Positiivinen minäkuva, koosta viis?

Mietiskelin pitkään miten alkaisin lähestymään tätä seuraavaa aihetta. Se on sydäntäni hyvin lähellä, sillä se on itselleni ollut täysin käänteentekevä oivallus. Ja kuten ihmisillä on tapana, itselleen tärkeistä asioista haluaisi kertoa monille, mutta samalla pelkää että muut käsittävät sen väärin, eivät ymmärrä tai tuomitsevat. No, minä kun en teitä mahdollisia lukioita tunne, ja ne tutut jotka blogia lukevat tuntevat minut ja tietävät mistä puhun, joten kynnyksen käsitellä minäkuvaa pitäisi olla kohtuu matalalla. Mutta jotenkin tämän aiheen kokee silti sellaisena, että toivoisi voivansa selittää sen niin hyvin, ettei väärinkäsityksiä tulisi.

Olen ollut ikuinen laihduttaja ja jojoilija koko ikäni. Siitä asti kun terveydenhoitaja mainitsi painostani ala-asteella, olen ajatellut olevani lihava ja yrittänyt (tai kokenut että minun pitäisi yrittää) laihduttaa. Minusta tuli lihava ihminen, kasvoin lihavaksi, en aikuiseksi. Lihavuus ja läski määritteli minut, en ollut minä, olin ylipainoinen. Tietenkään en tiedostanut sitä silloin, mutta suuri osa identiteetistäni kasvoi kieroon sen tähden etten rakastanut itseäni. En pitänyt itseäni minkään arvoisena, koska olin lihava. Koin alemmuutta ja tein huonoja ratkaisuja elämässäni, koska en uskonut voivani, saati ansaitsevani, saada parempaa. Enkä silloinkaan tietenkään tajunnut sitä, vaan elämä vaan meni niin. Mutta jälkiviisaana, katsellen taaksepäin, todella moni asia olisi mennyt toisin elämässäni, jos olisin teininä oppinut pitämään itsestäni. Surullisinta tässä on se, että en ollut lihava lapsi. Pyöreä, aina välillä, mutta en lihava. Ja ajoittain jopa ihan normaalipainoinen. Ja silti kasvoin lytäten itseäni, kasvoin lihavaksi. No, ajan kanssa sitten muutuin ihan oikeasti lihavaksi. Ja vaikka välillä onnistuin laihtumaan, en uskonut siihen oikeasti itsekään. Olin jo syvällä sisimmässäni oppinut että olen läski, ja siksi huonompi kuin muut. Eihän sellainen ihminen onnistu. 

Sitten tapahtui jotain. En oikein itsekään osaa sanoa mitä tarkalleen. Ehkä aloin ajatella asiaa enemmän. Jarnon kuolema viimeistään oli käänteentekevä juttu, se sai minut näkemään tämän maailman täysin eri tavalla. Ja opettelin (opettelen edelleen) rakastamaan itseäni. Kiloistani huolimatta. Vasta kun hyväksyin itseni, hyväksyin sen että olen vajavainen, rikkinäinen ihminen, tajusin että voin vaikuttaa asiaan itse. Rakastan itseäni, olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Ansaitsen vain parasta.

Moni ajattelee, että jos hyväksyy itsensä, hyväksyy kilonsa ja jää lihavaksi. Tänään luin blogia jossa melko kärjekkäästikin kyseenalaistettiin itsensä hyväksyminen. Mutta koen että silloin on hyväksyntä ja rakkaus ymmärretty väärin. Ei se että pitää itsestään tarkoita että pitää jäädä paikoilleen. Se että voi kokea olevansa nätti ja haluttava ja hyvä tyyppi, vaikka painaisi sata kiloa, ei tarkoita että haluaisi jäädä sinne sataan kiloon. Ihminen joka sanoo että itsensä hyväksyminen on sama kuin edistyksen loppuminen, on itse henkisellä matkallaan vielä melko alussa. Koska ne kilot eivät määrittele sitä kuka minä olen. Peilikuva ei kerro sitä. Minä olen minä, arvokas ja ihana, huolimatta siitä mitä painan. Mutta koska ansaitsen vain parasta, haluan tietenkin myös pitää huolta itsestäni ja tarjota keholleni hyviä raaka-aineita ja liikuntaa. Minulle itseni hyväksyminen lihavana oli se tärkein askel pysyvään painonpudotukseen ja elämäntapamuutokseen. 

Minusta on hyvä että positiivista kehonkuvaa ja itsensä, oman kroppansa, hyväksymistä huomioidaan mediassa. Mitä useampi nuori hyväksyisi pienet virheensä, sitä harvempi heistä sairastuisi syömishäiriöihin, masennukseen tms. Paino ei määrittele sitä kuka olet, eikä sitä mitä voit tehdä. Sinä pystyt mihin tahansa, mitä vain päätät tehdä. Vaikka olisit nyt lihava, se ei tarkoita että olisit huonompi kuin sellainen joka on laiha. Ja jos pidät itsestäsi lihavana, olet paljon paremmassa asemassa kuin moni laiha joka ei pidä itsestään.

 Terkuin Anni, joka tässä aamulla otetusa kuvassa on BMIn mukaan merkittävästi ylipainoinen. Ja silti onnellinen että olen juuri minä. Onnellinen että minulla on keho joka on terve ja toimiva, ja jota voin kehittää.

juokse henkesi edestä!

Törmäsin aamulla facessa ylläolevaan lauseeseen. Lähdin siitä aika pian sitten reippaana hölkälle ja asia palasi mieleen siinä tossujen ruoskuttaessa hiekalla. Mutta en voi allekirjoittaa kuvan sanomaa. I do run for my life. At least five times a week. 

Ajattelin joskus, en kenties tietoisesti mutta näin jälkikäteen ajatellen tunnistan sen itsessäni, että liikunnallisuus on asia joka joko on tai ei ole. Että toiset vaan syntyy liikunnallisina ja se jatkuu sitten läpi elämän, he vaan osaavat, jaksavat ja tekevät paremmin. ja sitten taas me toiset ei osata, jakseta eikä tehdä. Hitto mitä puppua! Toki toisilla voi olla lahjoja johonkin tai liikkuminen voi olla helpompaa tai ovat onnekkaasti saaneet geeneissään nopeamman aineenvaihdunnan. Mutta kuka tahansa, ihan kuka tahansa, voi alkaa liikkua, ja kehittää itseään. Ei se ole vain harvojen ja valittujen etuoikeus. On sääli ettei apua lapsille ja nuorille ole tarpeeksi tarjolla siinä elämän vaihessa kun he haluaisivat liikkua. Lapsi kuitenkin yleensä nimittäin haluaa. Vaatii toki vanhemmilta kannustusta ja joskus komentamistakin pois pelikoneiden ääreltä, mutta löisin vaikka vetoa että lapsi kuin lapsi liikkuu vanhempansa tai kavereiden kanssa mieluummin kuin jumittaa ruudun edessä. Jos ei liiku, niin jossain on jo menty pahasti vikaan, ja vanhempi voisi katsoa peiliin syytä etsiessään. 

Kasvoin maatilalla, ja perheessämme liikuntaa arvostettiin periaatteellisella tasolla. Talvella hiihdettiin ja kesällä pelattiin ulkona. Leikittiin pihalla paljon, niinkun 80-luvun kakarat muutenkin, kun ei ollut mitään koneita harhauttamassa. Mutta käytännössä liikkumaan ei kannustettu. Äiti ei ole koskaan ollut mikään liikkuja. Tehnyt aina ruumiillista työtä, eikä ehkä siksi enää ymmärtänyt miksi pitäisi liikkua vapaa-ajallakin. Samoili metsissä kyllä, mutta oikastaan siihen se rajoittui. Eikä edelleenkään juuri liiku, vaikka onkin jäänyt eläkkelle. Isäpuoli taas arvosti kyllä urheilua ja koitti kannustaa, mutta keinot oli mun luonteelleni niin väärät kuin olla voi. Kun oli luonteeltaan mukavuudenhaluinen luovuttaja, ei todellakaan kannustanut kuulla ettei pysty eikä osaa. Tiedän nyt että isäpuoli tarkoitti sen sellaisena sisuunnuttavana, että näyttäisin sille. Mutta ei minussa ole kisaviettiä, eikä varsinkaan lapsena ollut. Koululiikuntakin oli kilpailuasetelmaan pohjaavaa, joten kasvoin inhomaan sitäkin. En vaan halunnut kilpailla. 

Omien lasten kanssa olin menossa yhtälailla metsään. Jos vanhempi ei arvosta liikkumista, ei sitä lapsikaan opi arvostamaan. Jos vanhempi vain istuu kotona perseellään ja syö, lapsikin oppii että siten elämää eletään. Se toki auttaa jos vanhemmat sitten kuskaavat johonkin liikunnalliseen harrastukseen, mutta jos perusteet on kuralla on turha rakentaa siihen päälle kalliista materiaaleista ja odottaa kestäviä tuloksia. 

Oma poikani nurisi juhannuksen yhdellä metsäretkellä että niskat on kipeät. Kehotin kävellessään heiluttelemaan käsiä ja nostelemaan olkapäitä. Nurina jatkui, mutta liikettä ei tapahtunut. Poika laahusti eteenpäin kuin löysäksi keitetty makaroni. Kerroin että jos ei halua kävellessään jumpata hartioitaan, nin voidaan sitten ennen autolle menoa jumpata yhdessä parkkipaikalla, että ihan itse saa päättää. Lopulta poika päätyi ihan iloisesti jumppaamaan urheilukentän laidalla olevilla telineillä, ilman sen kummempaa tappelua. Mutta ilman että olisin raahannut esiteinin pois pelikoneiden ja telkun läheltä ja jopa hieman painostanut jumppaamaan, ei mitään olisi tapahtunut. Sain toki kuulla että olin paljon mukavampi ennenkuin kävin PT koulun, mutta kyllä se pojan iloinen ja reipastunut olemus lenkin jälkeen palkitsi. 

Onneksi käänsin oman elämän ympäri ajoissa. Joka ikinen noista mukuloista liikkuu mielellään, ja voidaan yhdessä tehdä jopa liki 9 kilometrin kävelyitä metsässä. Jopa viisivuotias jaksaa mukana. Uskon antavani lapsilleni paljon paremmat eväät elämään kun oppivat pienestä pitän että liikunta kuuluu arkeen. Ovat vahvempia ja jaksavat paremmin. Puhumattakaan siitä miten hankalaa elämä ylipainoiselle lapselle on. Siitäkään ei tarvi omien kanssa murehtia, syötän niille paljon oikeaa itsetehtyä ruokaa, ja liikutan, joten pysyvät normaalipainoisina. Poika oli yhdessä vaiheessa suorastaa lihava, mutta nykyään on jopa aika hoikka. Ihan ilman että pojan itsetuntoa olisi lytättty painosta puhumalla. Vastuu lasten liikunnasta ja ravinnosta on aikuisella. Jos et itsesi tähden, oman elämäsi edestä, niin ajattele edes lapsiasi. 

Oikeastaan mä juoksen koska nautin siitä. Nautin siitä tunteesta että jaksan, nautin siitä tunteesta joka tulee lenkin jälkeen. Alussa nautin jo siitä että yleensä lähdin sinne lenkille. Ja siitä jos juoksin edes pari pätkää. Se itsensä voittaminen on aika mieletön motivaattori. Juoksu on pikkuhiljaa tullut osaksi mun elämää enkä taida enää siitä eroon päästä. Enkä haluaisikaan. Nyt koitan vaan juosta niin etten telo itseäni. Että edelleen edistyn, sekä kestävyydessä että nopeudessa, mutta pysyn ehjänä. Tasapainottelu siis jatkuu, vaikka verrattuna aloitukseen olen jo kaukana. Toki se on siten plussaa että paino putoaa samalla. Toisaalta juoksu myös tuo motivaatiota pudottaa painoa. Koska juoksu on vaan aikapaljon helpompaa jos painoa on vähemmän. 

Juoksua toki ei voi aloittaa ihan kylmiltään. Se on ihan kaikkein paras tapa saada koko juoksu loppumaan ennnkuin se alkaakaan. Ainakin jos on yhtään samanlainen kuin itse olin aloittaessani. Piti ottaa tosi hitaasti ja rauhallisesti, pysytellä pääosin mukavuusalueella mitä juoksuun tulee, ja venyttää mukavuusaluetta pikkuhiljaa. Jos joka lenkin jälkeen on sellainen olo että olisi vielä jaksanut juosta ja jää kaipaamaan enemmän, on melko varmaa että sinne lenkille lähtee vielä uudelleenkin. Mutta kuitenkin pitäisi haastaa itseään välillä, mukavuusaluelta olisi pakko poistua että se venyisi. Minulle sopiva keino oli intervalliharjoitukset. Kunto nousi kuin salaa, ja silti oli "lupa" kävellä lenkillä, alkuun enemmän, sitten vähemmän. Ja edistyessä vaan taivas on kattona.

Nyt haaveilen osallistumisesta juoksukouluun. Uskon että tekniikkani on aivan väärä ja vauhti ja kestävyys paranisivat paljon jos sen saisi paremmalle tolalle. Olen iskenyt silmäni vauhtisammakon kursseihin, ehkäpä syksystä sitten... 

P.S. huomaa että sain vihdoin kaivettua läppärin muuttolaatikosta :D pikkuisen pidempää tekstiä pukkaa heti kun ei tarvi kännyllä koittaa näpytellä...

Kurja sää?

Sataa. Ulkona on harmaata ja märkää, mikään ei kiinnosta ja lenkillekään ei haluta lähteä. Huokaillaan facessa miten ankeaa on ja kaivataan aurinkoa. Niinkö?

Vai onko sittenkin ihan kivaa kun luonto raikastuu, siitepölyt laskeutuu ja puut loistavat vihreinä?  Sää on mitä parhain lenkkeilyyn,  ei tule tuskaisen kuuma eikä pala auringossa, ei tule migreeniä eikä hikoilu haittaa. Lenkin jälkeen olo on virkistynyt ja on ihana istua hetki terassilla kuuntelemassa sateen rapinaa.

Kesä on ihanaa aikaa, satoi tai paistoi.

There is no bad weather,  just bad excuses. 

Hassu pieni oivallus. Otin juhannuksen levon kannalta. En juossut, söin vapaammin ja lepäilin. Käytännössä se tarkoitti että kävelin yhteensä 35 kilometriä, söin paljon salaattia ja hoisin jalkoja ja pakaroita rullailemalla. Olisi vielä vuosi sitten ollut aika erilainen "löysäily". 

Hyvää juhannusta!

Eilen oli oikein teemapäivä, ja teemana se pois mukavuusalueelta. Sen hengessä päätin tehdä pidemmän iltalenkin.  Ensin vaan käppäilin mutta päädyin sitten jostain mielijohteesta kuitenkin hölkkäämään,  Enkä enää osannut lopettaa. Pysähdyin kertaalleen komentamaan pari pikkutenavaa pois lampaita pelottelemasta (ja kello siis yhdentoista kieppeillä yöllä, kävi mielessä missä niiden vanhemmat oli.. ) ja koira tietysti koitti välillä ehdotella merkkailutaukoa, mutta päädyin hölkkäämään ajallisesti varmaan pidempään kuin aiemmin. Sääriin sattui alussa ja päkiässä alkoi tuntumaan vihlontaa mutta ajattelin että tän lenkin nyt teen ja sit otan juhannuksen yli rauhallisemmin.

Kaloreita paloi sykemittarin mukaan liki 800 joten sekin kertoo lenkin hikisyydestä.

Tänä aamuna sitten hyppäsin pitkästä aikaa vaakalle (semmoisen  löytyy taas taloudesta miehen ansiosta, omanihan heitin muutossa menemään) ja kyllähän se mukava on aloittaa juhannus alle 80 kokoisena! 

Ylös ja eteen

Nautiskelin parin lenkin ajan mukavuusalueella hölkkäilystä. Se on vaan niin makea fiilis kun voi hölkkäillä tasaisesti ilman mitään ikäviä tuntemuksia ja nautiskella siitä että jaksaa. Mutta. Mutta mutta. En ajatellut jäädä tähän. Vaikka  5 km hölkkä oli tavoitteena pitkään, en ole valmis. En lähellekään.  Ja jotta edistyisin tästä edelleen, pitää siltä mukavuusalueelta taas poistua.

Ajatuksesta tekoihin, aamulenkillä sykevyö käyttöön. Päätin tehdä nopean lenkin, vähän kävelyä ja hölkkää alkuun, vartin verran, käännös ympäri ja kotiin juosten. En tiedä oliko kyse jo siitä tiedosta että pitäisi taas potkia itseään, vai oliko vaan väsy aamu, mutta tuntui kyllä kamalalta. Toki tulin takaisinpäin sportstrackerin mukaan nopeammin kuin mun normivauhti on, niin kuin pitikin. Mutta silti koin sen kurjempana kuin odotin. Jalkoihin sattui ja hengästytti ja suututti koira joka koitti jättäytyä jälkeen.

No, mukavuusalueen ulkopuolella ei ole mukavaa. Niin se vaan on.  Lenkin jälkeen oli kuitenkin tosi kiva olo.

Elämäni kunnossa

Kesäkunto,  rantakunto, bikinikunto. Tiiättehän te, se kunto jota kukaan ei oikeasti saavuta. Mutta monet tavoittelevat. Mä sanon että paskat siitä. Median ja laihdutustuotemyyjien hapatusta. Bikinikuntoon pääsee kun pistää päälleen bikinit. Tosin en ole koskaan oikein ymmärtänyt mitä niin hienoa bikineissä on.

