Aktiivisempi aika

Tässä on selvästi ollut nyt sellainen aktiivisemman elämän tovi, päässä on tapahtunut paljon oivalluksia ja olen tehnyt paljon ajatustyötä, ja sitten taas vastaavasti se varsinainen treenaaminen on ollut vähäisempää. Olen harrastanut lähinnä hyvänmielen liikuntaa, en niinkään treenannut tavoitteellisesti. Salilla pääsin käymään kokonaisen yhden kerran ja sitten iski sitkeä flunssa, mutta kyllä se salikärpänen taas vähän puraisi.

Eilen kävin hetken mielijohteesta juoksentelemassa pitkästä aikaa. Kävin ihan urheilukentällä, vähän hölköttelyä ja vähän sprinttejä, ja testimielessä juoksin myös sen pelottavan 12 minuuttisen. Edelleen jäin kohtalaisen puolelle, niinkuin kahdella edelliselläkin kerralla. Mutta ei voi silti olla kovin pettynyt, koska hyvän rajaan olisi tarvinnut kiriä vain 180 metriä. Ekassa cooperissani olin juoksun jälkeen aivan finaalissa. Makasin radalla ja opettelin hengittämään uudelleen. Keuhkot oli tulessa. No, nyt menin vain 100 m pidemmälle, mutta mietin jopa hetken että kokeilisko uudestaan nyt kun on lämmennyt kunnolla. Eli hengästyin joo, ja tuntui, mutta helposti olisin voinut jatkaa. Eli kun saan kaverin kirittäjäksi niin se hyvän raja paukahtaa kyllä rikki. Yksinään minun on hankala vaatia itseltäni tarpeeksi tehoja, tulee helposti mentyä siellä mukavuusalueella vaan.

Siinä sitten pimenevässä illassa loppuverkkana kävellessäni ajattelin että on tämä elämä nykyään aika erilaista. Silloin yli satakiloisena, vajaa 4 vuotta sitten, en jaksanut juosta edes lyhtytolppien väliä. Kävelykin oli hidasta ja hikistä. Ja nyt, lähden huvikseni juoksentelemaan, puolituntia menee kuin siivillä, ja missään vaiheessa ei tule edes ikävä olla. Olo oli sen jälkeen aika hyvä ja levollinen. Tästä on hyvä jatkaa.

Leikkiminen on kivaa!

Aikuistenkin pitäisi leikkiä enemmän. Se on niin kivaa, että miten sitä tulikin lopetettua ollenkaan :D Tämä oli päällimäinen ajatus eilisen temppujumpan jälkeen, missä tehtiin muutakin, mutta myös leikittiin hippaa. Ja se oli hauskaa. Niiiiiin hauskaa. Vanhemmat ja lapset innostui, ja itsekin innostuin. Pitäisi selvästi leikkiä useammin, se tekee hyvää niin keholle kuin mielelle.

Ehkä liikunta monelle korvaa leikkimisen. Samaa hyvänolon tunnetta tuo lenkki tai painojen nostelu. Ryhmäliikunnassa saa jopa sen porukassa tekemisen mukaan liikuntaan. Mutta ei se silti ole samanlaista kuin leikkiä muiden kanssa. Leikkiminen on kivaa, siksi mä olenkin viihtynyt aina koulutuksissa joissa osallistujat pistetään leikkimään ja vähän kisailemaankin. Saa luvan kanssa olla vielä vähän kakara. Siinä joutuu luopumaan rajoituksistaan ja siitä ajatuksesta että ei kehtaa. Pitää heittäytyä. Ja se heittäytyminen ehkä luo sen euforisen fiiliksen.

Ehkä pitäisi yrittää kanavoida tuota leikkimisen tuomaa fiilistä muualle omaan tekemiseen myös. Semmosta iloa ja riemua siitä että on elossa. Uskallusta heittäytyä ja luottaa siihen että ei se ainakaan pahasti satu jos menee nurin.

Lapsellisena on helppo heittäytyä välillä lapselliseksi. Omien muksujen kanssa leikkiminen on sekin kivaa, mutta on siinä selkeä sävyero siihen että leikkii muiden aikuisten kanssa. Mutta haastan silti kaikki vanhemmat leikkimään tänään muksujen kanssa. Mielellään ulkona, ja juosten, tai ainakin niin että tulee kuuma :D

Minäkuvaa etsimässä

Olen aiemminkin pyöritellyt sekä mielessäni että täällä blogissa aihetta, joka on monimutkainen ja vaikea. Nimittäin minäkuva, sen päivittäminen vastaamaan todellisuutta, ja sen vaikutus arkeen.

Itse olen n. 11-vuotiaasta asti määritellyt itseni lihavaksi. Suurimman osan ajasta se ei ole edes pitänyt paikkaansa, mutta olen itseni niin kokenut, ja omaksunut identiteettini sen pohjalta. On oikeastaan aika surullista miten onkin eksynyt siihen loputtomaan suohon, että pitää itseään lihavana, ja sitten vielä määrittelee sen mitä voi tai ei voi tehdä sen perusteella että on lihava. Kun eihän sen nyt pitäisi niin mennä. Ei painon pitäisi olla se joka kertoo mihin ihminen pystyy tai ei pysty, tai millainen joku on. Sitä vastaan olen taistellut jo pitkään, ja puhunut ja vaahdonnut ja kirjoittanut siitä kuinka paino, oli sitä sitten liikaa, sopivasti tai liian vähän, ei määrittele sitä millainen joku henkilö muilta ominaisuuksiltaan on. Ja olen uskonut ihan todella niin, ja taistellut niitä stereotypioita vastaan. Kaikkialla paitsi omassa päässäni, kaikkien paitsi itseni kohdalla. Itselleni olen tiedostomattani antanut luvan piiloutua lihavuuteni taakse, todeta etten pysty koska olen lihava, tai en voi tehdä jotain koska olen liian suuri. Miten paljon sitä onkaan itseltään kieltänyt, miten paljon rajoittanut omaa elämäänsä, jopa uraansa, sen tähden että on itse ajatellut juuri siten, miten kieltää muita ajattelemasta.

En ole pitänyt itsestäni kovinkaan paljon, enkä arvostanut itseäni. Paino on ollut aina taustalla kummittelemassa, ja olen aina kokenut että olisin jotenkin parempi, kauniinpi ja pätevämpi hoikempana. Vaaka on voinut pelastaa tai pilata päivän, joka muuten olisi ollut aivan erilainen. Kuvat on otettu vain tietystä kulmasta ja maha piilotettu jonkin taa, ja en osaa edes laskea kaikkia niitä tilaisuuksia joihin olen jättänyt menemättä tai harrastuksia joita olen jättänyt aloittamatta, koska olen ajatellut ettei sinne voi näin paksuna mennä. Voi hevonkakka.

Lihavuus on ollut turvapeittoni, muuri jonka taakse voin piiloutua aina kun jokin asia on vähän uusi, pelottava ja vieras. Se on ollut syntipukki jota syyttää aina kun jokin menee vikaan tai ei onnistu. Se on ollut muka hyvä ystävä, joka sitten heti tilaisuuden tullen puukottaa selkään.

Ja kuten niin moni muukin itsensä lihavaksi määrittelevä, olen aina ajatellut, että laihtuminen on ratkaisu. Vaan ei se ole. Toki elämäni on nyt n. 75 kiloisena helpompaa kuin se oli yli satakiloisena. Monellakin tapaa. Ja toki on mahtavaa jaksaa enemmän. Mutta se laihtuminen itsessään ei ole ratkaissut yhtäkään ongelmaani. Ne samat ajatukset pyörivät päässäni edelleen. Voisi toki ajatella että olen kuitenkin edelleen ylipainoinen, edelleen lihava, joten ei ihme ettei laihtuminen ole auttanut, ja yrittää laihduttaa lisää, ja toivoa että se sitten mystisesti auttaa kun vaaka pysähtyy sinne tavoitepainoon. Vaan ei se tule auttamaan.

