Mulla on ollut jostain syystä viimeviikot tosi epäonnistunut olo. Pahinta on, etten oikein tiedä miksi, enkä saa rikottua sitä negatiivisten ajatusten kehää, vaikka tiedän että tietyllä tavalla toimimalla vain pahennan asioita. En tiedä onko kyseessä epärealistiset odotukset ja sitten pettyminen kun niihin ei ylläkään, vai jokin hormonaalinen älykääpiökohtaus. On aivan idiootin hommaa sättiä itseään ja moittia itseään kaikesta mitä ei ole tehnyt, varsinkin kun samalla on tehnyt todella paljon. Hoitanut lasten kouluunlähtemiset ja välipalat ja ruoat ja siivoillut kotona, käynyt töissä ja lenkittänyt koiran. Pessyt pyykit ja vaihtanut lakanat ja ollut lapsille läsnä, valvonut läksyt ja kammannut tukat aamuisin poninhännälle.
Mutta silti mielessä pyörii vaan kaikki mitä en ole tehnyt. En ole käynyt salilla. En ole käynyt juoksemassa (nyt kun ehkä taas pystyisin, niin missä motivaatio??). En ole jumpannut kotona. En ole syönyt oikein. En ole tehnyt PT hommiani ollenkaan niin hyvin kuin pitäisi, vaikka ne vapaaehtoishommia onkin. Kotona ei todellakaan näy kaikki se siivoilu, pyykkäys ja tiskaus. Kämppä on ihan yhtä räjähtänyt siivosin tai en. En ole laihtunut grammaakaan, en varmasti. Ja kärsimätön minä tahtoo jo sinne maaliviivalle. Eikä tajua että kiirehtimällä tulee vaan stressi ja stressisyöminen, ja sitten voikin taas syyllistää itseään lisää kun syö väärin. On vaikea olla iloinen ja positiivinen jos mielessä pyörii vaan että on huono äiti, huono äitipuoli, huono (avo)vaimo, huono PT ja huono laihduttaja. Ainoa asia joka sujuu juuri nyt on työt. Olen hemmetin hyvä työntekijä.
Olen taantunut takaisin johonkin epäsäännöllisen syömisen ja hiilarihötön maailmaan. Eikä se tunnu ollenkaan mukavalta, eikä kivalta, eikä omalta. Haluan sieltä pois. Ja kukaa muu kuin minä itse ei voi minua siitä itsesyytöksen suosta nostaa.
Mutta itselleen pitää olla rehellinen. Tälläistä se entisen sohvaperunan ja tunnesyöpön elämä on. Kun olonsa tuntee pahaksi niin yhtäkkiä huomaa tuhonneensa litran jäätelöä ja seuraavana hetkenä pussillisen irtokarkkeja. Mutta ei maailma siihen kaadu. Ei 26 kiloa palaa korkoineen yhden heikon hetken (tai heikon jakson) takia. Elämä jatkuu ja se elämä mikä mulla on ei sisällä sokeria ja sohvalla makaamista. Ei ainakaan usein.
Mutta silti, tarvitsen potkun persuuksille. Ja se potku tuli nyt sopivasti syyskroppahaasteen muodossa. Haastan itseni syömään ohjeen mukaan ja suoriutumaan liikunoista, ja jo on kumma jos ei olo kohene kun ruokailut taas järkeistyy.
keskiviikko 26. elokuuta 2015
keskiviikko 19. elokuuta 2015
ja taaskin minä juoksin!
Voi että on mahtava olo nyt! Toissapäivänä juoksin tyttären hoitopaikalle eikä jalka kipeytynyt, ja tänäänkin kun lähdin lapsia saattelemaan laitoin juoksukamat niskaan. Ja juoksin sitten vuorostani kotiin tytön hoitopaikalta. En pysty edes hehkuttamaan sanoin niin että tämä mieletön fiilis välittyisi, on se vaan kertakaikkiaan mahtavaa kun pääsee pitkän tauon jälkeen tekemään sitä mitä rakastaa. Ja jalka, se on edelleen kivuton. Okei, nää 3 km lenkit on lyhkäsiä pätkiä, viimeksihän mun lenkit on semmoista 5-10 km luokkaa, mutta nyt pikkuhiljaa venytän jalalta salaa...
Mutta ennen taukoa vauhdit oli keskimäärin 8 km/h, usein jäi allekin, se kasi tuntui välillä hankalalta ylittää, mutta nyt oli keskinopeus 8,5km/h ja meni kevyesti. Että ehkä se kuntosalilla vääntäminen on jotain apua tuonut, ja toki ei pidä levon tärkeyttä unohtaa, ehkä mulla kroppa kävi jo vähän ylikierroksilla silloin.
Nyt on pakko syödä jotain etten sorru ylilyönteihin myöhemin tänään, eilen kiskaisin tuosta noin vaan lakupussin jämät ja 75g suklaata ihan hetkessä. Tajusin oikeastaan vasta ne syötyäni että Oho, hups... Säännöllinen ruokailu unohtui eilen kiireessä, ja heti kostautui.
P.S. ostin eilen ratsastushousut. Koska vanhat oli ikivanhat ja kokoa 46. Olivat hilppasen suuret. On siis toiveissa päästä takaisin satulaan... jossain välissä.
Mutta ennen taukoa vauhdit oli keskimäärin 8 km/h, usein jäi allekin, se kasi tuntui välillä hankalalta ylittää, mutta nyt oli keskinopeus 8,5km/h ja meni kevyesti. Että ehkä se kuntosalilla vääntäminen on jotain apua tuonut, ja toki ei pidä levon tärkeyttä unohtaa, ehkä mulla kroppa kävi jo vähän ylikierroksilla silloin.
Nyt on pakko syödä jotain etten sorru ylilyönteihin myöhemin tänään, eilen kiskaisin tuosta noin vaan lakupussin jämät ja 75g suklaata ihan hetkessä. Tajusin oikeastaan vasta ne syötyäni että Oho, hups... Säännöllinen ruokailu unohtui eilen kiireessä, ja heti kostautui.
P.S. ostin eilen ratsastushousut. Koska vanhat oli ikivanhat ja kokoa 46. Olivat hilppasen suuret. On siis toiveissa päästä takaisin satulaan... jossain välissä.
tiistai 18. elokuuta 2015
Eilen minä juoksin...
...pää kolmantena jalkana. Ja vähän muutenkin.
Olipa kyllä jännä päivä. Aamupalat lapsille, yksi lähti vanhaan tuttuun luokkaan tuttujen kavereiden keskelle, mutta oksensi matkalla ja joutui kääntymään takaisin. Pyörästä lähti ketjut ja pyöränavain katkesi lukkoon. Ei ollut hänen päivänsä se. No, muilla sujui onneksi paremmin. Saattelin uudet koululaiset kouluun ja vein nuorimman hoitoon, matka on semmonen kolmisen kilsaa hoitoon. Sitten kotiin kaupan kautta, ruokakassia kantaen. Sitten kotona vähän paperihommia, ja jännittämistä, että miten ne mun mussukat pärjää. Kohta kello olikin sen verran että sain hilpasta taas (kävellen) koululaisia vastaan. Poika oli saanut heti kavereita ja menikin heidän kanssa yhtämatkaa kotia kohti, joten mentiin sitten ekaluokkalaisen kanssa leikkipaikalle, ja sen jälkeen ostamaan jäätelöt. No, kaupasta sitten lähti mukaan muutakin, joten kotimatka taas kauppakassin kanssa, ja tälläkertaa tein 3*10 sarjat hauiskääntöjä samalla.
No, taas parituntia kotona hääräilyä. Olin ajatellut että haen nuorimmaisen hoidosta autolla, mutta miehen autokaupat venyi ja huomasin että jaa, nyt on enää 20 min aikaa siihen kun piti olla lasta hakemassa. Joten ei auttanut kuin laittaa juoksukengät jalkaan, napit korviin ja pistää juoksuksi. Sen verran tuli kiire etten viritellyt mukaan sykevyötä enkä edes hoksannnut laittaa sportstrackeria päälle, mutta mukavalta kyllä tuntui. Helposti jaksoin hölkätä sen 3 km, aikaa meni 20 minuuttia suunnilleen, mikä tarkottaa että juoksin jopa aika kovaa. Ja voi miten ihanaa se oli pitkästä aikaa! Okei, jalka vähän kipuili, mutta vertyessään kunnolla loppui särkykin. Ja ei se tänään ole tuntunut yhtään sen kipeämmältä. Ehkä ostamani juoksupohjalliset todella auttaa, ehkä jalka on vihdoin toipunut, tai ehkä se alkaa särkeä taas kohta. Saa nähdä... Käveltiin pienimmän kanssa kotiin, ja sitten sainkin lähteä jo töihin nurmikon leikkuu puuhiin. Sieltä kotiuduin kahdeksan aikaan illalla, iltapala lapsille ja hetki sohvalla murun kainalossa. Voin sanoa että uni muuten maistui.
Saldona n. 15 km kävelyä (ilman ruohonleikkuun edestakaisin tallailua) ja 3 km juoksua eiliselle. Eikä tuntunut edes pahalta :P Tänään ja huomenna vielä saattelen koululaiset, mutta sitten joutuvat kulkemaan itsenäisesti kun meikällä alkaa aamuduunit. Mutta ainakin matkaa on kuljettu nyt yhteensä jo yli viikko, joten tuskin ainakaan eksyvät.
Olipa kyllä jännä päivä. Aamupalat lapsille, yksi lähti vanhaan tuttuun luokkaan tuttujen kavereiden keskelle, mutta oksensi matkalla ja joutui kääntymään takaisin. Pyörästä lähti ketjut ja pyöränavain katkesi lukkoon. Ei ollut hänen päivänsä se. No, muilla sujui onneksi paremmin. Saattelin uudet koululaiset kouluun ja vein nuorimman hoitoon, matka on semmonen kolmisen kilsaa hoitoon. Sitten kotiin kaupan kautta, ruokakassia kantaen. Sitten kotona vähän paperihommia, ja jännittämistä, että miten ne mun mussukat pärjää. Kohta kello olikin sen verran että sain hilpasta taas (kävellen) koululaisia vastaan. Poika oli saanut heti kavereita ja menikin heidän kanssa yhtämatkaa kotia kohti, joten mentiin sitten ekaluokkalaisen kanssa leikkipaikalle, ja sen jälkeen ostamaan jäätelöt. No, kaupasta sitten lähti mukaan muutakin, joten kotimatka taas kauppakassin kanssa, ja tälläkertaa tein 3*10 sarjat hauiskääntöjä samalla.
No, taas parituntia kotona hääräilyä. Olin ajatellut että haen nuorimmaisen hoidosta autolla, mutta miehen autokaupat venyi ja huomasin että jaa, nyt on enää 20 min aikaa siihen kun piti olla lasta hakemassa. Joten ei auttanut kuin laittaa juoksukengät jalkaan, napit korviin ja pistää juoksuksi. Sen verran tuli kiire etten viritellyt mukaan sykevyötä enkä edes hoksannnut laittaa sportstrackeria päälle, mutta mukavalta kyllä tuntui. Helposti jaksoin hölkätä sen 3 km, aikaa meni 20 minuuttia suunnilleen, mikä tarkottaa että juoksin jopa aika kovaa. Ja voi miten ihanaa se oli pitkästä aikaa! Okei, jalka vähän kipuili, mutta vertyessään kunnolla loppui särkykin. Ja ei se tänään ole tuntunut yhtään sen kipeämmältä. Ehkä ostamani juoksupohjalliset todella auttaa, ehkä jalka on vihdoin toipunut, tai ehkä se alkaa särkeä taas kohta. Saa nähdä... Käveltiin pienimmän kanssa kotiin, ja sitten sainkin lähteä jo töihin nurmikon leikkuu puuhiin. Sieltä kotiuduin kahdeksan aikaan illalla, iltapala lapsille ja hetki sohvalla murun kainalossa. Voin sanoa että uni muuten maistui.
Saldona n. 15 km kävelyä (ilman ruohonleikkuun edestakaisin tallailua) ja 3 km juoksua eiliselle. Eikä tuntunut edes pahalta :P Tänään ja huomenna vielä saattelen koululaiset, mutta sitten joutuvat kulkemaan itsenäisesti kun meikällä alkaa aamuduunit. Mutta ainakin matkaa on kuljettu nyt yhteensä jo yli viikko, joten tuskin ainakaan eksyvät.
maanantai 17. elokuuta 2015
Voihan eka koulupäivä ja puutuvat ja kipuilevat jalat
Voi että osaa jännittää. Aamulla saattelin lapset kouluun, poika oli kovin rauhallinen ja lunki joten en niin jännitä hänen puolestaan, mutta tuo mun pieni ekaluokkalainen. Apua! Sinne se meni iso reppu selässä kouluun ja omaa paikkaa etsimään. Nyyh. Mun pikkuine vauvani on jo koululainen. Nyt sitten jännään puoleenpäivään asti että pääsen koululaisia vastaan ja kuulemaan miten eka päivä meni. Onneksi olen tänään kotona, huomenna sitten joutuvat varmaankin tulemaan jo itsenäisesti kotiinpäin. No, ainakin matkaa on hinkattu monta kertaa.. Pienin meni tosi reippaana hoitoon, odotti jo kovin uusien kavereiden saamista.
Muihin asioihin hetkeksi, koitan harhauttaa itseäni.
Parina viimeviikkona jalat on olleet huonossa kunnossa. Akillesjänne oireilee edelleen aina välillä (ja välillä taas ei) mutta sen lisäksi iski kummallinen hermosärky. Alkoi alaselästä ja säteili pitkälle pitkin kumpaakin jalkaa, särki ja särki vaan vaikka mitä kokeilin. Aloin jo vähän tuskastumaan kun päivästä toiseen kävelykin tuntuu kurjalta, mutta sitten mystisesti eräänä aamuna vain heräsin kivuttomana. En tosiaan tiedä mikä kivut aiheutti (paitsi että aika hyvä veikkaus on lihasjumi joka pisti hermot jotenkin pinteeseen) mutta toivon että ne nyt pysyvät poissa. On heti paljon mukavampi ja rennompi olla kun kokoajan ei satu. Haluaisin jo kovasti taas juoksemaan, ja varmaan kohta kokeilenkin kevyttä lenkkiä. En suostu antamaan nyt periksi tämän kanssa. Sitten jos jalka taas kipeytyy enemmän niin pitää varmaan marssia johonkin oikeasti kunnolla tutkittavaksi.
Viikonlopun sain siis onneksi viettää ystävien kanssa kivuttomana, ja kyllä muuten teki päälle hyvää kun sai olla ihan vaan vanhojen kavereiden kanssa, syödä (ja juoda) mitä huvittaa (kuten ihanan kermaisaa ja juustoisaa pastaa..) ja tanssia tanssia ja tanssia. Jostain syystä rakastan tanssia yökerhossa ja edellisestä kerrasta on aivan liian kauan aikaa. Ei vaan tähän nykyiseen elämään oikein sovi nuo yökerhokeikat kovin usein. Nyt on ihan kylkien lihakset kipeänä siitä persauksen pyörittelystä.
Muihin asioihin hetkeksi, koitan harhauttaa itseäni.
Parina viimeviikkona jalat on olleet huonossa kunnossa. Akillesjänne oireilee edelleen aina välillä (ja välillä taas ei) mutta sen lisäksi iski kummallinen hermosärky. Alkoi alaselästä ja säteili pitkälle pitkin kumpaakin jalkaa, särki ja särki vaan vaikka mitä kokeilin. Aloin jo vähän tuskastumaan kun päivästä toiseen kävelykin tuntuu kurjalta, mutta sitten mystisesti eräänä aamuna vain heräsin kivuttomana. En tosiaan tiedä mikä kivut aiheutti (paitsi että aika hyvä veikkaus on lihasjumi joka pisti hermot jotenkin pinteeseen) mutta toivon että ne nyt pysyvät poissa. On heti paljon mukavampi ja rennompi olla kun kokoajan ei satu. Haluaisin jo kovasti taas juoksemaan, ja varmaan kohta kokeilenkin kevyttä lenkkiä. En suostu antamaan nyt periksi tämän kanssa. Sitten jos jalka taas kipeytyy enemmän niin pitää varmaan marssia johonkin oikeasti kunnolla tutkittavaksi.
Viikonlopun sain siis onneksi viettää ystävien kanssa kivuttomana, ja kyllä muuten teki päälle hyvää kun sai olla ihan vaan vanhojen kavereiden kanssa, syödä (ja juoda) mitä huvittaa (kuten ihanan kermaisaa ja juustoisaa pastaa..) ja tanssia tanssia ja tanssia. Jostain syystä rakastan tanssia yökerhossa ja edellisestä kerrasta on aivan liian kauan aikaa. Ei vaan tähän nykyiseen elämään oikein sovi nuo yökerhokeikat kovin usein. Nyt on ihan kylkien lihakset kipeänä siitä persauksen pyörittelystä.
torstai 13. elokuuta 2015
Kun arki alkaa
Kesälomat loppuu, työt ja koulut ja hoidot alkaa ja stressitasot nousee. Kesä on ohi ja nyt pitää taas jaksaa monta pimeää kuukautta ennenkun taas kevät koittaa. Niinkö? Kiire kiire kiire ja hyvästi hitaat aamut ja rauhalliset yhteiset hetket. Kaikki juoksevat tukkaputkella suorittaen milloin mitäkin ja tavoitteet kirkkaina mielessä.
Onhan se niinkin. Mutta toisaalta, se on myös syksyn parhaita puolia. Pitää vain osata löytää se tasapaino kiireen ja kiireettömien hetkien keskellä, pitää itse ohjat käsissään elämässä, viedä sitä eikä antaa elämän ja kiireiden viedä sinua. Monet pitävät uuttavuotta uuden alkuna, tehdään lupauksia ja odotetaan innolla kaikkea uutta mitä vuosi tuo tullessaan. Minulle tuo mystinen uuden alku on aina ollut syksy. Olen aina nauttinut syksystä, koulujen alkamisesta, puiden kellastumisesta, sateista. Syksy on aina ollut minulle paras vuodenaika. Syksyllä voi aloittaa uuden (lukuvuoden, työn, harrastuksen, elämän) ja onnistua yli odotuksiensa.
Vaikka odotan kauhuissani tyttären kouluunlähtöä ensi maanantaina, jännitän sitä varmasti enemmän kuin tyttö itse, ja toki myös pojan kuudennelle luokalle, uuteen luokkaan ja uuteen sosiaaliseen ympäristoon meneminen aiheuttaa tälle äidille sydämentykytyksiä, niin silti minusta on kivaa että tulee syksy. Elämään tulee taas lisää rutiinia ja rakennetta. Vaikka kesällä on kiva höntsäillä ja tehdä kaikkea mihin ei ehkä syksyllä ole aikaa tai mahdollisuuksia, niin kaipaan kuitenkin sitä tietynlaista kiirettä, joka pakottaa suunnittelemaan etukäteen. Niin ruokailuja kuin muutakin ajankäyttöä. Kun perheessä asuu vakituisesti neljä lasta, joista yksi kilpailee kahdessa lajissa ja kolmella on kaksi harrastusta, niin se harrastusmäärä ei edes mahdu kalenteriin. Ruokailut, kyydit yms. joutuu suunnittelemaan aika tarkasti. Sitten jos vielä itse aikoo ehtiä lenkille ja salille, omien töiden lisäksi, niin aika tukkaputkella saakin painaa. Mutta ei haittaa. Olen parhaimmillani pienessä kiireessä.
Joten vaikka stressi lasten koulujen alkamisesta alkaa olla huipussaan, vaatteiden etsimisen ja reppujen pesemisten ja ostamisten kanssa, huoneiden muutoshommissa, koulumatkatreenejen edetessä, niin silti odotan kovasti maanantaita. Ensiviikolla alkaa isojen koulut, ja pienimmän hoito, ja mun toinen työ. Kilpaurheilijapojan treenit alkaa, muiden harrastukset onneksi vasta syyskuun alusta, niin saavat ensin totutella koulussakäymiseen. Tervetuloa kiire! Tervetuloa suunnitelmallisuus ja aikataulut. Tervetuloa järkevä syöminen, tervemenoa kesämässyt :)
Onhan se niinkin. Mutta toisaalta, se on myös syksyn parhaita puolia. Pitää vain osata löytää se tasapaino kiireen ja kiireettömien hetkien keskellä, pitää itse ohjat käsissään elämässä, viedä sitä eikä antaa elämän ja kiireiden viedä sinua. Monet pitävät uuttavuotta uuden alkuna, tehdään lupauksia ja odotetaan innolla kaikkea uutta mitä vuosi tuo tullessaan. Minulle tuo mystinen uuden alku on aina ollut syksy. Olen aina nauttinut syksystä, koulujen alkamisesta, puiden kellastumisesta, sateista. Syksy on aina ollut minulle paras vuodenaika. Syksyllä voi aloittaa uuden (lukuvuoden, työn, harrastuksen, elämän) ja onnistua yli odotuksiensa.
Vaikka odotan kauhuissani tyttären kouluunlähtöä ensi maanantaina, jännitän sitä varmasti enemmän kuin tyttö itse, ja toki myös pojan kuudennelle luokalle, uuteen luokkaan ja uuteen sosiaaliseen ympäristoon meneminen aiheuttaa tälle äidille sydämentykytyksiä, niin silti minusta on kivaa että tulee syksy. Elämään tulee taas lisää rutiinia ja rakennetta. Vaikka kesällä on kiva höntsäillä ja tehdä kaikkea mihin ei ehkä syksyllä ole aikaa tai mahdollisuuksia, niin kaipaan kuitenkin sitä tietynlaista kiirettä, joka pakottaa suunnittelemaan etukäteen. Niin ruokailuja kuin muutakin ajankäyttöä. Kun perheessä asuu vakituisesti neljä lasta, joista yksi kilpailee kahdessa lajissa ja kolmella on kaksi harrastusta, niin se harrastusmäärä ei edes mahdu kalenteriin. Ruokailut, kyydit yms. joutuu suunnittelemaan aika tarkasti. Sitten jos vielä itse aikoo ehtiä lenkille ja salille, omien töiden lisäksi, niin aika tukkaputkella saakin painaa. Mutta ei haittaa. Olen parhaimmillani pienessä kiireessä.
Joten vaikka stressi lasten koulujen alkamisesta alkaa olla huipussaan, vaatteiden etsimisen ja reppujen pesemisten ja ostamisten kanssa, huoneiden muutoshommissa, koulumatkatreenejen edetessä, niin silti odotan kovasti maanantaita. Ensiviikolla alkaa isojen koulut, ja pienimmän hoito, ja mun toinen työ. Kilpaurheilijapojan treenit alkaa, muiden harrastukset onneksi vasta syyskuun alusta, niin saavat ensin totutella koulussakäymiseen. Tervetuloa kiire! Tervetuloa suunnitelmallisuus ja aikataulut. Tervetuloa järkevä syöminen, tervemenoa kesämässyt :)
keskiviikko 12. elokuuta 2015
positiivisen kaivamista vaikka väkisin
En halua valittaa. Huomaatteko miten aina kun joku aikoo valittaa oikein todenteolla, valitusvirttä pohjustetaan sanomalla ettei kuitenkaan haluaisi valittaa. No älä sitten valita jos et halua.
Koitan ottaa omasta neuvosta vaarin ja olla valittamatta. Positiivista viimepäivissä on ollut kävelyt tyttärien kanssa. Vaikka tuntuu etten ole päässyt liikkumaan, niin ollaan kuitenkin joka päivä kävelty useampi kilometri, ja uitukin. Harjoiteltu pyöräilyä ja käyty IKEAssa, mikä sekin on kahden pienen tytön kanssa laskettavissa urheilusuoritukseksi. Puhumattakaan siitä että nyt kun arki alkaa pitää laittaa lasten huoneet arkiasuun, meillä vain jokatoinen viikonloppu jatkossa käyvien lasten pedit pakettiin ja tilalle säilytystilaa että saa koulupöydät käyttöön, sielä sinikeltaisesta kaupasta tuli niitä lootiakin sitten ihan mukavasti kannettavaksi kotiin, ja yläkertaan. Ja sitten ne hyllyt piti myös koota. Montako personal traineria tarvitaan IKEA kalusteiden kokoamiseen? Yksikin näyttää riittävän, vaikka apukäsistä ei varmaa olisi ollut haittaa.
Töissä on ollut mukavaa, niinkuin aina, ja asiakkaat on ihania,
Mahaan ei enää juuri satu, eikä okseta joka päivä. Jätin kahvin pois, ehkä se riitti rauhoittamaan oikuttelevan mahan, ehkä joudun tekemään vielä muutakin karsintaa myöhemmin. Aika näyttää. Olisin kuvitellut kahvista luopumisen olevan hankalaa, mutta en ole juuri sitä kaivannut. Kaksi ekaa päivää sattui päähän, mutta sitten helpotti. Tilalle otin teen, mikä kenties on parempi kahdesta pahasta. Toki iltapäivällä siirryn vihreään teehen ja illalla koitan juoda kamomillaa tai muuta jonka huhutaan rentouttavan.
On ihan mukavaa kun aurinko paistaa, vaikka en toivokaan tänne mitään superhelteitä. Ja viikonloppuna näen vanhoja ystäviä! Se jos mikä on kivaa ja postiivista. Rahaa ei juuri ole harrastaa mitään ihmeempiä, koska työkkäri miettii edelleen olenko heidän mielestään oikeutettu tukeen vai en, mutta onneksi ihmisten kanssa tapaaminen ei vaadi suurta budjettia.
Kaikenkaikkiaan ei mulla ehkä sitä valitettavaa niin kamalan paljon olisikaan :)
P.S. katsoin muuten jotain 5D dokkaria telkusta jossa oli ihmisiä jotka odotti tietoa ihonpoistoleikkaukseen pääsystä. Voin sanoa nyt ihan rehellisesti ja kaikella kunnioituksella, että ehkä pitää lopettaa tuon oman mahamakkaran ja nahkalerpakkeen sureminen ja voivottelu. Se on kuitenkin verrattaessa aivan olematon.
Koitan ottaa omasta neuvosta vaarin ja olla valittamatta. Positiivista viimepäivissä on ollut kävelyt tyttärien kanssa. Vaikka tuntuu etten ole päässyt liikkumaan, niin ollaan kuitenkin joka päivä kävelty useampi kilometri, ja uitukin. Harjoiteltu pyöräilyä ja käyty IKEAssa, mikä sekin on kahden pienen tytön kanssa laskettavissa urheilusuoritukseksi. Puhumattakaan siitä että nyt kun arki alkaa pitää laittaa lasten huoneet arkiasuun, meillä vain jokatoinen viikonloppu jatkossa käyvien lasten pedit pakettiin ja tilalle säilytystilaa että saa koulupöydät käyttöön, sielä sinikeltaisesta kaupasta tuli niitä lootiakin sitten ihan mukavasti kannettavaksi kotiin, ja yläkertaan. Ja sitten ne hyllyt piti myös koota. Montako personal traineria tarvitaan IKEA kalusteiden kokoamiseen? Yksikin näyttää riittävän, vaikka apukäsistä ei varmaa olisi ollut haittaa.
Töissä on ollut mukavaa, niinkuin aina, ja asiakkaat on ihania,
Mahaan ei enää juuri satu, eikä okseta joka päivä. Jätin kahvin pois, ehkä se riitti rauhoittamaan oikuttelevan mahan, ehkä joudun tekemään vielä muutakin karsintaa myöhemmin. Aika näyttää. Olisin kuvitellut kahvista luopumisen olevan hankalaa, mutta en ole juuri sitä kaivannut. Kaksi ekaa päivää sattui päähän, mutta sitten helpotti. Tilalle otin teen, mikä kenties on parempi kahdesta pahasta. Toki iltapäivällä siirryn vihreään teehen ja illalla koitan juoda kamomillaa tai muuta jonka huhutaan rentouttavan.
On ihan mukavaa kun aurinko paistaa, vaikka en toivokaan tänne mitään superhelteitä. Ja viikonloppuna näen vanhoja ystäviä! Se jos mikä on kivaa ja postiivista. Rahaa ei juuri ole harrastaa mitään ihmeempiä, koska työkkäri miettii edelleen olenko heidän mielestään oikeutettu tukeen vai en, mutta onneksi ihmisten kanssa tapaaminen ei vaadi suurta budjettia.
Kaikenkaikkiaan ei mulla ehkä sitä valitettavaa niin kamalan paljon olisikaan :)
P.S. katsoin muuten jotain 5D dokkaria telkusta jossa oli ihmisiä jotka odotti tietoa ihonpoistoleikkaukseen pääsystä. Voin sanoa nyt ihan rehellisesti ja kaikella kunnioituksella, että ehkä pitää lopettaa tuon oman mahamakkaran ja nahkalerpakkeen sureminen ja voivottelu. Se on kuitenkin verrattaessa aivan olematon.
torstai 6. elokuuta 2015
Kehonhallintaa ja kehonpainoharjoittelua
Olen jo nuorena ihaillut voimistelijoita ja tanssijoita, ja heidän mieletöntä kehonhallintaansa, sekä voimaa. On todella vakuuttavaa katsoa tanssijoiden tekevän liikkeitä vaivattoman ja kepeän oloisesti, kun itse kuitenkin tietää miten paljon voimaa ja hallintaa liikkeet vaativat. Loistava "ääri"esimerkki tästä on vaikkapa tämä video.
Olen kuitenkin ollut niin lannistuneen varma siitä etten koskaan pystyisi mihinkään lähellekään samaan kuin edes oman kylän voimistelyryhmän tytöt, että en ole edes yrittänyt. Sama virsi koko lapsuuden ja nuoruuden ajan, en minä osaa, en pysty, en voi. Paskan marjat. Kaikilla meillä on mahdollisuus oppia ja kehittyä, vaikka joillain sitten onkin myös poikkeuksellista lahjakkuutta. Myös aikuisena, vaikka lapselle moni juttu onkin helpompaa. No, ihan tuon linkin videon tasolle en tähtää, mutta kyllä minä tavoittelen sellaista kehoa joka pystyy esimerkiksi käsilläseisontaan. Niinkin helpon ja yksinkertaisen kuuloinen juttu kuin hartiaseisonta, oli vielä alkuvuodesta mahdoton tehdä. Koulussa kokeilin, ei toivoakaan. Mutta tänään sen tein, seinää vasten toki koska tätiä hirvittää heittää jalkoja taivaalle ilman että seinä on siellä takana turvana ettei voi mennä ympäri. Ja se onnistui aika helpostikin. Kaunista se ei ollut, ja maha valui korviin, mutta selkä oli irti maasta ja jalat kohti kattoa :D Siitä innostuneena päädyin kokeilemaan myös päälläseisontaa, sekin melkein jo onnistuu seinää vasten. On vaan vaikea pysähtyä ylös, jalat tuppaa heilahtamaan samalla vauhdilla alas... mutta ompahan jotain kivaa mitä treenata!
Kehonpainotreeni muutenkin on minua kovin kiinnostavaa, samoin kuin kaikki toiminnallinen treeni. Nyt kun luottamus omaan kroppaan alkaa olla parempi, on innostus vain kasvanut. Jumppanurkassani on nyt jumppamatto pysyvästi vasten seinää, voi sitten käyttää sitä pitkin päivää.
Olen kuitenkin ollut niin lannistuneen varma siitä etten koskaan pystyisi mihinkään lähellekään samaan kuin edes oman kylän voimistelyryhmän tytöt, että en ole edes yrittänyt. Sama virsi koko lapsuuden ja nuoruuden ajan, en minä osaa, en pysty, en voi. Paskan marjat. Kaikilla meillä on mahdollisuus oppia ja kehittyä, vaikka joillain sitten onkin myös poikkeuksellista lahjakkuutta. Myös aikuisena, vaikka lapselle moni juttu onkin helpompaa. No, ihan tuon linkin videon tasolle en tähtää, mutta kyllä minä tavoittelen sellaista kehoa joka pystyy esimerkiksi käsilläseisontaan. Niinkin helpon ja yksinkertaisen kuuloinen juttu kuin hartiaseisonta, oli vielä alkuvuodesta mahdoton tehdä. Koulussa kokeilin, ei toivoakaan. Mutta tänään sen tein, seinää vasten toki koska tätiä hirvittää heittää jalkoja taivaalle ilman että seinä on siellä takana turvana ettei voi mennä ympäri. Ja se onnistui aika helpostikin. Kaunista se ei ollut, ja maha valui korviin, mutta selkä oli irti maasta ja jalat kohti kattoa :D Siitä innostuneena päädyin kokeilemaan myös päälläseisontaa, sekin melkein jo onnistuu seinää vasten. On vaan vaikea pysähtyä ylös, jalat tuppaa heilahtamaan samalla vauhdilla alas... mutta ompahan jotain kivaa mitä treenata!
Kehonpainotreeni muutenkin on minua kovin kiinnostavaa, samoin kuin kaikki toiminnallinen treeni. Nyt kun luottamus omaan kroppaan alkaa olla parempi, on innostus vain kasvanut. Jumppanurkassani on nyt jumppamatto pysyvästi vasten seinää, voi sitten käyttää sitä pitkin päivää.
Miksi liikunta ei laihduta?
Monesti kuulee että painonsa kanssa tuskastelevalle sanotaan että liikkuisit enemmän. Toki liikunta on valtavan suuri apu ja tuki painonhallinnassa, ja edistää terveyttä ja hyvinvointia ei vain fyysisellä vaan myös henkisellä tasolla, mutta jos elämäntavoistaan muuttaa ainoastaan liikuntapuolta, ei yleensä vielä kovin paljoa laihdu.
Ajatus sinänsä pohjaa oikeaan totuuteen; kun syöt vähemmän kuin kulutat, laihdut. Helppoa olisi vain lisätä kulutusta liikkumalla, ja lopputulos on painon putoaminen, vaikka söisi edelleen vanhojen tottumusten mukaan. Teoriassa helppoa. Käytännössä on kuitenkin hyvin hankala sovittaa aikatauluunsa niin paljon liikuntaa ajallisesti, että riittävä kalorivaje syntyisi. On myös hyvin helppoa syödä niin paljon että lihoo tai vähintään paino pysyy samana, vaikka liikkuisikin paljon. Aloittelevan liikkujan on myös hankala käsittää sitä miten raskaalta liikunnan pitää tuntua, ja koska taas on menty kropan kannalta liian pitkälle. Puhumattakaan siitä onko se sitten terveellistä liikkua ja syödä edelleen siten että kroppa ei välttämättä saa kaikkia tarvitsemiaan rakennuspalikoita. Pahimmassa tapauksessa paino nousee mutta silti lihakset vähenevät ja luusto heikkenee, kun kroppa koittaa saada proteiineja ja vitamiineja liikkuvan ihmisen kehon tarpeeseen, ei saa niitä ruokavaliosta ja joutuu ottamaan niitä lihaksista ja luustosta. Ruoka on tärkeää. Vielä tärkeämpää on sen sapuskan sisältö.
Treenejen jälkeen on NÄLKÄ. Vaikka aamulla syö reippaan aamupalan ja salilla litkii vettä ja kotiin pyöräiltyään juo herajuomaa, niin silti voisi ennen lounasaikaa syödä jääkaapin tyhjäksi ja puolet pakastimen sisällöstä. Kun liikkuu, ruokahalu kasvaa, ja jos parillakin aterialla syö enemmän kuin normaalisti, on liikkumisella saatu kalorivaje taas nollattu. Kävelylenkki ulkona jo lisää ruokahalua sen verran että kulutetut kalorit tulee syötyä ihan huomaamattaan takaisin, varsinkin jos ruokavalio koostuu korkean energian ja vähäisen ravintosisällön ruoista. Jos on normaalipainossa, on lisääntynyt nälän tunne ihan toivottavaakin. Se on kehon normaali tapa säädellä ravinnonsaantia. Mutta jos tarkoitus on laihtua, on ruokaan vaan pakko kiinnittää huomiota.
Miksi sitten personal trainerit, painonhallintaryhmät ja muut ammattilaiset suosittelevat liikuntaa laihduttajalle? Omasta kokemuksestani ammennettuna nostan ykköseksi sen mitä lyhytkin liikuntahetki tekee mielialalle ja virkeystasolle. Kun liikkuu, on paremmalla mielellä ja jaksaa arkea paremmin. Liikkumalla voi saavuttaa tavoitteita, saada itsetunnon kohoamaan ja saada varmuutta myös muuhun elämään. Pienet vastoinkäymiset ja pettymykset eivät heti aja karkkipussille, kun on tasapainoisempi olo liikunnan vuoksi. Toki paljon on myös positiivisia fysiologisia vaikutuksia, elimistö voi paremmin, lihakset, luusto, nivelet, sisäelimet, hormoonitoiminta, kaikki hyötyvät kohtuullisesta liikkumisesta. Ihminen on luotu liikkumaan, ei istumaan sohvalla.
Aineenvaihdunta toimii paremmin kun liikkuu ja siten nopeuttaa laihtumista, ja kun syö oikein ja liikkuu, lihasmassa ei lähde katoamaan niinkuin kitukuureilla ilman liikuntaa. Lihasmassaa moni nainen pelkää, mutta totuus on että saadakseen sellaisen pelätyn lihaksikkaan vartalon pitää tehdä vuositolkulla töitä, se ei kenellekään vahingossa siunaannu. Lihas polttaa energiaa, läski ei. Jos kaksi naista painaa 75 kiloa, toisella on 25 kiloa läskiä ja toisella vaikka 10 kiloa läskiä ja loput lihasta, on lihaksikkaampi paitsi hoikemman näköinen, myös kuluttaa paljon enemmän energiaa kuin "löysempi" nainen. Joten hän saa syödä enemmän, ja silti laihtuu halutessaan.
Ja sitten kun sen liikunnanilon löytää, niin sitä ei kyllä voita mikään. Ei mikään pulla, karkki, suklaa tai jäätelö maistu niin hyvältä, kuin se että juoksutauon jälkeen uskaltaa juosta juoksumatolla 20 minuuttia ihan reippaaseen tahtiin, eikä jalkaan satu. On se vaan niin mahtava fiilis, kun onnistuu jossain mistä aiemmin on vaan haaveillut. Tunnin juoksulenkki 8 km/h vauhdilla tai 3 kilsan hölköttely 5 km/h tahtiin, tavoitteet on yksilöllisiä, ja kehittyy ajan kanssa. Mutta aina niihin pääsemisestä nauttii yhtä paljon.
Ajatus sinänsä pohjaa oikeaan totuuteen; kun syöt vähemmän kuin kulutat, laihdut. Helppoa olisi vain lisätä kulutusta liikkumalla, ja lopputulos on painon putoaminen, vaikka söisi edelleen vanhojen tottumusten mukaan. Teoriassa helppoa. Käytännössä on kuitenkin hyvin hankala sovittaa aikatauluunsa niin paljon liikuntaa ajallisesti, että riittävä kalorivaje syntyisi. On myös hyvin helppoa syödä niin paljon että lihoo tai vähintään paino pysyy samana, vaikka liikkuisikin paljon. Aloittelevan liikkujan on myös hankala käsittää sitä miten raskaalta liikunnan pitää tuntua, ja koska taas on menty kropan kannalta liian pitkälle. Puhumattakaan siitä onko se sitten terveellistä liikkua ja syödä edelleen siten että kroppa ei välttämättä saa kaikkia tarvitsemiaan rakennuspalikoita. Pahimmassa tapauksessa paino nousee mutta silti lihakset vähenevät ja luusto heikkenee, kun kroppa koittaa saada proteiineja ja vitamiineja liikkuvan ihmisen kehon tarpeeseen, ei saa niitä ruokavaliosta ja joutuu ottamaan niitä lihaksista ja luustosta. Ruoka on tärkeää. Vielä tärkeämpää on sen sapuskan sisältö.
Treenejen jälkeen on NÄLKÄ. Vaikka aamulla syö reippaan aamupalan ja salilla litkii vettä ja kotiin pyöräiltyään juo herajuomaa, niin silti voisi ennen lounasaikaa syödä jääkaapin tyhjäksi ja puolet pakastimen sisällöstä. Kun liikkuu, ruokahalu kasvaa, ja jos parillakin aterialla syö enemmän kuin normaalisti, on liikkumisella saatu kalorivaje taas nollattu. Kävelylenkki ulkona jo lisää ruokahalua sen verran että kulutetut kalorit tulee syötyä ihan huomaamattaan takaisin, varsinkin jos ruokavalio koostuu korkean energian ja vähäisen ravintosisällön ruoista. Jos on normaalipainossa, on lisääntynyt nälän tunne ihan toivottavaakin. Se on kehon normaali tapa säädellä ravinnonsaantia. Mutta jos tarkoitus on laihtua, on ruokaan vaan pakko kiinnittää huomiota.
Miksi sitten personal trainerit, painonhallintaryhmät ja muut ammattilaiset suosittelevat liikuntaa laihduttajalle? Omasta kokemuksestani ammennettuna nostan ykköseksi sen mitä lyhytkin liikuntahetki tekee mielialalle ja virkeystasolle. Kun liikkuu, on paremmalla mielellä ja jaksaa arkea paremmin. Liikkumalla voi saavuttaa tavoitteita, saada itsetunnon kohoamaan ja saada varmuutta myös muuhun elämään. Pienet vastoinkäymiset ja pettymykset eivät heti aja karkkipussille, kun on tasapainoisempi olo liikunnan vuoksi. Toki paljon on myös positiivisia fysiologisia vaikutuksia, elimistö voi paremmin, lihakset, luusto, nivelet, sisäelimet, hormoonitoiminta, kaikki hyötyvät kohtuullisesta liikkumisesta. Ihminen on luotu liikkumaan, ei istumaan sohvalla.
Aineenvaihdunta toimii paremmin kun liikkuu ja siten nopeuttaa laihtumista, ja kun syö oikein ja liikkuu, lihasmassa ei lähde katoamaan niinkuin kitukuureilla ilman liikuntaa. Lihasmassaa moni nainen pelkää, mutta totuus on että saadakseen sellaisen pelätyn lihaksikkaan vartalon pitää tehdä vuositolkulla töitä, se ei kenellekään vahingossa siunaannu. Lihas polttaa energiaa, läski ei. Jos kaksi naista painaa 75 kiloa, toisella on 25 kiloa läskiä ja toisella vaikka 10 kiloa läskiä ja loput lihasta, on lihaksikkaampi paitsi hoikemman näköinen, myös kuluttaa paljon enemmän energiaa kuin "löysempi" nainen. Joten hän saa syödä enemmän, ja silti laihtuu halutessaan.
Ja sitten kun sen liikunnanilon löytää, niin sitä ei kyllä voita mikään. Ei mikään pulla, karkki, suklaa tai jäätelö maistu niin hyvältä, kuin se että juoksutauon jälkeen uskaltaa juosta juoksumatolla 20 minuuttia ihan reippaaseen tahtiin, eikä jalkaan satu. On se vaan niin mahtava fiilis, kun onnistuu jossain mistä aiemmin on vaan haaveillut. Tunnin juoksulenkki 8 km/h vauhdilla tai 3 kilsan hölköttely 5 km/h tahtiin, tavoitteet on yksilöllisiä, ja kehittyy ajan kanssa. Mutta aina niihin pääsemisestä nauttii yhtä paljon.
keskiviikko 5. elokuuta 2015
Salitreenin jälkeen ei tarvitse tulla kipeäksi
...mutta kyllä se silti tuntuu valtavan hyvältä kun tietää tehneensä!
Eilen siis pääsin vihdoin salille, heti aamusta lähdin ennenkuin ehdin keksiä tekosyitä. Oli kumman vaikeaa mennä treenaamaan vieraalle salille, oli kovin epävarma ja vaikeakin olo. Mutta kyllä se siitä sitten karisi, kun pääsi tekemään tuttuja juttuja. Kaikki salit on kuitenkin enempi vähempi samanlaisia, joten ei siellä eksymään pääse :D Voimat on kyllä tauon aikana karisseet, nyt sen koki konkreettisesti että kun lihaksia ei kiusaa niin ne ei sitten todellakaan kyllä kehitykään, saati ylläpidä sitä tasoa jolle on joskus päässyt. Lihaskuntotreenitauko yhdistettynä juoksuun ja laihtumiseen,... No, sanotaan nyt vaikka niin että on pitkä matka niihin painoihin joita parhaimmillaan käytti. Mutta niin se nyt vaan menee, ei auta surra. Pitää keskittyä niihin hyviin puoliin joita on terveydessään saavuttanut, kestävyyteen ja parempaan peruskuntoon, ja tehdä sitä lihasta sitten niiden pohjalta ja juoksun ehdoilla. Niin ja mystisesti tekniikka oli kehittynyt, keties parantuneen vartalonhallinnan kautta?
Nyt olen ollut kohta 2 viikkoa juoksematta (tuntuu jotenkin kamalan pitkältä ajalta, pitää varmaan ihan tarkastaa onko siitä tosiaan jo niin kauan) niin silti juoksu on kyllä mun mielessä päivittäin. En ole luopumassa siitä, en tosiaankaan, nyt vaan pitää antaa jalan parantua ettei se mene pahemmin rikki. Salilla tosin vähän hölkkäilin kuntomatolla eikä kantapää siitä kipeytynyt, joten ehkä kohta voi varovaisen lyhyen hölkkälenkin tehdä. Ja nyt kun salille pääsin niin sinne menen jatkossakin. Parastapa ennaltaehkäistä vammoja on pitää lihakset kunnossa. Luulen että tuo kipeytyvä jalkakin on suoraan yhteydessä mun toispuoleisuuteen, vanhaan ongelmaan joka salilla käydessä aika paljon alkoi korjaantumaan.
Muutenkin eilinen oli kovin reipas päivä, salin jälkeen pyöräilin kotiin ja tein pidemmän lenkin koiran kanssa, ja sitten aamupalaa heräileville lapsille. Pyykkihuoltoa ja ruoanlaittoa ja sitten pitikin lähteä töihin Turkuun, ja luonnollisesti fillarilla, kun ilmakin suosi. Kuntotestiä, jumppaliikkeiden ja kahvakuulaliikkeiden läpikäyntiä ja ihanan rentouttava Reikihoito Turussa (oli muuten jännä kokemus, menen uudelleen viikon päästä), ja sitten fillarilla takaisin Raisioon palkkatöihin, missä päädyin leikkaamaan nurmea. Loppuviimeistelyt trimmerillä alkoi jo tuntumaan käsivarsissa, siitä tiesi jo että salitreeni on mennyt perille... Illalla rullailin reisiä ja selkää, kun tuntui että koittavat mennä jumiin.
Ja viimeistään tänään sen tunsi konkreettisesti. Kipu ei ole mikään ensisijainen tavoite, en usko että vain silloin on alla hyvä treeni kun sattuu. Mutta kyllä mä silti nautin tästä tunteesta pitkästä aikaa.
Eilen siis pääsin vihdoin salille, heti aamusta lähdin ennenkuin ehdin keksiä tekosyitä. Oli kumman vaikeaa mennä treenaamaan vieraalle salille, oli kovin epävarma ja vaikeakin olo. Mutta kyllä se siitä sitten karisi, kun pääsi tekemään tuttuja juttuja. Kaikki salit on kuitenkin enempi vähempi samanlaisia, joten ei siellä eksymään pääse :D Voimat on kyllä tauon aikana karisseet, nyt sen koki konkreettisesti että kun lihaksia ei kiusaa niin ne ei sitten todellakaan kyllä kehitykään, saati ylläpidä sitä tasoa jolle on joskus päässyt. Lihaskuntotreenitauko yhdistettynä juoksuun ja laihtumiseen,... No, sanotaan nyt vaikka niin että on pitkä matka niihin painoihin joita parhaimmillaan käytti. Mutta niin se nyt vaan menee, ei auta surra. Pitää keskittyä niihin hyviin puoliin joita on terveydessään saavuttanut, kestävyyteen ja parempaan peruskuntoon, ja tehdä sitä lihasta sitten niiden pohjalta ja juoksun ehdoilla. Niin ja mystisesti tekniikka oli kehittynyt, keties parantuneen vartalonhallinnan kautta?
Nyt olen ollut kohta 2 viikkoa juoksematta (tuntuu jotenkin kamalan pitkältä ajalta, pitää varmaan ihan tarkastaa onko siitä tosiaan jo niin kauan) niin silti juoksu on kyllä mun mielessä päivittäin. En ole luopumassa siitä, en tosiaankaan, nyt vaan pitää antaa jalan parantua ettei se mene pahemmin rikki. Salilla tosin vähän hölkkäilin kuntomatolla eikä kantapää siitä kipeytynyt, joten ehkä kohta voi varovaisen lyhyen hölkkälenkin tehdä. Ja nyt kun salille pääsin niin sinne menen jatkossakin. Parastapa ennaltaehkäistä vammoja on pitää lihakset kunnossa. Luulen että tuo kipeytyvä jalkakin on suoraan yhteydessä mun toispuoleisuuteen, vanhaan ongelmaan joka salilla käydessä aika paljon alkoi korjaantumaan.
Muutenkin eilinen oli kovin reipas päivä, salin jälkeen pyöräilin kotiin ja tein pidemmän lenkin koiran kanssa, ja sitten aamupalaa heräileville lapsille. Pyykkihuoltoa ja ruoanlaittoa ja sitten pitikin lähteä töihin Turkuun, ja luonnollisesti fillarilla, kun ilmakin suosi. Kuntotestiä, jumppaliikkeiden ja kahvakuulaliikkeiden läpikäyntiä ja ihanan rentouttava Reikihoito Turussa (oli muuten jännä kokemus, menen uudelleen viikon päästä), ja sitten fillarilla takaisin Raisioon palkkatöihin, missä päädyin leikkaamaan nurmea. Loppuviimeistelyt trimmerillä alkoi jo tuntumaan käsivarsissa, siitä tiesi jo että salitreeni on mennyt perille... Illalla rullailin reisiä ja selkää, kun tuntui että koittavat mennä jumiin.
Ja viimeistään tänään sen tunsi konkreettisesti. Kipu ei ole mikään ensisijainen tavoite, en usko että vain silloin on alla hyvä treeni kun sattuu. Mutta kyllä mä silti nautin tästä tunteesta pitkästä aikaa.
maanantai 3. elokuuta 2015
Laihduttaminenko suorittamista?
"Hei, oot laihtunut tosi paljon, ihan mahtava suoritus!" "Vitsit mikä suoritus, miinus 26 kiloo!"
Niin, onhan se paljon. Se on 52 voipakettia. Se on 13 kahden kilon kissanruoka pussia. Se ei kuitenkaan minun mielessäni ole ollut koskaan suorittamista. En voi tarkasti kertoa koska aloitin, enkä koe että voisin olla valmis, joten kyseessä ei ole suoritus jolla on alku ja loppu. En voi koskaan, en edes sitten kun painoa ei enää tarvitse pudottaa, lopettaa tätä uutta elämäntapaa. En voi syödä kuten kaksi vuotta sitten ja lopettaa liikkumista. Tai siis, voihan minä, mutta sitten tulee takaisin myös se löysä vartalo ja se väsynyt ja passiivinen mieli. Ja sitä en enää halua itselleni tehdä. Tai lapsilleni, nautin niin siitä kun voin olla osallistuva ja aktiivinen äiti, ja nautin myös siitä kun lapseni liikkuvat iloisina ja omaehtoisesti, juoksevat, hyppivät, tanssivat ja jopa ihan jumppaavat, ilman että itse kehoitan heitä siihen. Uskon että se johtuu pitkälti omasta esimerkistäni, omien asenteitteni muutoksesta ja siirtymisestä lapsiin. Ja siitä että lapset yleensä haluaa liikkua. Pohjimmiltaan lapsi on vapautuneempi ja estottomampi kuin aikuinen, ja siten nauttii vielä liikunnasta, kunnes me aikuiset opetamme että pitää istua hiljaa ja leikkiminen on lapsellista.
Suoritus? Laihduttaminen toki voi olla suoritus. Jos on päättänyt laihduttaa X kiloa ja sillä selvä. Sitten on jollain dietillä kunnes saavuttaa tavoitteensä, ja toteaa että jes, mä tein sen. Ja mitäs sitten? Sitten dietti on ohi ja palataan vanhoihin tottumuksiin? Tai koitetaan tasapainoilla uudessa painossa. Jotkut onnistuu, toiset ei.
Itse en voi ajatella tätä muuttunutta elämääni minään diettinä tai kuurina. Tätä minä nyt elän. Ehkäpä vasta nyt oikeasti ymmärrän mitä tarkoitetaan elämäntapamuutoksella. Se on sitä, kun arki on arkea, ilman suurempia laskemisia tai miettimistä, syödä voi välillä enemmän kunhan muistaa sitten taas syödä vähemmänkin. Elämäntapani on muuttunut pysyvästi liikunallisemmaksi ja arvostan eri tavalla puhdasta ravintoa ja syömistä. Ja ennenkaikkea itseäni. Eikai kukaan halua rakkaalleen ja lähimmäiselleen pahaa oloa ja huonoa vointia? Pitää rakastaa itseään sen verran, että ei halua sitä itselleenkään aiheuttaa. Laihdutan siinä mielessä etten ole vielä tavoitteessani. Ja tavoitehan myös elää. Mutta en laihduta siinä mielessä että ajattelisin sitä kokoajan, laskisin syömisiäni tms. Jos joku kysyy laihdutanko, vastaan automaattisesti että en. Elämääni ei vain enää kuulu ylenmääräinen herkuttelu ja löydän nautintoa muualta kuin ruoan parista. Minä elän nyt näin, ja paino saa pikkuhiljaa pudota samalla.
Niin, onhan se paljon. Se on 52 voipakettia. Se on 13 kahden kilon kissanruoka pussia. Se ei kuitenkaan minun mielessäni ole ollut koskaan suorittamista. En voi tarkasti kertoa koska aloitin, enkä koe että voisin olla valmis, joten kyseessä ei ole suoritus jolla on alku ja loppu. En voi koskaan, en edes sitten kun painoa ei enää tarvitse pudottaa, lopettaa tätä uutta elämäntapaa. En voi syödä kuten kaksi vuotta sitten ja lopettaa liikkumista. Tai siis, voihan minä, mutta sitten tulee takaisin myös se löysä vartalo ja se väsynyt ja passiivinen mieli. Ja sitä en enää halua itselleni tehdä. Tai lapsilleni, nautin niin siitä kun voin olla osallistuva ja aktiivinen äiti, ja nautin myös siitä kun lapseni liikkuvat iloisina ja omaehtoisesti, juoksevat, hyppivät, tanssivat ja jopa ihan jumppaavat, ilman että itse kehoitan heitä siihen. Uskon että se johtuu pitkälti omasta esimerkistäni, omien asenteitteni muutoksesta ja siirtymisestä lapsiin. Ja siitä että lapset yleensä haluaa liikkua. Pohjimmiltaan lapsi on vapautuneempi ja estottomampi kuin aikuinen, ja siten nauttii vielä liikunnasta, kunnes me aikuiset opetamme että pitää istua hiljaa ja leikkiminen on lapsellista.
Suoritus? Laihduttaminen toki voi olla suoritus. Jos on päättänyt laihduttaa X kiloa ja sillä selvä. Sitten on jollain dietillä kunnes saavuttaa tavoitteensä, ja toteaa että jes, mä tein sen. Ja mitäs sitten? Sitten dietti on ohi ja palataan vanhoihin tottumuksiin? Tai koitetaan tasapainoilla uudessa painossa. Jotkut onnistuu, toiset ei.
Itse en voi ajatella tätä muuttunutta elämääni minään diettinä tai kuurina. Tätä minä nyt elän. Ehkäpä vasta nyt oikeasti ymmärrän mitä tarkoitetaan elämäntapamuutoksella. Se on sitä, kun arki on arkea, ilman suurempia laskemisia tai miettimistä, syödä voi välillä enemmän kunhan muistaa sitten taas syödä vähemmänkin. Elämäntapani on muuttunut pysyvästi liikunallisemmaksi ja arvostan eri tavalla puhdasta ravintoa ja syömistä. Ja ennenkaikkea itseäni. Eikai kukaan halua rakkaalleen ja lähimmäiselleen pahaa oloa ja huonoa vointia? Pitää rakastaa itseään sen verran, että ei halua sitä itselleenkään aiheuttaa. Laihdutan siinä mielessä etten ole vielä tavoitteessani. Ja tavoitehan myös elää. Mutta en laihduta siinä mielessä että ajattelisin sitä kokoajan, laskisin syömisiäni tms. Jos joku kysyy laihdutanko, vastaan automaattisesti että en. Elämääni ei vain enää kuulu ylenmääräinen herkuttelu ja löydän nautintoa muualta kuin ruoan parista. Minä elän nyt näin, ja paino saa pikkuhiljaa pudota samalla.
sunnuntai 2. elokuuta 2015
Tiivistetty miniloma mummolassa
Alkuviikon hulinoihin mahtui työhaastattelua, avustajan hommia, PT hommia, sairastelua ja juoksukiellon jatkumista, sekä saatu työpaikka. Voin sanoa että olen varsin onnellinen tähän tilanteeseen, kaksi toisiaan täydentävää osapäivätyötä ja sitten lisänä erittäin pienimuotoiset PT hommat työllistaa jo ihan mukavasti. Ainoastaan kipuileva jalka masentaa, mutta jospa se kohta siitä..
Torstaina sitten aamusta pakattiin kimpsut ja kampsut ja hypättiin tyttärien kanssa onnibussiin Tampereelle, mistä sitten siskon kyydillä mummolaan. Oli aivan ihana, rentouttava, voimaannuttava miniloma. Nukuttiin mökillä, siis sellaisella oikealla mökillä jossa ei ole sähköjä tai sisävessaa, lapset ui ja saunoi, kalasttettiin, nähtiin myös toista siskoa ja pikkuveikkaa, mummia ja vaaria. Käytiin Keskisillä, syötiin roskaruokaa, nautittiin viinirypäleistä ja kirsikkatomaateista ja nautittiin hiljaisuudesta. Oli aivan mielettömän ihanaa.
Mutta oli kyllä ihanaa tulla takaisin kotiinkin, ja päästä miehen kainaloon nukkumaan.
Eilen pääsin taas lasten kanssa harjoittelemaan treenausta leikkikentällä. Oltiin Tampereella jo kolmen aikaan koska vein eräälle vanhalle ystävälle PT ohjeistuksia, ja sen jälkeen oli pari tuntia aikaa ennenkuin onnibus taas starttaisi kohti Turkua. Sisko kurvasi johonkin Tampereen leikkipuistoon ja lapset pääsi sinne juoksemaan. Ensin leikkivät omiaan ja me istuskeltiin penkillä, mutta mun alkoi tulla kylmä joten päätin sitten vähän liikkua lämpimikseni. Tein liukumäen portailla lantiopunnerruksia (hieno nimi josta en alkuun ollenkaan tajunnnut mitä se tarkoittaa, idana siis seistä pienellä korokkeella sivuttain, ja roikottaa toista jalkaa reunan yli, laskea lantiosta roikkuvaa jalkaa alas ja taas ylös, polvi suorana), pakaralle potkuja taakse, penkille nousuja ja boksikyykkyjä. Siinä vaiheessa lapset kiinnostui että mitä se äitee oikein häärää, ja päädyin tekemään kyykkyjä nuorimmainen olkapäillä, etureittä keskimmäinen lapsi painona ja pohkeita vanhin lapsi painona. Lopuksi syliin änkesi keskimmäinenkin ja siinä vaihessa alkoi jo pohkeissa vähän tuntumaan.
Lisäksi lapset juoksi puistoa ympäri muutaman kerran, ja kokeiltiinpa pituushyppyäkin, kun kiipeilutelineen vieressä oli sopivasti aika syvää hiekkaa. Kaksi vanhinta hyppäsi hyvin, nuorimmaisella meni vähän läpijuoksuksi... Mutta sen verran innostuivat että pitää varmaan viedä niitä Kerttulaan liikkumaan ja hyppimään ihan oikealle pituushyppypaikalle.
Nyt on loma lusittu ja pitää alkaa paperihommia tekemään, uudella innolla taas :)
Torstaina sitten aamusta pakattiin kimpsut ja kampsut ja hypättiin tyttärien kanssa onnibussiin Tampereelle, mistä sitten siskon kyydillä mummolaan. Oli aivan ihana, rentouttava, voimaannuttava miniloma. Nukuttiin mökillä, siis sellaisella oikealla mökillä jossa ei ole sähköjä tai sisävessaa, lapset ui ja saunoi, kalasttettiin, nähtiin myös toista siskoa ja pikkuveikkaa, mummia ja vaaria. Käytiin Keskisillä, syötiin roskaruokaa, nautittiin viinirypäleistä ja kirsikkatomaateista ja nautittiin hiljaisuudesta. Oli aivan mielettömän ihanaa.
Mutta oli kyllä ihanaa tulla takaisin kotiinkin, ja päästä miehen kainaloon nukkumaan.
Eilen pääsin taas lasten kanssa harjoittelemaan treenausta leikkikentällä. Oltiin Tampereella jo kolmen aikaan koska vein eräälle vanhalle ystävälle PT ohjeistuksia, ja sen jälkeen oli pari tuntia aikaa ennenkuin onnibus taas starttaisi kohti Turkua. Sisko kurvasi johonkin Tampereen leikkipuistoon ja lapset pääsi sinne juoksemaan. Ensin leikkivät omiaan ja me istuskeltiin penkillä, mutta mun alkoi tulla kylmä joten päätin sitten vähän liikkua lämpimikseni. Tein liukumäen portailla lantiopunnerruksia (hieno nimi josta en alkuun ollenkaan tajunnnut mitä se tarkoittaa, idana siis seistä pienellä korokkeella sivuttain, ja roikottaa toista jalkaa reunan yli, laskea lantiosta roikkuvaa jalkaa alas ja taas ylös, polvi suorana), pakaralle potkuja taakse, penkille nousuja ja boksikyykkyjä. Siinä vaiheessa lapset kiinnostui että mitä se äitee oikein häärää, ja päädyin tekemään kyykkyjä nuorimmainen olkapäillä, etureittä keskimmäinen lapsi painona ja pohkeita vanhin lapsi painona. Lopuksi syliin änkesi keskimmäinenkin ja siinä vaihessa alkoi jo pohkeissa vähän tuntumaan.
Lisäksi lapset juoksi puistoa ympäri muutaman kerran, ja kokeiltiinpa pituushyppyäkin, kun kiipeilutelineen vieressä oli sopivasti aika syvää hiekkaa. Kaksi vanhinta hyppäsi hyvin, nuorimmaisella meni vähän läpijuoksuksi... Mutta sen verran innostuivat että pitää varmaan viedä niitä Kerttulaan liikkumaan ja hyppimään ihan oikealle pituushyppypaikalle.
Nyt on loma lusittu ja pitää alkaa paperihommia tekemään, uudella innolla taas :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)