Mutta näin aikuisena sitä on tajunnut että ei kyse ole siitä että siskoa olisi enemmän rakastettu, tai suosittu. En vaan osannut pyytää. En ollut niin palavan kiinnostunut mistään (paitsi ratsastuksesta) että olisi kinunnut ja vaatinut päästä harrastuksen pariin. Kyllä minua kiinnosti (jo silloin) tanssi, musiikki ja kuvataiteet, ja kävinkin jonkun kuvataidekurssin kun ajat sopi ja päästiin siskon kanssa samalla kyydillä kotiin. Mutta en koskaan osannut etsiä harrastusmahdollisuuksia ja vaatia että pääsen mukaan. Jos jostai tanssikurssista kuulinkin, ajattelin että olen sinne liian huono, enkä sitten edes pyytänyt rahaa maksuihin tai kyytejä kotiin. Olin jo silloin tiellä lihavuuteen ja passiivisuuteen. Vain koska en uskonut itseeni, enkä uskaltanut vaatia itselleni samaa määrää apua ja tukea mitä siskoni sai.
No, nyt kun omat lapset on sen verran isoja (alle 5-vuotiaan ei mielestäni tarvi harrastaa mitään erityisesti, kunhan ulkoilee ja leikkii paljon), on tämä harrastuskysymys tullut ajankohtaiseksi. Pojastani jo aiemmin puhuinkin, kuinka pystyin näkemään sen että poika oli matkaamassa omia jalanjälkiäni kohti lihavaa aikuisuutta. Mutta reitin voi muuttaa. Lasta voi ohjata kohti oikeita valintoja.
Vanhin poika on nyt siis kahden eri lajin parissa, jotka toki tukevat toisiaan, mutta ihan puhtaasti hyvänolon liikuntaa ilman kisa-aikeita. Sellaista yleistä kehitystä ja kehonhallintaa vahvistavaa treeniä, jossa on kivaa. Tytöilläkin on usemapi harrastus, on freegym, baletti, ratsastus ja vanhemmalla vielä lisäksi telinevoimistelum eikä kisoista puhettakaan. Kaikki urheilu ei ole kisoihin tähtäävää, ja se on hyvä juttu. Toinen pojista taas painii ja pelaa jalkapalloa, eikä ole liioiteltua sanoa että hän on jo nyt kilpaurheilija. Harjoitusmäärät on siis suuret. Mutta poika tykkää siitä, treeneissä on kivaa ja hän itse haluaa myös kisata.
Minusta kukaan meidän muksuista ei harrasta liikaa, ja vanhimmalle olen jopa suunnitellut vielä yhtä harrastusta lisää. Harrastukset, oli ne sitten liikunnallisia tai ei, on hyväksi lapselle. Toki paljon vaikuttaa se millainen ryhmä kohdalle osuu, millaiset valmentajat ja miten lapsi itse kokee harrastamisen, mutta se että elämässä on rutiinia, ja lapsi oppii menemään treeneihin myös silloin kun ei oikein kiinnostaisi, ja huomaa että siellä oli kuitenkin kivaa, auttaa myös aikuisena. Siellä myös oppii sosiaalisia taitoja ja saa kavereita, ja liikunnallisuus tulee sitten hyvänä bonuksena. Ja milloin lapsi on harrastuksessa, on hän poissa "pahanteosta". Ja kokee myös että häntä kannustetaan ja tuetaan asioissa, kun vanhempi kuitenkin viimekädessä on vastuussa siitä että sinne treeneihin mennään ja maksaa maksut, ja osallistuu muutenkin lastensa menoihin.
Milloin sitten lapsi harrastaa liikaa? On vanhempien vastuulla valita lasten harrastukset, harrastemäärät ja rankkuus. Jokaisen pitäisi tuntea oma lapsensa niin hyvin että pystyy sen tekemään. Toiselle sopii kerta viikkoon, toiselle vaikka joka päivä. Alle 16-vuotiaalla ei juuri pitäisi olla valtaa sanoa milloin harrastaa ja mitä, vaan vastuu on vanhemman. Lapsi ei voi itse päättää, tai käy niinkuin minulle, enkä harrastanut sitten enää mitään muuta kuin lukemista (verrattavissa muuten nykyajan pelikoneisiin, mielestäni, vaikka sivistävänä pidetäänkin). Mutta jos koulu kärsii, lapsi on väsynyt ja haluton, stressaa liikaa, ei vaikuta terveeltä, niin on menty metsään jossain ja lujaa. Lapsen pitää kuitenkin saada olla lapsi, ja ensisijainen lapsen homma leikkimisen ja peuhaamisen lisäksi on koulu. Lapsen elämän (eikä kyllä aikuisenkaan) ei pidä olla pelkkää suorittamista ja juoksemista harrastuksesta toiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti