Pojan kanssa lenkillä

Kun omat elämäntavat on muuttuneet, ja ajatusmaailma on muuttunut, on lapsetkin aktivoituneet. Mä olen ollut aina aika tarkka siitä että en aiheuttaisi lapsilleni sellaisia paino-ongelmia joita mulla itselläni on ollut jo nuorena, en syöttämällä niitä paksuiksi, enkä toisaalta puhumalla lihavuudesta (tai laihuudesta) ja laihduttamisesta mitenkään itseäni (tai lapsia) arvostellen. En kuitenkaan ole myöskään piilottanut lapsilta sitä tosiasiaa että mun tarvii katsoa mitä suuhuni laitan. Mun mielestä lapsille pitää olla rehellinen, ja sehän on ihan luonnollista että jos ylimääräistä kertyy niin sit voi syödä vähän vähemmän ja päästä siitä eroon ilman mitään tuskasteluja siitä että olisi ruma ja lihava ja voi nyyh. Ihminen on hyvä painostaan riippumatta. Ylipaino ei määrittele ihmistä, eikä tee hänestä yhtään sen huonompaa kuin muistakaan. Mutta elämä nyt vaan on kaikinpuolin mukavampaa normaalipainoisena. Tai edes liki normaalipainoisena. Ja liikkuvana.

Poika oli vielä pari vuotta sitten ylipainoinen. Ei mitenkään merkittävästi, mutta silminnähden kuitenkin. Istui pelikoneen edessä ja söi samaa roskaa kuin mäkin. Veltto ja haluton ja passiivinen. Koulukiusattu ja muutenkaan ei kovin ruususelta vaikuttanut tulevaisuus. Epäiltiin millon mitäkin keskittymishäiriötä sun muuta. Oli koko varhaislapsuuden lihava, pikkuvauvasta asti. Toista on nyt. Poitsu on muuttunut ihan silminnähden aktiivisemmaksi, pelaaminen (toki pakosta, kun on tietyt rajat joita on noudatettava) on vähentynyt ja liikkuminen on aivan toista kuin ennen. Poika oli koulun yleisurheilujoukkueessa, käy huvikseen lenkillä, harrastaa telinevoimistelua ja FreeGymiä ja on venynyt pituutta painon pysyessä samana kuin vuosi sitten. Tänään kysyin lähtiskö se mun kaa lenkille, ajattelin että sais tuo jalka levätä kun hitaampi tahti ois pakostakin pojan kanssa. Koska jalka on taas ollut kipeä. Ja se on aihe josta voisin kirjoittaa ihan oman hyvin negatiivisen ja turhautuneen postauksen... No, pojan mukaan otta toimi ja ei toiminut. Toimi siinä mielessä että pojan kestävyyskunto on paljon heikompi kuin mun, ja käveltiin aina välillä. Ja ei toiminut siinä mielessä että poika ei tajua hölkkäämistä. Vaan se juoksee :D eli tahti oli sit juoksupätkillä aika paljon reippaampi...

Mutta oli kivaa höpötellä ja hassutella lenkillä, sen sijaan että paahtaisi yksinään menemään. Vaikka oon aina aatellut ettei porukassa juokseminen ole mun juttu.