Mä olen elämäni kunnossa vaikka painoindeksi on yli kolmekymmentä. En ole koskaan ollut paremmassa kunnossa. Jaksan juosta viiden kilsan lenkin ilman mitään ongelmia. Juuri kotiuduin iltalenkiltä ja olo on mahtava. Siellä sitä painettiin tossua toisen eteen kepeästi ja hyvällä mielellä,  hymy korvissa ja nautiskellen. Ja olen päässyt tähän pisteeseen melkein huomaamattani.

Ja painosta mulla ei ole hajuakaan. Tuskin juuri on pudonnut, mut en jaksa välittää :) olen terve, vahva, aika hyvässä kunnossa kaiken kaikkiaan. Syön pääosin terveellisesti. Paino löytää kyl oman uomansa aikanaan.  Ja koiran hihna ei enää pysy vyötäröllä vaan valuu persauksen yli :D joten jotain on kyllä tapahtumassa..

Kotiseudun tutkimista lasten kanssa

Sitä parempaa puuhaa ei muuten olekaan!  Lapset tykkää ja saa liikuntaa ihan huomaamattaan, samalla voi viettää laatuaikaa mukuloiden kanssa ja nauttia itsekin luonnosta.

Miksi ihmeessä kaiken kesäpuuhan pitäisi sisältää kalliita huvipuistoja tai leirejä. Okei, olen toki siinä onnekkaassa asemassa että voin paljon aikaa lasten kanssa käyttää, osapäivätyöt ei paljon vie ja kun syksyllä kuitenkin alkaa taas koulu niin vakityötä ei voi edes ottaa vastaan. Mutta silti, eilen tyttäret julisti että oli ihan paras päivä ikinä. Ja mitään sen kummempaa ei tehty kuin käveltiin katsomaan alppiruusupuistoa ja syötiin siellä eväät. Ja käveltiin taas takaisin. Lenkin pituus oli n. 6,5 km mutta tosi hyvin jaksoi ekalle menevä ja 5-vuotias kun oli matkalla kaikkea kivaa kuten tulevan koulun leikkipaikka ja juomista ja leipää mukana.  Ja koirakin nautti 2,5 tunnin ulkoilusta.

Illalla käytiin sitten miehen ja nuorimman pojan kanssa kiertämässä uikkupolku, joten ihan hyvin sain liikuntaa vaikka en askeltakaan juossut.

Voihan makkara

Mulla on murheenkryyninä ollut ekasta synnytyksestä lähtien roikkuva maha. Olen ollut raskaana kolmesti ja joka kerralla maha on ollut valtaisa. Isoja vauvoja,  lyhyt nainen ja ilmeisesti sellainen kohtu että se tuohon eteen hy0ää heti kun kroppa tajuaa olevansa raskaana.

Raskausarpia on paljon, mutta ne ei ole minua koskaan häirinneet.  Mutta tuo roikkuva maha. Löysä nahka. No luonnollisesti ylipaino ja sittemmin laihtuminen ei ole ainakaan auttanut asiaa.

Nyt maha on siinä laihtumisen vaiheessa kun kiinteämmästä läskistä yhtäkkiä tulee semmoista löysää ja hyllyvää. Se on kiva juttu koska tiedän että se on ensi askel siihen että se maha siitä sulaa mutta se myös pahentaa tuota löysyyttä alavatsassa.

Aiemmin olen ajatellut että vika on mun päässäni, että pitäisi vain oppia elämään sen kanssa että tälläinen mun kroppani nyt vaan on. Vaikka laihdun  tulee mulla aina olemaan löysää nahkaa alavatsassa.  Mutta eilisen juoksu lenkin jäljiltä päätin että jos tuo ei ratkaisevasti pienene kun laihdun, se leikataan pois. Sen verran kivuliaan hankauman sain sinne, iho on oikeasti auki ja kivut yllättävän pahat vammaan  nähden. Kurjinta on että ainoa asento jossa haavat saavat hengittää on selinmakuulla, koska muulloin tuo mahanahka hautoo niitä. Mutta ei mulla ole aikaa pötkötellä pitkin päivää...

Mukavuusalueen kasvatusta

Tää sit juoksi (hölkkäs) just sen yhtäjaksoisen 5 km!  Oli pakko lopussa pidentää tuota mun vakilenkkiä että sain 5 km täyteen. Ekaa kertaa elämässäni. Eikä se edes tuntunut pahalta!  Tuntui että olisin voinut jatkaa vielä. Okei, vauhti ei toki päätä huimannut, joku olisi kävellyt ohi. Mutta henkisesti tää on meikäläiselle valtavan iso juttu! 

Olen aina tykännyt juoksemisesta. Aiemmin ne yritykset kohottaa kuntoa on vaan kaatuneet joko kipuihin tai kärsimättömyyteeni tulosten suhteen. Olen ollut sellainen kaikki mulle nyt heti äkkiä - persoona. Ja se on johtanut joko kipuihin tai luovuttamiseen. Ja kun ei ole ollut lähipiirissä ketään joka olisi osannut sanoa koska ne kivut on normaalia rasitusta ja koska vakavia, niin kivut on johtaneet luovuttamiseen.

Mutta nyt olen kärsivällisempi. Aloitin hyvin hitaasti. Oikeastaan voisi ajatella että aloitin jo yli vuosi sitten. Vaikka talvella en juossut askeltakaan, niin vähintään ajatusmaailma on kehittynyt ja jalostunut. Ja koulussa opin mitä on oikea kipu ja mitä sellainen jota kannattaa kuunnella ja hidastaa tahtia. 

Mutta tärkein muutos on se että olen oppinut itselleni sopivan tavan poistua mukavuusalueeltani. Pikkuisen kerrallaan venyttäen, välillä, harvemmin isommin repäisten. Koska joka kerran kun sieltä poistuu, se pikkuisen samalla mukana laajenee. Jos joku olisi vielä tammikuussa sanonut että juoksen kesäkuussa 5 km poistumatta kertaakaan mukavuusalueeltani, hyvillä mielin ja hymyssäsuin, en olisi uskonut.

Nyt on kyllä ihan tolkuton voittajafiilis!

Positiivisuutta pullollaan

Nyt taas sujuu kaikki!  Juokseminen rullaa tosi hyvin ja kevyen oloisesti, varmaan jo tällä tai viimeistään ensi viikolla juoksen tuon uikkupolun kokonaan, ilman kävelypätkiä. Siinä on sitten iso virstanpylväs ihan lähellä, olen haaveillut n.  5 km yhtäjaksoisesta juoksusta vuodesta 2007..  voitte uskoa että tuntuu hyvältä! 

Muutto vei melko hyvin kaiken liukuvaran budjetista,  joten ainakaan nyt kesäkuussa en salikorttia vielä hommaa.  Olen sen sijaan tehnyt paljon lihaskuntotreenejä oman kehon painolla. Kun on näin painava on se ainakin riittävän kova vastus :D Haaveilen siitä että joskus on kehon hallinta ja lihaskunto niin hyvä että sellaiset ihan perusjutut kuin käsilläseisonta onnistuu.

Suurin muutos minussa liittyykin haaveiluun. Olen oivaltanut että ihmisen kroppa on siitä mahtava juttu, että se voi kehittyä kunnes kuolema korjaa. Liikunnallisuus ja urheilullisuus, hyvä kunto ja terve keho eivät ole jotain mikä olisi vain harvojen etuoikeus. Kaikilla on mahdollisuus kehittää itseään, ja kuka tahansa voi tavoitteeseensa päästä. Se vaatii vaan töitä.

Töistä puheenollen.  Allekirjoitin viimeviikolla työsopimuksen. Sain oman alan osapäivätöitä, ja olen asiasta valtavan onnellinen. Elämä on menossa mahtavan kivaan suuntaan.

Uusi koti uudet lenkit

Sain muuton ajaksi mukavasti flunssan. Pakolliset muuttoliikunnat siis tuli rehkittyä mutta ei tosiaan mitään ylimääräistä. Olo oli niin heikko ja kurkku oli niin kipeä että käveleminenkin hengästytti ja sattui. 

Eilen alkoi olla ensimmäistä kertaa sellainen olo että ehkä voisi lenkkeilyä harkita, ja tänään sitten lähdin kaksoset leiribussiin saateltuani kiertämään läheisen ulkoilulenkin.

Uikkupolku kulkee ihan tuossa vieressä,  Raisionlahden pohjukan kiertävä lenkki on n.  5 km mittainen.  Ja kaunis!  Ihanat maisemat ja lintuja tosi paljon.  Tulee aivan varmasti olemaan mun vakilenkki. 

Pari pätkää koitin juostakin,  mutta alkoi niin yskittää että päätin keskittyä maisemien ihailuun kävelyvauhdissa.