1. alkuperäinen tavoite saavutettu

Ompa tosi outo olo. Aamulla vaaka näytti 73,2 kiloa. Mun alkuperäinen tavoite oli -30 kiloa, ja samalla kevyemmäksi kuin alkaessani odottaa ensimmäistä lastani yli 13 vuotta sitten. Vyötäröltä on sulanut 40 senttiä, lantiolta 26 senttiä ja reidestäkin 12 senttiä. Kuppikoko pieneni vähän, mutta kun on isorintaisen geenit niin ympärys se oleellisempi muutos, 85 -> 70. Vaatekoko 48 -> 40. Eilen kävin kaupoilla sovittelemassa vaatteita ja koko 42 oli järjestään liian suuri. Olen ollut kokoa 40 viimeksi... alaikäisenä. Siinä näkyy liikunnan vaikutus, vaikka olin hetken alle kaksikymppisenä alle 70 kiloinen, käytin silloinkin kokoa 42. BMI 39.3 -> 27.8.

En ole koskaan ennen saavuttanut tavoitetta laihdutuksessa. Olen niin tyypillinen ikuinen laihduttaja ja jojoilija kuin voitte kuvitella. Miten eletään elämää laihduttamatta, kun on laihduttanut on/off kakstoista vuotiaasta, oli syytä tai ei? Siinä mulle pohdittavaa viimeisen 5 kilon pudotuksen ajalle. Koska uusi tavoitteeni on 68 kiloa, ja BMI lähes normaalipainoisen. Sitten loput tehdään salitreenillä. Koska vaikka mä olen muuttunut paljon, niin se ei ole muuttunut, että minusta kauniilla naisella on kurveja, ja myös pehmeyttä. En tavoittele mahdollisimman alhaista rasvaprosenttia. Ja viimeiseen 5 kiloon saisi mennä pitkään, ei ole kiirettä. Jos tämä pääkin pysyisi sitten jotenkuten mukana, ja alkaisi tajuta tämän muutoksen suuruuden.

Kyllä nyt kelpaa lähteä mummolaan ja kummitytön synttäreille. Ja ajattelin muuten syödä hyvällä ruokahalulla ja ilman syyllisyyttä, ja nousta vaakalle vasta sitten joskus kun viikonlopun hetkellinen painoa nostava vaikutus on poistunut :D

Epäonnistuminen haisee

Mulla on ollut jostain syystä viimeviikot tosi epäonnistunut olo. Pahinta on, etten oikein tiedä miksi, enkä saa rikottua sitä negatiivisten ajatusten kehää, vaikka tiedän että tietyllä tavalla toimimalla vain pahennan asioita. En tiedä onko kyseessä epärealistiset odotukset ja sitten pettyminen kun niihin ei ylläkään, vai jokin hormonaalinen älykääpiökohtaus. On aivan idiootin hommaa sättiä itseään ja moittia itseään kaikesta mitä ei ole tehnyt, varsinkin kun samalla on tehnyt todella paljon. Hoitanut lasten kouluunlähtemiset ja välipalat ja ruoat ja siivoillut kotona, käynyt töissä ja lenkittänyt koiran. Pessyt pyykit ja vaihtanut lakanat ja ollut lapsille läsnä, valvonut läksyt ja kammannut tukat aamuisin poninhännälle.

Mutta silti mielessä pyörii vaan kaikki mitä en ole tehnyt. En ole käynyt salilla. En ole käynyt juoksemassa (nyt kun ehkä taas pystyisin, niin missä motivaatio??). En ole jumpannut kotona. En ole syönyt oikein. En ole tehnyt PT hommiani ollenkaan niin hyvin kuin pitäisi, vaikka ne vapaaehtoishommia onkin. Kotona ei todellakaan näy kaikki se siivoilu, pyykkäys ja tiskaus. Kämppä on ihan yhtä räjähtänyt siivosin tai en. En ole laihtunut grammaakaan, en varmasti. Ja kärsimätön minä tahtoo jo sinne maaliviivalle. Eikä tajua että kiirehtimällä tulee vaan stressi ja stressisyöminen, ja sitten voikin taas syyllistää itseään lisää kun syö väärin. On vaikea olla iloinen ja positiivinen jos mielessä pyörii vaan että on huono äiti, huono äitipuoli, huono (avo)vaimo, huono PT ja huono laihduttaja. Ainoa asia joka sujuu juuri nyt on työt. Olen hemmetin hyvä työntekijä.

Olen taantunut takaisin johonkin epäsäännöllisen syömisen ja hiilarihötön maailmaan. Eikä se tunnu ollenkaan mukavalta, eikä kivalta, eikä omalta. Haluan sieltä pois. Ja kukaa muu kuin minä itse ei voi minua siitä itsesyytöksen suosta nostaa.

Mutta itselleen pitää olla rehellinen. Tälläistä se entisen sohvaperunan ja tunnesyöpön elämä on. Kun olonsa tuntee pahaksi niin yhtäkkiä huomaa tuhonneensa litran jäätelöä ja seuraavana hetkenä pussillisen irtokarkkeja. Mutta ei maailma siihen kaadu. Ei 26 kiloa palaa korkoineen yhden heikon hetken (tai heikon jakson) takia. Elämä jatkuu ja se elämä mikä mulla on ei sisällä sokeria ja sohvalla makaamista. Ei ainakaan usein.

Mutta silti, tarvitsen potkun persuuksille. Ja se potku tuli nyt sopivasti syyskroppahaasteen muodossa. Haastan itseni syömään ohjeen mukaan ja suoriutumaan liikunoista, ja jo on kumma jos ei olo kohene kun ruokailut taas järkeistyy.

Miksi liikunta ei laihduta?

Monesti kuulee että painonsa kanssa tuskastelevalle sanotaan että liikkuisit enemmän. Toki liikunta on valtavan suuri apu ja tuki painonhallinnassa, ja edistää terveyttä ja hyvinvointia ei vain fyysisellä vaan myös henkisellä tasolla, mutta jos elämäntavoistaan muuttaa ainoastaan liikuntapuolta, ei yleensä vielä kovin paljoa laihdu.

Ajatus sinänsä pohjaa oikeaan totuuteen; kun syöt vähemmän kuin kulutat, laihdut. Helppoa olisi vain lisätä kulutusta liikkumalla, ja lopputulos on painon putoaminen, vaikka söisi edelleen vanhojen tottumusten mukaan. Teoriassa helppoa. Käytännössä on kuitenkin hyvin hankala sovittaa aikatauluunsa niin paljon liikuntaa ajallisesti, että riittävä kalorivaje syntyisi. On myös hyvin helppoa syödä niin paljon että lihoo tai vähintään paino pysyy samana, vaikka liikkuisikin paljon. Aloittelevan liikkujan on myös hankala käsittää sitä miten raskaalta liikunnan pitää tuntua, ja koska taas on menty kropan kannalta liian pitkälle. Puhumattakaan siitä onko se sitten terveellistä liikkua ja syödä edelleen siten että kroppa ei välttämättä saa kaikkia tarvitsemiaan rakennuspalikoita. Pahimmassa tapauksessa paino nousee mutta silti lihakset vähenevät ja luusto heikkenee, kun kroppa koittaa saada proteiineja ja vitamiineja liikkuvan ihmisen kehon tarpeeseen, ei saa niitä ruokavaliosta ja joutuu ottamaan niitä lihaksista ja luustosta. Ruoka on tärkeää. Vielä tärkeämpää on sen sapuskan sisältö.

Treenejen jälkeen on NÄLKÄ. Vaikka aamulla syö reippaan aamupalan ja salilla litkii vettä ja kotiin pyöräiltyään juo herajuomaa, niin silti voisi ennen lounasaikaa syödä jääkaapin tyhjäksi ja puolet pakastimen sisällöstä. Kun liikkuu, ruokahalu kasvaa, ja jos parillakin aterialla syö enemmän kuin normaalisti, on liikkumisella saatu kalorivaje taas nollattu. Kävelylenkki ulkona jo lisää ruokahalua sen verran että kulutetut kalorit tulee syötyä ihan huomaamattaan takaisin, varsinkin jos ruokavalio koostuu korkean energian ja vähäisen ravintosisällön ruoista. Jos on normaalipainossa, on lisääntynyt nälän tunne ihan toivottavaakin. Se on kehon normaali tapa säädellä ravinnonsaantia. Mutta jos tarkoitus on laihtua, on ruokaan vaan pakko kiinnittää huomiota.

Miksi sitten personal trainerit, painonhallintaryhmät ja muut ammattilaiset suosittelevat liikuntaa laihduttajalle? Omasta kokemuksestani ammennettuna nostan ykköseksi sen mitä lyhytkin liikuntahetki tekee mielialalle ja virkeystasolle. Kun liikkuu, on paremmalla mielellä ja jaksaa arkea paremmin. Liikkumalla voi saavuttaa tavoitteita, saada itsetunnon kohoamaan ja saada varmuutta myös muuhun elämään.  Pienet vastoinkäymiset ja pettymykset eivät heti aja karkkipussille, kun on tasapainoisempi olo liikunnan vuoksi. Toki paljon on myös positiivisia fysiologisia vaikutuksia, elimistö voi paremmin, lihakset, luusto, nivelet, sisäelimet, hormoonitoiminta, kaikki hyötyvät kohtuullisesta liikkumisesta. Ihminen on luotu liikkumaan, ei istumaan sohvalla.

Aineenvaihdunta toimii paremmin kun liikkuu ja siten nopeuttaa laihtumista, ja kun syö oikein ja liikkuu, lihasmassa ei lähde katoamaan niinkuin kitukuureilla ilman liikuntaa. Lihasmassaa moni nainen pelkää, mutta totuus on että saadakseen sellaisen pelätyn lihaksikkaan vartalon pitää tehdä vuositolkulla töitä, se ei kenellekään vahingossa siunaannu. Lihas polttaa energiaa, läski ei. Jos kaksi naista painaa 75 kiloa, toisella on 25 kiloa läskiä ja toisella vaikka 10 kiloa läskiä ja loput lihasta, on lihaksikkaampi paitsi hoikemman näköinen, myös kuluttaa paljon enemmän energiaa kuin "löysempi" nainen. Joten hän saa syödä enemmän, ja silti laihtuu halutessaan.

Ja sitten kun sen liikunnanilon löytää, niin sitä ei kyllä voita mikään. Ei mikään pulla, karkki, suklaa tai jäätelö maistu niin hyvältä, kuin se että juoksutauon jälkeen uskaltaa juosta juoksumatolla 20 minuuttia ihan reippaaseen tahtiin, eikä jalkaan satu. On se vaan niin mahtava fiilis, kun onnistuu jossain mistä aiemmin on vaan haaveillut. Tunnin juoksulenkki 8 km/h vauhdilla tai 3 kilsan hölköttely 5 km/h tahtiin, tavoitteet on yksilöllisiä, ja kehittyy ajan kanssa. Mutta aina niihin pääsemisestä nauttii yhtä paljon.

Kun omaa kokoa on vaikea hahmottaa

Se on jännä juttu ettei pää pysy mukana muutoksessa. Tiedän että kunto kasvaa, tiedän että olen pienempi, tiedän että minulla on enää 5 kiloa matkaa siihen että olen kevyempi kuin alkaessani odottaa ensimmäistä lastani yli 12 vuotta sitten. Ja tiedän että olen paremmassa kunnossa kuin olin silloin. Ja silti, silti hämmennyn vaatekaupassa, kun koko 42 on suuri.

Tänäaamuna katselin vaatehyllyäni ja pohdiskelin mitä laittaa päälle huomiseen työhaastatteluun. Totesin että ainoat sopivat vaatteet ovat urheiluvaatteita, ainoat hyväkuntoiset vaatteet ovat urheiluvaatteita tai pari juhlamekkoa. Kaikki muut vaatteet on joko kulahtaneita ja roskiin valmiita, tai liian suuria. No, kävin hoitamassa osapäiväduunin pois alta, otin tyttäret mukaan ja suuntasin ensin kirpputorille, ja sitten Myllyyn. Etsin siis arkisia, mutta siistimpiä housuja ja paitoja. Pari kutakin. Tai niin ajattelin. Kirpparilla törmäsin tietenkin juuri oikean kokoisiin ja värisiin converseihin, jotka maksoi 15 euroa. No pakkohan ne oli ostaa. Ja sitten oli toisetkin tennarit, jotka sopi ja maksoi pari euroa, joten nekin lähti mukaan. No entäs ne vaatteet? Löysin shortsit (ei ihan työhaastis kamaa) ja mustat legginssit, jotka nekin ehkä turhan rokit työhaastatteluun. Mutta ne oli niin halvat, pari euroa kumpainenkin, ja sopivat. Joten ne lähti mukaan. Myllyssä kierrettiin likkojen kanssa useampikin vaatekauppa. Alehyllystä nappasin kolmet farkut sovitettavaksi kokoa 42, ja ne oli kaikki suuria. Siis koko 42 on suuri. TÄH? No, oisin yhdet ostanut jos olisi ollut koko 40, mutta se tietenkin puuttui. Onneksi löysin pari M koon paitaa (siis mitä, olen kokoa M??) jotka oli oikein passeleita. Siinä vaiheessa likat alkoi olla sen verran levottomia, että totesin että saan luvan pärjätä niillä housuilla joita mulla on. Pesen ne tänään kuumassa ja kuivatan kuivausrummussa niin jospa ne on ok :D

Kotona syötiin ja levättiin hetki, ja sain tyttäret innostumaan valokuvaamisesta. Kamerakännyllä ei laatu päätä huimaa, mutta sain kuitenkin pari muutoskuvaa aikaan.

Huppari on sama. Housut vasemmalla kokoa 46, oikealla kokoa 42. Ja koirakin on vaihtunut, oikean puolen kuvan koira on eläkkeellä ystävälläni. Kuvien välillä joku 25 kiloa suunnilleen.

Vasemmalla olen lihavimmillani, n. 103 kiloa. Oikealla tänään, 77 kiloa. Koitin valkata samantyyppiset vaatteet, vaikka nuo vasemman kuvan vaatteet on heitetty pois jo aikaa sitten. Koira on sama, mutta kaljuversio uudessa kuvassa. 

Rakeiset muutoskuvat

Tuttuun tapaan muutoskuvat itsestä, siis nämä kokovartalosellaiset, on toteutettu läppärin kameran avulla. Ovat siis yhtä epäselviä ja epätarkkoja kuin aikaisemmatkin, siitä pahoittelut. Pyrin saamaan lähiaikoina parempilaatuisia kuvia joissa ylläni on samat tai samankaltaiset vaatteet kuin vanhoissa kuvissa, uskon että ne ovat melko valaisevia. Kokeilin nimittäin tänään vanhoja farkkujani, ja niihin mahtuisi varmaan yksi lapsista kanssani...

Mutta tässä näitä luvattuja muutoskuvia. Näissä näkyy hyvin myös tuo alavatsan ongelma-alue... Mutta enää ei sekään minua niin häiritse, alan oikeasti oppia olemaan sinut itseni kanssa. Kuvien välillä siis 17 kilon pudotus, sillä minulla ei ole tälläisiä vertailukuvia siitä kaikkein pahimmasta tilanteesta.

takaa näkee että mulla on nykyään vyötärö! Bebaa tosin pitää alkaa reenaamaan pyöreämmäksi ;)

Ja tässä se mun murheenkryynini. Mutta onhan tuo nyt jo aikas hurjasti pienempi.

sivulta

ja kasvokuva. 

Ihanan kamalat mäkitreenit ja kokeellinen coopperi

Edellisen kerran juoksin coopperin huhtikuun 20. päivä. Silloin tulos oli 1750 metriä ja olin sen jälkeen ihan finaalissa. Makasin radalla varmaan kymmenen minuuttia ennenkuin pääsin edes ylös.

Olen tässä pohdiskellut koska olisi aikaa juosta se uudelleen, katsoa mikä tilanne on nyt. Juoksutreenit on mitkä on ja olen koittanut pähkäillä minkä niistä voisi yhdistää coopperiin. No, tein sen sitten tänään, tosin vähän hetken mielijohteesta. Alla oli pyöräily urheilukeskukselle ja 8*30 s mäkivetoja 90 s palautuksilla, ja palautusta viimeisen vedon jälkeen semmoinen viitisen minuuttia mitä kesti kävellä radalle. Harmittavasti en aloittanut ihan riittävän kovalla vauhdilla, tulokseksi sain 1850m, eli vain 100 m enemmän kuin huhtikuussa ja edelleen 150 m vähemmän kuin tavoitteeni, mikä on arvosanan Hyvä alaraja ikäiselleni naiselle. Mutta, juostuani pystyin helposti jatkamaan palauttavalla hölkällä, kävelemään tovin, venyttelemään ja pyöräilemään kotiin. Joten jos olisin kiskonut itseni samalla lailla piippuun niin ehkä se 2000m olisi täyteen tullut...

Mäkitreenit on edelleen minulle ihan tuskaa. Tälläinen tasamaantaallaaja kun olen, niin hyydyn ylämäkeen ihan totaalisesti. Mutta sitä suuremmalla syyllä on valtavan hieno fiilisi kun ukkosen jyristessä ja pisaroiden kastellessa kasvot voi todeta että tein ne kaikki kahdeksan vetoa. Voittaja fiilis suorastaan! Ja lisää iloa tuottaa se, että niiden jälkeen jaksoin vielä juosta reilun 2 km (coopperi plus palauttelu) ja pyöräillä kotiin. Saa muuten aika lujaa veivata polkupyörällä jos meinaa saada sykkeen nousemaan. Aikaa reissuun meni pikkuisen vajaa puolitoista tuntia, ja kaloreita sykemittarin mukaan paloi 885 kcal. Että ei ollenkaan pöllömpi treenipäivä!

fiilistelyä radalla ennen coopperia

Tuli kuuma. Mutta onnistujan on helppo hymyillä, ja oli todella nautinnollista istua kuistilla kiikkustuolissa koira jaloissa treenejen jälkeen.

Läheisten suhtautuminen elämäntapamuutokseen

Todella usein kuulee siitä että lähipiirin pitäisi olla kannustava ja mukana elämäntapamuutoksessa, jotta muutosta tekevä voisi onnistua. Ja toki siinä piilee totuuden siemen. On hyvin vaikeaa muuttaa elämäntapojaan, varsinkin jos niitä muuttaa paljon kerralla, jos muu perhe ei sitä tee. Kiusauksia on paljon enemmän, ja heikolla hetkellä kun tekee mieli luovuttaa koko homma ja kiskoa maha täyteen täytekakkua, on hyvin hankala arvostaa sitä muutosta jonka haluaa sisimmässään tehdä, jos kukaan muukaan ei tunnu sitä arvostavan.

Onkin hyvä jos juttelee puolison, lasten tai vanhempien, sisarusten tai ystävien kanssa siitä mitä aikoo tehdä ja miksi. Oikeasti juttelee, vaikka se tuntuisi miten nololta, pahalta tai ahdistavalta tunnustaa että on tyytymätön siihen tilaan jossa oma elämä on. Samalla voikin sitten esittää sen kysymyksen, jota monet välttelevät. Olisiko teidänkin aiheellista katsoa omia elämäntapojanne? Kuinka monessa perheessä vain toinen vanhemmista on ylipainoinen tai huonossa kunnossa? Kuin monesta pariskunnasta toinen vain syö epäterveellisesti? Se että toinen ei välttämättä liho, ei tarkoita etteikö tämäkin hyötyisi terveellisemmästä elämästä. Kuinka monessa perheessä  myös lapset istuvat liikaa sisällä? Toki ketään ei voi saada näkemään valoa, niin sanotusti, jos heillä ei siihen todella halua ole. Mutta mikäli perhe saadaan mukaan edes yrittämään kokonaisvaltaista muutosta, ollaan jo voiton puolella.

Puoliso, vanhemmat, aikuiset ihmiset ovat se vaikein osuus. Heillä pitää olla oma halu osallistua muutokseen tervemmän elämän puolesta. Jos he eivät arvosta muuttujan tekemiä valintoja, eivät näe miksi puoliso tai lapsi haluaa muutoksen tehdä, on tiedossa ongelmia. Ei vain kiusausten muodossa, vaan muuttuvien arvojen muodossa. Itse koin voimakkaasti projektini keskivaiheilla, etten voisi seurustella ihmisen kanssa, jonka arvomaailma on niin erilainen kuin minulla. Että se oma terveys, ja oman rakkaan yritykset terveellisempään elämään kiinnostavat vain teorian tasolla, käytäntöön niitä ei sovelleta. Onnekseni törmäsin mieheen joka jakaa arvoni, ja voi kannustaa eteenpäin tasolla jota en olisi voinut kuvitellakaan.

Omat lapset onkin helpompi juttu. Moni varmaan pyörittelee päätään, ei voi olla, ei lasten ylipaino muuten olisi yleistyvä ongelma. Mutta kyllä se vaan on. Aikuinen päättää mitä kotiin ostetaan, aikuinen päättää mitä lapsi syö, ja mihin aikaan. Aikuinen on auktoriteetti jota lapsen on vaan toteltava. On varmasti vaikeaa katsoa peiliin, ja tunnustaa itselleen että oma lapsi on ylipainoinen ja passiivinen (kenties jopa sosiaalisesti kyvyttömämpi ja tarkkaavaisuuskin on kärsinyt) ja se on ihan oma vika. Muita on aina helpompi syyttää, puolisoa, yhteiskuntaa, koulua, milloin mitäkin. Mutta loppuviimeksi lapsen ruokailu ja liikunta on AINA vanhempien vastuulla. Jos lapsi käyttää viikkorahansa karkkiin, eikä vanhempi pysty sitä estämään, ei lapselle anneta viikkorahaa, tai annetaan niin vähän ettei sillä osteta kuin kohtuullisen kokoinen määrä karkkia. Kotiin ei osteta herkkuja ja limsaa. Lapsi ei todellakaan tarvitse saati kaipaa sitä määrää sokeria, mitä moni lapsi nykypäivänä syö. On jotenkin järkyttävää ajatella että monissa perheissä keksit, pullat ja sokeriset jälkiruoat, vanukkaat, murot ja jogurtit on täysin arkipäivää. Limut samaten. Miksi? Miksi ihmeessä? Vanhemman vastuulla on kasvattaa lapsestaan terve nuori ja aikuinen. Ruokavalio lienee siinä asiassa aivan avainasemassa.

Toki herkkuihin tottunut lapsi kapinoi. Mutta silloin on vanhemman vastuulla pysyä lujana. Selittää että tässä perheessä on nyt tälläiset säännöt, kertoa milloin on karkkipäivä ja sillä selvä. Ja mitä suuremman raivarin mukula saa, sitä varmempi vanhempi voi olla että tekee oikein. Addikti raivoaa kun huumetta ei ole saatavilla. Haluatko lapsesi olevan koukussa?

Kaikki kolme mukulaa meidän mukana metsäkävelyllä. Ei, ei kysytty haluatteko lähteä, vaan todettiin että nyt mennään. Ja kivaa tuntui olevan!

Myös muut ihmiset voivat myös tahallaan tai epähuomiossa koittaa sabotoida muutosta. Töissä tarjotaan pullaa, kylässä sanotaan että tottahan yhden voi ottaa jne. Mutta siitä päästäänkin sitten siihen minkä itse uskon olevan kaikkein tärkeintä.

Jos olet itse käynyt asian läpi mielessäsi, olet oikeasti pohtinut elämääsi, ja miksi haluat siihen ne muutokset joita pyrit tekemään, niin muiden mielipiteillä ei enää vaan ole väliä. Jos olet varma että todella haluat tehdä sen mitä olet tekemässä, pystyt siihen kyllä, huolimatta muiden asenteista. Lopulta kun kyse on kuitenkin vain ja ainoastaan sinusta itsestäsi. Kukaan muu ei voi sinun puolestasi muutosta tehdä, etkä sinä kenenkään muun puolesta. Jos perheesi ei arvosta sitä muutosta, se on toki heidän kannaltaan sääli, mutta sinä itse arvostat sitä ja itseäsi, ja se riittää.

Viisivuotias on aina yhtä positiivinen ja iloinen aamuisin. Kun itse on juuri tullut juoksemasta, ei ole mitään parempaa kuin aamukahvit terassilla jutellen nuorimmaisensa kanssa. Oma esimerkki on ensisijaisen tärkeää, kun haluaa lapsensa liikkuvan enemmän. 

Omat treenit kuosiin

Olen sitkeästi jatkanut lenkkeilyä vaikka tuossa oli pitkä jakso että juoksu tuntui tervanjuonnilta ja tossu ei tosiaankaan noussut keveästi. Nyt on pahimman ohi päästy, ja taas treenit rullaa. Omaa kroppaa pitää kuunnella, itselle on vain ollut haasteena se, että kun ei ole nuoresta asti liikkunut niin ei osaa sitä kroppansa kieltä. Mikä kipu on normaalia ja menee ohi, mikä taas sellaista joka vaatii toimenpiteitä? Koska väsymys johtuu jostain pienemmästä ja sen läpi  pitää vaan painaa, koska se on merkki todellisesta ylirasittumisesta?

Yksi suurin kriteeri itselle on se, olenko oikeasti tehnyt jotain niin raskasta että keho olisi voinut siitä ylirasittua. Yleensä vastaus on ei, en enää koulun jälkeen. Toki tuossa kesäkuun alussa tuli selkeä piikki lenkkimääriin kun muuton sai valmiiksi ja lenkkipolut lähtee kotiovelta, mutta ei sekään niin suuri juttu ole. Olen kuitenkin ottanut vähän varmanpäälle, ja pitänyt vapaapäiviä juoksusta jos tuntuu pahalta. Mutta vapaapäivä juoksusta ei toki ole vapaapäivä liikunnasta, vaan sitten on koiran kanssa lenkit tehty kävellen.

Suurempi vaikutus tuntuikin olevan tuolla runfestin siirtymisellä. Se oli mulle sellainen selkeä tavoite, johon tähtäsin. Ei kilpailu (en edelleenkään tunnusta että minulla olisi kisaviettiä) mutta tapahtuma jossa kuitenkin tietty matka ja muitakin ihmisiä. Toistaiseksi kun nää mun juoksuni on olleet aika yksinäistä puuhaa. Kun se sitten siirtyi, lopahti mielenkiinto. Kivasta harrastuksesta tuli velvollisuus. Ja sehän ei ole hyvä juttu. Mulle juokseminen on ollut kokoajan sitä kivaa omaa aikaa, itseni voittamista. Ja nyt se jotenkin mystisesti muuttui sitten pakoksi. Pakko mennä lenkille ja pakko juosta. Ja siihen loppui ilo.

Pääsin toki tunteista yli, itseäni vartenhan mä tätä koko elämäntapamuutostani olen tehnyt. Ensisijaisesti itseäni, välillisesti lapsiani. Joten lenkit alkoi taas maistumaan. Ja nyt kun löysin uuden tavoitteen tai kaksikin, niin sain taas lisää potkua. Joten tänään aamulenkin jälkeen istuin oikein alas ja tein itselleni juoksutreeniohjelman, kun tähän asti olen juossut vähän fiilispohjalta.

Nyt on tämä täti intoa täynnä eikä malta odottaa lenkkejä. Kyllä suunnitelmallisuus vaan on kiva juttu!

Kun kirkas tulevaisuus muuttuu sameaksi

Sainpa sitten työkkäriltä sellaista tietoa, että lähihoitajan opintojani ei tueta. Ymmärrän sen toki, olen juuri valmistunut tuetuista opinnoista, joten nyt pitäisi sitten päästä työelämään. Ongelmapa on noiden PT hommien vähäisyys. Tai siis, pitäisi alkaa yrittäjäksi. Tai kevytyrittäjäksi.

Ilman työkkärin tukea en pysty opiskelemaan, meidän perheen talous ei kestä kahta vuotta opintotuella, ei sitten niin millään, Ei vaikka kuinka tahtoisin opiskella. Enkä pysty tekemään opintojen ohassa niin paljon töitä että eläisimme niillä ansioilla, koska nuo lapsetkin vaatii oman aikansa. Joten ne opintohaaveet saa nyt haudata. Yhtäkkiä selkeä kuva seuraavasta kahdesta vuodesta muuttuu täysin epäselväksi. En tiedä yhtään mitä nyt tapahtuu.

Töitä olen tietenkin katsellut. Pidän silmät auki, jos jotain sopivaa tulee eteen. Lisäksi olen pyöritellyt mielessäni tuota kevytyrittäjyyttä. Olen menossa tiistaina työkkäriin, joten voin samalla varmistaa, että jos saan palkkaa esim. ukko.fi:n kautta, vaikuttaako se miten työttömyystukiin. Ja jos sitten toiminta lisääntyy niin toiminimeä voisi sitten mietiskellä myöhemmin.

Mitään varmaa ei ole valmiina mihinkään suuntaan. Mutta onneksi on vakituinen osapäivätyö, perhe ja treenit jotka rullaa. Kaikki muu kyllä löytää oman uomansa.

Runfest turku onkin siirretty kevääseen, joten olen katsellut jotain muuta juoksutapahtumaa johon osallistua. Yksi vaihtoehto olisi susihölkkä Nousiaisissa, matka 7,5 km mutta uskoisin että hölkkäluokassa sen matkan kyllä elokuussa klaaraisin. Mutta katsotaan.

Loppuun hassu huomio muuttuvasta kropasta. Mä en ole koskaan voinut käyttää kesäkuumalla hameita tai lyhyitä shortseja. En edes hoikimmillani. Aina, ihan aina hinkkautui sisäreidet kipeästi yhteen. No, toissapäivän kuljin shortseissa ja bikineissä, eilisen mekossa, ja tänään shortseissa, eikä mun reidet ole millänsäkään. Wohoo!

Mukavuusalueen kasvatusta

Tää sit juoksi (hölkkäs) just sen yhtäjaksoisen 5 km!  Oli pakko lopussa pidentää tuota mun vakilenkkiä että sain 5 km täyteen. Ekaa kertaa elämässäni. Eikä se edes tuntunut pahalta!  Tuntui että olisin voinut jatkaa vielä. Okei, vauhti ei toki päätä huimannut, joku olisi kävellyt ohi. Mutta henkisesti tää on meikäläiselle valtavan iso juttu! 

Olen aina tykännyt juoksemisesta. Aiemmin ne yritykset kohottaa kuntoa on vaan kaatuneet joko kipuihin tai kärsimättömyyteeni tulosten suhteen. Olen ollut sellainen kaikki mulle nyt heti äkkiä - persoona. Ja se on johtanut joko kipuihin tai luovuttamiseen. Ja kun ei ole ollut lähipiirissä ketään joka olisi osannut sanoa koska ne kivut on normaalia rasitusta ja koska vakavia, niin kivut on johtaneet luovuttamiseen.

Mutta nyt olen kärsivällisempi. Aloitin hyvin hitaasti. Oikeastaan voisi ajatella että aloitin jo yli vuosi sitten. Vaikka talvella en juossut askeltakaan, niin vähintään ajatusmaailma on kehittynyt ja jalostunut. Ja koulussa opin mitä on oikea kipu ja mitä sellainen jota kannattaa kuunnella ja hidastaa tahtia. 

Mutta tärkein muutos on se että olen oppinut itselleni sopivan tavan poistua mukavuusalueeltani. Pikkuisen kerrallaan venyttäen, välillä, harvemmin isommin repäisten. Koska joka kerran kun sieltä poistuu, se pikkuisen samalla mukana laajenee. Jos joku olisi vielä tammikuussa sanonut että juoksen kesäkuussa 5 km poistumatta kertaakaan mukavuusalueeltani, hyvillä mielin ja hymyssäsuin, en olisi uskonut.

Nyt on kyllä ihan tolkuton voittajafiilis!

Epätodellinen fiilis.

Tänään oli koulun kevätjuhla, ja valmistuimme. On tosi kummallinen fiilis, kun ajattelee että nyt se oli siinä. Nyt en enää aamulla herää ajaakseni 60 km kouluun. En näe niitä ihmisiä. En ihanaa opettajaa. Tänään on itketty meikit levälleen ja naurettu ja itketty taas vähän lisää. Onhan se uskomaton tunne, valmistua. Tammikuusta asti painettu duunia, ja siitä on nyt näyttää todistus, jossa komeilee 34 opintopistettä. Se vastaa muuten 918 käytettyä työtuntia, joista reilu 120 tuntia fysiologiaa ja anatomiaa hierojaopiskelijoiden kanssa. Ei ollenkaan huonosti, mutta ei ollenkaan ihme sekään että tuntuu että on ollut aivan järkky kiire koko alkuvuoden.

Mitä jäi käteen? Siis muuta kuin todistus? Ihania muistoja, uusia ystäviä, rakkaus liikuntaan, jano oppia lisää, haastaa itseään lisää, tehdä enemmän. Valtava määrä tietoa jota soveltaa käytäntöön ja rutkasti lisää itseluottamusta. Pienempi rasvaprosentti, parempi kunto, tasapainoisempi vartalo. Ja haikea, epäuskoinen fiilis siitä että homma on ohi. Ehkä sen tajuaa vasta vähän myöhemmin?

Mulle tämä valmistuminen on tosi iso asia. Olen valmistunut aiemmin vain ylioppilaaksi, enkä juuri sitä itse arvostanut. Ja siitä on 14 vuotta aikaa. Sen jälkeen olen ollut pätkätöissä, tehnyt paskaduunia niin kirjaimellisesti kuin kuvainnoillisesti, kokeillut yrittäjyyttä, saanut lapsia, eronnut, tehnyt lisää pätkätöitä, ollut työttömänä, opiskellut kaupan alaa joka ei tuntunut loppua kohden enää omalta (mutta saatanpa silti jossain välissä suorittaa ne loppuun) ja kokoajan ajatellut että mikä se mun juttu voisi olla. Luulin pitkään että se olisi hevoset ja hevosala, ja ehkä se olisi toisenlaisissa olosuhteissa ollutkin. Mutta ei tässä elämässä. Ja nyt mä sen sitten olen löytänyt, 33-vuotiaana, puolivahingossa. Se on valtavan iso juttu. Huge.

Olen pelännyt sitä miten liikunnan nyt käy. Kun koulun rutiinit ei enää vie liikkumaan. Mutta juttelin rakkaani kanssa ja hän lupasi tehdä mulle 6 kk ohjelman, niin pelot hälveni. Osaisin toki tehdä nyt ohjelman itsekin. Mutta koen että noudatan paremmin ohjelmaa jonka  Juha on tehnyt. Joten liikunta jatkuu. Ja haluan haastaa itseni, haluan olla vieläkin vahvempi, nopeampi ja tehdä juttuja joihin en ole aiemmin pystynyt. Olen löytänyt itsestäni puolia, joita en uskonut että minussa onkaan.

Nyt makaan lattialla patjalla muuttolaatikoiden keskellä. Huomenna viimeiset pakkaamiset, ja lauantaina itse muuttorutistus. Ja sitten mä alotan elämän äitinä, äitipuolena, avovaimona, personal trainerina ja  tulevana lähihoitajaopiskelijana Raisiossa. Kukapa olisi uskonut. En ainakaan minä itse. Ja haaveilen liikuntalääketieteen opinnoista avoimen yliopiston kautta. Katsotaan, mahdollista sekin..

peace  and love people!

Aika juoksee kuin hirvi

Huh huh mitä haipakkaa aika kuluu! Nyt on jo tiistai, mikä merkitsee että ylihuomenna loppuu koulu ja valmistun personal traineriksi. En ole oikein vieläkään sopeutunut siihen ajatukseen, vaikka aika konkreettisestikin sitä on joutunut miettimään kun olen tehnyt koulua varten liiketoimintasuunnitelmaa.

Itse en aio yritystä perustaa, sain siitä tarpeekseni hevosalalla kiitos vain, mutta kevytyrittäjällekin tekee ihan hyvää tuo liiketoimintasuunnitelma tehdä, on sitten parempi käsitys siitä miten haluaa hinnotella työnsä ja mitä se konkreettisesti tarkoittaa tuloina. Omassa liiketoimintsuunnitelmassani olen ottanut sen lähestymistavan että teen työtä vain osapäiväisesti, ja varsinaiset tulot saan muualta. Samaa ajatusta käyttäen olen hinnotellut palveluni mahdollisimman alas, jotta ne olisivat sellaistenkin käytössä jotka eivät perinteisiä PT palveluita välttämättä osta. Edelleen tarvitsisi miettiä markkinointia ja brändäystä, en haluaisi kuitenkaan antaa kuvaa että olen huono, ja halpa hinta ikävä kyllä usein yhdistetään heikkoon laatuun.

Pakkaamista riittää, niinkuin varmaan voitte kuvitella. Nyt alkaa onneksi näyttää siltä että olen voiton puolella, mutta jotenkin ällistyttävä on tämä määrä tavaraa mitä tälläiseen 70 neliöiseen kolmioon mahtuu. Paljon olen karsinut pois, pakkokin. Tilaa seuraavassa asunnossa on vain 15 neliötä enemmän, ja sinne tulee myös Juhan kaksion sisältö... Sitten seuraavaksi voi stressata siitä mahtuuko kaikki pakuun vai joudutaanko kuinka monta kertaa ajamaan. Ei ihan kevyt lenkki tollainen 600 km ajella pakulla. Lähes kaikki huonekalut olen myynyt pois, Juhalta kuitenkin tulee kaikki tarpeellinen, turha täältä asti roudata. Vain likkojen kerrossänky ja pyykinpesukone ja telkut tasoineen on lähdössä mukaan noista isommista.

Ikäväkseni tää muutto on ollut mulle sitten riittävä tekosyy löysäillä syömisissä, ja jään itse itselleni asettamasta tavoitteesta painaa alle 80 kiloa kun valmistun. Mutta en jää siitä paljoa. Mutta harmittaa se silti. Mutta turha sitä nyt on enää murehtia, kahdessa päiivässä kun ei ihmeitä tehdä.

Kun mitat kääntyy nousuun.

Olen moneen kertaan sanonut että vaaka on painonhallinnassa lähinnä vihollinen. Olen edelleen samaa mieltä, ja olen nauttinut elämästä ilman puntaria. Tiistaina meillä on koulun puolesta InBody kehonkoostumusanalyysi, joten silloin se painokin sitten taas saadaan. Viimeksi olin InBodyssä helmikuussa, joten todella mielenkiintoista nähdä mitä tässä meikän kehossa on kevään aikana tapahtunut. Silloin painoa oli 83,7 ja rasvaprosentti 39,7 ja painoindeksi 31,9. Eniten jännitän kuitenkin sitä mitä on tapahtunut rasvattomalle massalle, joka silloin oli 50,5 kiloa. Toivon ettei se ainakaan vähentynyt olisi.

Mittoja otin taas tänään, tosin aamupalan jo syötyäni että ei ihan vertailukelpoisia välttämättä, mutta huvittavaa niissä oli tälläkertaa se, että vaikka vyötärö on inan kaventunut, ja lantio kolmisen senttiä, niin reisi ja pohje on kasvaneet :D Sitä se treeni teettäää... Olen kyllä ollut huomaavinani että lihasta olisi jalkoihin tullut lisää, ja mittanauha kyllä on samaa mieltä. Sekin sitten selviää inbodyssä, viimeksihän alavartalo oli suhteessa ylävartaloon heikompi, katsotaan miten nyt käy..

Mutta parasta tässä on se, että vaikka mulle on tullut senttejä lisää, ei se tarkoita että olisin lihonut! Ihan mahtava fiilis kun on tehnyt treeniä ja nyt alkaa tulokset ihan konkreettisesti näkyä. Vaikka en välttämättä toivoisi isompia lihaksia jalkoihin, niin hei, vahva haluan olla, ja ne lihakset kuitenkin muokkaa paljon tuota jalan muotoa.

Ammatillinen kehitys

Se on jännä miten opintojen edetessä sitä ihan oikeasti oppii ajattelemaan että voisi olla ihan oikea Personal Trainer. Kun alotin koulun menin eri linjallekin, koska mulla ei käynyt pienessä mielessäkään että voisin olla PT. Sitten pikkuhiljaa se ajatus sitten alkoi itää, liikunnalla lannoitettuna ja motivaatiolla kasteltuna siitä tuli aika vahva taimi. Nyt ollaan ehkä suunnilleen sirkkalehdillä, alkaa orastaa ajatus siitä että hei, mustahan tulee ammattilainen. Toki hieman erilainen ammattilainen kuin median luotsaama kuva personal trainereista on, ja hieman erilainen kuin moni muu alalle hakeutunut. Mutta nyt olen käsittänyt että sehän on vahvuus. Sen voi kääntää hyödykseen. Mulla on vain erilaiset vahvuudet kuin monilla muilla.

Olen hakenut jatko-opintoihin ja toki menen onnesta kiljuen jos kouluun pääsen (tietoa odotellessa, pitäisi tulla tällä tai ensi viikolla), mutta kyllä mä haluaisin jatkaa tätä ammatillista kasvua myös PT:nä. Toki jatko-opinnot on sitä myös, mutta eilen kun asiakkaan kanssa juttelin näistä menneistä viikoista ja huomasin hänessä niin ihanan positiivisen energian ja ilon omasta onnistumisesta, niin tuli sellainen olo että haluan tätä lisää. Se asiakkaan kanssa tekeminen on mulle tuossa työssä se juttu. Ei mua kiinnosta niinkään tehdä mitään nettiohjauksia, jätän sen puolen rahastukset suosista muille. Mä haluan tehdä töitä kasvotusten, osallistuen ja kannustaen.

Mulla on nyt edessä kartta jossa on näkyvissä lähtökohta ja maali. Reitti vaan on vielä täysin valittavissa. Mutta on niin paljon asioita joita haluan tehdä, niin paljon juttuja mitä tahdon kokeilla, ihmisia joita haluan auttaa yksilöinä ja ryhminä... Olkoonkin että osapäiväisesti ja sen mukaan miten asiakkaita sitten ilmenee, niin tätä mä haluan tehdä. Ja se on kuulkaa aika mieletön fiilis ihmiselle joka on etsinyt sitä omaa juttuaan kohta 34 vuotta. Ja löysikin sen aivan eri suunnasta kuin kuvitteli.
Elämä todella on ihmeellinen.

Kuvapäivitystä

Tänäaamuna FB heitti seinälle tälläisen kuvan, jonka siis olin lisännyt tasan vuosi sitten:

Tuosta vaaleatukkaisesta kuvasta olen laihtunut vielä vajaan 5 kiloa, mikä ei kyllä vuoden saldoksi kuullosta kovin isolta määrältä... Mutta pääasia että mennään alaspäin. Ja nämä viimeiset 10 kiloa tai vähän päälle, eipä haittaa vaikka niihin meinisikin vielä 2 vuotta.

No, piti sitten koittaa napata tuore kuva, tosin ihan samanlaisten kuvien ottaminen tuommoisesta kulmasta on vähän haasteellista. Mutta...

Vuosi vuodelta vaan parempaan suuntaan <3 Ensi vuonna jos olen 5 kiloa kevyempi kuin nyt, ja samalla lisännyt lihasmassaani, niin olen oikein tyytyväinen.

Pitsaperjantai ja salivierotusoireita

Eilen tehtiin murun kanssa pitsaa. Söin koko ison pitsan, nautinnolla ja hyvällä omallatunnolla. Nautiskelin oikein, itsetehty pitsa on kyllä herkkua. Mutta sitten siinä mahan vieressä sohvalla pötköttäessä muistin kyllä miksi en enää toimi noin useammin. Maha oli pinkä ja olo ähkyinen. Kyllä kunnon iso iltapalasalaatti voittaa pitsaperjantain.

En ole ollut viikkoon salilla. Alkaa olla semmoinen olo että ratkean saumoistani. Eilen oli vesijumppaa, mutta eihän se nyt mitenkäänpäin toimi korvikkeena. Mutta pakko sanoa että nyt ymmärrän paremmin mitä ope tarkoitti sillä että joskus on hyvä pitää kevyempi viikko, että herää nälkä treenata. Mulla todella on herännyt nälkä, en malta odottaa että pääsen maanantaiaamuna salille. Ja toki samalla tuo lonkka on toipunut, enää ei ole särkenyt ollenkaan. Uudella innolla heti maanantaista siis salille, kokeilemaan miltä se rauta nyt tuntuu.

Tulevaisuus on ollut viimeaikoina aika paljon mielessä, millon mietin jatko-opintoja miltäkin kannalta. Kovin pitkät opinnot ei välttämättä kiehdo, haluaisin kuitenkin päästä jo ihan työelämässä uraa luomaan ja leivän syrjään kiinni. Mutta katsellaan nyt, kun pitää silmät auki ja vaihtoehdot avoimina niin tiedä mitä vielä tulee vastaan.

Myös painonpudotuksen tavoitteet ja aikataulu on ollut mielessä, ei sillälailla epäterveen fanaattisesti kuin joskus, mutta sillälailla että olen laskeskellut mikä se mun painoni voisi realistisesti olla jos tähtäisin vaikka 25 % rasvaprosenttiin. Matikkaahan se vaan toki on ja tosielämä voi olla toisenlainn, mutta jos saisin rasvatonta massaa kasvamaan muutaman kilon (siis ajan kanssa, en tod. oleta että se nousisi nopeasti, nyt pitää muistaa että mä teen tätä lopun ikää, enkä odota pikaratkaisuja) ja tähtäisin tuohon edellä mainittuun rasvaprosenttiin joka musta ainakin tällä hetkellä tuntuu aika hyvältä koska kuten olen monesti ennenkin maininnut, pidän siitä että nainen on pehmeä, ja olen isopovinen jo luonnostaan, niin sillon mun tavoitepainoni olisi n. 70 kiloa. Joten olen ollut alusta alkaen aika oikealla tiellä. Vaikka tiputtaisi ihanneprosentit 20% niin paino olisi n. 66 kiloa. Joten aika hyvin olen osannut asiaa arvioida ilman tuota kehonkoostumusmittaustakin, vaikka se sitten varmisti tuon tämänhetkisen rasvattoman massan painon. Nyt koitan päästä alle 80 kilon valmistumiseen mennessä, sopivan hidas tahti kun matkaa on alle 2,5 kiloa, ja valmistun toukokuun 29. päivä.

Haasteeksihan tässä muodostuu se, että miten pystyisi laihtumaan samalla kun lihasmassa kasvaa. Käytännössä taitaa mennä niin että se rasvatonmassakin aina pienenee, kun ollaan miinuskaloreilla. Mutta riittävän hidas tahti ja kova treeni ainakin auttaa asiaa, ja jahka paino alkaa olla tavoitepainoa liki niin sittenhän voi lisätä vähän kaloreita ja siirtää fokuksen siihen lihasmassaan.

Liikunnallisia tavoitteitakin olen pohdiskellut, vaikka edelleen olen niiden suhteen vähän hakusessa. Mutta nyt ajattelin ottaa alkuun tavoitteeksi cooperin testistä tuloksen Hyvä, (mikä on mulle jo aika hankala saavuttaa, mutta koitan nyt tsempata) ja toisena tavoitteena saada penkistä nousemaan 50 kiloa. Se tuntuu nyt tosi isolta, mutta käytännössä pitäisi olla ihan mahdollinen kohtuullisessa aikataulussa, kun nyt nousee jo 40 kiloa. Eihän se ole kuin vitosen kiekot lisää... jep jep... No, eipä tavoitteessa ole järkeä jos sen saavuttaminen olisi liian helppoa :D

Personal trainereita kuin sieniä sateella...

Olen tässä linjaa vaihdettuani miettinyt tätä Personal trainerin "ammattia". Nythän on tulossa tälläinen "auktorisoitujen personal trainereiden" hakemisto, johon automaattisesti kuuluu parin ison firman kouluttamat PT:t. Kuullostaa toki kovin ammattitaitoiselta, varsinkin kun heidän sivujaan katsoo, missä ei nyt suoraan sanota mutta vihjataan että kaikki jotka eivät tähän hakemistoon sitten kuulu, niin ovat ammattitaidottomia puoskareita. Kuitenkaan missään sivulla ei kerrota miten muualta valmistunut PT sitten voisi rekisteriin hakeutua. En voi tähän asiaan sanoa oikein juuta enkä jaata kun en siihen ole sen enempää perehtynyt, mutta vähän kummalliselta haiskahtaa, ellei sitten muuallakin opiskelleille tarjota mahdollisuutta päästä rekisteriin ilman lisämaksua, kenties jotenkin tarvittavat tiedot ja taidot testaten.

No, ei siinä mitään, olen itseasiassa sitä mieltä että tutkinnon yhtenäistäminen on hyvä ajatus, ja että tulevaisuudessa PT voisi sitten ollakin oikea ammatti, eikä tälläinen että ihan kuka tahansa voi sanoa olevansa PT. Itsehän valmistun rekisteröidyksi Personal Traineriksi. Suurin osa kaikista PT opinnoista (ainakin pikaisen googlettelun pohjalta) on monimuoto-opintoja, joissa lähiopetusta on muutaman modulin verran. Vastuu oppimisesta ja ammattitaidon kehittymisestä on siis pitkälti opiskelijalla itsellään. Se on varmasti monelle työssäkäyvälle ainoa vaihtoehto opiskella, ja toki ison organisaation tuki ja tunnettu nimitys auttaa varmasti myös työllistymisessä. Hinta opinnoilla on myös sitä luokkaa että pakko on ollakin työssäkäyvä että sellaiseen voi osallistua. En voi noiden muiden kouluttajien opintojen sisältöjä kommentoida koska en niihin ole perehtynyt. Sen sijaan voin kertoa omasta koulustani.

Me opiskelemme päiväopintoina, joka päivä. Opinnot kestävät 5 kuukautta, ja opintojen laajuus on 550 h. Mistään kirjekurssista ei siis ole kyse. Opintosisällöksi luetellaan koulun nettisivulla muunmuassa:

Anatomia ja fysiologia (eikä tosiaan mitään pintaraapaisua, sillä opiskelemme urheiluhierojien kanssa samoilla tunneilla, ja hehän joutuvat osaamisensa todistamaan näytöissä, ja hieroja on terveysalan ammattilainen. Meidän koulusta valmistuu siis KOULUTETTUJA hierojia, joilla on näyttöjen jälkeen valmistuttuaan oikeus kutsua itseään koulutetuksi hierojaksi.)

Lisäksi
Liikuntafysiologia
Liikunnan Didaktiikka: ohjauksen perusteet ja ohjausnäyte (ryhmäliikuntatuntien suunnittelua ja ohjausta oikeille asiakkaille, sekä valmennuksen perusteita, sisältäen henkisen valmentamisen)
Liikunta ja Terveyskasvatus
Liikunta II: Lajitaidot (pääsemme kokeilemaan erilaisia lajeja, ja perehdymme yleisimpiin syvällisemmin)
Ravitsemus
Kuntosaliohjaajan kurssi
Kuntokartoitus & Testaus
Sykeohjattu harjoittelu
Harjoitusohjelmien suunnittelu
Uintitekniikat ja ohjaaminen
Vesiliikunta
Erätaidot ja patikointi
Urheiluvammat
Teippaus
Tautioppi
Klassinen hieronta
Urheiluhieronta
Ensiapu I
Yritystalous ja Markkinointi

Lisäksi meillä on opintojen aikana kaksi harjoitusasiakasta joista saamme tärkeää käytännön kokemusta ja palautetta. Anatomian ja hieronnan tunnit ovat mielenkiintoisia, vaikka opettaja opettaa pääasiassa hierojille muuten, noilla tunneilla hän ottaa huomioon myös meidät PT opiskelijat ja kertoo meidän ammattiamme koskevia kokemuksiaan. Kaikki opettajat ovat äärimmäisen päteviä, meidän koulussa ei PT opeta tulevia PTtä, vaan kaikki opettajat ovat terveysalan ammattilaisia (fysioterapeutti, urheilufysioterapeutti jne.) joilla on lisäksi joko liikuntalan koulutus ja/tai kilpaurheilijan tausta joko urheilijana tai valmentajana, tai molempina, sekä vuosien työkokemus opettamisesta.

Jotenkin olisin taipuvainen uskomaan että 550 tunnin koulutus, jossa opiskellaan joka ikinen päivä ja samalla liikutaan ja ohjataan muita, voisi antaa aika hyvät valmiudet personal trainerin uralle. Ei sillä etteikö nuo viikonloppukurssitkin antaisi, ja paljonhan on kiinni asiakkaan ja PTn taustoista,  tavoitteista ja kemioista. Ja loppuviimeksi kaikkihan on kiinni asenteesta.

Ehkä meidän koulutus on vaan vähemmän tunnettu kuin näiden itseään voimakkaasti markkinoivien yritysten. Mutta kurssit on täynnä ilman voimakasta markkinointiakin, ja toisaalta kun itse tietää että mikä se oma ammattitaito on, ja missä sen rajat menee, niin sillä pääsee jo pitkälle.

Tavoitteista

Tavoitteita täytyy olla. Olen tullut siihen lopputulokseen, että ilman tavoitteita ei tule edistystä. Ok, tavoite ei saa olla liian hankala saavuttaa, vaan sen pitää olla sellainen että voin rehellisesti uskoa saavuttavani sen. Se ei saa myöskään pohjautua vain johonkin yhteen asiaan, vaan mitä paremmat perustukset tavoitteelle on, sitä varmempaa on sen saavuttaminen, ja sitä varmemmin siihen myös itse uskoo.

Painotavoitteita on varmaan jokaikisellä laihduttajalla. Oma painotavoitteeni edelleen elää, niinkuin viimeksikin kun asiaa pohdin. Nyt kuitenkin olen asettanut toistaiseksi tavoitteen 68 kiloon. Se on minun mittaiselleni naiselle paperilla vielä lievän lihavuuden puolella, mutta niin lähellä normaalipainoa että en jaksa välittää mistään parista kilosta sinne tänne. jahka pääsen tuohon tavoitteeseen niin sitten voi miettiä että onko siinä hyvä vai vieläkö tahtoo jostain kohtaa itseään kiristellä. Jotenkin en usko, olen aina tykännyt että nainen saa olla pehmeä. Ja kun nyt olen jäänyt koukkuun liikuntaan, niin uskon että kroppa näyttää tuossa painossa aika pirun hyvältä. Matkaa kiloissa on siis enää suunnilleen 15. Sanon suunnilleen koska vaakalakkoni on pitänyt enkä tiedä mitä painan.

