Tässä on selvästi ollut nyt sellainen aktiivisemman elämän tovi, päässä on tapahtunut paljon oivalluksia ja olen tehnyt paljon ajatustyötä, ja sitten taas vastaavasti se varsinainen treenaaminen on ollut vähäisempää. Olen harrastanut lähinnä hyvänmielen liikuntaa, en niinkään treenannut tavoitteellisesti. Salilla pääsin käymään kokonaisen yhden kerran ja sitten iski sitkeä flunssa, mutta kyllä se salikärpänen taas vähän puraisi.
Eilen kävin hetken mielijohteesta juoksentelemassa pitkästä aikaa. Kävin ihan urheilukentällä, vähän hölköttelyä ja vähän sprinttejä, ja testimielessä juoksin myös sen pelottavan 12 minuuttisen. Edelleen jäin kohtalaisen puolelle, niinkuin kahdella edelliselläkin kerralla. Mutta ei voi silti olla kovin pettynyt, koska hyvän rajaan olisi tarvinnut kiriä vain 180 metriä. Ekassa cooperissani olin juoksun jälkeen aivan finaalissa. Makasin radalla ja opettelin hengittämään uudelleen. Keuhkot oli tulessa. No, nyt menin vain 100 m pidemmälle, mutta mietin jopa hetken että kokeilisko uudestaan nyt kun on lämmennyt kunnolla. Eli hengästyin joo, ja tuntui, mutta helposti olisin voinut jatkaa. Eli kun saan kaverin kirittäjäksi niin se hyvän raja paukahtaa kyllä rikki. Yksinään minun on hankala vaatia itseltäni tarpeeksi tehoja, tulee helposti mentyä siellä mukavuusalueella vaan.
Siinä sitten pimenevässä illassa loppuverkkana kävellessäni ajattelin että on tämä elämä nykyään aika erilaista. Silloin yli satakiloisena, vajaa 4 vuotta sitten, en jaksanut juosta edes lyhtytolppien väliä. Kävelykin oli hidasta ja hikistä. Ja nyt, lähden huvikseni juoksentelemaan, puolituntia menee kuin siivillä, ja missään vaiheessa ei tule edes ikävä olla. Olo oli sen jälkeen aika hyvä ja levollinen. Tästä on hyvä jatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti