Se on jännä miten opintojen edetessä sitä ihan oikeasti oppii ajattelemaan että voisi olla ihan oikea Personal Trainer. Kun alotin koulun menin eri linjallekin, koska mulla ei käynyt pienessä mielessäkään että voisin olla PT. Sitten pikkuhiljaa se ajatus sitten alkoi itää, liikunnalla lannoitettuna ja motivaatiolla kasteltuna siitä tuli aika vahva taimi. Nyt ollaan ehkä suunnilleen sirkkalehdillä, alkaa orastaa ajatus siitä että hei, mustahan tulee ammattilainen. Toki hieman erilainen ammattilainen kuin median luotsaama kuva personal trainereista on, ja hieman erilainen kuin moni muu alalle hakeutunut. Mutta nyt olen käsittänyt että sehän on vahvuus. Sen voi kääntää hyödykseen. Mulla on vain erilaiset vahvuudet kuin monilla muilla.
Olen hakenut jatko-opintoihin ja toki menen onnesta kiljuen jos kouluun pääsen (tietoa odotellessa, pitäisi tulla tällä tai ensi viikolla), mutta kyllä mä haluaisin jatkaa tätä ammatillista kasvua myös PT:nä. Toki jatko-opinnot on sitä myös, mutta eilen kun asiakkaan kanssa juttelin näistä menneistä viikoista ja huomasin hänessä niin ihanan positiivisen energian ja ilon omasta onnistumisesta, niin tuli sellainen olo että haluan tätä lisää. Se asiakkaan kanssa tekeminen on mulle tuossa työssä se juttu. Ei mua kiinnosta niinkään tehdä mitään nettiohjauksia, jätän sen puolen rahastukset suosista muille. Mä haluan tehdä töitä kasvotusten, osallistuen ja kannustaen.
Mulla on nyt edessä kartta jossa on näkyvissä lähtökohta ja maali. Reitti vaan on vielä täysin valittavissa. Mutta on niin paljon asioita joita haluan tehdä, niin paljon juttuja mitä tahdon kokeilla, ihmisia joita haluan auttaa yksilöinä ja ryhminä... Olkoonkin että osapäiväisesti ja sen mukaan miten asiakkaita sitten ilmenee, niin tätä mä haluan tehdä. Ja se on kuulkaa aika mieletön fiilis ihmiselle joka on etsinyt sitä omaa juttuaan kohta 34 vuotta. Ja löysikin sen aivan eri suunnasta kuin kuvitteli.
Elämä todella on ihmeellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti