo katsellut kenkiä kaupoissa ja lehdissä ja selannut netistä, ja toki minulla on muutamia suosikkeja. Mutta jospa nyt kerrankin olisin fiksu ja menisin asian kanssa ihan asiantuntijan puheille. Nyt tulee sitten mukaan se Runfest kisasta voittamani lahjakortti, saan kenkien hinnasta edes 50e pois...
Talvikin (ehkä) tulee, joten hetken pohdin myös talvijuoksuun sopivan kengän hankkimista. Mutta koska uudet kengät on jo muutenkin iso hankinta, niin kaksien kenkien hommaaminen tuntuisi liian pahalta lovelta budjetissa. Päädyin kuitenkin surffaillessani nettikirppikselle ja huomasin ilmoituksen sopivan kokoisista asicsin nastalenkkareista. Olivat niin edulliset että päätin ostaa ne ihan vaan postin välityksellä, ja myydä sitten eteenpäin jos eivät jalkaan istu. Juoksemaan en niillä ole vielä päässyt, en halua kuluttaa nastoja kun täällä mitään lunta ja jäätä vielä ole, mutta ne istuvat jalkaan muuten ja ovat todella hyväkuntoiset. Eivät uusille häpeä. Ekat lenkit sitten kertoo istuvuudesta lisää, niitä odotellessa, mutta varsin tyytyväinen olen toistaiseksi. Sitten pitää enää vaan saada ne kesäsään kengät...
sunnuntai 8. marraskuuta 2015
Salimotivaatio
Nautin lihaskuntotreenistä. Jo eka kerta salilla aikanaan sai mut huokaamaan onnesta. Olen aina ollut vahva, siis treenimäriin, kokooni ja ikääni verrattuna. Ruumiinrakenteeni on sellainen että lihas tarttuu helposti, joten salilla sai heti fiiliksiä onnistumisesta. Ja nautin myös siitä lihaskivusta, vaikka jotkut väittävätkin ettei kipu ole sen mittari onko treeni mennyt perille. Mutta itse olen kyllä pettynyt jos ei treenit seuraavana päivänä tunnu missään.
Kesällä se salilla käyminen sitten kuitenkin vain jäi. Muutokset on usein sellaisia jotka vaikuttaa negatiivisesti. Vieraalle salille treenaamaan vierailla laitteilla, vieraiden ihmisten keskellä... se ei ollutkaan ihan helppoa. Muutaman kerran kävin, mutta sitten muka ei aika riittänyt, enkä vaan saanut lähdettyä. No kuten olen maininnutkin hain sitä motivaatiota salin PTltä. Olin jo irtisanomassa jäsenyyttä jota olen kokoajan maksanut, kun sain sähköpostiin mainoksen ilmaisesta alkukartoituksesta. Kävin siellä ja päädyin tilaamaan saliohjelman. Olen nyt tosi onnellinen että tein sen, koska motivaatio kasvoi samantien kevään tasolle.
Se on jännä juttu, että vaikka osaisin itse tehdä treeniohjelman saliliikkeineen asiakkaalle, ja olla tukena, neuvoa tekniikat ja motivoida, niin itseäni en ole saanut liikkeelle, Itseni ruoskiminen ei vaan ole mun juttu. Mutta nyt kun on valmis ohjelma jota noudattaa, on paljon helpompi ottaa ja lähteä sinne salille. Ja kun PT odottaa tuloksia, on vähän enemmän sitäkin kautta sitä painetta lähteä.
Eilen kirmailin salille, tein treenin ja raahauduin takaisin kotiin, Jalat tärisi ja mietin jo että voinko millään lahjoa miestä hakemaan mua, mutta se olisi nauranut mulle paskaisesti ja kehottanut juoksemaan. Joten en sitten soitellut sille, vaan purin hammasta ja juoksin. Tai siis hölkkäsin. Keskinopeus alle 7 km/h ja jalat tuntui ihan lyijyltä. Mutta tänään ei jalkoihin koske, että ehkä se palauttelu tehosi.
Nyt tekisi mieli mennä jo uudelleen. On se vaan kivaa puuhaa.
Kesällä se salilla käyminen sitten kuitenkin vain jäi. Muutokset on usein sellaisia jotka vaikuttaa negatiivisesti. Vieraalle salille treenaamaan vierailla laitteilla, vieraiden ihmisten keskellä... se ei ollutkaan ihan helppoa. Muutaman kerran kävin, mutta sitten muka ei aika riittänyt, enkä vaan saanut lähdettyä. No kuten olen maininnutkin hain sitä motivaatiota salin PTltä. Olin jo irtisanomassa jäsenyyttä jota olen kokoajan maksanut, kun sain sähköpostiin mainoksen ilmaisesta alkukartoituksesta. Kävin siellä ja päädyin tilaamaan saliohjelman. Olen nyt tosi onnellinen että tein sen, koska motivaatio kasvoi samantien kevään tasolle.
Se on jännä juttu, että vaikka osaisin itse tehdä treeniohjelman saliliikkeineen asiakkaalle, ja olla tukena, neuvoa tekniikat ja motivoida, niin itseäni en ole saanut liikkeelle, Itseni ruoskiminen ei vaan ole mun juttu. Mutta nyt kun on valmis ohjelma jota noudattaa, on paljon helpompi ottaa ja lähteä sinne salille. Ja kun PT odottaa tuloksia, on vähän enemmän sitäkin kautta sitä painetta lähteä.
Eilen kirmailin salille, tein treenin ja raahauduin takaisin kotiin, Jalat tärisi ja mietin jo että voinko millään lahjoa miestä hakemaan mua, mutta se olisi nauranut mulle paskaisesti ja kehottanut juoksemaan. Joten en sitten soitellut sille, vaan purin hammasta ja juoksin. Tai siis hölkkäsin. Keskinopeus alle 7 km/h ja jalat tuntui ihan lyijyltä. Mutta tänään ei jalkoihin koske, että ehkä se palauttelu tehosi.
Nyt tekisi mieli mennä jo uudelleen. On se vaan kivaa puuhaa.
keskiviikko 4. marraskuuta 2015
keskiviikkoillan huumaa
Oli todella raskas päivä töissä. Vastoinkäymisiä oli useampia, joista pahin sai aikataulun viivästymään liki tunnilla, joten en ehtinyt sallille PTn kanssa. Otti ihan lievästi sanottuna päähän. Ja sitten alkoi ihan kirjaimellisestikin ottaa päähän, kun alkava päänsärky jyskytteli ohimolla. Toisiin töihin oli kuitenkin mentävä. Pistin lenkkikuteet niskaan koska tiesin että tiedossa on haravointia yms, joten ulkonaliikkumiseen soveltuvat vaatteet. Hetken mielijohteesta pistin vielä juoksukengätkin, ajattelin että JOS jaksan niin hölkkäilen kotiin.
Kuten oikeastaan aina, oli töide lopuksi tosi hyvä fiilis. On upeaa että mulla on työpaikka jossa tulee aina hyvä mieli, vaikka miten paskalla fiiliksellä sinne menisi. Joten päätin sitten hölkkäillä kaikessa rauhassa pidemmän kautta kotiin, about 2 km lenkin. Laitoin sportstrackerin päälle mutta jätin puhelimen äänettömälle, kuuntelin vain tossujen rapinaa hiekalla. Oli aivan valtavan kivaa. Ihan vaan hölkkäillä ilman mitään suorittamista ja ainoana tavoitteena tehdä semmonen rauhallinen palauttava hölkkälenkki. Kuunteli vaan omia ajatuksiaan ja antoi jalkojen viedä. Vähän koitin mielessäni välillä kertailla oikeaa juoksutekniikkaa, mutta senkin jätin vähän vähemmälle. Ja kotiin tultua huomasin että lenkin keskinopeus oli se 8 km/h jota kesällä koitin tavoitella kynsin hampain. Nyt se on jo mun hölköttely vauhti. Kunto on todellakin kasvanut paljon.
Olo oli niin hyvä ja aikaa oli vielä 1,5 h ennenkuin piti olla hakemassa tyttäriä, että innostuin sitten vielä lähtemään salillekin. PTtä en tietenkään saanut mukaan ilman varattua tapaamista, mutta hänen laatimansa ohjelma mulla jo oli joten sitä sitten vaan testaamaan. Tuli kuuma, ja tuntui, ja huomenna varmaan tuntuu vielä enemmän... Eli hyvä ohjelma! Huomenna saa miettiä miten sitä oikein käveltiinkään taas, mutta hyvä niin! Nyt on taas salimotivaatiota, kun pääsi vähän siellä käymisen makuun.
Kuten oikeastaan aina, oli töide lopuksi tosi hyvä fiilis. On upeaa että mulla on työpaikka jossa tulee aina hyvä mieli, vaikka miten paskalla fiiliksellä sinne menisi. Joten päätin sitten hölkkäillä kaikessa rauhassa pidemmän kautta kotiin, about 2 km lenkin. Laitoin sportstrackerin päälle mutta jätin puhelimen äänettömälle, kuuntelin vain tossujen rapinaa hiekalla. Oli aivan valtavan kivaa. Ihan vaan hölkkäillä ilman mitään suorittamista ja ainoana tavoitteena tehdä semmonen rauhallinen palauttava hölkkälenkki. Kuunteli vaan omia ajatuksiaan ja antoi jalkojen viedä. Vähän koitin mielessäni välillä kertailla oikeaa juoksutekniikkaa, mutta senkin jätin vähän vähemmälle. Ja kotiin tultua huomasin että lenkin keskinopeus oli se 8 km/h jota kesällä koitin tavoitella kynsin hampain. Nyt se on jo mun hölköttely vauhti. Kunto on todellakin kasvanut paljon.
Olo oli niin hyvä ja aikaa oli vielä 1,5 h ennenkuin piti olla hakemassa tyttäriä, että innostuin sitten vielä lähtemään salillekin. PTtä en tietenkään saanut mukaan ilman varattua tapaamista, mutta hänen laatimansa ohjelma mulla jo oli joten sitä sitten vaan testaamaan. Tuli kuuma, ja tuntui, ja huomenna varmaan tuntuu vielä enemmän... Eli hyvä ohjelma! Huomenna saa miettiä miten sitä oikein käveltiinkään taas, mutta hyvä niin! Nyt on taas salimotivaatiota, kun pääsi vähän siellä käymisen makuun.
maanantai 2. marraskuuta 2015
vapaa viikonloppu... viikko... pari viikkoa...
Huh huh miten helppoa on muuten lipsahtaa takaisin vanhoihin huonoihin ruokailutottumuksiin! Yksi vapaa viikonloppu, joka kyllä snänsä teki hyvää ja tuli tarpeeseen, laukaisi kunnon syöksykierteen paskaan ruokavalioon. Toki muitakin syitä on, kuten kiire, stressi, ahdistus ja se että on ollut mieli maassa, mutta huonoja syitähän nuo on. Stressiä ja kaikkea muutakin kakkaa olisi paljon helpompi sietää jos söisi oikein, eikä vielä sitten ahistuisi lisää siitä että paino nousee....
No, tää on tää elämäntaparemontti siitä kiva juttu, että se loppuelämän kestävä uusi tapa syödä ja liikkua ei kaadu vapaaseen viikonloppuun, viikkoon eikä edes kahteen. Vaan sitten sitä vaan taas kasaa itsensä ja alkaa tarpoa taas kohti terveellistä ruokaa ja hyvää oloa. Tänään sain itsestäni irti kuntosalille raahautumisen ja eilen kävin hölkkäämässä, joten kyllä täältä taas noustaan.
Ei kukaan ole täydellinen, enkä varsinkaan minä. Mutta siitä olen tyytyväinen etten enää heitä kirvestä kaivoon heti kun tulee vähän takapakkia. Vaan jatkan sitkeästi eteenpäin.
No, tää on tää elämäntaparemontti siitä kiva juttu, että se loppuelämän kestävä uusi tapa syödä ja liikkua ei kaadu vapaaseen viikonloppuun, viikkoon eikä edes kahteen. Vaan sitten sitä vaan taas kasaa itsensä ja alkaa tarpoa taas kohti terveellistä ruokaa ja hyvää oloa. Tänään sain itsestäni irti kuntosalille raahautumisen ja eilen kävin hölkkäämässä, joten kyllä täältä taas noustaan.
Ei kukaan ole täydellinen, enkä varsinkaan minä. Mutta siitä olen tyytyväinen etten enää heitä kirvestä kaivoon heti kun tulee vähän takapakkia. Vaan jatkan sitkeästi eteenpäin.
maanantai 19. lokakuuta 2015
Vapaa viikonloppu.
Päätin jo ennenkuin pääsin alkuperäiseen painotavoitteeseeni, että pidän vapaan viikonlopun, jonka aikana en mieti yhtään syömisiäni, syön just niin paljon ja niin laaduttomasti kuin tykkään ja menen puntarille vasta viikkoa myöhemmin. Sopivasti sitten tuli tuo -30 kiloa täyteen juuri ennen tätä vapaata viikonloppuani, jonka siis vietin tyttärien kanssa mummolassa, ja kummityttöni synttäritkin osui sunnuntaille.
Oli muuten rentouttava viikonloppu! Pikkusiskonikin oli porukoilla käymässä, ja hän on aina ollut liikunnallinen ihminen joten sain hänestä lenkkiseuraa. Oli omituista hölkätä jonkun kanssa. Ja vielä siskon, jota olen aina pitänyt tosi kovakuntoisena. Että pystyttiin hölkkäämään yhdessä reilu 3 km lenkki ja juttelemaan samalla, se oli mulle kyllä jo voitto itsessään.
Kävin myös yhtenä iltana yksin juoksemassa 3 km, ja keskinopeudet paukkui taas, nyt menee 3 km jo yli 9 km/h.
Mummolan keittiössä tulee myös hienoja ideoita, kuten kokeilla onnistuisiko silta. Ja vaikka ei sitä kovin kauniiksi voi sanoa, niin periaatteessa se onnistui! En ole sellaista tehnyt varmaan 24 vuoteen... Ja seuraavana päivänä tyttäret pyysi siskoa opettamaan niille kärrynpyörää, ja mä menin tietty mukaan opiskelemaan! Vielä puoli vuotta sitten en olisi edes yrittänyt. Enkä ole sitä edes kakarana osannut. Mutta nyt vaan sitkeästi yrittämään, ja alkoi ne jalat jo vähän paremmin nousta :D
Oli muuten tosi kivaa! Oon vieläkin ihan fiiliksissä siitä että uskalsin, pystyin ja onnistuin, ainakin suhteellisesti...
Mutta kyllä muuten osaa tulla lihakset kipeiksi tuommoisesta! Pakarat tulessa siltakokeiluista ja tänään kyljet ja selkä kipeänä kärrynpyöristä.
Tänään palasin syömisien suhteen ruotuun, ja vedin painijapojan kanssa treenit. Oli aika hauskaa, hölkkäiltiin, otettiin spurtteja, tehtiin polvennostoja, sivuaskelia, askelkyykkyjä. Juostiin ja hypittiin katsomon penkkejä ylös ja alas ja tehtiin käsitreeniä kuntoilulaitteissa. Loppuun vielä kolme mäkivetoa pururadalla ja hölkkäily takasin liikuntahallille. Ja myöhemmin likkojen jumpan aikana kävin radalla juoksemassa kokeellisesti 2 km, ja jäin 12 sekuntia cooper tavoitteestani... Mutta luulen että se 2000 m tulisi täyteen jos mulla ois joku jäniksenä tai ois ryhmätestaustilanne.
Oli muuten rentouttava viikonloppu! Pikkusiskonikin oli porukoilla käymässä, ja hän on aina ollut liikunnallinen ihminen joten sain hänestä lenkkiseuraa. Oli omituista hölkätä jonkun kanssa. Ja vielä siskon, jota olen aina pitänyt tosi kovakuntoisena. Että pystyttiin hölkkäämään yhdessä reilu 3 km lenkki ja juttelemaan samalla, se oli mulle kyllä jo voitto itsessään.
Kävin myös yhtenä iltana yksin juoksemassa 3 km, ja keskinopeudet paukkui taas, nyt menee 3 km jo yli 9 km/h.
Mummolan keittiössä tulee myös hienoja ideoita, kuten kokeilla onnistuisiko silta. Ja vaikka ei sitä kovin kauniiksi voi sanoa, niin periaatteessa se onnistui! En ole sellaista tehnyt varmaan 24 vuoteen... Ja seuraavana päivänä tyttäret pyysi siskoa opettamaan niille kärrynpyörää, ja mä menin tietty mukaan opiskelemaan! Vielä puoli vuotta sitten en olisi edes yrittänyt. Enkä ole sitä edes kakarana osannut. Mutta nyt vaan sitkeästi yrittämään, ja alkoi ne jalat jo vähän paremmin nousta :D
Oli muuten tosi kivaa! Oon vieläkin ihan fiiliksissä siitä että uskalsin, pystyin ja onnistuin, ainakin suhteellisesti...
Mutta kyllä muuten osaa tulla lihakset kipeiksi tuommoisesta! Pakarat tulessa siltakokeiluista ja tänään kyljet ja selkä kipeänä kärrynpyöristä.
Tänään palasin syömisien suhteen ruotuun, ja vedin painijapojan kanssa treenit. Oli aika hauskaa, hölkkäiltiin, otettiin spurtteja, tehtiin polvennostoja, sivuaskelia, askelkyykkyjä. Juostiin ja hypittiin katsomon penkkejä ylös ja alas ja tehtiin käsitreeniä kuntoilulaitteissa. Loppuun vielä kolme mäkivetoa pururadalla ja hölkkäily takasin liikuntahallille. Ja myöhemmin likkojen jumpan aikana kävin radalla juoksemassa kokeellisesti 2 km, ja jäin 12 sekuntia cooper tavoitteestani... Mutta luulen että se 2000 m tulisi täyteen jos mulla ois joku jäniksenä tai ois ryhmätestaustilanne.
perjantai 16. lokakuuta 2015
1. alkuperäinen tavoite saavutettu
Ompa tosi outo olo. Aamulla vaaka näytti 73,2 kiloa. Mun alkuperäinen tavoite oli -30 kiloa, ja samalla kevyemmäksi kuin alkaessani odottaa ensimmäistä lastani yli 13 vuotta sitten. Vyötäröltä on sulanut 40 senttiä, lantiolta 26 senttiä ja reidestäkin 12 senttiä. Kuppikoko pieneni vähän, mutta kun on isorintaisen geenit niin ympärys se oleellisempi muutos, 85 -> 70. Vaatekoko 48 -> 40. Eilen kävin kaupoilla sovittelemassa vaatteita ja koko 42 oli järjestään liian suuri. Olen ollut kokoa 40 viimeksi... alaikäisenä. Siinä näkyy liikunnan vaikutus, vaikka olin hetken alle kaksikymppisenä alle 70 kiloinen, käytin silloinkin kokoa 42. BMI 39.3 -> 27.8.
En ole koskaan ennen saavuttanut tavoitetta laihdutuksessa. Olen niin tyypillinen ikuinen laihduttaja ja jojoilija kuin voitte kuvitella. Miten eletään elämää laihduttamatta, kun on laihduttanut on/off kakstoista vuotiaasta, oli syytä tai ei? Siinä mulle pohdittavaa viimeisen 5 kilon pudotuksen ajalle. Koska uusi tavoitteeni on 68 kiloa, ja BMI lähes normaalipainoisen. Sitten loput tehdään salitreenillä. Koska vaikka mä olen muuttunut paljon, niin se ei ole muuttunut, että minusta kauniilla naisella on kurveja, ja myös pehmeyttä. En tavoittele mahdollisimman alhaista rasvaprosenttia. Ja viimeiseen 5 kiloon saisi mennä pitkään, ei ole kiirettä. Jos tämä pääkin pysyisi sitten jotenkuten mukana, ja alkaisi tajuta tämän muutoksen suuruuden.
Kyllä nyt kelpaa lähteä mummolaan ja kummitytön synttäreille. Ja ajattelin muuten syödä hyvällä ruokahalulla ja ilman syyllisyyttä, ja nousta vaakalle vasta sitten joskus kun viikonlopun hetkellinen painoa nostava vaikutus on poistunut :D
En ole koskaan ennen saavuttanut tavoitetta laihdutuksessa. Olen niin tyypillinen ikuinen laihduttaja ja jojoilija kuin voitte kuvitella. Miten eletään elämää laihduttamatta, kun on laihduttanut on/off kakstoista vuotiaasta, oli syytä tai ei? Siinä mulle pohdittavaa viimeisen 5 kilon pudotuksen ajalle. Koska uusi tavoitteeni on 68 kiloa, ja BMI lähes normaalipainoisen. Sitten loput tehdään salitreenillä. Koska vaikka mä olen muuttunut paljon, niin se ei ole muuttunut, että minusta kauniilla naisella on kurveja, ja myös pehmeyttä. En tavoittele mahdollisimman alhaista rasvaprosenttia. Ja viimeiseen 5 kiloon saisi mennä pitkään, ei ole kiirettä. Jos tämä pääkin pysyisi sitten jotenkuten mukana, ja alkaisi tajuta tämän muutoksen suuruuden.
Kyllä nyt kelpaa lähteä mummolaan ja kummitytön synttäreille. Ja ajattelin muuten syödä hyvällä ruokahalulla ja ilman syyllisyyttä, ja nousta vaakalle vasta sitten joskus kun viikonlopun hetkellinen painoa nostava vaikutus on poistunut :D
keskiviikko 14. lokakuuta 2015
Elämän(tapa) muutos
Koko elämä muuttuu kun alkaa tehdä oikeita päätöksiä. Pikkuhiljaa, yksi päätös kerrallaan. Ei kaikkea pidä, saati voi, muuttaa kerralla. Ei se kestä, jos koittaa ahmaista liian suuren palasen kerrallaan. Pitää antaa itselleen (ja perheelleen) aikaa ymmärtää asioita, jotta niitä päätöksiä tekee jatkossakin oikein, ja muutoksista tulee pysyviä.
Kun muistelen taaksepäin niin alussa ne päätökset oli ihan sitä luokkaa että lähdenkö kävelylle vai jäänkö sohvalle. Tai kävelyllä, menenkö pidemmän kautta, vaikka vaan vähäsen pidensin koirien pissatuslenkkiä. Ei ne silloin tuntuneet edes päätöksiltä, saati vaikutuksellisilta, mutta siitä se vaan alkoi silti. Yksi jo suurempi päätös oli se että aloin kulkea silloiset koulumatkat kävellen. Siitä tuli hyötyliikuntaa arkeen jo iso määrä. Ruokailujen suhteen päätökset oli laatua koskevia enemmän kuin määrää. Salaattia meillä ei syöty oikeastaan koskaan. Raasteita (porkkana, lanttu) joskus. Kasvisten lisääminen ruokavalioon tuli mukaan oikeastaan vasta tämän vuoden puolella. Siihen asti paino putosi vanhoillakin syömisillä, mutta olo oli kyllä välillä aika ankea. Vetämätön ja väsynyt. Ei sitä oikeastaan silloin edes tajunnut miten epäterveellistä elämää eli. Eikä sitä tajunnut mitä söi, tai miten vähän liikkui. Jotenkin sitä aina kuvitteli että meillä syödään suht terveellisesti ja että kaikki on ok. Mutta tottahan sen nyt tajuaa että kukaan 160 senttinen, joka liikkuu ja syö terveellisesti, eikä ole sairas, ei liho yli satakiloiseksi. Vikaa on ollut elämäntavoissa, ja paljon.
Joskus joku kysyy että miten mä tämän tein. Jaa-a. Mä vaan aloin tehdä niitä päätöksiä. Sen sijaan että olisin ajattelematta syönyt Antin konditorian herkullisen munkin (voi niitä aikoja) mä katsoin sitä munkkia ja tietoisesti päätin joko syödä tai jättää syömättä. Ja monta kertaa söinkin sen. Ja tulen jatkossakin syömään. Koska ei elämä voi olla seuraavan 60 vuoden ajan pelkkää kalorien kyttäämistä ja laihduttamista. Kyllä elämästä pitää nauttia. Mutta se nauttiminen pitää tehdä tietoisesti, niin ettei epähuomiossa tule mättäneeksi kolmea viikkoa putkeen karkkia ja pullaa ja sitten havahdu itsesyytöksiin kun ei onnistunut taaskaan. Kun ajattelee sitä mitä on tekemässä, tiedostaa seuraukset, voi ottaa vastuun syömisistään. Tein päätönsiä jotka vahvisti tätä uutta elämää jota kohti olin matkalla, vaikka en sitä silloin osanut visioida. Silloin ajattelin vain painoa, halusin laihtua. Nyt kun jäljellä on alkuperäiseen tavoitteeseen 1,2 kiloa ja uuteen tavoitteeseen 6,2 kiloa, niin se laihtuminen ei ole edes tärkeää. Paljon tärkeämpää on elää tätä elämää, aktiivista, liikkuvaa, tervettä. Painosta viis.
No miten se elämä sitten muuttuu? Oma olo ja vointi lienee ensimmäisenä mielessä. Kyllä, voin paljon paremmin, olen terveempi ja jaksan paremmin. Olen pirteämpi ja energisempi, mutta se ei johdu niinkään painosta, vaan siitä että syön oikein. Ja nukun hyvin. Suurempia muutoksia kuin liki 30 kilon painonpudotus ja hyvä olo, näen joka päivä lapsissani. Poijassani varsinkin, joka oli lihava vauva ja lihava lapsi. Passiivinen ja myrtynyt, koulukiusattu ja helposti suuttuva, ärimmäisyyksiin heilahteleva. Nyt hän on energinen, aktiivinen, hoikka nuori, jolla on kavereita ja tasaisempi luonne. Ruokailuja pidän isona tekijänä, ravinnosta on hävinnyt iso kasa E-koodeja ja sokeria. Edelleen tykkää pelailla tietokoneella, mutta käy myös lenkillä, harrastaa freegymiä ja telinevoimistelua, ja omaa lähestulkoon erottuvat vatsalihakset. Tyttäret ovat liikunnallisesti lahjakkaita, ovat kyllä olleet aina. Mutta esimerkin kautta olen ollut huomaavinani heissä sellaista iloa tehdä ja sitkeyttä yrittää vaikka häviökin olisi edessä. Aiemmin varsinkin vahempi luovutti heti jos koki ettei voitto ole mahdollinen.
Itsessäni huomaan varmuutta tehdä asioita, jota minulla ei aiemmin ollut. Uskon että kroppa pystyy suoriutumaan, ja siten uskallan kokeilla uusia juttuja. Huomaan leikkikentällä juoksevani tyttären perässä kierros toisensa jälkeen, meneväni portaita ylösalas kaikin eritavoin, juosten, hyppien, yhdellä jalalla, ristiin.. Ihan vaan huviksemme. Toissapäivänä olin aivan maassa kun en ehtinyt juosta kuin 1,5 km. Kaksi vuotta sitten en edes haaveillut siitä että jaksaisin edes hölkätä putkeen 1,5 km matkaa, saati juosta sitä.
Ja toki sain liikunnasta myös ammatin, vaikka en sitä harjoitakaan kovin suuressa mittakaavassa. Personal trainerin hommat ovat palkitsevia, mutta en edelleenkään koe olevani perinteinen PT joka vaan ruoskii salilla tai tekee ohjelmat ja unohdetaan. Haluaisin jotenkin paremmin päästä auttamaan niitä jotka eivät välttämättä edes tajua haluavansa apua. Etsin vielä sitä omaa polkuani, kenties se aukeaa eteeni myöhemmin. Sitä odotellessa elän tätä elämää jossa olen onnellinen ja tyytyväinen. Liikkuen ja nautiskellen, kohtuudella.
Kun muistelen taaksepäin niin alussa ne päätökset oli ihan sitä luokkaa että lähdenkö kävelylle vai jäänkö sohvalle. Tai kävelyllä, menenkö pidemmän kautta, vaikka vaan vähäsen pidensin koirien pissatuslenkkiä. Ei ne silloin tuntuneet edes päätöksiltä, saati vaikutuksellisilta, mutta siitä se vaan alkoi silti. Yksi jo suurempi päätös oli se että aloin kulkea silloiset koulumatkat kävellen. Siitä tuli hyötyliikuntaa arkeen jo iso määrä. Ruokailujen suhteen päätökset oli laatua koskevia enemmän kuin määrää. Salaattia meillä ei syöty oikeastaan koskaan. Raasteita (porkkana, lanttu) joskus. Kasvisten lisääminen ruokavalioon tuli mukaan oikeastaan vasta tämän vuoden puolella. Siihen asti paino putosi vanhoillakin syömisillä, mutta olo oli kyllä välillä aika ankea. Vetämätön ja väsynyt. Ei sitä oikeastaan silloin edes tajunnut miten epäterveellistä elämää eli. Eikä sitä tajunnut mitä söi, tai miten vähän liikkui. Jotenkin sitä aina kuvitteli että meillä syödään suht terveellisesti ja että kaikki on ok. Mutta tottahan sen nyt tajuaa että kukaan 160 senttinen, joka liikkuu ja syö terveellisesti, eikä ole sairas, ei liho yli satakiloiseksi. Vikaa on ollut elämäntavoissa, ja paljon.
Joskus joku kysyy että miten mä tämän tein. Jaa-a. Mä vaan aloin tehdä niitä päätöksiä. Sen sijaan että olisin ajattelematta syönyt Antin konditorian herkullisen munkin (voi niitä aikoja) mä katsoin sitä munkkia ja tietoisesti päätin joko syödä tai jättää syömättä. Ja monta kertaa söinkin sen. Ja tulen jatkossakin syömään. Koska ei elämä voi olla seuraavan 60 vuoden ajan pelkkää kalorien kyttäämistä ja laihduttamista. Kyllä elämästä pitää nauttia. Mutta se nauttiminen pitää tehdä tietoisesti, niin ettei epähuomiossa tule mättäneeksi kolmea viikkoa putkeen karkkia ja pullaa ja sitten havahdu itsesyytöksiin kun ei onnistunut taaskaan. Kun ajattelee sitä mitä on tekemässä, tiedostaa seuraukset, voi ottaa vastuun syömisistään. Tein päätönsiä jotka vahvisti tätä uutta elämää jota kohti olin matkalla, vaikka en sitä silloin osanut visioida. Silloin ajattelin vain painoa, halusin laihtua. Nyt kun jäljellä on alkuperäiseen tavoitteeseen 1,2 kiloa ja uuteen tavoitteeseen 6,2 kiloa, niin se laihtuminen ei ole edes tärkeää. Paljon tärkeämpää on elää tätä elämää, aktiivista, liikkuvaa, tervettä. Painosta viis.
No miten se elämä sitten muuttuu? Oma olo ja vointi lienee ensimmäisenä mielessä. Kyllä, voin paljon paremmin, olen terveempi ja jaksan paremmin. Olen pirteämpi ja energisempi, mutta se ei johdu niinkään painosta, vaan siitä että syön oikein. Ja nukun hyvin. Suurempia muutoksia kuin liki 30 kilon painonpudotus ja hyvä olo, näen joka päivä lapsissani. Poijassani varsinkin, joka oli lihava vauva ja lihava lapsi. Passiivinen ja myrtynyt, koulukiusattu ja helposti suuttuva, ärimmäisyyksiin heilahteleva. Nyt hän on energinen, aktiivinen, hoikka nuori, jolla on kavereita ja tasaisempi luonne. Ruokailuja pidän isona tekijänä, ravinnosta on hävinnyt iso kasa E-koodeja ja sokeria. Edelleen tykkää pelailla tietokoneella, mutta käy myös lenkillä, harrastaa freegymiä ja telinevoimistelua, ja omaa lähestulkoon erottuvat vatsalihakset. Tyttäret ovat liikunnallisesti lahjakkaita, ovat kyllä olleet aina. Mutta esimerkin kautta olen ollut huomaavinani heissä sellaista iloa tehdä ja sitkeyttä yrittää vaikka häviökin olisi edessä. Aiemmin varsinkin vahempi luovutti heti jos koki ettei voitto ole mahdollinen.
Itsessäni huomaan varmuutta tehdä asioita, jota minulla ei aiemmin ollut. Uskon että kroppa pystyy suoriutumaan, ja siten uskallan kokeilla uusia juttuja. Huomaan leikkikentällä juoksevani tyttären perässä kierros toisensa jälkeen, meneväni portaita ylösalas kaikin eritavoin, juosten, hyppien, yhdellä jalalla, ristiin.. Ihan vaan huviksemme. Toissapäivänä olin aivan maassa kun en ehtinyt juosta kuin 1,5 km. Kaksi vuotta sitten en edes haaveillut siitä että jaksaisin edes hölkätä putkeen 1,5 km matkaa, saati juosta sitä.
Ja toki sain liikunnasta myös ammatin, vaikka en sitä harjoitakaan kovin suuressa mittakaavassa. Personal trainerin hommat ovat palkitsevia, mutta en edelleenkään koe olevani perinteinen PT joka vaan ruoskii salilla tai tekee ohjelmat ja unohdetaan. Haluaisin jotenkin paremmin päästä auttamaan niitä jotka eivät välttämättä edes tajua haluavansa apua. Etsin vielä sitä omaa polkuani, kenties se aukeaa eteeni myöhemmin. Sitä odotellessa elän tätä elämää jossa olen onnellinen ja tyytyväinen. Liikkuen ja nautiskellen, kohtuudella.
lauantai 10. lokakuuta 2015
Kun herää aamulla pirteänä. Vaikkei olisi pakko nousta.
On kyllä joka aamu yhtä hämmentävää kun herää aamulla pirteänä. Jo ennen kelloa. Tai tänään ennen seitsemää, vaikkei mitään herätystä edes ollut. Olen ollut lähes koko ikäni hyvä nukkumaan, tapasin sanoa että voisin helposti nukkua kellon ympäri, ja saan unen päästä kiinni missä vaan. Muistan hyvin myös ajan kun aina väsytti, ihan sama miten pitkään oli nukkunut. Joten minulle tämä pirteys ja se että ei vaan sitten viitsi maata sängyssä kun ei kerran väsytä on aika uusia juttuja. Olen näiden muutosvuosieni, ja varsinkin viimeisen vuoden, aikana todennut että aamulla voi herätä pirteänä. Eikä se edes vaadi 10 tai edes kahdeksan tunnin yöunia.
Kun syö puhdasta, oikeaa suomalaista ruokaa, syö sitä oikeissa suhteissa ja oikeita määriä itselleen, ja mikä tärkeintä, syö sitä säännöllisesti, niin se unen laatu paranee, ja aamulla vaan on pirteämpi. Niinkuin muutenkin päivän mittaan. Jaksaa liikkua, jaksaa tehdä töitä ja jaksaa leikkiä lasten kanssa. Toki liikunta vaikuttaa myös, vaikkei muuta ehtisi kuin käydä koiran kanssa kävelyllä kirpakassa syysäässä, niin se jo vaikuttaa minulla elämänlaatuun parantavasti. Saati sitten kun saa hien pintaan ja endorfiinit jylläämään. Kun elää terveellisesti, pysyy myös terveenpänä. Tänä syksynä minulla on ollut kerran nuha. Ja silloinkaan se ei päässyt kuumeiluksi asti, vaan parani aika pian. Vielä vuosi tai pari sitten sairastin vähän väliä.
Yksi juttu vaan hämmentää vieläkin enemmän. Miten on mahdollista että kun tietää hyvät (ja muistaa huonot) puolet, tietää miten se tehdään ja tietää miten sitä ei voi tehdä, niin sitä silti siitä syömisestään välillä tinkii? Kyllä omaa kehoa, omaa mieltä ja ennenkaikkea sitä omaa jaksamista pitäisi kunnioittaa sen verran että pitäisi kiinni hyvästä ravinnosta ja ruokarytmistä. Mutta ei, olin taas liusunut elämään jossa nämä eivät toteudu ihanteellisesti. Liian vähän kasviksia, ruokaa milloin sattuu, mielihaluja, äkäisyyttä...Ei mitään herkutteluylilyöntejä tai mitään hurjaa painonnousua joka hälyyttäisi. Ihan vaan vetämätön olo ja yleinen "ei kiinnosta" asenne riittivät hälytyskelloja soittamaan. Onneksi hoksasin asian vihdoin, otin siitä kiinni ja nykäisin selkärankaa taas suoremmaksi.
Nyt takana 5 vuorokautta terveempää elämää, ja kroppa ja mieli kiittää. Ja jos se painokin sitten taas laskee niin hyvä, mutta ei ravintoa voi ajatella vaan sen pohjalta että lihooko tai laihtuuko sillä. Se vaikuttaa niin moneen muuhunkin asiaan.
Kun syö puhdasta, oikeaa suomalaista ruokaa, syö sitä oikeissa suhteissa ja oikeita määriä itselleen, ja mikä tärkeintä, syö sitä säännöllisesti, niin se unen laatu paranee, ja aamulla vaan on pirteämpi. Niinkuin muutenkin päivän mittaan. Jaksaa liikkua, jaksaa tehdä töitä ja jaksaa leikkiä lasten kanssa. Toki liikunta vaikuttaa myös, vaikkei muuta ehtisi kuin käydä koiran kanssa kävelyllä kirpakassa syysäässä, niin se jo vaikuttaa minulla elämänlaatuun parantavasti. Saati sitten kun saa hien pintaan ja endorfiinit jylläämään. Kun elää terveellisesti, pysyy myös terveenpänä. Tänä syksynä minulla on ollut kerran nuha. Ja silloinkaan se ei päässyt kuumeiluksi asti, vaan parani aika pian. Vielä vuosi tai pari sitten sairastin vähän väliä.
Yksi juttu vaan hämmentää vieläkin enemmän. Miten on mahdollista että kun tietää hyvät (ja muistaa huonot) puolet, tietää miten se tehdään ja tietää miten sitä ei voi tehdä, niin sitä silti siitä syömisestään välillä tinkii? Kyllä omaa kehoa, omaa mieltä ja ennenkaikkea sitä omaa jaksamista pitäisi kunnioittaa sen verran että pitäisi kiinni hyvästä ravinnosta ja ruokarytmistä. Mutta ei, olin taas liusunut elämään jossa nämä eivät toteudu ihanteellisesti. Liian vähän kasviksia, ruokaa milloin sattuu, mielihaluja, äkäisyyttä...Ei mitään herkutteluylilyöntejä tai mitään hurjaa painonnousua joka hälyyttäisi. Ihan vaan vetämätön olo ja yleinen "ei kiinnosta" asenne riittivät hälytyskelloja soittamaan. Onneksi hoksasin asian vihdoin, otin siitä kiinni ja nykäisin selkärankaa taas suoremmaksi.
Nyt takana 5 vuorokautta terveempää elämää, ja kroppa ja mieli kiittää. Ja jos se painokin sitten taas laskee niin hyvä, mutta ei ravintoa voi ajatella vaan sen pohjalta että lihooko tai laihtuuko sillä. Se vaikuttaa niin moneen muuhunkin asiaan.
keskiviikko 7. lokakuuta 2015
vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia?
Se on kuulkaa rakkaat lukijat päivä kolme menossa syksyn ryhtiliikettä, ja olo on aikas hieno. On se vaan jännä miten paljon hyvä ravinto ja ruokarytmi tekee ihmiselle, olo on paljon pirteämpi, heräsin vartin ennen kelloa ja ruokakin maistuu paremmalta. Liikunta rullaa, tein eilen kaksi ennätystäni, toisen heti aamulla kun kävin viideltä aamulenkillä pimeässä pakkasessa (ei ole aamulenkit olleet aiemmin yhtään mun juttu) ja sitten illalla kun kävin juoksemassa 2 km lenkin ja sain keskinopeudeksi yli 9 km/h. Se on paljon enemmän kuin olisin voinut kuvitella edes viime keväänä, saati sitten aiemmin. Enkä ollut edes mitenkään erityisen kuollut lenkin jälkeen, se alkaa 10 km/h tommosella lyhyemmällä matkalla olla aika liki... Jee :)
En edes enää tunnista sitä ihmistä joka olin ennen tämän projektini alkua. Yli satakiloinen, väsynyt, ja vaikka olen aina kuvitellut olevani ihan onnellinen ja tyytyväinen itseeni, niin se on kyllä ollut puoliksi itsepetosta ja puoliksi kuviteltua.. Nyt kun on todella hyvä olla omassa nahassaan, huomaa eron entiseen. Olin masentunut ja aloitekyvytön. En välittänyt oikein mistään. En jaksanut liikkua juuri ollenkaan ja päivät oli mössöä. Ulospäin olin iloinen ja positiivinen. Enkä mä myönnä vieläkään sitä miten hankalaa elämä oli. Mutta kyllä mä olen tosi kiitollinen ja onnellinen etten ole siinä tilassa enää. Ja ketä mä siitä saan kiittää? Ihan kuulkaa itseäni. Kukaan muu ei voi muutosta aiheuttaa, kyllä se ihan itsestä pitää lähteä. Toki apua on tukijoukoista ja motivaatiota tuo omat lapset ja esimerkki jota niille haluaa näyttää ja haluaa tarjota niille terveet eväät elämään, mutta muutos, se on täysin itsestä kiinni. Ja kuka vaan pystyy siihen. Ihan oikeasti. Ei se vaadi teräksen lujaa selkärankaa, eikä hillitöntä itsekuria. Se vaatii halua, oivalluksia ja anteeksiantoa. Ymmärrystä siitä että tie on pitkä eikä takapakki kaada maailmaa. Sit vaan jatketaan taas. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Ei ole kyse siitä että pitää onnistua kerran täydellisesti, vaan monta monta monta kertaa ihan ok:sti.
En edes enää tunnista sitä ihmistä joka olin ennen tämän projektini alkua. Yli satakiloinen, väsynyt, ja vaikka olen aina kuvitellut olevani ihan onnellinen ja tyytyväinen itseeni, niin se on kyllä ollut puoliksi itsepetosta ja puoliksi kuviteltua.. Nyt kun on todella hyvä olla omassa nahassaan, huomaa eron entiseen. Olin masentunut ja aloitekyvytön. En välittänyt oikein mistään. En jaksanut liikkua juuri ollenkaan ja päivät oli mössöä. Ulospäin olin iloinen ja positiivinen. Enkä mä myönnä vieläkään sitä miten hankalaa elämä oli. Mutta kyllä mä olen tosi kiitollinen ja onnellinen etten ole siinä tilassa enää. Ja ketä mä siitä saan kiittää? Ihan kuulkaa itseäni. Kukaan muu ei voi muutosta aiheuttaa, kyllä se ihan itsestä pitää lähteä. Toki apua on tukijoukoista ja motivaatiota tuo omat lapset ja esimerkki jota niille haluaa näyttää ja haluaa tarjota niille terveet eväät elämään, mutta muutos, se on täysin itsestä kiinni. Ja kuka vaan pystyy siihen. Ihan oikeasti. Ei se vaadi teräksen lujaa selkärankaa, eikä hillitöntä itsekuria. Se vaatii halua, oivalluksia ja anteeksiantoa. Ymmärrystä siitä että tie on pitkä eikä takapakki kaada maailmaa. Sit vaan jatketaan taas. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Ei ole kyse siitä että pitää onnistua kerran täydellisesti, vaan monta monta monta kertaa ihan ok:sti.
sunnuntai 4. lokakuuta 2015
Ja taas muutoskuvaa
Nyt kun projektia alkaa olla takana kaaaaauan, niin on noita muutoskuviakin enemmän mitä päivittää. Esimerkiksi tasan vuosi sitten olen tehnyt tälläisen kuvan:
jossa olen siis 103 kiloisena ja 85 kiloisena. No, noita farkkuja mulla ei enää ole, ne jäi suuriksi aika pian tuon kuvan oton jälkeen, mutta päätin silti koittaa ottaa samanlaisen kuvan. Joten alla kuva sitten 85 ja 75 kiloisena. Hitaasti mutta varmasti...
jossa olen siis 103 kiloisena ja 85 kiloisena. No, noita farkkuja mulla ei enää ole, ne jäi suuriksi aika pian tuon kuvan oton jälkeen, mutta päätin silti koittaa ottaa samanlaisen kuvan. Joten alla kuva sitten 85 ja 75 kiloisena. Hitaasti mutta varmasti...
Sain myös ystävältäni kuvan meistä kahdesta kauan sitten lähdössä ryypiskelemään. Alla kuva, kaverin rajasin pois kun en usko että hän haluaisi naamaansa blogiini :D Pitänee ottaa hänen kanssaan samantyyppinen kuva seuraavan kerran kun mennään. Mutta tästä kyllä näkyy karu totuus tuosta lähtötilanteesta...
keskiviikko 30. syyskuuta 2015
Hyvää syntymäpäivää!
Taas on se aika vuodesta kun mittariin tulee yksi vuosi lisää. 34 vuotta on jo tallattu pitkin maapalloa. Aina mietin että koska se vanhempi ja viisaampi juttu oikein toteutuu, mutta joka vuosi joudun toteamaan että ehkä ensi vuonna..
Vuosi sitten painoin 86,9 kiloa. Nyt 75,9 kiloa. 11 kiloa kevyempänä jatketaan siis eteenpäin. Joten jotain olen tehnyt vuoden aikana oikein. Jos kilot jakaa vuoden ajalle tasaisesti, olisi painoa pudonnut 211 grammaa viikossa. Tietenkään pudotus ei ole suoraviivaista eikä tasaista, mutta ihan mielenkiinosta laskin. Aika maltillinen tahti, mutta toisaalta maltillinen tahti lienee minulle ihan paikoillaan. Tai ainakin tähän asti. Kun ei ole ollut oikeanlaiset elämäntavat, niin menee aikaa omaksua pysyvästi ne paremmat elämäntavat. Puhumattakaan siitä etten edelleenkään oikein itse näe sitä muutosta.
Painoindeksi on nyt 28,9 ja siihen alkuperäiseen tavoitteeseen jota pidin lähes mahdottomana mutta kuitenkin tavoittelemisen arvoisena yli satakiloisena, on matkaa kolme kiloa. KOLME. En jotenkin edes tajua miten vähän on kolme kiloa. Sitten olen saavuttanut sen mihin lähdin aikanaan tähtäämään, eli 30 kilon painonpudotuksen. Toki tällä vauhdilla kolmeen kiloon menee aika tovi... semmonen 14 viikkoa :D
Tavoite myös elää, ja siirsin sitä muutamalla kilolla vielä kauemmas. Ajattelin uudeksi tavoitteeksi sellaista 7 kilon sulattelua, eli 68 kilon kieppeille jos pääsee... Tällä hetkellä ainakin tuntuu että siinä vaiheessa voisi sitten olla tyytyväinen painoon, pitää sen alle 70 kilon ja keskittyä urheilemaan ja tekemään lihaksilla toivotunlaista muotoa kroppaan. Semmonen kesäkuntoon 2016 ajatus vähän muhii mielessä, mutta katsotaan. Toisaalta mun tekis kovasti mieli ottaa nyt hetkeksi vähän tiukempi linja ja kiristellä noi kilot nopsaan pois, sit se ois tehty. Kun tän tasapainoilun ja ylläpidon mä jo aika hyvin osaan. Mutta semmonen tiukistelu ei vaan ole aiemmin ollut mulle kovin hyväksi, pää ei ole tykännyt siitä ja sit on otettu takapakkia. Mutta toisaalta jotain rutiinia ja järkeä tähän arkeen tarvitaan, että jaksan töissä ja vielä liikkuakin.
Mietintämyssyä päähän...
Vuosi sitten painoin 86,9 kiloa. Nyt 75,9 kiloa. 11 kiloa kevyempänä jatketaan siis eteenpäin. Joten jotain olen tehnyt vuoden aikana oikein. Jos kilot jakaa vuoden ajalle tasaisesti, olisi painoa pudonnut 211 grammaa viikossa. Tietenkään pudotus ei ole suoraviivaista eikä tasaista, mutta ihan mielenkiinosta laskin. Aika maltillinen tahti, mutta toisaalta maltillinen tahti lienee minulle ihan paikoillaan. Tai ainakin tähän asti. Kun ei ole ollut oikeanlaiset elämäntavat, niin menee aikaa omaksua pysyvästi ne paremmat elämäntavat. Puhumattakaan siitä etten edelleenkään oikein itse näe sitä muutosta.
Painoindeksi on nyt 28,9 ja siihen alkuperäiseen tavoitteeseen jota pidin lähes mahdottomana mutta kuitenkin tavoittelemisen arvoisena yli satakiloisena, on matkaa kolme kiloa. KOLME. En jotenkin edes tajua miten vähän on kolme kiloa. Sitten olen saavuttanut sen mihin lähdin aikanaan tähtäämään, eli 30 kilon painonpudotuksen. Toki tällä vauhdilla kolmeen kiloon menee aika tovi... semmonen 14 viikkoa :D
Tavoite myös elää, ja siirsin sitä muutamalla kilolla vielä kauemmas. Ajattelin uudeksi tavoitteeksi sellaista 7 kilon sulattelua, eli 68 kilon kieppeille jos pääsee... Tällä hetkellä ainakin tuntuu että siinä vaiheessa voisi sitten olla tyytyväinen painoon, pitää sen alle 70 kilon ja keskittyä urheilemaan ja tekemään lihaksilla toivotunlaista muotoa kroppaan. Semmonen kesäkuntoon 2016 ajatus vähän muhii mielessä, mutta katsotaan. Toisaalta mun tekis kovasti mieli ottaa nyt hetkeksi vähän tiukempi linja ja kiristellä noi kilot nopsaan pois, sit se ois tehty. Kun tän tasapainoilun ja ylläpidon mä jo aika hyvin osaan. Mutta semmonen tiukistelu ei vaan ole aiemmin ollut mulle kovin hyväksi, pää ei ole tykännyt siitä ja sit on otettu takapakkia. Mutta toisaalta jotain rutiinia ja järkeä tähän arkeen tarvitaan, että jaksan töissä ja vielä liikkuakin.
Mietintämyssyä päähän...
maanantai 28. syyskuuta 2015
Ote juoksutreeneistä
On yllättävän vaikeaa tasapainoilla jalan kanssa sen suhteen miten rankasti sitä voi/uskaltaa rasittaa. Kivuilla pelotellaan, sanotaan että pahimmassa tapauksessa jos ei kuuntele oireita ja ota löysemmin, repeää koko jänne. Ja sitten on muuten pitkä juoksutauko.
Sitten kun on kuitenkin edelleen noviisi tässä aktiiviliikunnassa (vasta vajaa vuosi takana) niin ei oikein vieläkään tiedä sitä rajaa, että mikä kipu on ok ja menee ohi kun vaan sitkeästi antaa paikkojen tottua, ja mikä kipu on sitten hälyyttävää. Ja kun ei ole valmentajaakaan joka sanoisi mitä tehdään ja koska, niin joutuu vaan itse asiaa pähkäilemään. Mutta ainakin toistaiseksi olen päättänyt palata juoksun pariin, jalka kipuilee välillä, mutta ei se oikeastaan ole missään vaiheessa ollut tätä parempi... Ehkä jos se menee huonommaksi niin sitten menen ihan lekurille kysymään että mikä mättää.
Eilen jaoin peruslenkkini (n. 5km) kahtia, ja otin väliin ja loppuun 500 m kävelyä. Oli ihan motivoivaa huomata että kun keskityn siihen että pitää jaksaa 2 km, 5 km sijaan, jaksan vetää 2 km vedon paljon reippaammin. Ensimmäisen 2 km keskinopeus oli yli 9 km/h, ja palautuksen jälkeisen 2 kilometrin keskinopeus n. 8,5 km/h. Olen melko tyytyväinen, koska tähän asti keskinopeudet on pyörineet lenkeillä siellä 8 km/h pinnassa, Ja tauon jälkeen allekin. Keväällä mulle oli tärkeää että jaksoin sen 5 km hölkätä ilman taukoa. Se oli päätavoite ja kun se onnistui niin siihen fiilikseen jäi kiinni. Mutta nyt tiedän että pystyn siihen, ja voin alkaa jakamaan lenkkiä saadakseni lisää vauhtia. Hitaammin voi sitten mennä vaikka pidempää lenkkiä.
Tänään juoksutreenit ihan radalla, kun likkojen harrastus vie urheiluhallille kuitenkin.
Eilen oli muutenkin tosi hyvä päivä. Juhlittiin vähän etukäteen mun synttäriä, käytiin miehen kanssa kylpylässä lillumassa ja ulkona päivällisellä. Lopuksi vielä käytiin katsomassa miehen siskon tuoretta vauvaa. Niin pikkuista vauvaa en varmaan ole koskaan pitänyt sylissä, nuo omat kun painoi jo syntyessään liki kilon enemmän...
Lisäksi tuli tehtyä tälläinen muutoskuva, kun facebook ehdotteli muistoja kolmen vuoden takaa. Kuvien välissä siis päivälleen 3 vuotta, ja aika monta kiloa. Tuntuu että rinnat on ihan kadonneet, mutta totuus on että kun on mistä ottaa niin tottahan noissa kokoa on vieläkin... Mutta se on mihin vertaa!
Sitten kun on kuitenkin edelleen noviisi tässä aktiiviliikunnassa (vasta vajaa vuosi takana) niin ei oikein vieläkään tiedä sitä rajaa, että mikä kipu on ok ja menee ohi kun vaan sitkeästi antaa paikkojen tottua, ja mikä kipu on sitten hälyyttävää. Ja kun ei ole valmentajaakaan joka sanoisi mitä tehdään ja koska, niin joutuu vaan itse asiaa pähkäilemään. Mutta ainakin toistaiseksi olen päättänyt palata juoksun pariin, jalka kipuilee välillä, mutta ei se oikeastaan ole missään vaiheessa ollut tätä parempi... Ehkä jos se menee huonommaksi niin sitten menen ihan lekurille kysymään että mikä mättää.
Eilen jaoin peruslenkkini (n. 5km) kahtia, ja otin väliin ja loppuun 500 m kävelyä. Oli ihan motivoivaa huomata että kun keskityn siihen että pitää jaksaa 2 km, 5 km sijaan, jaksan vetää 2 km vedon paljon reippaammin. Ensimmäisen 2 km keskinopeus oli yli 9 km/h, ja palautuksen jälkeisen 2 kilometrin keskinopeus n. 8,5 km/h. Olen melko tyytyväinen, koska tähän asti keskinopeudet on pyörineet lenkeillä siellä 8 km/h pinnassa, Ja tauon jälkeen allekin. Keväällä mulle oli tärkeää että jaksoin sen 5 km hölkätä ilman taukoa. Se oli päätavoite ja kun se onnistui niin siihen fiilikseen jäi kiinni. Mutta nyt tiedän että pystyn siihen, ja voin alkaa jakamaan lenkkiä saadakseni lisää vauhtia. Hitaammin voi sitten mennä vaikka pidempää lenkkiä.
Tänään juoksutreenit ihan radalla, kun likkojen harrastus vie urheiluhallille kuitenkin.
Eilen oli muutenkin tosi hyvä päivä. Juhlittiin vähän etukäteen mun synttäriä, käytiin miehen kanssa kylpylässä lillumassa ja ulkona päivällisellä. Lopuksi vielä käytiin katsomassa miehen siskon tuoretta vauvaa. Niin pikkuista vauvaa en varmaan ole koskaan pitänyt sylissä, nuo omat kun painoi jo syntyessään liki kilon enemmän...
Lisäksi tuli tehtyä tälläinen muutoskuva, kun facebook ehdotteli muistoja kolmen vuoden takaa. Kuvien välissä siis päivälleen 3 vuotta, ja aika monta kiloa. Tuntuu että rinnat on ihan kadonneet, mutta totuus on että kun on mistä ottaa niin tottahan noissa kokoa on vieläkin... Mutta se on mihin vertaa!
lauantai 26. syyskuuta 2015
Harrastaako lapsi liikaa?
Kun olin nuori, pikkusiskoni (hei vaan muru!) harrasti jotain jokapäivä, ja joskus samalla päivällä oli kaksikin eri harrastusta. Musiikki ja liikunta, ne olivat aina vahvasti mukana systerin elämässä. Silloin nuorena yläasteikäisenä olin teinisti kateellinen ja ehkä jopa vähän katkera, koska koin että siskoni sai paljon enemmän kuin mitä itse sain. Ja olihan se toki tottakin, siskolla oli monta rahaa vievää harrastusta ja häntä kuskattiin 17 km suuntaansa niitä harrastamaan, kun itse olisin vain halunnut ratsastaa, enkä saanut lähes koskaan kyytiä tai kannustusta.
Mutta näin aikuisena sitä on tajunnut että ei kyse ole siitä että siskoa olisi enemmän rakastettu, tai suosittu. En vaan osannut pyytää. En ollut niin palavan kiinnostunut mistään (paitsi ratsastuksesta) että olisi kinunnut ja vaatinut päästä harrastuksen pariin. Kyllä minua kiinnosti (jo silloin) tanssi, musiikki ja kuvataiteet, ja kävinkin jonkun kuvataidekurssin kun ajat sopi ja päästiin siskon kanssa samalla kyydillä kotiin. Mutta en koskaan osannut etsiä harrastusmahdollisuuksia ja vaatia että pääsen mukaan. Jos jostai tanssikurssista kuulinkin, ajattelin että olen sinne liian huono, enkä sitten edes pyytänyt rahaa maksuihin tai kyytejä kotiin. Olin jo silloin tiellä lihavuuteen ja passiivisuuteen. Vain koska en uskonut itseeni, enkä uskaltanut vaatia itselleni samaa määrää apua ja tukea mitä siskoni sai.
No, nyt kun omat lapset on sen verran isoja (alle 5-vuotiaan ei mielestäni tarvi harrastaa mitään erityisesti, kunhan ulkoilee ja leikkii paljon), on tämä harrastuskysymys tullut ajankohtaiseksi. Pojastani jo aiemmin puhuinkin, kuinka pystyin näkemään sen että poika oli matkaamassa omia jalanjälkiäni kohti lihavaa aikuisuutta. Mutta reitin voi muuttaa. Lasta voi ohjata kohti oikeita valintoja.
Vanhin poika on nyt siis kahden eri lajin parissa, jotka toki tukevat toisiaan, mutta ihan puhtaasti hyvänolon liikuntaa ilman kisa-aikeita. Sellaista yleistä kehitystä ja kehonhallintaa vahvistavaa treeniä, jossa on kivaa. Tytöilläkin on usemapi harrastus, on freegym, baletti, ratsastus ja vanhemmalla vielä lisäksi telinevoimistelum eikä kisoista puhettakaan. Kaikki urheilu ei ole kisoihin tähtäävää, ja se on hyvä juttu. Toinen pojista taas painii ja pelaa jalkapalloa, eikä ole liioiteltua sanoa että hän on jo nyt kilpaurheilija. Harjoitusmäärät on siis suuret. Mutta poika tykkää siitä, treeneissä on kivaa ja hän itse haluaa myös kisata.
Minusta kukaan meidän muksuista ei harrasta liikaa, ja vanhimmalle olen jopa suunnitellut vielä yhtä harrastusta lisää. Harrastukset, oli ne sitten liikunnallisia tai ei, on hyväksi lapselle. Toki paljon vaikuttaa se millainen ryhmä kohdalle osuu, millaiset valmentajat ja miten lapsi itse kokee harrastamisen, mutta se että elämässä on rutiinia, ja lapsi oppii menemään treeneihin myös silloin kun ei oikein kiinnostaisi, ja huomaa että siellä oli kuitenkin kivaa, auttaa myös aikuisena. Siellä myös oppii sosiaalisia taitoja ja saa kavereita, ja liikunnallisuus tulee sitten hyvänä bonuksena. Ja milloin lapsi on harrastuksessa, on hän poissa "pahanteosta". Ja kokee myös että häntä kannustetaan ja tuetaan asioissa, kun vanhempi kuitenkin viimekädessä on vastuussa siitä että sinne treeneihin mennään ja maksaa maksut, ja osallistuu muutenkin lastensa menoihin.
Milloin sitten lapsi harrastaa liikaa? On vanhempien vastuulla valita lasten harrastukset, harrastemäärät ja rankkuus. Jokaisen pitäisi tuntea oma lapsensa niin hyvin että pystyy sen tekemään. Toiselle sopii kerta viikkoon, toiselle vaikka joka päivä. Alle 16-vuotiaalla ei juuri pitäisi olla valtaa sanoa milloin harrastaa ja mitä, vaan vastuu on vanhemman. Lapsi ei voi itse päättää, tai käy niinkuin minulle, enkä harrastanut sitten enää mitään muuta kuin lukemista (verrattavissa muuten nykyajan pelikoneisiin, mielestäni, vaikka sivistävänä pidetäänkin). Mutta jos koulu kärsii, lapsi on väsynyt ja haluton, stressaa liikaa, ei vaikuta terveeltä, niin on menty metsään jossain ja lujaa. Lapsen pitää kuitenkin saada olla lapsi, ja ensisijainen lapsen homma leikkimisen ja peuhaamisen lisäksi on koulu. Lapsen elämän (eikä kyllä aikuisenkaan) ei pidä olla pelkkää suorittamista ja juoksemista harrastuksesta toiseen.
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
Pojan kanssa lenkillä
Kun omat elämäntavat on muuttuneet, ja ajatusmaailma on muuttunut, on lapsetkin aktivoituneet. Mä olen ollut aina aika tarkka siitä että en aiheuttaisi lapsilleni sellaisia paino-ongelmia joita mulla itselläni on ollut jo nuorena, en syöttämällä niitä paksuiksi, enkä toisaalta puhumalla lihavuudesta (tai laihuudesta) ja laihduttamisesta mitenkään itseäni (tai lapsia) arvostellen. En kuitenkaan ole myöskään piilottanut lapsilta sitä tosiasiaa että mun tarvii katsoa mitä suuhuni laitan. Mun mielestä lapsille pitää olla rehellinen, ja sehän on ihan luonnollista että jos ylimääräistä kertyy niin sit voi syödä vähän vähemmän ja päästä siitä eroon ilman mitään tuskasteluja siitä että olisi ruma ja lihava ja voi nyyh. Ihminen on hyvä painostaan riippumatta. Ylipaino ei määrittele ihmistä, eikä tee hänestä yhtään sen huonompaa kuin muistakaan. Mutta elämä nyt vaan on kaikinpuolin mukavampaa normaalipainoisena. Tai edes liki normaalipainoisena. Ja liikkuvana.
Poika oli vielä pari vuotta sitten ylipainoinen. Ei mitenkään merkittävästi, mutta silminnähden kuitenkin. Istui pelikoneen edessä ja söi samaa roskaa kuin mäkin. Veltto ja haluton ja passiivinen. Koulukiusattu ja muutenkaan ei kovin ruususelta vaikuttanut tulevaisuus. Epäiltiin millon mitäkin keskittymishäiriötä sun muuta. Oli koko varhaislapsuuden lihava, pikkuvauvasta asti. Toista on nyt. Poitsu on muuttunut ihan silminnähden aktiivisemmaksi, pelaaminen (toki pakosta, kun on tietyt rajat joita on noudatettava) on vähentynyt ja liikkuminen on aivan toista kuin ennen. Poika oli koulun yleisurheilujoukkueessa, käy huvikseen lenkillä, harrastaa telinevoimistelua ja FreeGymiä ja on venynyt pituutta painon pysyessä samana kuin vuosi sitten. Tänään kysyin lähtiskö se mun kaa lenkille, ajattelin että sais tuo jalka levätä kun hitaampi tahti ois pakostakin pojan kanssa. Koska jalka on taas ollut kipeä. Ja se on aihe josta voisin kirjoittaa ihan oman hyvin negatiivisen ja turhautuneen postauksen... No, pojan mukaan otta toimi ja ei toiminut. Toimi siinä mielessä että pojan kestävyyskunto on paljon heikompi kuin mun, ja käveltiin aina välillä. Ja ei toiminut siinä mielessä että poika ei tajua hölkkäämistä. Vaan se juoksee :D eli tahti oli sit juoksupätkillä aika paljon reippaampi...
Mutta oli kivaa höpötellä ja hassutella lenkillä, sen sijaan että paahtaisi yksinään menemään. Vaikka oon aina aatellut ettei porukassa juokseminen ole mun juttu.
Poika oli vielä pari vuotta sitten ylipainoinen. Ei mitenkään merkittävästi, mutta silminnähden kuitenkin. Istui pelikoneen edessä ja söi samaa roskaa kuin mäkin. Veltto ja haluton ja passiivinen. Koulukiusattu ja muutenkaan ei kovin ruususelta vaikuttanut tulevaisuus. Epäiltiin millon mitäkin keskittymishäiriötä sun muuta. Oli koko varhaislapsuuden lihava, pikkuvauvasta asti. Toista on nyt. Poitsu on muuttunut ihan silminnähden aktiivisemmaksi, pelaaminen (toki pakosta, kun on tietyt rajat joita on noudatettava) on vähentynyt ja liikkuminen on aivan toista kuin ennen. Poika oli koulun yleisurheilujoukkueessa, käy huvikseen lenkillä, harrastaa telinevoimistelua ja FreeGymiä ja on venynyt pituutta painon pysyessä samana kuin vuosi sitten. Tänään kysyin lähtiskö se mun kaa lenkille, ajattelin että sais tuo jalka levätä kun hitaampi tahti ois pakostakin pojan kanssa. Koska jalka on taas ollut kipeä. Ja se on aihe josta voisin kirjoittaa ihan oman hyvin negatiivisen ja turhautuneen postauksen... No, pojan mukaan otta toimi ja ei toiminut. Toimi siinä mielessä että pojan kestävyyskunto on paljon heikompi kuin mun, ja käveltiin aina välillä. Ja ei toiminut siinä mielessä että poika ei tajua hölkkäämistä. Vaan se juoksee :D eli tahti oli sit juoksupätkillä aika paljon reippaampi...
Mutta oli kivaa höpötellä ja hassutella lenkillä, sen sijaan että paahtaisi yksinään menemään. Vaikka oon aina aatellut ettei porukassa juokseminen ole mun juttu.
lauantai 19. syyskuuta 2015
Juoksufiiliksen testailua...
Tänään uskaltauduin viimein tekemään taas juoksutreenisuunnitelmaa, ja kokeilemaan 35 minsan kevyttä lenkkiä. Otin aika varovasti, lämmittelin hyvin ja olin kokoajan mukavuusalueella. Kunto on kyllä tauon aikana laskenut sen verran että taas ollaan alle sen 8 km/h keskinopeuden, minkä juuri ennen taukoa jo ohitin.. Mutta eipä se mittään, juoksu rullasi aika hyvin ja tuntui mukavalta. Ja jalka ihan normaali lenkin jälkeen.
Joten tästä on hyvä jatkaa. Saa nähdä koska tulee sitten sääolosuhteet vastaan, ja miten niistä selvitään.. Mutta vakaa aikomus on kyllä tänä vuonna jatkaa juoksua talven yli ilman taukoa. Ellei paikat hajoa, Pitää hankkia vaan kunnon varusteet niin tarkenee ja pysyy pystyssä.
Jospa se painokin alkaisi taas näyttää miinusmerkkejä kun jatkaa juoksentelua. Ja onhan se nyt kivaa että taas pääsee liikkeelle. On vaan jotenkin surrealistista ja upeaa että vaikka ei pariin kuukauteen ole juossut kuin pari kertaa, niin tuo vajaa 5 km menee ihan helposti hölkäten. Kun vielä vuosi sitten ei olisi voinut kuvitellakaan että jaksaa juosta niin pitkään.
On ollut muutamana päivänä taas sellainen olo että mitään ei ole tapahtunut missään. Etten kertakaikkiaan muista, näe ja tajua miten paljon olen edennyt. Toki ratsastaessa tajusi erittäin kirkkaasti että se kroppa jossa nyt elän on hyvin erilailla suoriutuva kuin se jossa elin vielä muutama vuosi sitten, ja luolassa se oli myös vahvasti mielessä. Ja nyt taas juostessa mietin sitä miten erilaista elämää elää nykyään. Ja silti on jotenkin sellanen olo että olen ihan samassa kunnossa kuin vaikka vuosi sitten. Koskakohan tämä oma päänuppi vihdoin tajuaa lopullisesti etten ole enää sama ihminen?
Joten tästä on hyvä jatkaa. Saa nähdä koska tulee sitten sääolosuhteet vastaan, ja miten niistä selvitään.. Mutta vakaa aikomus on kyllä tänä vuonna jatkaa juoksua talven yli ilman taukoa. Ellei paikat hajoa, Pitää hankkia vaan kunnon varusteet niin tarkenee ja pysyy pystyssä.
Jospa se painokin alkaisi taas näyttää miinusmerkkejä kun jatkaa juoksentelua. Ja onhan se nyt kivaa että taas pääsee liikkeelle. On vaan jotenkin surrealistista ja upeaa että vaikka ei pariin kuukauteen ole juossut kuin pari kertaa, niin tuo vajaa 5 km menee ihan helposti hölkäten. Kun vielä vuosi sitten ei olisi voinut kuvitellakaan että jaksaa juosta niin pitkään.
On ollut muutamana päivänä taas sellainen olo että mitään ei ole tapahtunut missään. Etten kertakaikkiaan muista, näe ja tajua miten paljon olen edennyt. Toki ratsastaessa tajusi erittäin kirkkaasti että se kroppa jossa nyt elän on hyvin erilailla suoriutuva kuin se jossa elin vielä muutama vuosi sitten, ja luolassa se oli myös vahvasti mielessä. Ja nyt taas juostessa mietin sitä miten erilaista elämää elää nykyään. Ja silti on jotenkin sellanen olo että olen ihan samassa kunnossa kuin vaikka vuosi sitten. Koskakohan tämä oma päänuppi vihdoin tajuaa lopullisesti etten ole enää sama ihminen?
perjantai 18. syyskuuta 2015
Vanhoja harrastuksia
Eilen kävin ratsastustunnilla. En ole ollut hevosen selässä liki neljään vuoteen, joten hirvitti kyllä että pääsenkö enää selkäänkään. Samalla kuitenkin oli jotenkin luottavainen olo, ajattelin että pakkohan sen on vaikuttaa että on paljon kevyempi ja paljon paremmassa kunnossa.
Ja vaikuttihan se. En mene tässä blogissa tunnin yksityiskohtiin, mutta kiteytettynä tuntui että olisin nyt parempi ratsastaja kuin neljä vuotta sitten. Vaikka silloin ratsastin liki joka päivä.
Oli kyllä valtavan kivaa palata vanhan harrastuksen pariin. Kallistahan tuo ratsastus on, mutta haluan silti sijoittaa siihen. On kai niitä huonompiakin kohteita. Tunnin ratsastusta varten pitää mun tehdä töitä n. 2,5 tuntia. Mutta ompa sit motivaatiota painaa duunissa, kun voi laittaa sitä rahaa siihen mitä oikeasti haluaa tehdä ja on kaivannut enemmän kuin on tajunnutkaan.
Painorintamalla hiljaista, ollaan taas sellaisessa suvantovaiheessa ettei paino liene paljoa pudonnut. Ei tosin noussutkaan, ja syönyt olen kuitenkin pyhistä tsemppi lupauksistani huolimatta melko vapaasti. En ole vielä oppinut miten päivätyöt ja säännöllinen ruokailu yhdistetään..
tiistai 8. syyskuuta 2015
Lasten menoissa mukana
Eilen oli ihan pikkuisen kiireinen päivä.
6.45 aamupala
7.15 lähtö
7.30 pienin hoitoon
7.50 hakemassa kohteen avainta työkaverilta
8.00 kohteessa
10.00 poistuminen, matkalla seuraavaan kohteeseen tonnikalasalaattia autossa
10.20 seuraavassa kohteessa 5 min myöhässä
12.15 poistuminen
12.15-13.20 etsin hysteerisesti oikeaa osoitetta, ostin autoon kännykänlaturin että pystyin tarkastamaan mihin olen menossa, olin väärän oven takana kahdesti ja lopulta päädyin viimeiseen kohteeseen.
14.30 kotimatkalle ja kotona pari sanaa ekaluokkalaisen kanssa
15.00 toiseen duuniin
16.10 kotiin
16.30 hakemaa pienin hoidosta, ja samalla heittämään ekaluokkalainen telinevoimisteluun.
17-18 kaupassa pienimmän kanssa
18.00 hakemaan ekaluokkalainen ja kotiin
18.10 ruoka kaikille
18.45 likat autoon ja takaisin liikuntahallille pomppuharrastukseen
19.00-19.45 kudoin liikuntallin kahviossa, ja moikkasin vanhinta poikaa kun se tuli pyörällä harrastamaan
20.00 hakemaan poika painihallilta
20.15 kotona ja lapset iltapallalle ja nukkumaan.
20.40 iltapissalle koiran kanssa
HUH HUH, on se kiva että lapset tykkää harrastaa ja voin sen heille tarjota, mut kyl noi maanantait on aika sähläystä. Uskomatonta tässä on se että kaikki sujui melko kitkattomasti. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty... Tänään pääsin jo helpommalla, oli vaan tyttöjen baletit ja ne on sopivasti peräkkäin. Leikittiin toisen kanssa leikkipaikalla kun toinen tanssi, ja sitten vaihdettiin. Tuli itsekin testailtua kiipeilytaitoja, en muista koska olen viimeksi roikkunut leikkipuistossa pääalaspäin. Olenkohan koskaan? Olin aika arka lapsi kiipeilyjen suhteen.
Torstaina pääsen palaamaan sellaisen lajin pariin jota on ollut ikävä pitkään. Maltan tuskin odottaa!
sunnuntai 6. syyskuuta 2015
Itsensä todellista voittamista!
Olen pelännyt kaikkea mikä liittyy tunneleihin ja maan alla olemiseen niin kauan kuin muistan. Ala-asteella muut hyppi ojaan joka tuuli oli puhaltanut täyteen lunta, ja minä olin kauhuissani. Ajatuskin siitä että uppoaisi sinne lumen alle... Hyi. Lumilinnoissa jos oli tunnelli mistä pääsi sisään, jäin ulkopuolelle. Vaikka näkisi valon toisesta päästä, en halunut ryömiä sinne. Kotikylällä oli pirunpesä, onkalo maan sisällä. En voinut kuvitellakaan meneväni sinne sisään, vaikka muut kaverit meni edeltä. Kammoan kaikkea luoliin liittyvää.
Hyvä ystäväni sen sijaan on harrastanut luolissa möyrimistä jo vuosikausia. Katselen kauhunsekaisella ihastuksella hänen lomakuviaan netissä, kuvia joissa hän ahtautuu pienistä raoista syvemmälle jonkin vieraan maan uumeniin. Olen sanonut useammin kuin kerran, että luolailu on aivan hullun hommaa, eikä minua saisi luolaan kuuna kullanvalkeana.
No, eilen jouduin sitten syömään sanani. Ystäväni on poikani kummitäti, ja kun hän aiemmin soitteli että haluisitteko lähteä käymään luolassa Turussa, lupasin empimättä. En tainnut oikein edes tajuta mitä menin lupaamaan, ajattelin vaan että hieno kokemus pojalle, joka on kiipeilystäkin kiinnostunut, miksei siis luolista. Otettiin poikani lisäksi mukaan ekaluokkalainen tyttäreni ja mieheni tokaluokkalainen poika. Nuorimmaiseni jäi oman kummitätinsä kanssa viettämään laatuaikaa. No, todellisuus alkoi upota tajuntaan suunnilleen siinä vaiheessa kun Suvi kaivoi kassistaan haalarit, kypärän, otsalampun ja polvisuojat... Mutta siinä vaiheessa oli turha enää alkaa panikoida.
Luolaa etsiessä kiivettiin kallioista Luolavuorta ylös, kunnes suuaukko löytyi. Se näytti ihan valtavan pieneltä, vaikka siitä pääsikin kulkemaan ihan kävellen. Mutta sitä iloa ei kauaa jatkunut. Luolakammoista ei myöskään helpottanut yhtään kun ensimmäisenä Suvin ohjeiden mukaan kulkeva poikani sanoi pariin eri otteeseen että ei tästä mahdu, ja Suvi vain nauroi että "Olet väärässä!". Mutta koska lapset oli niin innoissaan, ja meni edeltä, en oikein voinut jäädä ulkopuolelle panikoimaankaan. Olen vaahdonnut esimerkin voimasta vaikka miten pitkään, joten millaisen kuvan se nyt sitten olisi antanut jos olisin jäänyt ulos yksin kyhjöttämään. Että eikun sisään vaan, polvillaan ensin ja parista raosta ryömien. Sisempänä oli kammio johon mahduttiin kaikki viisi hyvin istumaan, ja Suvi kertoi luolailun periaatteista. Sitten Suvi näytti mallia miten ryömittiin perällä olevaan pieneen käytävään. Ja yksi kerrallaan kaikki muksut meni saman käytävän edestakaisin, ihan innoissaan. Voin täysin rehellisesti sanoa että mulla ei ollut aikomustakaan mennä siihen reikään. Ei tosiaankaan. Mutta sitten kun lapset olivat käyneet, ja Suvi totesi et sitten Annina, niin pakkohan se oli mennä. Helpotti kyllä että Suvikin oli mahtunut perällä kääntymään, joten tiesin ettei tarvi peruuttaa takaisin. Oli se vaan jännää silti. Jupisin ääneen ettei tämä kyllä ole selväjärkisen hommaa, mutta menin kuitenkin. Ja suoriuiduin. Olin kyllä takaisin tullessa todella onnellinen että olen sen 26 kiloa pienempi, mahduin sinne ihan kohtuu hyvin. Ryömisessäni tosin jouduin tietoisesti ajattelemaan kivoja ajatuksia ja blokkaamaan kauhun jonnekin kauas. Ei voinut ajatella sitä mitä tekee, piti vaan tehdä.
Mutta voin sanoa että on aika uskomaton tehdä jotain, mitä ei ikipäivänä uskonut pystyvänsä tekemään, ja suoriutua siitä kunnialla. Sellainen voittajafiilis oli sen reissun jälkeen, ettei mitään rajaa. Lupasin jopa että lähdetään toistekin. Koska kammostani huolimatta, en ollut oikeasti peloissani kertaakaan. Sydämentykytyksiä aiheutti lähinnä ne tilanteet kun lapset kiipesi rinnettä ylös menomatkalla.
Suurimpia oivalluksia siellä luolan pienimmässä onkalossa, oli se, että turhaan kiellän itseltäni asioita sillä että ajattelen etten pysty niihin. Mun kroppani pystyy nykyään aika uskomattomiin juttuihin, enkä luota siihen vieläkään likikään tarpeeksi. Aika hurjaa.
Hyvä ystäväni sen sijaan on harrastanut luolissa möyrimistä jo vuosikausia. Katselen kauhunsekaisella ihastuksella hänen lomakuviaan netissä, kuvia joissa hän ahtautuu pienistä raoista syvemmälle jonkin vieraan maan uumeniin. Olen sanonut useammin kuin kerran, että luolailu on aivan hullun hommaa, eikä minua saisi luolaan kuuna kullanvalkeana.
No, eilen jouduin sitten syömään sanani. Ystäväni on poikani kummitäti, ja kun hän aiemmin soitteli että haluisitteko lähteä käymään luolassa Turussa, lupasin empimättä. En tainnut oikein edes tajuta mitä menin lupaamaan, ajattelin vaan että hieno kokemus pojalle, joka on kiipeilystäkin kiinnostunut, miksei siis luolista. Otettiin poikani lisäksi mukaan ekaluokkalainen tyttäreni ja mieheni tokaluokkalainen poika. Nuorimmaiseni jäi oman kummitätinsä kanssa viettämään laatuaikaa. No, todellisuus alkoi upota tajuntaan suunnilleen siinä vaiheessa kun Suvi kaivoi kassistaan haalarit, kypärän, otsalampun ja polvisuojat... Mutta siinä vaiheessa oli turha enää alkaa panikoida.
Luolaa etsiessä kiivettiin kallioista Luolavuorta ylös, kunnes suuaukko löytyi. Se näytti ihan valtavan pieneltä, vaikka siitä pääsikin kulkemaan ihan kävellen. Mutta sitä iloa ei kauaa jatkunut. Luolakammoista ei myöskään helpottanut yhtään kun ensimmäisenä Suvin ohjeiden mukaan kulkeva poikani sanoi pariin eri otteeseen että ei tästä mahdu, ja Suvi vain nauroi että "Olet väärässä!". Mutta koska lapset oli niin innoissaan, ja meni edeltä, en oikein voinut jäädä ulkopuolelle panikoimaankaan. Olen vaahdonnut esimerkin voimasta vaikka miten pitkään, joten millaisen kuvan se nyt sitten olisi antanut jos olisin jäänyt ulos yksin kyhjöttämään. Että eikun sisään vaan, polvillaan ensin ja parista raosta ryömien. Sisempänä oli kammio johon mahduttiin kaikki viisi hyvin istumaan, ja Suvi kertoi luolailun periaatteista. Sitten Suvi näytti mallia miten ryömittiin perällä olevaan pieneen käytävään. Ja yksi kerrallaan kaikki muksut meni saman käytävän edestakaisin, ihan innoissaan. Voin täysin rehellisesti sanoa että mulla ei ollut aikomustakaan mennä siihen reikään. Ei tosiaankaan. Mutta sitten kun lapset olivat käyneet, ja Suvi totesi et sitten Annina, niin pakkohan se oli mennä. Helpotti kyllä että Suvikin oli mahtunut perällä kääntymään, joten tiesin ettei tarvi peruuttaa takaisin. Oli se vaan jännää silti. Jupisin ääneen ettei tämä kyllä ole selväjärkisen hommaa, mutta menin kuitenkin. Ja suoriuiduin. Olin kyllä takaisin tullessa todella onnellinen että olen sen 26 kiloa pienempi, mahduin sinne ihan kohtuu hyvin. Ryömisessäni tosin jouduin tietoisesti ajattelemaan kivoja ajatuksia ja blokkaamaan kauhun jonnekin kauas. Ei voinut ajatella sitä mitä tekee, piti vaan tehdä.
Mutta voin sanoa että on aika uskomaton tehdä jotain, mitä ei ikipäivänä uskonut pystyvänsä tekemään, ja suoriutua siitä kunnialla. Sellainen voittajafiilis oli sen reissun jälkeen, ettei mitään rajaa. Lupasin jopa että lähdetään toistekin. Koska kammostani huolimatta, en ollut oikeasti peloissani kertaakaan. Sydämentykytyksiä aiheutti lähinnä ne tilanteet kun lapset kiipesi rinnettä ylös menomatkalla.
Suurimpia oivalluksia siellä luolan pienimmässä onkalossa, oli se, että turhaan kiellän itseltäni asioita sillä että ajattelen etten pysty niihin. Mun kroppani pystyy nykyään aika uskomattomiin juttuihin, enkä luota siihen vieläkään likikään tarpeeksi. Aika hurjaa.
 |
| Vasemmalta lähtien, poitsu 8v, poitsu 12v, meikäläinen ja luolaekspertti. Kuvan otti likka 7v. |
torstai 3. syyskuuta 2015
Elämä ilman kahvia?
Onko sitä? Puoli vuotta sitten olisin sanonut että ei todellakaan. Olen yksi niistä monista joiden päivä ei vaan käynnisty(nyt) ilman kahvia. Lisäksi kahvia piti saada ruoan jälkeen, iltapäivällä ja illallakin joskus. Vätin ettei vaikuttanut yöuniin, ja se oli vaan niin hyvää. Eikä se edes lihota!
No, mystiset mahakivut sitten aiheuttivat sen että jätin kahvin kokonaan pois. Ajattelin että mikään mihin addiktoituu ja joka aiheuttaa vierotusoireita jos sitä ei saakaan, ei voi olla minulle hyväksi. Ja lisäksi vielä mahakivut, joita kahvi ei ainakaan vähentänyt. Yllätyin siitä että lopettaminen olikin kovin helppoa. Tuli pari tilannetta että teki mieli kahvia ihan kahvin takia, ja pari päivää särki päätä. Mutta ei tullut pakottavaa tarvetta palata kahvin pariin, ja silloinkin kun teki sitä mieli ajattelin vaan etten tahdo takaisin koukkuun.
Toki korvasin kahvin teellä, mikä sekin sisältää kofeiinia, että ihan täysin en koukusta ehkä päässyt. Mutta olen pyrkinyt siihen että juon mustaa teetä vain aamuisin, päivällä sitten vihreää tai valkoista, ja illalla jos haluan teetä, juon kamomillaa. Tuntuu sopivan minulle. Illalla väsyttää, mutta hei, niin pitääkin! Silloinhan sitä pitää mennä petiin ja nukkua sikeästi aamuun asti.
Olen ollut huomaavinani että olen rennompi ja iloisempi. Tiedä siitä sitten, mutta mahdollisesti johtuu kahvin jättämisestä. Enkä tosiaan kaipaa sitä että päätä alkaa särkeä heti jos edellisestä annoksesta on kulunut liian pitkä aika. Joten taidanpa jatkossakin pärjäillä ilman kahvia.
Tosin mielessäni kyllä heräsi kysymys siitä, että jos kahvin jättäminen on noin helppoa, niin miksi herkuttelun jättäminen (eli sokerista luopuminen useammissa muodoissaan) ei ole? Nimimerkillä olen nyt koittanut siivota ruokavaliota taas parempaan ja terveellisempään suuntaan, mutta heikoin tuloksin... Onks kukaan ylimääräistä selkärankaa nähnyt? Mun oma on hukassa...
No, mystiset mahakivut sitten aiheuttivat sen että jätin kahvin kokonaan pois. Ajattelin että mikään mihin addiktoituu ja joka aiheuttaa vierotusoireita jos sitä ei saakaan, ei voi olla minulle hyväksi. Ja lisäksi vielä mahakivut, joita kahvi ei ainakaan vähentänyt. Yllätyin siitä että lopettaminen olikin kovin helppoa. Tuli pari tilannetta että teki mieli kahvia ihan kahvin takia, ja pari päivää särki päätä. Mutta ei tullut pakottavaa tarvetta palata kahvin pariin, ja silloinkin kun teki sitä mieli ajattelin vaan etten tahdo takaisin koukkuun.
Toki korvasin kahvin teellä, mikä sekin sisältää kofeiinia, että ihan täysin en koukusta ehkä päässyt. Mutta olen pyrkinyt siihen että juon mustaa teetä vain aamuisin, päivällä sitten vihreää tai valkoista, ja illalla jos haluan teetä, juon kamomillaa. Tuntuu sopivan minulle. Illalla väsyttää, mutta hei, niin pitääkin! Silloinhan sitä pitää mennä petiin ja nukkua sikeästi aamuun asti.
Olen ollut huomaavinani että olen rennompi ja iloisempi. Tiedä siitä sitten, mutta mahdollisesti johtuu kahvin jättämisestä. Enkä tosiaan kaipaa sitä että päätä alkaa särkeä heti jos edellisestä annoksesta on kulunut liian pitkä aika. Joten taidanpa jatkossakin pärjäillä ilman kahvia.
Tosin mielessäni kyllä heräsi kysymys siitä, että jos kahvin jättäminen on noin helppoa, niin miksi herkuttelun jättäminen (eli sokerista luopuminen useammissa muodoissaan) ei ole? Nimimerkillä olen nyt koittanut siivota ruokavaliota taas parempaan ja terveellisempään suuntaan, mutta heikoin tuloksin... Onks kukaan ylimääräistä selkärankaa nähnyt? Mun oma on hukassa...
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Kun flunssa painaa päälle
Aloinkin jo ihmetellä miten ollaan säilytty niin pitkään terveinä. No, iskihän se flunssa sitten. Toistaiseksi yritän vielä räpistellä vastaan finnrexinin, hunajan, carmolistippojen ja teen voimin, ja nappaan pahimpina aamuina buranaa töihin lähtiessä, ja strepsilssiä töissä. En vielä väittäisi olevani varsinaisesti kipeä, mutta selkeästi toimintakyky on vähän heikossa hapessa, ja liikkuminen on pitänyt rajoittaa koiran kusetukseen ja töihin. Ensiviikko on uudessa työssäni kiireisin tähän asti, eikä oikein olisi varaa olla kipeänä kun pomokin lähtee ulkomaille, joten koitan nyt ottaa iisisti.
Olen päättänyt tehdä taas vähän enemmän hommia tämän jäljellä olevan painon suhteen, jos vaikka ensi vuoden alottelisi normaalipainoisena. Mutta stressiä en halua edelleenkään asiasta ottaa, vaan samaan rauhaisaan tyyliin. Mutta pikkuisen tarkemmin. Samalla varmaan blogiinkin tulee kirjoiteltua enemmän, kun treenit saa taas pyörimään kunnolla. Jalka alkaa olla kunnossa, ja pikkuhiljaa aloittelen taas juoksutreenejä. Tuntuu kuin olisi ikuisuus siitä kun juoksi säännöllisesti. Saa nähdä mitä tauko teki kunnolle... Vaikka varovasti pitääkin aloittaa.
Tulossa myös pohdintaa tunnesyömisestä ja siitä miten sitä voi hillitä, tai miten siitä voisi päästä eroon kokonaan. Onkohan se mahdollistakaan?
Olen päättänyt tehdä taas vähän enemmän hommia tämän jäljellä olevan painon suhteen, jos vaikka ensi vuoden alottelisi normaalipainoisena. Mutta stressiä en halua edelleenkään asiasta ottaa, vaan samaan rauhaisaan tyyliin. Mutta pikkuisen tarkemmin. Samalla varmaan blogiinkin tulee kirjoiteltua enemmän, kun treenit saa taas pyörimään kunnolla. Jalka alkaa olla kunnossa, ja pikkuhiljaa aloittelen taas juoksutreenejä. Tuntuu kuin olisi ikuisuus siitä kun juoksi säännöllisesti. Saa nähdä mitä tauko teki kunnolle... Vaikka varovasti pitääkin aloittaa.
Tulossa myös pohdintaa tunnesyömisestä ja siitä miten sitä voi hillitä, tai miten siitä voisi päästä eroon kokonaan. Onkohan se mahdollistakaan?
keskiviikko 26. elokuuta 2015
Epäonnistuminen haisee
Mulla on ollut jostain syystä viimeviikot tosi epäonnistunut olo. Pahinta on, etten oikein tiedä miksi, enkä saa rikottua sitä negatiivisten ajatusten kehää, vaikka tiedän että tietyllä tavalla toimimalla vain pahennan asioita. En tiedä onko kyseessä epärealistiset odotukset ja sitten pettyminen kun niihin ei ylläkään, vai jokin hormonaalinen älykääpiökohtaus. On aivan idiootin hommaa sättiä itseään ja moittia itseään kaikesta mitä ei ole tehnyt, varsinkin kun samalla on tehnyt todella paljon. Hoitanut lasten kouluunlähtemiset ja välipalat ja ruoat ja siivoillut kotona, käynyt töissä ja lenkittänyt koiran. Pessyt pyykit ja vaihtanut lakanat ja ollut lapsille läsnä, valvonut läksyt ja kammannut tukat aamuisin poninhännälle.
Mutta silti mielessä pyörii vaan kaikki mitä en ole tehnyt. En ole käynyt salilla. En ole käynyt juoksemassa (nyt kun ehkä taas pystyisin, niin missä motivaatio??). En ole jumpannut kotona. En ole syönyt oikein. En ole tehnyt PT hommiani ollenkaan niin hyvin kuin pitäisi, vaikka ne vapaaehtoishommia onkin. Kotona ei todellakaan näy kaikki se siivoilu, pyykkäys ja tiskaus. Kämppä on ihan yhtä räjähtänyt siivosin tai en. En ole laihtunut grammaakaan, en varmasti. Ja kärsimätön minä tahtoo jo sinne maaliviivalle. Eikä tajua että kiirehtimällä tulee vaan stressi ja stressisyöminen, ja sitten voikin taas syyllistää itseään lisää kun syö väärin. On vaikea olla iloinen ja positiivinen jos mielessä pyörii vaan että on huono äiti, huono äitipuoli, huono (avo)vaimo, huono PT ja huono laihduttaja. Ainoa asia joka sujuu juuri nyt on työt. Olen hemmetin hyvä työntekijä.
Olen taantunut takaisin johonkin epäsäännöllisen syömisen ja hiilarihötön maailmaan. Eikä se tunnu ollenkaan mukavalta, eikä kivalta, eikä omalta. Haluan sieltä pois. Ja kukaa muu kuin minä itse ei voi minua siitä itsesyytöksen suosta nostaa.
Mutta itselleen pitää olla rehellinen. Tälläistä se entisen sohvaperunan ja tunnesyöpön elämä on. Kun olonsa tuntee pahaksi niin yhtäkkiä huomaa tuhonneensa litran jäätelöä ja seuraavana hetkenä pussillisen irtokarkkeja. Mutta ei maailma siihen kaadu. Ei 26 kiloa palaa korkoineen yhden heikon hetken (tai heikon jakson) takia. Elämä jatkuu ja se elämä mikä mulla on ei sisällä sokeria ja sohvalla makaamista. Ei ainakaan usein.
Mutta silti, tarvitsen potkun persuuksille. Ja se potku tuli nyt sopivasti syyskroppahaasteen muodossa. Haastan itseni syömään ohjeen mukaan ja suoriutumaan liikunoista, ja jo on kumma jos ei olo kohene kun ruokailut taas järkeistyy.
Mutta silti mielessä pyörii vaan kaikki mitä en ole tehnyt. En ole käynyt salilla. En ole käynyt juoksemassa (nyt kun ehkä taas pystyisin, niin missä motivaatio??). En ole jumpannut kotona. En ole syönyt oikein. En ole tehnyt PT hommiani ollenkaan niin hyvin kuin pitäisi, vaikka ne vapaaehtoishommia onkin. Kotona ei todellakaan näy kaikki se siivoilu, pyykkäys ja tiskaus. Kämppä on ihan yhtä räjähtänyt siivosin tai en. En ole laihtunut grammaakaan, en varmasti. Ja kärsimätön minä tahtoo jo sinne maaliviivalle. Eikä tajua että kiirehtimällä tulee vaan stressi ja stressisyöminen, ja sitten voikin taas syyllistää itseään lisää kun syö väärin. On vaikea olla iloinen ja positiivinen jos mielessä pyörii vaan että on huono äiti, huono äitipuoli, huono (avo)vaimo, huono PT ja huono laihduttaja. Ainoa asia joka sujuu juuri nyt on työt. Olen hemmetin hyvä työntekijä.
Olen taantunut takaisin johonkin epäsäännöllisen syömisen ja hiilarihötön maailmaan. Eikä se tunnu ollenkaan mukavalta, eikä kivalta, eikä omalta. Haluan sieltä pois. Ja kukaa muu kuin minä itse ei voi minua siitä itsesyytöksen suosta nostaa.
Mutta itselleen pitää olla rehellinen. Tälläistä se entisen sohvaperunan ja tunnesyöpön elämä on. Kun olonsa tuntee pahaksi niin yhtäkkiä huomaa tuhonneensa litran jäätelöä ja seuraavana hetkenä pussillisen irtokarkkeja. Mutta ei maailma siihen kaadu. Ei 26 kiloa palaa korkoineen yhden heikon hetken (tai heikon jakson) takia. Elämä jatkuu ja se elämä mikä mulla on ei sisällä sokeria ja sohvalla makaamista. Ei ainakaan usein.
Mutta silti, tarvitsen potkun persuuksille. Ja se potku tuli nyt sopivasti syyskroppahaasteen muodossa. Haastan itseni syömään ohjeen mukaan ja suoriutumaan liikunoista, ja jo on kumma jos ei olo kohene kun ruokailut taas järkeistyy.
keskiviikko 19. elokuuta 2015
ja taaskin minä juoksin!
Voi että on mahtava olo nyt! Toissapäivänä juoksin tyttären hoitopaikalle eikä jalka kipeytynyt, ja tänäänkin kun lähdin lapsia saattelemaan laitoin juoksukamat niskaan. Ja juoksin sitten vuorostani kotiin tytön hoitopaikalta. En pysty edes hehkuttamaan sanoin niin että tämä mieletön fiilis välittyisi, on se vaan kertakaikkiaan mahtavaa kun pääsee pitkän tauon jälkeen tekemään sitä mitä rakastaa. Ja jalka, se on edelleen kivuton. Okei, nää 3 km lenkit on lyhkäsiä pätkiä, viimeksihän mun lenkit on semmoista 5-10 km luokkaa, mutta nyt pikkuhiljaa venytän jalalta salaa...
Mutta ennen taukoa vauhdit oli keskimäärin 8 km/h, usein jäi allekin, se kasi tuntui välillä hankalalta ylittää, mutta nyt oli keskinopeus 8,5km/h ja meni kevyesti. Että ehkä se kuntosalilla vääntäminen on jotain apua tuonut, ja toki ei pidä levon tärkeyttä unohtaa, ehkä mulla kroppa kävi jo vähän ylikierroksilla silloin.
Nyt on pakko syödä jotain etten sorru ylilyönteihin myöhemin tänään, eilen kiskaisin tuosta noin vaan lakupussin jämät ja 75g suklaata ihan hetkessä. Tajusin oikeastaan vasta ne syötyäni että Oho, hups... Säännöllinen ruokailu unohtui eilen kiireessä, ja heti kostautui.
P.S. ostin eilen ratsastushousut. Koska vanhat oli ikivanhat ja kokoa 46. Olivat hilppasen suuret. On siis toiveissa päästä takaisin satulaan... jossain välissä.
Mutta ennen taukoa vauhdit oli keskimäärin 8 km/h, usein jäi allekin, se kasi tuntui välillä hankalalta ylittää, mutta nyt oli keskinopeus 8,5km/h ja meni kevyesti. Että ehkä se kuntosalilla vääntäminen on jotain apua tuonut, ja toki ei pidä levon tärkeyttä unohtaa, ehkä mulla kroppa kävi jo vähän ylikierroksilla silloin.
Nyt on pakko syödä jotain etten sorru ylilyönteihin myöhemin tänään, eilen kiskaisin tuosta noin vaan lakupussin jämät ja 75g suklaata ihan hetkessä. Tajusin oikeastaan vasta ne syötyäni että Oho, hups... Säännöllinen ruokailu unohtui eilen kiireessä, ja heti kostautui.
P.S. ostin eilen ratsastushousut. Koska vanhat oli ikivanhat ja kokoa 46. Olivat hilppasen suuret. On siis toiveissa päästä takaisin satulaan... jossain välissä.
tiistai 18. elokuuta 2015
Eilen minä juoksin...
...pää kolmantena jalkana. Ja vähän muutenkin.
Olipa kyllä jännä päivä. Aamupalat lapsille, yksi lähti vanhaan tuttuun luokkaan tuttujen kavereiden keskelle, mutta oksensi matkalla ja joutui kääntymään takaisin. Pyörästä lähti ketjut ja pyöränavain katkesi lukkoon. Ei ollut hänen päivänsä se. No, muilla sujui onneksi paremmin. Saattelin uudet koululaiset kouluun ja vein nuorimman hoitoon, matka on semmonen kolmisen kilsaa hoitoon. Sitten kotiin kaupan kautta, ruokakassia kantaen. Sitten kotona vähän paperihommia, ja jännittämistä, että miten ne mun mussukat pärjää. Kohta kello olikin sen verran että sain hilpasta taas (kävellen) koululaisia vastaan. Poika oli saanut heti kavereita ja menikin heidän kanssa yhtämatkaa kotia kohti, joten mentiin sitten ekaluokkalaisen kanssa leikkipaikalle, ja sen jälkeen ostamaan jäätelöt. No, kaupasta sitten lähti mukaan muutakin, joten kotimatka taas kauppakassin kanssa, ja tälläkertaa tein 3*10 sarjat hauiskääntöjä samalla.
No, taas parituntia kotona hääräilyä. Olin ajatellut että haen nuorimmaisen hoidosta autolla, mutta miehen autokaupat venyi ja huomasin että jaa, nyt on enää 20 min aikaa siihen kun piti olla lasta hakemassa. Joten ei auttanut kuin laittaa juoksukengät jalkaan, napit korviin ja pistää juoksuksi. Sen verran tuli kiire etten viritellyt mukaan sykevyötä enkä edes hoksannnut laittaa sportstrackeria päälle, mutta mukavalta kyllä tuntui. Helposti jaksoin hölkätä sen 3 km, aikaa meni 20 minuuttia suunnilleen, mikä tarkottaa että juoksin jopa aika kovaa. Ja voi miten ihanaa se oli pitkästä aikaa! Okei, jalka vähän kipuili, mutta vertyessään kunnolla loppui särkykin. Ja ei se tänään ole tuntunut yhtään sen kipeämmältä. Ehkä ostamani juoksupohjalliset todella auttaa, ehkä jalka on vihdoin toipunut, tai ehkä se alkaa särkeä taas kohta. Saa nähdä... Käveltiin pienimmän kanssa kotiin, ja sitten sainkin lähteä jo töihin nurmikon leikkuu puuhiin. Sieltä kotiuduin kahdeksan aikaan illalla, iltapala lapsille ja hetki sohvalla murun kainalossa. Voin sanoa että uni muuten maistui.
Saldona n. 15 km kävelyä (ilman ruohonleikkuun edestakaisin tallailua) ja 3 km juoksua eiliselle. Eikä tuntunut edes pahalta :P Tänään ja huomenna vielä saattelen koululaiset, mutta sitten joutuvat kulkemaan itsenäisesti kun meikällä alkaa aamuduunit. Mutta ainakin matkaa on kuljettu nyt yhteensä jo yli viikko, joten tuskin ainakaan eksyvät.
Olipa kyllä jännä päivä. Aamupalat lapsille, yksi lähti vanhaan tuttuun luokkaan tuttujen kavereiden keskelle, mutta oksensi matkalla ja joutui kääntymään takaisin. Pyörästä lähti ketjut ja pyöränavain katkesi lukkoon. Ei ollut hänen päivänsä se. No, muilla sujui onneksi paremmin. Saattelin uudet koululaiset kouluun ja vein nuorimman hoitoon, matka on semmonen kolmisen kilsaa hoitoon. Sitten kotiin kaupan kautta, ruokakassia kantaen. Sitten kotona vähän paperihommia, ja jännittämistä, että miten ne mun mussukat pärjää. Kohta kello olikin sen verran että sain hilpasta taas (kävellen) koululaisia vastaan. Poika oli saanut heti kavereita ja menikin heidän kanssa yhtämatkaa kotia kohti, joten mentiin sitten ekaluokkalaisen kanssa leikkipaikalle, ja sen jälkeen ostamaan jäätelöt. No, kaupasta sitten lähti mukaan muutakin, joten kotimatka taas kauppakassin kanssa, ja tälläkertaa tein 3*10 sarjat hauiskääntöjä samalla.
No, taas parituntia kotona hääräilyä. Olin ajatellut että haen nuorimmaisen hoidosta autolla, mutta miehen autokaupat venyi ja huomasin että jaa, nyt on enää 20 min aikaa siihen kun piti olla lasta hakemassa. Joten ei auttanut kuin laittaa juoksukengät jalkaan, napit korviin ja pistää juoksuksi. Sen verran tuli kiire etten viritellyt mukaan sykevyötä enkä edes hoksannnut laittaa sportstrackeria päälle, mutta mukavalta kyllä tuntui. Helposti jaksoin hölkätä sen 3 km, aikaa meni 20 minuuttia suunnilleen, mikä tarkottaa että juoksin jopa aika kovaa. Ja voi miten ihanaa se oli pitkästä aikaa! Okei, jalka vähän kipuili, mutta vertyessään kunnolla loppui särkykin. Ja ei se tänään ole tuntunut yhtään sen kipeämmältä. Ehkä ostamani juoksupohjalliset todella auttaa, ehkä jalka on vihdoin toipunut, tai ehkä se alkaa särkeä taas kohta. Saa nähdä... Käveltiin pienimmän kanssa kotiin, ja sitten sainkin lähteä jo töihin nurmikon leikkuu puuhiin. Sieltä kotiuduin kahdeksan aikaan illalla, iltapala lapsille ja hetki sohvalla murun kainalossa. Voin sanoa että uni muuten maistui.
Saldona n. 15 km kävelyä (ilman ruohonleikkuun edestakaisin tallailua) ja 3 km juoksua eiliselle. Eikä tuntunut edes pahalta :P Tänään ja huomenna vielä saattelen koululaiset, mutta sitten joutuvat kulkemaan itsenäisesti kun meikällä alkaa aamuduunit. Mutta ainakin matkaa on kuljettu nyt yhteensä jo yli viikko, joten tuskin ainakaan eksyvät.
maanantai 17. elokuuta 2015
Voihan eka koulupäivä ja puutuvat ja kipuilevat jalat
Voi että osaa jännittää. Aamulla saattelin lapset kouluun, poika oli kovin rauhallinen ja lunki joten en niin jännitä hänen puolestaan, mutta tuo mun pieni ekaluokkalainen. Apua! Sinne se meni iso reppu selässä kouluun ja omaa paikkaa etsimään. Nyyh. Mun pikkuine vauvani on jo koululainen. Nyt sitten jännään puoleenpäivään asti että pääsen koululaisia vastaan ja kuulemaan miten eka päivä meni. Onneksi olen tänään kotona, huomenna sitten joutuvat varmaankin tulemaan jo itsenäisesti kotiinpäin. No, ainakin matkaa on hinkattu monta kertaa.. Pienin meni tosi reippaana hoitoon, odotti jo kovin uusien kavereiden saamista.
Muihin asioihin hetkeksi, koitan harhauttaa itseäni.
Parina viimeviikkona jalat on olleet huonossa kunnossa. Akillesjänne oireilee edelleen aina välillä (ja välillä taas ei) mutta sen lisäksi iski kummallinen hermosärky. Alkoi alaselästä ja säteili pitkälle pitkin kumpaakin jalkaa, särki ja särki vaan vaikka mitä kokeilin. Aloin jo vähän tuskastumaan kun päivästä toiseen kävelykin tuntuu kurjalta, mutta sitten mystisesti eräänä aamuna vain heräsin kivuttomana. En tosiaan tiedä mikä kivut aiheutti (paitsi että aika hyvä veikkaus on lihasjumi joka pisti hermot jotenkin pinteeseen) mutta toivon että ne nyt pysyvät poissa. On heti paljon mukavampi ja rennompi olla kun kokoajan ei satu. Haluaisin jo kovasti taas juoksemaan, ja varmaan kohta kokeilenkin kevyttä lenkkiä. En suostu antamaan nyt periksi tämän kanssa. Sitten jos jalka taas kipeytyy enemmän niin pitää varmaan marssia johonkin oikeasti kunnolla tutkittavaksi.
Viikonlopun sain siis onneksi viettää ystävien kanssa kivuttomana, ja kyllä muuten teki päälle hyvää kun sai olla ihan vaan vanhojen kavereiden kanssa, syödä (ja juoda) mitä huvittaa (kuten ihanan kermaisaa ja juustoisaa pastaa..) ja tanssia tanssia ja tanssia. Jostain syystä rakastan tanssia yökerhossa ja edellisestä kerrasta on aivan liian kauan aikaa. Ei vaan tähän nykyiseen elämään oikein sovi nuo yökerhokeikat kovin usein. Nyt on ihan kylkien lihakset kipeänä siitä persauksen pyörittelystä.
Muihin asioihin hetkeksi, koitan harhauttaa itseäni.
Parina viimeviikkona jalat on olleet huonossa kunnossa. Akillesjänne oireilee edelleen aina välillä (ja välillä taas ei) mutta sen lisäksi iski kummallinen hermosärky. Alkoi alaselästä ja säteili pitkälle pitkin kumpaakin jalkaa, särki ja särki vaan vaikka mitä kokeilin. Aloin jo vähän tuskastumaan kun päivästä toiseen kävelykin tuntuu kurjalta, mutta sitten mystisesti eräänä aamuna vain heräsin kivuttomana. En tosiaan tiedä mikä kivut aiheutti (paitsi että aika hyvä veikkaus on lihasjumi joka pisti hermot jotenkin pinteeseen) mutta toivon että ne nyt pysyvät poissa. On heti paljon mukavampi ja rennompi olla kun kokoajan ei satu. Haluaisin jo kovasti taas juoksemaan, ja varmaan kohta kokeilenkin kevyttä lenkkiä. En suostu antamaan nyt periksi tämän kanssa. Sitten jos jalka taas kipeytyy enemmän niin pitää varmaan marssia johonkin oikeasti kunnolla tutkittavaksi.
Viikonlopun sain siis onneksi viettää ystävien kanssa kivuttomana, ja kyllä muuten teki päälle hyvää kun sai olla ihan vaan vanhojen kavereiden kanssa, syödä (ja juoda) mitä huvittaa (kuten ihanan kermaisaa ja juustoisaa pastaa..) ja tanssia tanssia ja tanssia. Jostain syystä rakastan tanssia yökerhossa ja edellisestä kerrasta on aivan liian kauan aikaa. Ei vaan tähän nykyiseen elämään oikein sovi nuo yökerhokeikat kovin usein. Nyt on ihan kylkien lihakset kipeänä siitä persauksen pyörittelystä.
torstai 13. elokuuta 2015
Kun arki alkaa
Kesälomat loppuu, työt ja koulut ja hoidot alkaa ja stressitasot nousee. Kesä on ohi ja nyt pitää taas jaksaa monta pimeää kuukautta ennenkun taas kevät koittaa. Niinkö? Kiire kiire kiire ja hyvästi hitaat aamut ja rauhalliset yhteiset hetket. Kaikki juoksevat tukkaputkella suorittaen milloin mitäkin ja tavoitteet kirkkaina mielessä.
Onhan se niinkin. Mutta toisaalta, se on myös syksyn parhaita puolia. Pitää vain osata löytää se tasapaino kiireen ja kiireettömien hetkien keskellä, pitää itse ohjat käsissään elämässä, viedä sitä eikä antaa elämän ja kiireiden viedä sinua. Monet pitävät uuttavuotta uuden alkuna, tehdään lupauksia ja odotetaan innolla kaikkea uutta mitä vuosi tuo tullessaan. Minulle tuo mystinen uuden alku on aina ollut syksy. Olen aina nauttinut syksystä, koulujen alkamisesta, puiden kellastumisesta, sateista. Syksy on aina ollut minulle paras vuodenaika. Syksyllä voi aloittaa uuden (lukuvuoden, työn, harrastuksen, elämän) ja onnistua yli odotuksiensa.
Vaikka odotan kauhuissani tyttären kouluunlähtöä ensi maanantaina, jännitän sitä varmasti enemmän kuin tyttö itse, ja toki myös pojan kuudennelle luokalle, uuteen luokkaan ja uuteen sosiaaliseen ympäristoon meneminen aiheuttaa tälle äidille sydämentykytyksiä, niin silti minusta on kivaa että tulee syksy. Elämään tulee taas lisää rutiinia ja rakennetta. Vaikka kesällä on kiva höntsäillä ja tehdä kaikkea mihin ei ehkä syksyllä ole aikaa tai mahdollisuuksia, niin kaipaan kuitenkin sitä tietynlaista kiirettä, joka pakottaa suunnittelemaan etukäteen. Niin ruokailuja kuin muutakin ajankäyttöä. Kun perheessä asuu vakituisesti neljä lasta, joista yksi kilpailee kahdessa lajissa ja kolmella on kaksi harrastusta, niin se harrastusmäärä ei edes mahdu kalenteriin. Ruokailut, kyydit yms. joutuu suunnittelemaan aika tarkasti. Sitten jos vielä itse aikoo ehtiä lenkille ja salille, omien töiden lisäksi, niin aika tukkaputkella saakin painaa. Mutta ei haittaa. Olen parhaimmillani pienessä kiireessä.
Joten vaikka stressi lasten koulujen alkamisesta alkaa olla huipussaan, vaatteiden etsimisen ja reppujen pesemisten ja ostamisten kanssa, huoneiden muutoshommissa, koulumatkatreenejen edetessä, niin silti odotan kovasti maanantaita. Ensiviikolla alkaa isojen koulut, ja pienimmän hoito, ja mun toinen työ. Kilpaurheilijapojan treenit alkaa, muiden harrastukset onneksi vasta syyskuun alusta, niin saavat ensin totutella koulussakäymiseen. Tervetuloa kiire! Tervetuloa suunnitelmallisuus ja aikataulut. Tervetuloa järkevä syöminen, tervemenoa kesämässyt :)
Onhan se niinkin. Mutta toisaalta, se on myös syksyn parhaita puolia. Pitää vain osata löytää se tasapaino kiireen ja kiireettömien hetkien keskellä, pitää itse ohjat käsissään elämässä, viedä sitä eikä antaa elämän ja kiireiden viedä sinua. Monet pitävät uuttavuotta uuden alkuna, tehdään lupauksia ja odotetaan innolla kaikkea uutta mitä vuosi tuo tullessaan. Minulle tuo mystinen uuden alku on aina ollut syksy. Olen aina nauttinut syksystä, koulujen alkamisesta, puiden kellastumisesta, sateista. Syksy on aina ollut minulle paras vuodenaika. Syksyllä voi aloittaa uuden (lukuvuoden, työn, harrastuksen, elämän) ja onnistua yli odotuksiensa.
Vaikka odotan kauhuissani tyttären kouluunlähtöä ensi maanantaina, jännitän sitä varmasti enemmän kuin tyttö itse, ja toki myös pojan kuudennelle luokalle, uuteen luokkaan ja uuteen sosiaaliseen ympäristoon meneminen aiheuttaa tälle äidille sydämentykytyksiä, niin silti minusta on kivaa että tulee syksy. Elämään tulee taas lisää rutiinia ja rakennetta. Vaikka kesällä on kiva höntsäillä ja tehdä kaikkea mihin ei ehkä syksyllä ole aikaa tai mahdollisuuksia, niin kaipaan kuitenkin sitä tietynlaista kiirettä, joka pakottaa suunnittelemaan etukäteen. Niin ruokailuja kuin muutakin ajankäyttöä. Kun perheessä asuu vakituisesti neljä lasta, joista yksi kilpailee kahdessa lajissa ja kolmella on kaksi harrastusta, niin se harrastusmäärä ei edes mahdu kalenteriin. Ruokailut, kyydit yms. joutuu suunnittelemaan aika tarkasti. Sitten jos vielä itse aikoo ehtiä lenkille ja salille, omien töiden lisäksi, niin aika tukkaputkella saakin painaa. Mutta ei haittaa. Olen parhaimmillani pienessä kiireessä.
Joten vaikka stressi lasten koulujen alkamisesta alkaa olla huipussaan, vaatteiden etsimisen ja reppujen pesemisten ja ostamisten kanssa, huoneiden muutoshommissa, koulumatkatreenejen edetessä, niin silti odotan kovasti maanantaita. Ensiviikolla alkaa isojen koulut, ja pienimmän hoito, ja mun toinen työ. Kilpaurheilijapojan treenit alkaa, muiden harrastukset onneksi vasta syyskuun alusta, niin saavat ensin totutella koulussakäymiseen. Tervetuloa kiire! Tervetuloa suunnitelmallisuus ja aikataulut. Tervetuloa järkevä syöminen, tervemenoa kesämässyt :)
keskiviikko 12. elokuuta 2015
positiivisen kaivamista vaikka väkisin
En halua valittaa. Huomaatteko miten aina kun joku aikoo valittaa oikein todenteolla, valitusvirttä pohjustetaan sanomalla ettei kuitenkaan haluaisi valittaa. No älä sitten valita jos et halua.
Koitan ottaa omasta neuvosta vaarin ja olla valittamatta. Positiivista viimepäivissä on ollut kävelyt tyttärien kanssa. Vaikka tuntuu etten ole päässyt liikkumaan, niin ollaan kuitenkin joka päivä kävelty useampi kilometri, ja uitukin. Harjoiteltu pyöräilyä ja käyty IKEAssa, mikä sekin on kahden pienen tytön kanssa laskettavissa urheilusuoritukseksi. Puhumattakaan siitä että nyt kun arki alkaa pitää laittaa lasten huoneet arkiasuun, meillä vain jokatoinen viikonloppu jatkossa käyvien lasten pedit pakettiin ja tilalle säilytystilaa että saa koulupöydät käyttöön, sielä sinikeltaisesta kaupasta tuli niitä lootiakin sitten ihan mukavasti kannettavaksi kotiin, ja yläkertaan. Ja sitten ne hyllyt piti myös koota. Montako personal traineria tarvitaan IKEA kalusteiden kokoamiseen? Yksikin näyttää riittävän, vaikka apukäsistä ei varmaa olisi ollut haittaa.
Töissä on ollut mukavaa, niinkuin aina, ja asiakkaat on ihania,
Mahaan ei enää juuri satu, eikä okseta joka päivä. Jätin kahvin pois, ehkä se riitti rauhoittamaan oikuttelevan mahan, ehkä joudun tekemään vielä muutakin karsintaa myöhemmin. Aika näyttää. Olisin kuvitellut kahvista luopumisen olevan hankalaa, mutta en ole juuri sitä kaivannut. Kaksi ekaa päivää sattui päähän, mutta sitten helpotti. Tilalle otin teen, mikä kenties on parempi kahdesta pahasta. Toki iltapäivällä siirryn vihreään teehen ja illalla koitan juoda kamomillaa tai muuta jonka huhutaan rentouttavan.
On ihan mukavaa kun aurinko paistaa, vaikka en toivokaan tänne mitään superhelteitä. Ja viikonloppuna näen vanhoja ystäviä! Se jos mikä on kivaa ja postiivista. Rahaa ei juuri ole harrastaa mitään ihmeempiä, koska työkkäri miettii edelleen olenko heidän mielestään oikeutettu tukeen vai en, mutta onneksi ihmisten kanssa tapaaminen ei vaadi suurta budjettia.
Kaikenkaikkiaan ei mulla ehkä sitä valitettavaa niin kamalan paljon olisikaan :)
P.S. katsoin muuten jotain 5D dokkaria telkusta jossa oli ihmisiä jotka odotti tietoa ihonpoistoleikkaukseen pääsystä. Voin sanoa nyt ihan rehellisesti ja kaikella kunnioituksella, että ehkä pitää lopettaa tuon oman mahamakkaran ja nahkalerpakkeen sureminen ja voivottelu. Se on kuitenkin verrattaessa aivan olematon.
Koitan ottaa omasta neuvosta vaarin ja olla valittamatta. Positiivista viimepäivissä on ollut kävelyt tyttärien kanssa. Vaikka tuntuu etten ole päässyt liikkumaan, niin ollaan kuitenkin joka päivä kävelty useampi kilometri, ja uitukin. Harjoiteltu pyöräilyä ja käyty IKEAssa, mikä sekin on kahden pienen tytön kanssa laskettavissa urheilusuoritukseksi. Puhumattakaan siitä että nyt kun arki alkaa pitää laittaa lasten huoneet arkiasuun, meillä vain jokatoinen viikonloppu jatkossa käyvien lasten pedit pakettiin ja tilalle säilytystilaa että saa koulupöydät käyttöön, sielä sinikeltaisesta kaupasta tuli niitä lootiakin sitten ihan mukavasti kannettavaksi kotiin, ja yläkertaan. Ja sitten ne hyllyt piti myös koota. Montako personal traineria tarvitaan IKEA kalusteiden kokoamiseen? Yksikin näyttää riittävän, vaikka apukäsistä ei varmaa olisi ollut haittaa.
Töissä on ollut mukavaa, niinkuin aina, ja asiakkaat on ihania,
Mahaan ei enää juuri satu, eikä okseta joka päivä. Jätin kahvin pois, ehkä se riitti rauhoittamaan oikuttelevan mahan, ehkä joudun tekemään vielä muutakin karsintaa myöhemmin. Aika näyttää. Olisin kuvitellut kahvista luopumisen olevan hankalaa, mutta en ole juuri sitä kaivannut. Kaksi ekaa päivää sattui päähän, mutta sitten helpotti. Tilalle otin teen, mikä kenties on parempi kahdesta pahasta. Toki iltapäivällä siirryn vihreään teehen ja illalla koitan juoda kamomillaa tai muuta jonka huhutaan rentouttavan.