Ennenkun itse hyväksyy itsensä, ominaisuutensa, niin hyvät kuin huonot, kaikki vikansa ja etunsa, vasta sitten voi olla tyytyväinen. Vasta kun tuntee itsensä ja tietää mitä tahtoo, mitä haluaa saavuttaa ja mitä on valmis tekemään sen saadakseen, vasta sitten voi nauttia siitä mitä saavuttaa. Muuten sitä vaan laihduttaa aina vaan lisää ja lisää, pidempään ja enemmän, ja pysyy kuitenkin ihan yhtä tyytymättömänä.

Totuus on että minä en enää ole lihava. En tiedä tarkalleen koska tämä muutos päässäni tapahtui, mutta joskus tämän syksyn aikana. Ja tällä ei ole mitään tekemistä painoni kanssa, painoindeksi sanoo varmasti edelleen että olen lihava, mutta en nyt tarkoita fyysistä painoa. En edes tiedä mitä painan juuri nyt. Elämäni ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden, en syntymäpäivänäni syyskuun lopussa käynyt puntarilla. Koska sillä ei ole enää väliä. Minua ei vaan enää kiinnosta näyttääkö vaaka minulle 71 vai 81 kiloa. Kunhan vaatteet menee päälle jotta tiedän etten ole hiipimässä takaisin satakiloiseksi, se riittää. Elämäni on niin aktiivista, ja ruokailut pääsääntöisesti reilassa, että voin olla ihan huoleti sellainen kuin olen. Tekemällä hyviä valintoja, ja unohtamalla lihavuuden takana piileskelyn, voin olla varma että jatkossakin kuntoni vain kasvaa.

Olen 35-vuotias, ja tyytyväinen omaan vartalooni. Se on pehmeä ja se on kantanut lapsia, siinä on arpia ja jälkiä ja iho roikkuu ison laihtumisen seurauksena. Mutta se on minun kehoni, ja se on vahva. Ja päivä päivältä se on vahvempi ja terveempi, ja se pystyy mihin vaan. Se ei tietenkään vielä osaa kaikkea, mutta sille voi opettaa. Kuperkeikka, joka vielä tammikuussa onnistui kankeasti takapuolelleni, onnistuu nyt niin että voin tehdä niitä monta putkeen ja päädyn jaloilleni. Kärrynpyörä ei vielä ole suora ja lennokas, mutta siitä jo näkee mitä ajetaan takaa. Siltaan en vielä kaadu jaloiltani, mutta pystyn siihen nousemaan maasta selältäni. Jaksan tehdä oikeita miesten punnerruksia. Vasta kolme, mutta jaksan kuitenkin. Haaveilen leukojen vetämisestä, ja tiedän että jokupäivä pystyn siihenkin.

Kuvat saa olla kokovartalokuvia, niitä ei tarvitse rajata tietyllä tavalla tai ottaa jostain tietystä kulmasta. Olen mikä olen, ja tyytyväinen. Ja se on kuulkaa aika makea tunne. Suosittelen ihan joka ikiselle ihmiselle tällä planeetalla sitä, että laihtumisen ja ihannepainon sijaan pyrkisi tuntemaan ja arvostamaan itseään. Jos arvostaa itseään ja omaa kehoaan, haluaa tarjota sille parasta polttoainetta, sekä mahdollistaa kehonsa toimimisen jatkossakin, harrastamalla liikuntaa. Ja kas, kohta oletkin elämäsi kunnossa. Ja vaikka et olisikaan, olet viisisataakertaa onnellisempi, kuin silloin ennen, itsesyytoksen ja lihavuuden varjon alla.