Nyt kun mittanauhan kanssa on sitten tullut enemmänkin heiluttua, on tullut mieleen asettaa myös senttitavoitteita. Nämä elää vieläkin enemmän kuin tuo painotavoite, koska en tiedä yhtään miten paljon tästä kutistuu painon pudotessa. Vyötärönympärys on nyt 84 cm, ja siinä on selvästi vielä löysää. Olen tyytyväinen kun pääsen alle 80 sentin. Kun naisen vyötärönympärys on alle 80 senttiä, tautiriskit katoaa lähes olemattomiin. Sen jälkeen kaikki katoavat sentit on vaan bonusta. Lantion kohdalla onkin sitten paljon enemmän löysää, jotenkin tuo ylimääräinen on nyt valunut alaspäin. Lantion ympärys on nyt 107 cm, joten otetaan nyt alkuun tavoitteeksi päästä alle sadan sentin. Olen aina ajatellut että jaloissa mulla ei paljoa ylimääräistä ole, eikä pohkeessa varmaan enää juuri olekaan. Se saa mun puolesta vaikka pysyä tuossa 38 sentissä, tai vaikka kasvaa, jos se kasvu on lihasta eikä rasvaa. Reidessä sen sijaan on yläosassa vielä rasvaa aika paljon. Nyt ympärys on 58 cm, joten jos siitä nyt 3 cm saa pois niin alkaa olla jo parempi. Ihan rasvattomia kinttuja kun en haluaisikaan.

Mutta sitten on ne tärkeimmät tavoitteet, joita en vieläkään pysty täysin asettamaan. Kuntoon ja kehon rasvaprosenttiin liittyvät tavoitteet. En ole vieläkään käynyt kehonkoostumusmittauksessa, tosin voi olla että pääsen sinne vielä tällä viikolla. En siis tiedä mikä tilanne on nyt, enkä siten oikein osaa suhteuttaa sitä siihen mihin tähtään. Myöskään kuntoon liittyviä tavoitteita en oikein osaa vielä asettaa. Haluan olla terve ja vahva, haluan olla hyvässä kunnossa ja näyttää hyvältä. Haluan jaksaa enemmän. Se sitten miten tätä tavoittelen ja miten mittaan, se on vielä vähän hakusessa...

kuntotesti 8 minuutissa

Olen pohdiskellut jonkun helpon kotikuntotestin tekoa jo pidemmän aikaa, mutta sairastellessa ei ole jaksanut siihen perehtyä. Nyt kuitenkin oma olo on jo paljon parempi, ja googlettelin eri testejä. Ryhmäliikunta.fi sivulta löysin tälläisen nopean tavan testata kuntoa, joka on helppo tehdä kotonakin. Voin sanoa että yllätyin.  Testi siis linkin takana kokonaisuudessaan. 

Ideana tehdä 2 min punnerruksia (polvet maassa, eli ns. naistenpunnerruksia) levätä minsa, tehdä vatsalihasliikettä 2 min, levätä minuutti ja tehdä kyykkyjä. Vain oikein tehdyt liikkeet lasketaan. Lopuksi lasketaan yhteen ehdityt liikkeet ja verrataan taulukkoon.

Oma tulokseni yllätti sillä, että punnerruksia jaksoin suorittaa puhtasti kahdessa minuutissa 32 kappaletta. Välillä oli pakko lepuuttaa käsiä sekunti pari, ja poltteli kyllä kauheasti. Luulin etten jaksaisi kymmentäkään. Mutta vielä suurempi yllätys oli vatsalihakset. En saanut puhtaasti suoritettua liikettä kertaakaan. Siis kertaakaan! Kamalaa. Mitä ihmettä onkaan tapahtunut kerran kohtuu hyville keskivartalonlihaksille?? Enää niitä ei ole olemassakaan. (testin jälkeen tein sitten ihan kiukuspäissäni liikettä avittamalla ihan vähän käsillä, silloin kahteen minuuttiin sain yhteensä 20 liikettä, mutta laskea niitä ei tähän voi). Teki mieli itkeä. En tosin ehtinyt, minuutin tauko ja kyykyt. Sain yhteensä puhtaita kyykkyjä 29 kpl, ja siihen päälle sellaisia vähän sinnepäin muutamia. Yhteensä tulos siis 61, jolla pääsin toiseksi huonoimpaan kategoriaan: 51-100 pistettä: Lomailija – testin tuloksessa on vielä kovasti parantamisen varaa.  No shit sherlock! Voin sanoa että tästä sisuunnuin sen verran että pakko on alkaa jumppaamaan. Olen huonommassa kunnossa kuin seitsemänkymppinen äitini!

Onneksi koulussa alkaa kuntosaliharjoittelu ensiviikolla. 

Innostuin tästä testiasiasta ehkä sen takiakin että katseltiin miehen kanssa elixiriä puolella silmällä ja tekivät siinä erilaisia punnerruksia. Sanoin miehelle että en pystyisi edes siihen perusasentoon (ns. miesten, jalat suorana) saati sitten punnertamaan. Tänään sitten oli pakko kokeilla, ja tottahan se perusasento onnistui ihan hienosti, ja jopa yksi puhdas punnerrus vartalo suorana. Toista en sitten enää saanutkaan puhtaasti... Mutta enemmän kuin kuvittelin. Siksi päätin että nyt pitää alkutestiksi joku saada, että on sitten jotain mihin verrata keväällä.

Yritän myös päästä InBody kehonkoostumusmittaukseen jo ensi viikolla. 

Millainen on hyvä tavoite?

Miten te muut laihduttajat tai painonhallitsijat olette määritelleet tavoitteenne? Tai onko teillä edes sellaisia?

Minulle tietyn kilomäärän asettaminen tavoitteeksi oli vähän hankalaa, koska en ole koskaan aikuisiällä ollu esimerkiksi BMIn mukaan normaalipainoinen. Nuorena aikuisena painoin pienimmillään 67 kiloa joka oli jo aika liki, mutta ei kuitenkaan aivan. Kun katselee kuvia, olin mielestäni todella hyväkuntoisen ja hoikankin näköinen. Oloni koin kuitenkin silloinkin läskiksi. Joten en voinut ottaa tavoitepainoa sen mukaan että olisin joskus painanut tietyn verran. Enkä usko että se muutenkaan olisi paras keino, koska ihminen kuitenkin muuttuu vanhetessaan, mikä on joskus ollut hyvä paino, ei kenties olekaan sitä nyt.

BMI kertoo että pituiseni (162 cm) naisen normaalipaino olisi 48,6 - 65,6 kiloa. Olen kuitenkin jo aiemminkin pohtinut miten BMIhin tulisi suhtautua, enkä koe että voisin painaa alle 50 tai edes alle 60 kiloa. Minulle sen sijaan voisi sopia tuo 65 kiloa, tai vähän ylikin. Jos ajattelee pelkästään painoa, olen ajatellut että tavoite elää sitä mukaa kun tuo 65 lähenee. Mitään kiveenhakattua kilomäärää en voi asettaa, tällä kokemuksella, mutta alle 70 kiloa haluan painaa, en ole ollut niin kevyt sitten sen kun olin 18 vuotias, joten se on sellainen haaveeni (tähän asti lähes salainen sellainen).

En harrasta mitään liikuntalajia ainakaan vielä, joka antaisi osviittaa tavoitteen asettamiseen. Lajista riippuen voisi ajatella maksimoivansa suorityskykyään painon ja voiman suhteella, mutta kun ei suosikki lajia. Onneksi opinnoissani pääsen nyt kokeilemaan eri lajeja, jos vaikka jokin niistä koukuttaisi ja antaisi lisäsyvyyttä tavoitteen asettamiseen.

Making weight kirjassa, joka on suunnattu siis ammattiurheilijoille, määritellään hyvä painotavoite siten, että se edistää terveyttä, suoritusta ja on mahdollinen tavoittaa. On turhaa asettaa itselleen tavoite jonka saavuttaminen joko ei ole mahdollista ainakaan asetetussa ajassa tai joka on terveydelle haitaksi (esim. erittäin alhainen rasvaprossentti). Oma vartalonmalli tulisi ottaa huomioon, samoin kuin laji jota varten treenaa ja kehon koostumus. Minulla ei ole omasta rasvaprosentistani hajuakaan, ehkä pitäisi hakeutua johonkin kehonkoostumuksen mittauksiin. Voisi sitten lähempänä 65 kiloa katsoa millainen muutos on tullut.