On ihan mukavaa kun aurinko paistaa, vaikka en toivokaan tänne mitään superhelteitä. Ja viikonloppuna näen vanhoja ystäviä! Se jos mikä on kivaa ja postiivista. Rahaa ei juuri ole harrastaa mitään ihmeempiä, koska työkkäri miettii edelleen olenko heidän mielestään oikeutettu tukeen vai en, mutta onneksi ihmisten kanssa tapaaminen ei vaadi suurta budjettia.
Kaikenkaikkiaan ei mulla ehkä sitä valitettavaa niin kamalan paljon olisikaan :)
P.S. katsoin muuten jotain 5D dokkaria telkusta jossa oli ihmisiä jotka odotti tietoa ihonpoistoleikkaukseen pääsystä. Voin sanoa nyt ihan rehellisesti ja kaikella kunnioituksella, että ehkä pitää lopettaa tuon oman mahamakkaran ja nahkalerpakkeen sureminen ja voivottelu. Se on kuitenkin verrattaessa aivan olematon.
torstai 6. elokuuta 2015
Kehonhallintaa ja kehonpainoharjoittelua
Olen jo nuorena ihaillut voimistelijoita ja tanssijoita, ja heidän mieletöntä kehonhallintaansa, sekä voimaa. On todella vakuuttavaa katsoa tanssijoiden tekevän liikkeitä vaivattoman ja kepeän oloisesti, kun itse kuitenkin tietää miten paljon voimaa ja hallintaa liikkeet vaativat. Loistava "ääri"esimerkki tästä on vaikkapa tämä video.
Olen kuitenkin ollut niin lannistuneen varma siitä etten koskaan pystyisi mihinkään lähellekään samaan kuin edes oman kylän voimistelyryhmän tytöt, että en ole edes yrittänyt. Sama virsi koko lapsuuden ja nuoruuden ajan, en minä osaa, en pysty, en voi. Paskan marjat. Kaikilla meillä on mahdollisuus oppia ja kehittyä, vaikka joillain sitten onkin myös poikkeuksellista lahjakkuutta. Myös aikuisena, vaikka lapselle moni juttu onkin helpompaa. No, ihan tuon linkin videon tasolle en tähtää, mutta kyllä minä tavoittelen sellaista kehoa joka pystyy esimerkiksi käsilläseisontaan. Niinkin helpon ja yksinkertaisen kuuloinen juttu kuin hartiaseisonta, oli vielä alkuvuodesta mahdoton tehdä. Koulussa kokeilin, ei toivoakaan. Mutta tänään sen tein, seinää vasten toki koska tätiä hirvittää heittää jalkoja taivaalle ilman että seinä on siellä takana turvana ettei voi mennä ympäri. Ja se onnistui aika helpostikin. Kaunista se ei ollut, ja maha valui korviin, mutta selkä oli irti maasta ja jalat kohti kattoa :D Siitä innostuneena päädyin kokeilemaan myös päälläseisontaa, sekin melkein jo onnistuu seinää vasten. On vaan vaikea pysähtyä ylös, jalat tuppaa heilahtamaan samalla vauhdilla alas... mutta ompahan jotain kivaa mitä treenata!
Kehonpainotreeni muutenkin on minua kovin kiinnostavaa, samoin kuin kaikki toiminnallinen treeni. Nyt kun luottamus omaan kroppaan alkaa olla parempi, on innostus vain kasvanut. Jumppanurkassani on nyt jumppamatto pysyvästi vasten seinää, voi sitten käyttää sitä pitkin päivää.
Olen kuitenkin ollut niin lannistuneen varma siitä etten koskaan pystyisi mihinkään lähellekään samaan kuin edes oman kylän voimistelyryhmän tytöt, että en ole edes yrittänyt. Sama virsi koko lapsuuden ja nuoruuden ajan, en minä osaa, en pysty, en voi. Paskan marjat. Kaikilla meillä on mahdollisuus oppia ja kehittyä, vaikka joillain sitten onkin myös poikkeuksellista lahjakkuutta. Myös aikuisena, vaikka lapselle moni juttu onkin helpompaa. No, ihan tuon linkin videon tasolle en tähtää, mutta kyllä minä tavoittelen sellaista kehoa joka pystyy esimerkiksi käsilläseisontaan. Niinkin helpon ja yksinkertaisen kuuloinen juttu kuin hartiaseisonta, oli vielä alkuvuodesta mahdoton tehdä. Koulussa kokeilin, ei toivoakaan. Mutta tänään sen tein, seinää vasten toki koska tätiä hirvittää heittää jalkoja taivaalle ilman että seinä on siellä takana turvana ettei voi mennä ympäri. Ja se onnistui aika helpostikin. Kaunista se ei ollut, ja maha valui korviin, mutta selkä oli irti maasta ja jalat kohti kattoa :D Siitä innostuneena päädyin kokeilemaan myös päälläseisontaa, sekin melkein jo onnistuu seinää vasten. On vaan vaikea pysähtyä ylös, jalat tuppaa heilahtamaan samalla vauhdilla alas... mutta ompahan jotain kivaa mitä treenata!
Kehonpainotreeni muutenkin on minua kovin kiinnostavaa, samoin kuin kaikki toiminnallinen treeni. Nyt kun luottamus omaan kroppaan alkaa olla parempi, on innostus vain kasvanut. Jumppanurkassani on nyt jumppamatto pysyvästi vasten seinää, voi sitten käyttää sitä pitkin päivää.
Miksi liikunta ei laihduta?
Monesti kuulee että painonsa kanssa tuskastelevalle sanotaan että liikkuisit enemmän. Toki liikunta on valtavan suuri apu ja tuki painonhallinnassa, ja edistää terveyttä ja hyvinvointia ei vain fyysisellä vaan myös henkisellä tasolla, mutta jos elämäntavoistaan muuttaa ainoastaan liikuntapuolta, ei yleensä vielä kovin paljoa laihdu.
Ajatus sinänsä pohjaa oikeaan totuuteen; kun syöt vähemmän kuin kulutat, laihdut. Helppoa olisi vain lisätä kulutusta liikkumalla, ja lopputulos on painon putoaminen, vaikka söisi edelleen vanhojen tottumusten mukaan. Teoriassa helppoa. Käytännössä on kuitenkin hyvin hankala sovittaa aikatauluunsa niin paljon liikuntaa ajallisesti, että riittävä kalorivaje syntyisi. On myös hyvin helppoa syödä niin paljon että lihoo tai vähintään paino pysyy samana, vaikka liikkuisikin paljon. Aloittelevan liikkujan on myös hankala käsittää sitä miten raskaalta liikunnan pitää tuntua, ja koska taas on menty kropan kannalta liian pitkälle. Puhumattakaan siitä onko se sitten terveellistä liikkua ja syödä edelleen siten että kroppa ei välttämättä saa kaikkia tarvitsemiaan rakennuspalikoita. Pahimmassa tapauksessa paino nousee mutta silti lihakset vähenevät ja luusto heikkenee, kun kroppa koittaa saada proteiineja ja vitamiineja liikkuvan ihmisen kehon tarpeeseen, ei saa niitä ruokavaliosta ja joutuu ottamaan niitä lihaksista ja luustosta. Ruoka on tärkeää. Vielä tärkeämpää on sen sapuskan sisältö.
Treenejen jälkeen on NÄLKÄ. Vaikka aamulla syö reippaan aamupalan ja salilla litkii vettä ja kotiin pyöräiltyään juo herajuomaa, niin silti voisi ennen lounasaikaa syödä jääkaapin tyhjäksi ja puolet pakastimen sisällöstä. Kun liikkuu, ruokahalu kasvaa, ja jos parillakin aterialla syö enemmän kuin normaalisti, on liikkumisella saatu kalorivaje taas nollattu. Kävelylenkki ulkona jo lisää ruokahalua sen verran että kulutetut kalorit tulee syötyä ihan huomaamattaan takaisin, varsinkin jos ruokavalio koostuu korkean energian ja vähäisen ravintosisällön ruoista. Jos on normaalipainossa, on lisääntynyt nälän tunne ihan toivottavaakin. Se on kehon normaali tapa säädellä ravinnonsaantia. Mutta jos tarkoitus on laihtua, on ruokaan vaan pakko kiinnittää huomiota.
Miksi sitten personal trainerit, painonhallintaryhmät ja muut ammattilaiset suosittelevat liikuntaa laihduttajalle? Omasta kokemuksestani ammennettuna nostan ykköseksi sen mitä lyhytkin liikuntahetki tekee mielialalle ja virkeystasolle. Kun liikkuu, on paremmalla mielellä ja jaksaa arkea paremmin. Liikkumalla voi saavuttaa tavoitteita, saada itsetunnon kohoamaan ja saada varmuutta myös muuhun elämään. Pienet vastoinkäymiset ja pettymykset eivät heti aja karkkipussille, kun on tasapainoisempi olo liikunnan vuoksi. Toki paljon on myös positiivisia fysiologisia vaikutuksia, elimistö voi paremmin, lihakset, luusto, nivelet, sisäelimet, hormoonitoiminta, kaikki hyötyvät kohtuullisesta liikkumisesta. Ihminen on luotu liikkumaan, ei istumaan sohvalla.
Aineenvaihdunta toimii paremmin kun liikkuu ja siten nopeuttaa laihtumista, ja kun syö oikein ja liikkuu, lihasmassa ei lähde katoamaan niinkuin kitukuureilla ilman liikuntaa. Lihasmassaa moni nainen pelkää, mutta totuus on että saadakseen sellaisen pelätyn lihaksikkaan vartalon pitää tehdä vuositolkulla töitä, se ei kenellekään vahingossa siunaannu. Lihas polttaa energiaa, läski ei. Jos kaksi naista painaa 75 kiloa, toisella on 25 kiloa läskiä ja toisella vaikka 10 kiloa läskiä ja loput lihasta, on lihaksikkaampi paitsi hoikemman näköinen, myös kuluttaa paljon enemmän energiaa kuin "löysempi" nainen. Joten hän saa syödä enemmän, ja silti laihtuu halutessaan.
Ja sitten kun sen liikunnanilon löytää, niin sitä ei kyllä voita mikään. Ei mikään pulla, karkki, suklaa tai jäätelö maistu niin hyvältä, kuin se että juoksutauon jälkeen uskaltaa juosta juoksumatolla 20 minuuttia ihan reippaaseen tahtiin, eikä jalkaan satu. On se vaan niin mahtava fiilis, kun onnistuu jossain mistä aiemmin on vaan haaveillut. Tunnin juoksulenkki 8 km/h vauhdilla tai 3 kilsan hölköttely 5 km/h tahtiin, tavoitteet on yksilöllisiä, ja kehittyy ajan kanssa. Mutta aina niihin pääsemisestä nauttii yhtä paljon.
Ajatus sinänsä pohjaa oikeaan totuuteen; kun syöt vähemmän kuin kulutat, laihdut. Helppoa olisi vain lisätä kulutusta liikkumalla, ja lopputulos on painon putoaminen, vaikka söisi edelleen vanhojen tottumusten mukaan. Teoriassa helppoa. Käytännössä on kuitenkin hyvin hankala sovittaa aikatauluunsa niin paljon liikuntaa ajallisesti, että riittävä kalorivaje syntyisi. On myös hyvin helppoa syödä niin paljon että lihoo tai vähintään paino pysyy samana, vaikka liikkuisikin paljon. Aloittelevan liikkujan on myös hankala käsittää sitä miten raskaalta liikunnan pitää tuntua, ja koska taas on menty kropan kannalta liian pitkälle. Puhumattakaan siitä onko se sitten terveellistä liikkua ja syödä edelleen siten että kroppa ei välttämättä saa kaikkia tarvitsemiaan rakennuspalikoita. Pahimmassa tapauksessa paino nousee mutta silti lihakset vähenevät ja luusto heikkenee, kun kroppa koittaa saada proteiineja ja vitamiineja liikkuvan ihmisen kehon tarpeeseen, ei saa niitä ruokavaliosta ja joutuu ottamaan niitä lihaksista ja luustosta. Ruoka on tärkeää. Vielä tärkeämpää on sen sapuskan sisältö.
Treenejen jälkeen on NÄLKÄ. Vaikka aamulla syö reippaan aamupalan ja salilla litkii vettä ja kotiin pyöräiltyään juo herajuomaa, niin silti voisi ennen lounasaikaa syödä jääkaapin tyhjäksi ja puolet pakastimen sisällöstä. Kun liikkuu, ruokahalu kasvaa, ja jos parillakin aterialla syö enemmän kuin normaalisti, on liikkumisella saatu kalorivaje taas nollattu. Kävelylenkki ulkona jo lisää ruokahalua sen verran että kulutetut kalorit tulee syötyä ihan huomaamattaan takaisin, varsinkin jos ruokavalio koostuu korkean energian ja vähäisen ravintosisällön ruoista. Jos on normaalipainossa, on lisääntynyt nälän tunne ihan toivottavaakin. Se on kehon normaali tapa säädellä ravinnonsaantia. Mutta jos tarkoitus on laihtua, on ruokaan vaan pakko kiinnittää huomiota.
Miksi sitten personal trainerit, painonhallintaryhmät ja muut ammattilaiset suosittelevat liikuntaa laihduttajalle? Omasta kokemuksestani ammennettuna nostan ykköseksi sen mitä lyhytkin liikuntahetki tekee mielialalle ja virkeystasolle. Kun liikkuu, on paremmalla mielellä ja jaksaa arkea paremmin. Liikkumalla voi saavuttaa tavoitteita, saada itsetunnon kohoamaan ja saada varmuutta myös muuhun elämään. Pienet vastoinkäymiset ja pettymykset eivät heti aja karkkipussille, kun on tasapainoisempi olo liikunnan vuoksi. Toki paljon on myös positiivisia fysiologisia vaikutuksia, elimistö voi paremmin, lihakset, luusto, nivelet, sisäelimet, hormoonitoiminta, kaikki hyötyvät kohtuullisesta liikkumisesta. Ihminen on luotu liikkumaan, ei istumaan sohvalla.
Aineenvaihdunta toimii paremmin kun liikkuu ja siten nopeuttaa laihtumista, ja kun syö oikein ja liikkuu, lihasmassa ei lähde katoamaan niinkuin kitukuureilla ilman liikuntaa. Lihasmassaa moni nainen pelkää, mutta totuus on että saadakseen sellaisen pelätyn lihaksikkaan vartalon pitää tehdä vuositolkulla töitä, se ei kenellekään vahingossa siunaannu. Lihas polttaa energiaa, läski ei. Jos kaksi naista painaa 75 kiloa, toisella on 25 kiloa läskiä ja toisella vaikka 10 kiloa läskiä ja loput lihasta, on lihaksikkaampi paitsi hoikemman näköinen, myös kuluttaa paljon enemmän energiaa kuin "löysempi" nainen. Joten hän saa syödä enemmän, ja silti laihtuu halutessaan.
Ja sitten kun sen liikunnanilon löytää, niin sitä ei kyllä voita mikään. Ei mikään pulla, karkki, suklaa tai jäätelö maistu niin hyvältä, kuin se että juoksutauon jälkeen uskaltaa juosta juoksumatolla 20 minuuttia ihan reippaaseen tahtiin, eikä jalkaan satu. On se vaan niin mahtava fiilis, kun onnistuu jossain mistä aiemmin on vaan haaveillut. Tunnin juoksulenkki 8 km/h vauhdilla tai 3 kilsan hölköttely 5 km/h tahtiin, tavoitteet on yksilöllisiä, ja kehittyy ajan kanssa. Mutta aina niihin pääsemisestä nauttii yhtä paljon.
keskiviikko 5. elokuuta 2015
Salitreenin jälkeen ei tarvitse tulla kipeäksi
...mutta kyllä se silti tuntuu valtavan hyvältä kun tietää tehneensä!
Eilen siis pääsin vihdoin salille, heti aamusta lähdin ennenkuin ehdin keksiä tekosyitä. Oli kumman vaikeaa mennä treenaamaan vieraalle salille, oli kovin epävarma ja vaikeakin olo. Mutta kyllä se siitä sitten karisi, kun pääsi tekemään tuttuja juttuja. Kaikki salit on kuitenkin enempi vähempi samanlaisia, joten ei siellä eksymään pääse :D Voimat on kyllä tauon aikana karisseet, nyt sen koki konkreettisesti että kun lihaksia ei kiusaa niin ne ei sitten todellakaan kyllä kehitykään, saati ylläpidä sitä tasoa jolle on joskus päässyt. Lihaskuntotreenitauko yhdistettynä juoksuun ja laihtumiseen,... No, sanotaan nyt vaikka niin että on pitkä matka niihin painoihin joita parhaimmillaan käytti. Mutta niin se nyt vaan menee, ei auta surra. Pitää keskittyä niihin hyviin puoliin joita on terveydessään saavuttanut, kestävyyteen ja parempaan peruskuntoon, ja tehdä sitä lihasta sitten niiden pohjalta ja juoksun ehdoilla. Niin ja mystisesti tekniikka oli kehittynyt, keties parantuneen vartalonhallinnan kautta?
Nyt olen ollut kohta 2 viikkoa juoksematta (tuntuu jotenkin kamalan pitkältä ajalta, pitää varmaan ihan tarkastaa onko siitä tosiaan jo niin kauan) niin silti juoksu on kyllä mun mielessä päivittäin. En ole luopumassa siitä, en tosiaankaan, nyt vaan pitää antaa jalan parantua ettei se mene pahemmin rikki. Salilla tosin vähän hölkkäilin kuntomatolla eikä kantapää siitä kipeytynyt, joten ehkä kohta voi varovaisen lyhyen hölkkälenkin tehdä. Ja nyt kun salille pääsin niin sinne menen jatkossakin. Parastapa ennaltaehkäistä vammoja on pitää lihakset kunnossa. Luulen että tuo kipeytyvä jalkakin on suoraan yhteydessä mun toispuoleisuuteen, vanhaan ongelmaan joka salilla käydessä aika paljon alkoi korjaantumaan.
Muutenkin eilinen oli kovin reipas päivä, salin jälkeen pyöräilin kotiin ja tein pidemmän lenkin koiran kanssa, ja sitten aamupalaa heräileville lapsille. Pyykkihuoltoa ja ruoanlaittoa ja sitten pitikin lähteä töihin Turkuun, ja luonnollisesti fillarilla, kun ilmakin suosi. Kuntotestiä, jumppaliikkeiden ja kahvakuulaliikkeiden läpikäyntiä ja ihanan rentouttava Reikihoito Turussa (oli muuten jännä kokemus, menen uudelleen viikon päästä), ja sitten fillarilla takaisin Raisioon palkkatöihin, missä päädyin leikkaamaan nurmea. Loppuviimeistelyt trimmerillä alkoi jo tuntumaan käsivarsissa, siitä tiesi jo että salitreeni on mennyt perille... Illalla rullailin reisiä ja selkää, kun tuntui että koittavat mennä jumiin.
Ja viimeistään tänään sen tunsi konkreettisesti. Kipu ei ole mikään ensisijainen tavoite, en usko että vain silloin on alla hyvä treeni kun sattuu. Mutta kyllä mä silti nautin tästä tunteesta pitkästä aikaa.
Eilen siis pääsin vihdoin salille, heti aamusta lähdin ennenkuin ehdin keksiä tekosyitä. Oli kumman vaikeaa mennä treenaamaan vieraalle salille, oli kovin epävarma ja vaikeakin olo. Mutta kyllä se siitä sitten karisi, kun pääsi tekemään tuttuja juttuja. Kaikki salit on kuitenkin enempi vähempi samanlaisia, joten ei siellä eksymään pääse :D Voimat on kyllä tauon aikana karisseet, nyt sen koki konkreettisesti että kun lihaksia ei kiusaa niin ne ei sitten todellakaan kyllä kehitykään, saati ylläpidä sitä tasoa jolle on joskus päässyt. Lihaskuntotreenitauko yhdistettynä juoksuun ja laihtumiseen,... No, sanotaan nyt vaikka niin että on pitkä matka niihin painoihin joita parhaimmillaan käytti. Mutta niin se nyt vaan menee, ei auta surra. Pitää keskittyä niihin hyviin puoliin joita on terveydessään saavuttanut, kestävyyteen ja parempaan peruskuntoon, ja tehdä sitä lihasta sitten niiden pohjalta ja juoksun ehdoilla. Niin ja mystisesti tekniikka oli kehittynyt, keties parantuneen vartalonhallinnan kautta?
Nyt olen ollut kohta 2 viikkoa juoksematta (tuntuu jotenkin kamalan pitkältä ajalta, pitää varmaan ihan tarkastaa onko siitä tosiaan jo niin kauan) niin silti juoksu on kyllä mun mielessä päivittäin. En ole luopumassa siitä, en tosiaankaan, nyt vaan pitää antaa jalan parantua ettei se mene pahemmin rikki. Salilla tosin vähän hölkkäilin kuntomatolla eikä kantapää siitä kipeytynyt, joten ehkä kohta voi varovaisen lyhyen hölkkälenkin tehdä. Ja nyt kun salille pääsin niin sinne menen jatkossakin. Parastapa ennaltaehkäistä vammoja on pitää lihakset kunnossa. Luulen että tuo kipeytyvä jalkakin on suoraan yhteydessä mun toispuoleisuuteen, vanhaan ongelmaan joka salilla käydessä aika paljon alkoi korjaantumaan.
Muutenkin eilinen oli kovin reipas päivä, salin jälkeen pyöräilin kotiin ja tein pidemmän lenkin koiran kanssa, ja sitten aamupalaa heräileville lapsille. Pyykkihuoltoa ja ruoanlaittoa ja sitten pitikin lähteä töihin Turkuun, ja luonnollisesti fillarilla, kun ilmakin suosi. Kuntotestiä, jumppaliikkeiden ja kahvakuulaliikkeiden läpikäyntiä ja ihanan rentouttava Reikihoito Turussa (oli muuten jännä kokemus, menen uudelleen viikon päästä), ja sitten fillarilla takaisin Raisioon palkkatöihin, missä päädyin leikkaamaan nurmea. Loppuviimeistelyt trimmerillä alkoi jo tuntumaan käsivarsissa, siitä tiesi jo että salitreeni on mennyt perille... Illalla rullailin reisiä ja selkää, kun tuntui että koittavat mennä jumiin.
Ja viimeistään tänään sen tunsi konkreettisesti. Kipu ei ole mikään ensisijainen tavoite, en usko että vain silloin on alla hyvä treeni kun sattuu. Mutta kyllä mä silti nautin tästä tunteesta pitkästä aikaa.
maanantai 3. elokuuta 2015
Laihduttaminenko suorittamista?
"Hei, oot laihtunut tosi paljon, ihan mahtava suoritus!" "Vitsit mikä suoritus, miinus 26 kiloo!"
Niin, onhan se paljon. Se on 52 voipakettia. Se on 13 kahden kilon kissanruoka pussia. Se ei kuitenkaan minun mielessäni ole ollut koskaan suorittamista. En voi tarkasti kertoa koska aloitin, enkä koe että voisin olla valmis, joten kyseessä ei ole suoritus jolla on alku ja loppu. En voi koskaan, en edes sitten kun painoa ei enää tarvitse pudottaa, lopettaa tätä uutta elämäntapaa. En voi syödä kuten kaksi vuotta sitten ja lopettaa liikkumista. Tai siis, voihan minä, mutta sitten tulee takaisin myös se löysä vartalo ja se väsynyt ja passiivinen mieli. Ja sitä en enää halua itselleni tehdä. Tai lapsilleni, nautin niin siitä kun voin olla osallistuva ja aktiivinen äiti, ja nautin myös siitä kun lapseni liikkuvat iloisina ja omaehtoisesti, juoksevat, hyppivät, tanssivat ja jopa ihan jumppaavat, ilman että itse kehoitan heitä siihen. Uskon että se johtuu pitkälti omasta esimerkistäni, omien asenteitteni muutoksesta ja siirtymisestä lapsiin. Ja siitä että lapset yleensä haluaa liikkua. Pohjimmiltaan lapsi on vapautuneempi ja estottomampi kuin aikuinen, ja siten nauttii vielä liikunnasta, kunnes me aikuiset opetamme että pitää istua hiljaa ja leikkiminen on lapsellista.
Suoritus? Laihduttaminen toki voi olla suoritus. Jos on päättänyt laihduttaa X kiloa ja sillä selvä. Sitten on jollain dietillä kunnes saavuttaa tavoitteensä, ja toteaa että jes, mä tein sen. Ja mitäs sitten? Sitten dietti on ohi ja palataan vanhoihin tottumuksiin? Tai koitetaan tasapainoilla uudessa painossa. Jotkut onnistuu, toiset ei.
Itse en voi ajatella tätä muuttunutta elämääni minään diettinä tai kuurina. Tätä minä nyt elän. Ehkäpä vasta nyt oikeasti ymmärrän mitä tarkoitetaan elämäntapamuutoksella. Se on sitä, kun arki on arkea, ilman suurempia laskemisia tai miettimistä, syödä voi välillä enemmän kunhan muistaa sitten taas syödä vähemmänkin. Elämäntapani on muuttunut pysyvästi liikunallisemmaksi ja arvostan eri tavalla puhdasta ravintoa ja syömistä. Ja ennenkaikkea itseäni. Eikai kukaan halua rakkaalleen ja lähimmäiselleen pahaa oloa ja huonoa vointia? Pitää rakastaa itseään sen verran, että ei halua sitä itselleenkään aiheuttaa. Laihdutan siinä mielessä etten ole vielä tavoitteessani. Ja tavoitehan myös elää. Mutta en laihduta siinä mielessä että ajattelisin sitä kokoajan, laskisin syömisiäni tms. Jos joku kysyy laihdutanko, vastaan automaattisesti että en. Elämääni ei vain enää kuulu ylenmääräinen herkuttelu ja löydän nautintoa muualta kuin ruoan parista. Minä elän nyt näin, ja paino saa pikkuhiljaa pudota samalla.
Niin, onhan se paljon. Se on 52 voipakettia. Se on 13 kahden kilon kissanruoka pussia. Se ei kuitenkaan minun mielessäni ole ollut koskaan suorittamista. En voi tarkasti kertoa koska aloitin, enkä koe että voisin olla valmis, joten kyseessä ei ole suoritus jolla on alku ja loppu. En voi koskaan, en edes sitten kun painoa ei enää tarvitse pudottaa, lopettaa tätä uutta elämäntapaa. En voi syödä kuten kaksi vuotta sitten ja lopettaa liikkumista. Tai siis, voihan minä, mutta sitten tulee takaisin myös se löysä vartalo ja se väsynyt ja passiivinen mieli. Ja sitä en enää halua itselleni tehdä. Tai lapsilleni, nautin niin siitä kun voin olla osallistuva ja aktiivinen äiti, ja nautin myös siitä kun lapseni liikkuvat iloisina ja omaehtoisesti, juoksevat, hyppivät, tanssivat ja jopa ihan jumppaavat, ilman että itse kehoitan heitä siihen. Uskon että se johtuu pitkälti omasta esimerkistäni, omien asenteitteni muutoksesta ja siirtymisestä lapsiin. Ja siitä että lapset yleensä haluaa liikkua. Pohjimmiltaan lapsi on vapautuneempi ja estottomampi kuin aikuinen, ja siten nauttii vielä liikunnasta, kunnes me aikuiset opetamme että pitää istua hiljaa ja leikkiminen on lapsellista.
Suoritus? Laihduttaminen toki voi olla suoritus. Jos on päättänyt laihduttaa X kiloa ja sillä selvä. Sitten on jollain dietillä kunnes saavuttaa tavoitteensä, ja toteaa että jes, mä tein sen. Ja mitäs sitten? Sitten dietti on ohi ja palataan vanhoihin tottumuksiin? Tai koitetaan tasapainoilla uudessa painossa. Jotkut onnistuu, toiset ei.
Itse en voi ajatella tätä muuttunutta elämääni minään diettinä tai kuurina. Tätä minä nyt elän. Ehkäpä vasta nyt oikeasti ymmärrän mitä tarkoitetaan elämäntapamuutoksella. Se on sitä, kun arki on arkea, ilman suurempia laskemisia tai miettimistä, syödä voi välillä enemmän kunhan muistaa sitten taas syödä vähemmänkin. Elämäntapani on muuttunut pysyvästi liikunallisemmaksi ja arvostan eri tavalla puhdasta ravintoa ja syömistä. Ja ennenkaikkea itseäni. Eikai kukaan halua rakkaalleen ja lähimmäiselleen pahaa oloa ja huonoa vointia? Pitää rakastaa itseään sen verran, että ei halua sitä itselleenkään aiheuttaa. Laihdutan siinä mielessä etten ole vielä tavoitteessani. Ja tavoitehan myös elää. Mutta en laihduta siinä mielessä että ajattelisin sitä kokoajan, laskisin syömisiäni tms. Jos joku kysyy laihdutanko, vastaan automaattisesti että en. Elämääni ei vain enää kuulu ylenmääräinen herkuttelu ja löydän nautintoa muualta kuin ruoan parista. Minä elän nyt näin, ja paino saa pikkuhiljaa pudota samalla.
sunnuntai 2. elokuuta 2015
Tiivistetty miniloma mummolassa
Alkuviikon hulinoihin mahtui työhaastattelua, avustajan hommia, PT hommia, sairastelua ja juoksukiellon jatkumista, sekä saatu työpaikka. Voin sanoa että olen varsin onnellinen tähän tilanteeseen, kaksi toisiaan täydentävää osapäivätyötä ja sitten lisänä erittäin pienimuotoiset PT hommat työllistaa jo ihan mukavasti. Ainoastaan kipuileva jalka masentaa, mutta jospa se kohta siitä..
Torstaina sitten aamusta pakattiin kimpsut ja kampsut ja hypättiin tyttärien kanssa onnibussiin Tampereelle, mistä sitten siskon kyydillä mummolaan. Oli aivan ihana, rentouttava, voimaannuttava miniloma. Nukuttiin mökillä, siis sellaisella oikealla mökillä jossa ei ole sähköjä tai sisävessaa, lapset ui ja saunoi, kalasttettiin, nähtiin myös toista siskoa ja pikkuveikkaa, mummia ja vaaria. Käytiin Keskisillä, syötiin roskaruokaa, nautittiin viinirypäleistä ja kirsikkatomaateista ja nautittiin hiljaisuudesta. Oli aivan mielettömän ihanaa.
Mutta oli kyllä ihanaa tulla takaisin kotiinkin, ja päästä miehen kainaloon nukkumaan.
Eilen pääsin taas lasten kanssa harjoittelemaan treenausta leikkikentällä. Oltiin Tampereella jo kolmen aikaan koska vein eräälle vanhalle ystävälle PT ohjeistuksia, ja sen jälkeen oli pari tuntia aikaa ennenkuin onnibus taas starttaisi kohti Turkua. Sisko kurvasi johonkin Tampereen leikkipuistoon ja lapset pääsi sinne juoksemaan. Ensin leikkivät omiaan ja me istuskeltiin penkillä, mutta mun alkoi tulla kylmä joten päätin sitten vähän liikkua lämpimikseni. Tein liukumäen portailla lantiopunnerruksia (hieno nimi josta en alkuun ollenkaan tajunnnut mitä se tarkoittaa, idana siis seistä pienellä korokkeella sivuttain, ja roikottaa toista jalkaa reunan yli, laskea lantiosta roikkuvaa jalkaa alas ja taas ylös, polvi suorana), pakaralle potkuja taakse, penkille nousuja ja boksikyykkyjä. Siinä vaiheessa lapset kiinnostui että mitä se äitee oikein häärää, ja päädyin tekemään kyykkyjä nuorimmainen olkapäillä, etureittä keskimmäinen lapsi painona ja pohkeita vanhin lapsi painona. Lopuksi syliin änkesi keskimmäinenkin ja siinä vaihessa alkoi jo pohkeissa vähän tuntumaan.
Lisäksi lapset juoksi puistoa ympäri muutaman kerran, ja kokeiltiinpa pituushyppyäkin, kun kiipeilutelineen vieressä oli sopivasti aika syvää hiekkaa. Kaksi vanhinta hyppäsi hyvin, nuorimmaisella meni vähän läpijuoksuksi... Mutta sen verran innostuivat että pitää varmaan viedä niitä Kerttulaan liikkumaan ja hyppimään ihan oikealle pituushyppypaikalle.
Nyt on loma lusittu ja pitää alkaa paperihommia tekemään, uudella innolla taas :)
Torstaina sitten aamusta pakattiin kimpsut ja kampsut ja hypättiin tyttärien kanssa onnibussiin Tampereelle, mistä sitten siskon kyydillä mummolaan. Oli aivan ihana, rentouttava, voimaannuttava miniloma. Nukuttiin mökillä, siis sellaisella oikealla mökillä jossa ei ole sähköjä tai sisävessaa, lapset ui ja saunoi, kalasttettiin, nähtiin myös toista siskoa ja pikkuveikkaa, mummia ja vaaria. Käytiin Keskisillä, syötiin roskaruokaa, nautittiin viinirypäleistä ja kirsikkatomaateista ja nautittiin hiljaisuudesta. Oli aivan mielettömän ihanaa.
Mutta oli kyllä ihanaa tulla takaisin kotiinkin, ja päästä miehen kainaloon nukkumaan.
Eilen pääsin taas lasten kanssa harjoittelemaan treenausta leikkikentällä. Oltiin Tampereella jo kolmen aikaan koska vein eräälle vanhalle ystävälle PT ohjeistuksia, ja sen jälkeen oli pari tuntia aikaa ennenkuin onnibus taas starttaisi kohti Turkua. Sisko kurvasi johonkin Tampereen leikkipuistoon ja lapset pääsi sinne juoksemaan. Ensin leikkivät omiaan ja me istuskeltiin penkillä, mutta mun alkoi tulla kylmä joten päätin sitten vähän liikkua lämpimikseni. Tein liukumäen portailla lantiopunnerruksia (hieno nimi josta en alkuun ollenkaan tajunnnut mitä se tarkoittaa, idana siis seistä pienellä korokkeella sivuttain, ja roikottaa toista jalkaa reunan yli, laskea lantiosta roikkuvaa jalkaa alas ja taas ylös, polvi suorana), pakaralle potkuja taakse, penkille nousuja ja boksikyykkyjä. Siinä vaiheessa lapset kiinnostui että mitä se äitee oikein häärää, ja päädyin tekemään kyykkyjä nuorimmainen olkapäillä, etureittä keskimmäinen lapsi painona ja pohkeita vanhin lapsi painona. Lopuksi syliin änkesi keskimmäinenkin ja siinä vaihessa alkoi jo pohkeissa vähän tuntumaan.
Lisäksi lapset juoksi puistoa ympäri muutaman kerran, ja kokeiltiinpa pituushyppyäkin, kun kiipeilutelineen vieressä oli sopivasti aika syvää hiekkaa. Kaksi vanhinta hyppäsi hyvin, nuorimmaisella meni vähän läpijuoksuksi... Mutta sen verran innostuivat että pitää varmaan viedä niitä Kerttulaan liikkumaan ja hyppimään ihan oikealle pituushyppypaikalle.
Nyt on loma lusittu ja pitää alkaa paperihommia tekemään, uudella innolla taas :)
tiistai 28. heinäkuuta 2015
Työhaastattelua, FODMAPia ja hiivaleipää
Tänään on ollut mukavan reipastahtinen päivä. Työhaastatteluun mennessä olin onneksi vielä ihan aikataulussa, jopa vähän ajoissa, mikä olikin ihan hyvä koska minua ennen oleva hakija olikin sitten tehnyt oharit. Ilmeisesti työ ei sitten häntä kiinnostanut likikään niin paljon kuin minua. Sormet ja varpaatkin ristiin että tärppäisi, olisi kyllä ihan minulle sopiva työ, työajat ja työtunnit. Mutta katsotaan oliko pomolle tarjolla parempia hakijoita, vai saako meikä pestin. Tämän viikon loppuun mennessä lupasi ilmoitella..
Sitten saikin mennä tukka putkella tapaamisesta toiseen, jutella mielenkiintoisista asioista ja saada hienoja ideoita. Päässä pyörii kaikkea mitä pitää tarkastaa ja kirjata ylös ja suunitella, aika paljon on paperihommia tiedossa. Aika vaan käy vähiin kun torstaina lähdetään tyttärien kanssa pohjanmaalla käymään, mutta jospa vaikka ottaisi sinne läppärin mukaan... katsotaan ehdinkö tekemään kaiken ennen lähtöä, sitten voisi mummolassa vaan lomailla.
FODMAP ruokavalioon olen tutustunut viimeaikoina ammattillisessa mielessä, ja mitä enemmän siitä lukee sitä selvemmäksi käy että parikin tuttua voisi kovasti siitä hyötyä. Pitää tutkia asiaa vielä vähän lisää, aiheesta löytyy valtavasti tietoa niin suomeksi kuin englanniksi. Voisi kenties kirjoitella siitä aiheesta ihan oman tekstinsä, mutta tutustun siihen vielä ennen sitä vähän syvällisemmin.
Tapaamisien jälkeen pääsin kotiin puoli kahdeksan aikaan, ja kirjoittelin tärkeimmät muistettavat ylös, ja sitten aloin tekemään leipää. Ollaan nyt aika pitkälti koko tämä aika kun ollaan Raisiossa asuttu tehty leivät itse, minä hoidan vaalean ja Juha ruisleivän leipomisen. Sen lisäksi että itse leivottu tuore leipä on aivan äärettömän herkullista, se on myös halvempaa kuin ostaa kaupasta, ja lisäksi kun itse leipoo tietää varmuudella mitä leipä sisältää. Tulee vaan tuota tuoretta leipää ehkä sitten vähän liikaakin syötyä.. Varsinkin kun juoksutreenit on edelleen tauolla ja salillekaan en sitten enää tänään ennättänyt. Huoh. No, pitää ottaa rentoutumisen kannalta, saapa kroppa palautua rauhassa. Pitää vaan katsella syömisiä vähän tarkemmin kun kulutus on alhaisempaa.
Josko nyt pääsisi kohta ottamaan leivän uunista ja nukkumaan, huomenna alkaa sama lento heti aamusta :D
Sitten saikin mennä tukka putkella tapaamisesta toiseen, jutella mielenkiintoisista asioista ja saada hienoja ideoita. Päässä pyörii kaikkea mitä pitää tarkastaa ja kirjata ylös ja suunitella, aika paljon on paperihommia tiedossa. Aika vaan käy vähiin kun torstaina lähdetään tyttärien kanssa pohjanmaalla käymään, mutta jospa vaikka ottaisi sinne läppärin mukaan... katsotaan ehdinkö tekemään kaiken ennen lähtöä, sitten voisi mummolassa vaan lomailla.
FODMAP ruokavalioon olen tutustunut viimeaikoina ammattillisessa mielessä, ja mitä enemmän siitä lukee sitä selvemmäksi käy että parikin tuttua voisi kovasti siitä hyötyä. Pitää tutkia asiaa vielä vähän lisää, aiheesta löytyy valtavasti tietoa niin suomeksi kuin englanniksi. Voisi kenties kirjoitella siitä aiheesta ihan oman tekstinsä, mutta tutustun siihen vielä ennen sitä vähän syvällisemmin.
Tapaamisien jälkeen pääsin kotiin puoli kahdeksan aikaan, ja kirjoittelin tärkeimmät muistettavat ylös, ja sitten aloin tekemään leipää. Ollaan nyt aika pitkälti koko tämä aika kun ollaan Raisiossa asuttu tehty leivät itse, minä hoidan vaalean ja Juha ruisleivän leipomisen. Sen lisäksi että itse leivottu tuore leipä on aivan äärettömän herkullista, se on myös halvempaa kuin ostaa kaupasta, ja lisäksi kun itse leipoo tietää varmuudella mitä leipä sisältää. Tulee vaan tuota tuoretta leipää ehkä sitten vähän liikaakin syötyä.. Varsinkin kun juoksutreenit on edelleen tauolla ja salillekaan en sitten enää tänään ennättänyt. Huoh. No, pitää ottaa rentoutumisen kannalta, saapa kroppa palautua rauhassa. Pitää vaan katsella syömisiä vähän tarkemmin kun kulutus on alhaisempaa.
Josko nyt pääsisi kohta ottamaan leivän uunista ja nukkumaan, huomenna alkaa sama lento heti aamusta :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)