Pohdiskelin jälleen sitä miten itse ei tajua sitä että pienenee. Okei, kun oikein katsomalla katson itseäni peilistä tai kuvista, niin tajuan sen että olen kaventunut. Mutta sitten kun asiaa ei ajattele, kuten esim koulussa, niin huomaa välillä ajattelevansa olevansa isompi kuin on. Olin mm. ajatellut että olen suunnilleen saman kokoinen kuin eräs luokkatoveri, mutta kun laskimme painoideksejä tunnilla, niin kävi ilmi että olen useamman kymmenen kiloa kevyempi, ja BMI on liki 10 yksikköä pienempi. Ja liikunnassa maha ei ole oikeastaan juurikaan tiellä, ja olen jaksanut paremmin kuin kuvittelin. Aloin miettimään tämän tajutessani että toivottavasti en ole mennyt möläyttämään mitään mistä toinen olisi voinut loukkaantua, muttei ainakaan heti tullut onneksi mieleen. Tarkoitan siis sellaista mitä itse koin nuorena, kun hoikat ja jopa laihat ystävät tuskasteli isoja perseitään tai kuinka läskejä ovat, ja itse ajattelin et just, jos sä olet mielestäsi läski, niin mä olen varmaan sitten valtamerialus...
Tänään jännitin sitä salille menoa. Kun en ole koskaan koskenutkaan vapaisiin painoihin, ja käynyt niissä hilavitkuttimissakin vain joskus nuorena ilman ohjausta, niin hirvitti... Ja sitten kun opiskelijat vielä jaettiin kahteen ryhmään, hierojat omaansa ja personaltrainerit ja me liikkujat omaansa.. Hierojissa olisi ollut muitakin paskakuntoisia. Mutta turhaan jännitin, en ollut ainoa jolle salilla olo oli vierasta, ja pt opiskelijatkin olivat ihan kannustavia ja avuliaita (niinkuin toki heidän kuuluukin, tai olisivat ehkä väärällä alalla). Opeteltiin tekniikkaa, joten painoja ei paljoa käytetty. Penkissä käytin suosista keppiä vaikkei se tuntunut oikein missään. Se tanko johon painot tulee painaa kuitenkin 20 kiloa, ja pelkäsin sitä. Ehkä ensi kerralla uskallan kokeilla pelkällä tangolla. Käsipainojen kanssa penkillä sitten aloin jo vähän haastamaankin itseäni, kun ensin tunnustelin keveyemmillä painoilla että saanko liikkeen menemään oikein. Oli iso apu siitä että sai kokeneemmilta vinkkejä, opettajasta nyt toki puhumattakaan. Sitten päästiin kokeilemaan ylätaljaa, ja sen kanssa olinkin heti enemmän sinut, ja tein kaikki sarjat sellaisella painolla että kaksi viimeistä sai vähän irvistämään. Taisin kirotakin kerran pari. Voin kyllä täysin nähdä jääväni koukkuun tuohon kuntosaliharjoitteluun, nyt kun saan kunnollisen opastuksen alusta asti, ja koulun puolestakin käydään säännöllisesti viikottain salilla. Kyykkäämään päästään sitten ensi kerralla, nyt ei riittänyt aika kun tehtiin paljon toistoja että oppisi sen tekniikan. Olen siitä toisaalta ihan onnellinen, on vieläkin kahvakuulan jäljiltä paikat tosi kipeänä, siis nimenomaan jalat ja perse.
Nyt tekemään ravitsemustieteen tehtävää ja viikonloppuna laivalle nautiskelemaan :)
torstai 29. tammikuuta 2015
keskiviikko 28. tammikuuta 2015
Kipeitä lihaksia ja hierontaa
En tiedä johtuiko eilisen kahvakuularääkistä vai mistä, mutta heräsin tänään vartin yli neljä yöllä. Enkä enää saanut unta. Pyörin sängyssä kolmisen varttia, viideltä luovutin ja nousin ylös. Ihan pirteänä. Eikä koko päivänä ole väsyttänyt. Aika outoa, yleensä voisin nukkua vaikka miten paljon. Eilen sammuinkin jo kymmenen korvilla, taisi liikunta tehdä tehtävänsä. Ennen nukkumaan menoa kävin saunassa makaamassa lauteilla ja hellimässä kipeää kehoani, ja sen jälkeen levitin ihanaa hevosten kylmälinimenttiä koipiin ja pakaroihin. Sääli etten yltänyt selkään itse. Aamulla nimittäin olin paljon vähemmän kipeä kuin pelkäsin. Vain se selkä muistuttaa siitä että tuli rehkittyä. Toki reisissä ja pakaroissakin tuntuu, mutta pääsen kuitenkin kävelemään :D
Tänään sitten olikin taas hierontaa. Oikeasti aivan taivaallista opiskella urheiluhierojien kanssa, saa opintojen aikana liki päivittäin hierontaa johonkin kohtaan. Melkein nukahdin tänään kun luokkakaveri käsitteli kylkiluiden välejä ja selkää.
Huomenna onkin sitten ensimmäinen kuntosalitreeni. Meille opetetaan siis alusta alkaen kaikki tekniikat, että varmasti opimme ne oikein ja osaamme sitten myöhemmin opettaa niitä myös eteenpäin. Sali kuuluu jatkossa viikottain ohjelmaan. Koulun salilla ei ole mitään moderneja hilavitkuttimia, niihin tutustutaan sitten muilla saleilla. Odotan aika innolla, voin sitten tarvittaessa käydä iteksenikin salilla ennen tai jälkeen koulupäivän, kun ensin opin mitä siellä kannattaa tehdä ja miten...
tiistai 27. tammikuuta 2015
Kaikki irti koulutuksesta
Noniin, tänään oli sitten ensimmäinen ryhmäliikuntatuntini (kahvakuulatunti) 12 vuoteen. Ryhmä kun on valmiiksi tuttu (esimerkiksi hypitty aamupäivä puolipukeissa ja hierottu toisiamme) niin kynnys on mukavan matala meikäläisellekin.
Otin 6 kilon kuulan, vaikka mieli teki ottaa 4 kiloa. En ole ikinä ennen kyseiseen kapistukseen koskenutkaan, ja lähtötaso on mikä on... Mutta 4 kiloisille oli paljon ottajia joten totesin että tehdään nyt sitten kunnolla. Olen ihan onnellinen tuohon valintaan, neljän kuula ois jäänyt kevyeksi, kahdeksan ois ollut mulle vielä liikaa. Alkulämmittelyssä jo tuntui että happiloppuu ja paikat ei kestä, mutta sitkeästi tein kaiken mitä käskettiin. Ja se itse kahvakuula tunti... Se oli niin hauskaa! Tuli kuuma, tuli kipeää, tuli hiki, ja silti en vaan luovuttanut. Viimeisellä kerralla kun tehtiin kaikki 12 liikettä putkeen ja oltiin alle tehty jo 2 kierrosta pienillä tauoilla, oli pakko pari kertaa levätä liikkeen lopussa, ei vaan riittänyt kunto. Mutta hiki valuen ja naama irveessä tein aina viimeiset toistot, en ole ikinä haastanut itseäni tällätavoin. Voin sanoa että kannatti! Joka paikkaa särkee, mutta olo on aivan mahtava. Tunnin (tai puolitoistatuntia yhteensä veryttelyineen) jälkeen tutui ettei pysy vesipullo kädessä, ja portaat ylös salista näytti hurjan pelottavilta. Autosta nouseminen kotipihassa oli myös melko hassua... Huomenna olen varmaan vielä kipeämpi. Mutta voi miten ihanaa kipua!
Ei se ihan huuhaata ole et kunnon hikiliikunnan jälkeen on hyvä olo... Endorfiinit jyllää!
Otin 6 kilon kuulan, vaikka mieli teki ottaa 4 kiloa. En ole ikinä ennen kyseiseen kapistukseen koskenutkaan, ja lähtötaso on mikä on... Mutta 4 kiloisille oli paljon ottajia joten totesin että tehdään nyt sitten kunnolla. Olen ihan onnellinen tuohon valintaan, neljän kuula ois jäänyt kevyeksi, kahdeksan ois ollut mulle vielä liikaa. Alkulämmittelyssä jo tuntui että happiloppuu ja paikat ei kestä, mutta sitkeästi tein kaiken mitä käskettiin. Ja se itse kahvakuula tunti... Se oli niin hauskaa! Tuli kuuma, tuli kipeää, tuli hiki, ja silti en vaan luovuttanut. Viimeisellä kerralla kun tehtiin kaikki 12 liikettä putkeen ja oltiin alle tehty jo 2 kierrosta pienillä tauoilla, oli pakko pari kertaa levätä liikkeen lopussa, ei vaan riittänyt kunto. Mutta hiki valuen ja naama irveessä tein aina viimeiset toistot, en ole ikinä haastanut itseäni tällätavoin. Voin sanoa että kannatti! Joka paikkaa särkee, mutta olo on aivan mahtava. Tunnin (tai puolitoistatuntia yhteensä veryttelyineen) jälkeen tutui ettei pysy vesipullo kädessä, ja portaat ylös salista näytti hurjan pelottavilta. Autosta nouseminen kotipihassa oli myös melko hassua... Huomenna olen varmaan vielä kipeämpi. Mutta voi miten ihanaa kipua!
Ei se ihan huuhaata ole et kunnon hikiliikunnan jälkeen on hyvä olo... Endorfiinit jyllää!
maanantai 26. tammikuuta 2015
Sattuu sattuu
Mutta se on hyvää kipua!
Mietin tässä vaan, että kun olen niin paskassa kunnossa että 8 minuutin kuntotesti saa mun lihakset kipeiksi, niin millainen olo mahtaakaan olla viikonloppuna, kun huomenna on koulussa kahvakuulatunti, ja torstaina salitreenit.... Ou jea...
Mietin tässä vaan, että kun olen niin paskassa kunnossa että 8 minuutin kuntotesti saa mun lihakset kipeiksi, niin millainen olo mahtaakaan olla viikonloppuna, kun huomenna on koulussa kahvakuulatunti, ja torstaina salitreenit.... Ou jea...
sunnuntai 25. tammikuuta 2015
kuntotesti 8 minuutissa
Olen pohdiskellut jonkun helpon kotikuntotestin tekoa jo pidemmän aikaa, mutta sairastellessa ei ole jaksanut siihen perehtyä. Nyt kuitenkin oma olo on jo paljon parempi, ja googlettelin eri testejä. Ryhmäliikunta.fi sivulta löysin tälläisen nopean tavan testata kuntoa, joka on helppo tehdä kotonakin. Voin sanoa että yllätyin. Testi siis linkin takana kokonaisuudessaan.
Ideana tehdä 2 min punnerruksia (polvet maassa, eli ns. naistenpunnerruksia) levätä minsa, tehdä vatsalihasliikettä 2 min, levätä minuutti ja tehdä kyykkyjä. Vain oikein tehdyt liikkeet lasketaan. Lopuksi lasketaan yhteen ehdityt liikkeet ja verrataan taulukkoon.
Oma tulokseni yllätti sillä, että punnerruksia jaksoin suorittaa puhtasti kahdessa minuutissa 32 kappaletta. Välillä oli pakko lepuuttaa käsiä sekunti pari, ja poltteli kyllä kauheasti. Luulin etten jaksaisi kymmentäkään. Mutta vielä suurempi yllätys oli vatsalihakset. En saanut puhtaasti suoritettua liikettä kertaakaan. Siis kertaakaan! Kamalaa. Mitä ihmettä onkaan tapahtunut kerran kohtuu hyville keskivartalonlihaksille?? Enää niitä ei ole olemassakaan. (testin jälkeen tein sitten ihan kiukuspäissäni liikettä avittamalla ihan vähän käsillä, silloin kahteen minuuttiin sain yhteensä 20 liikettä, mutta laskea niitä ei tähän voi). Teki mieli itkeä. En tosin ehtinyt, minuutin tauko ja kyykyt. Sain yhteensä puhtaita kyykkyjä 29 kpl, ja siihen päälle sellaisia vähän sinnepäin muutamia. Yhteensä tulos siis 61, jolla pääsin toiseksi huonoimpaan kategoriaan: 51-100 pistettä: Lomailija – testin tuloksessa on vielä kovasti parantamisen varaa. No shit sherlock! Voin sanoa että tästä sisuunnuin sen verran että pakko on alkaa jumppaamaan. Olen huonommassa kunnossa kuin seitsemänkymppinen äitini!
Onneksi koulussa alkaa kuntosaliharjoittelu ensiviikolla.
Innostuin tästä testiasiasta ehkä sen takiakin että katseltiin miehen kanssa elixiriä puolella silmällä ja tekivät siinä erilaisia punnerruksia. Sanoin miehelle että en pystyisi edes siihen perusasentoon (ns. miesten, jalat suorana) saati sitten punnertamaan. Tänään sitten oli pakko kokeilla, ja tottahan se perusasento onnistui ihan hienosti, ja jopa yksi puhdas punnerrus vartalo suorana. Toista en sitten enää saanutkaan puhtaasti... Mutta enemmän kuin kuvittelin. Siksi päätin että nyt pitää alkutestiksi joku saada, että on sitten jotain mihin verrata keväällä.
Yritän myös päästä InBody kehonkoostumusmittaukseen jo ensi viikolla.
Ideana tehdä 2 min punnerruksia (polvet maassa, eli ns. naistenpunnerruksia) levätä minsa, tehdä vatsalihasliikettä 2 min, levätä minuutti ja tehdä kyykkyjä. Vain oikein tehdyt liikkeet lasketaan. Lopuksi lasketaan yhteen ehdityt liikkeet ja verrataan taulukkoon.
Oma tulokseni yllätti sillä, että punnerruksia jaksoin suorittaa puhtasti kahdessa minuutissa 32 kappaletta. Välillä oli pakko lepuuttaa käsiä sekunti pari, ja poltteli kyllä kauheasti. Luulin etten jaksaisi kymmentäkään. Mutta vielä suurempi yllätys oli vatsalihakset. En saanut puhtaasti suoritettua liikettä kertaakaan. Siis kertaakaan! Kamalaa. Mitä ihmettä onkaan tapahtunut kerran kohtuu hyville keskivartalonlihaksille?? Enää niitä ei ole olemassakaan. (testin jälkeen tein sitten ihan kiukuspäissäni liikettä avittamalla ihan vähän käsillä, silloin kahteen minuuttiin sain yhteensä 20 liikettä, mutta laskea niitä ei tähän voi). Teki mieli itkeä. En tosin ehtinyt, minuutin tauko ja kyykyt. Sain yhteensä puhtaita kyykkyjä 29 kpl, ja siihen päälle sellaisia vähän sinnepäin muutamia. Yhteensä tulos siis 61, jolla pääsin toiseksi huonoimpaan kategoriaan: 51-100 pistettä: Lomailija – testin tuloksessa on vielä kovasti parantamisen varaa. No shit sherlock! Voin sanoa että tästä sisuunnuin sen verran että pakko on alkaa jumppaamaan. Olen huonommassa kunnossa kuin seitsemänkymppinen äitini!
Onneksi koulussa alkaa kuntosaliharjoittelu ensiviikolla.
Innostuin tästä testiasiasta ehkä sen takiakin että katseltiin miehen kanssa elixiriä puolella silmällä ja tekivät siinä erilaisia punnerruksia. Sanoin miehelle että en pystyisi edes siihen perusasentoon (ns. miesten, jalat suorana) saati sitten punnertamaan. Tänään sitten oli pakko kokeilla, ja tottahan se perusasento onnistui ihan hienosti, ja jopa yksi puhdas punnerrus vartalo suorana. Toista en sitten enää saanutkaan puhtaasti... Mutta enemmän kuin kuvittelin. Siksi päätin että nyt pitää alkutestiksi joku saada, että on sitten jotain mihin verrata keväällä.
Yritän myös päästä InBody kehonkoostumusmittaukseen jo ensi viikolla.
torstai 22. tammikuuta 2015
Flunssan kourissa
Mulla on nyt ollut kova yskä koko tämän vuoden. Viime viikolla se alkoi mennä keuhkoihin, hengittäminen tuntui ahdistavalta ja yskä tuli jostain hyvin alhaalta. Lääkärissä käynti kuitenkin kertoi ettei mitään voi tehdä, koska kyseessä on virus. Oireita voi lievittää, ja muuten on vaan kärsittävä. Sitten nousi kuume. Poissaoloja koulusta tuli aivan liikaa omaan makuun, mutta onneksi pystyin kuitenkin opiskelemaan avoimen verkko-opintoja, jotka liippaavat erittäin läheltä tuota koulun aihealuetta (koulussa jonkunverran on ravitsemusta tulossakin, olen sitten siinä vaiheessa muita edellä) ja joka kovin minua kiinnostaa.
Kummallista tässä sairastaessa on ollut se, että yleisvointi on ollut kuitenkin kohtuullisen hyvä, ja mitään haluja alkaa mässäillä ei ole ilmennyt. Tajusin asian vasta. Yleensä kipeänä mieli on maassa ja tekee mieli hemmotella surkeaa itseään herkuilla. Vaikka jossain takaraivossa tajuaakin sen ettei se köyhä ravinto ainakaan auta parantumiseen, sitä silti haluaa. Mutta nyt ei ole ollut tälläistä ollenkaan. Sattumaako? Voi olla. Mutta melkein olisin taipuvainen uskomaan että tämä tasapainoinen ruokavalioni on nyt se jota saan kiittää.
Kaloreita ei tietenkään kipeänä lasketa, kroppa tarvitsee energiaa parantuakseen. Mutta koska ruokavalioni on jo valmiiksi erittäin täyttävä, en ole kokenut tarpeelliseksi syödä yhtään enempää kuin aiemminkaan. Ja mielihaluja ei ole ollut ollenkaan, ei ole ollut edes lähellä lipsua herkuttelun puolelle. Hyvä ja toimiva ruokavalio onkin ensisijaisesti sellainen jota on helppo noudattaa. Mitä hyötyä on tarkkaan lasketuista ravitsemuksellisista vaikutuksista tai kalorirajoituksista, jos ruokavaliota noudattaa sitten vain pari päivää. Eikä minulla ole sen kummempi itsekuri kuin kenelläkään muullakaan, siitä tässä nyt ei ole kysymys. Uskon, että kun ruokavalio on suunniteltu ihmiselle yksilönä, huomioiden paitsi fysiologiset tekijät myös tottumukset ja mieltymykset, on sen noudattaminen kenelle tahansa paljon helpompaa kuin jonkin dietin yleismaalimalliset ohjeet joissa yksilöllisyyttä ei ole otettu huomioon.
Eilen söin välipalaani, maitorahkaa johon olin paloitellut sekaan appelsiinin, ja huomasin suorastaan ynähteleväni nautinnosta, kun se oli vaan niin hyvää. Jos joku olisi sanonut mulle vuosi, tai edes kuukausi sitten että saan kylmiä väreitä nautinnosta syödessäni täysin makeuttamatonta ja maustamatonta rahkaa appelsiinilla, olisin varmaan nauranut :D Mutta niin ne makuhermot vaan mukautuu ja muuttuu. Miksi sortuisin suklaaseen tai kroisanttiin (vanhan elämän superherkku) kun saan isommat kiksit rahkasta? En ole koskaan suklaata syödessäni saanut kylmiä väreitä ja maiskutellut ääneen.
Samalla kun ruokavalion noudattamisen helppous on käynyt ilmiselväksi, on myös tullut varmuus siitä että paino putoaa. Ei niin väliä sillä miten nopeasti tai hitaasti, mieluummin jopa ehkä vähän hitaammin, mutta se putoaa. Stressi ja suuremmatkin mielenailahdukset (epätoivo, epäonnistumisen pelko, turhautuminen, masentuminen) on kokonaan poistuneet. Jos painon putoaminen lakkaa, tarkastetaan vaan ruokavaliota ja taas mennään. Ja jos sekään ei jostain syystä auttaisi, on tapoja herätellä kroppaa. Toistaiseksi niitä vain ei ole tarvittu.
Kummallista tässä sairastaessa on ollut se, että yleisvointi on ollut kuitenkin kohtuullisen hyvä, ja mitään haluja alkaa mässäillä ei ole ilmennyt. Tajusin asian vasta. Yleensä kipeänä mieli on maassa ja tekee mieli hemmotella surkeaa itseään herkuilla. Vaikka jossain takaraivossa tajuaakin sen ettei se köyhä ravinto ainakaan auta parantumiseen, sitä silti haluaa. Mutta nyt ei ole ollut tälläistä ollenkaan. Sattumaako? Voi olla. Mutta melkein olisin taipuvainen uskomaan että tämä tasapainoinen ruokavalioni on nyt se jota saan kiittää.
Kaloreita ei tietenkään kipeänä lasketa, kroppa tarvitsee energiaa parantuakseen. Mutta koska ruokavalioni on jo valmiiksi erittäin täyttävä, en ole kokenut tarpeelliseksi syödä yhtään enempää kuin aiemminkaan. Ja mielihaluja ei ole ollut ollenkaan, ei ole ollut edes lähellä lipsua herkuttelun puolelle. Hyvä ja toimiva ruokavalio onkin ensisijaisesti sellainen jota on helppo noudattaa. Mitä hyötyä on tarkkaan lasketuista ravitsemuksellisista vaikutuksista tai kalorirajoituksista, jos ruokavaliota noudattaa sitten vain pari päivää. Eikä minulla ole sen kummempi itsekuri kuin kenelläkään muullakaan, siitä tässä nyt ei ole kysymys. Uskon, että kun ruokavalio on suunniteltu ihmiselle yksilönä, huomioiden paitsi fysiologiset tekijät myös tottumukset ja mieltymykset, on sen noudattaminen kenelle tahansa paljon helpompaa kuin jonkin dietin yleismaalimalliset ohjeet joissa yksilöllisyyttä ei ole otettu huomioon.
Eilen söin välipalaani, maitorahkaa johon olin paloitellut sekaan appelsiinin, ja huomasin suorastaan ynähteleväni nautinnosta, kun se oli vaan niin hyvää. Jos joku olisi sanonut mulle vuosi, tai edes kuukausi sitten että saan kylmiä väreitä nautinnosta syödessäni täysin makeuttamatonta ja maustamatonta rahkaa appelsiinilla, olisin varmaan nauranut :D Mutta niin ne makuhermot vaan mukautuu ja muuttuu. Miksi sortuisin suklaaseen tai kroisanttiin (vanhan elämän superherkku) kun saan isommat kiksit rahkasta? En ole koskaan suklaata syödessäni saanut kylmiä väreitä ja maiskutellut ääneen.
Samalla kun ruokavalion noudattamisen helppous on käynyt ilmiselväksi, on myös tullut varmuus siitä että paino putoaa. Ei niin väliä sillä miten nopeasti tai hitaasti, mieluummin jopa ehkä vähän hitaammin, mutta se putoaa. Stressi ja suuremmatkin mielenailahdukset (epätoivo, epäonnistumisen pelko, turhautuminen, masentuminen) on kokonaan poistuneet. Jos painon putoaminen lakkaa, tarkastetaan vaan ruokavaliota ja taas mennään. Ja jos sekään ei jostain syystä auttaisi, on tapoja herätellä kroppaa. Toistaiseksi niitä vain ei ole tarvittu.
tiistai 20. tammikuuta 2015
Millaisen kuvan annat lapsillesi?
Moni äiti laihduttaa. Ihan toki niitä vauvakiloja, mutta oma "vauvani" täyttää kohta viisi, en voi enää itse käyttää sitä tekosyytä. Luulen etten ole ainoa. Kun ylipaino yleistyy ja paineet laihtua lisääntyvät, on varmaan lähes jokainen normaalipainon ylärajoilla tai sen yli oleva joskus yrittänyt laihduttaa, osa onneksi ihan onnistunutkin. Pointsit heille, ovat älynneet että muutoksen pitää olla pysyvä.
Mutta moniko äiti tulee ajatelleeksi sitä, millaisen kuvan antaa lapsilleen? Itse olen koittanut olla laihdutukseni suhteen mahdollisimman rehellinen. Ollaan lasten kanssa juteltu siitä paljonkin, heitä se kiinnostaa kovin kun en syö herkkuja tai en paista lettuja. Terveellinen ravinto ja liikunta on pitkälti sellaisia juttuja jotka lapset oppivat vanhemmiltaan, joten jokaisen vanhemman kannattaisi asialle ajatus jos toinenkin suoda. Ollaan juteltu siitä kuka oikeastaan on lihava, ja siitä miten laihoja tytöt teeveessä ovat, piirretyistä lähtien. Olen halunnut selvittää heille ettei se ole normaalia. Olen halunnut välittää sellaisia tunteita, että ihminen voi olla täysin onnellinen ja tyytyväinen itseensä vaikka on pyöreä. Ja kuitenkin samalla laihdutan. Siinäpä dilemmaa kerrakseen.
En halua lasteni kuvittelevan että lihava ihminen olisi jotenkin huonompi kuin hoikka. Se oli ensimmäinen murheeni, silloin yli satakiloisena. Koitin aina puhua positiivisesti itsestäni ja kertoa lapsille että meitä ihmisiä on monen muotoisia, olemme kaikki erilaisia ja että erilaisuus on rikkaus. En halua että lapseni määrittelevät myöskään itseään painonsa perusteella tulevaisuudessakaan, vaikka tietenkään minä yksin en pysty muuttamaan sitä miten yhteikunnassa suhtaudutaan ylipainoon. Mutta en myöskään halua lasteni lihovan, sillä karu tosiasia on että tässä yhteiskunnassa jossa elämme, ei lihavan lapsen elämä ole ruusuilla tanssimista. Terveysvaikutuksista nyt puhumattakaan. Otan vastuuni vanhempana vakavasti, minä ensisijaisesti päätän mitä lapseni syövät, sillä heillä ei ole viikkorahoja tms joilla voisivat herkkuja itse ostaa. Ja minun lapseni eivät syö ravintoköyhää runsassokerista ruokaa, koska en osta sitä kotiin.
Mutten myöskään halua että laihduttamiseni heijastuu lapsiini siten että he alkavat ihannoida hoikkuutta. Olen sanonut painokkaasti että lapsien ei tarvi laihduttaa, ja että kun syö oikeaa ruokaa ja liikkuu niin asiaa ei tarvi edes miettiä. Kehun heitä ja koitan keskittyä siihen millaisia he ovat, en siihen miltä he näyttävät. Ja kuitenkin kertoa heille aina että he ovat kauniita ja ihania. Juuri sellaisina kuin ovat. Kun itse alkaa vihdoin olla sovussa sen kanssa että ylipaino on vain asia josta pääsee eroon oikeilla eväillä, niin on helpottunut myös se ettei lapsistaan murehdi niin paljoa. Jos on itsellä terve asenne liikuntaan ja ravintoon, niin on melko todennäköistä että sen myös siirtää lapsilleen.
Poikani on aina helposti pyöristynyt ja varsinkin kyläillessään mummoloissa, missä herkkuja on melko paljon tarjolla. Yhdessä vaiheessa alkoi olla jo selvästi huonompi kuntoinen ja pyöreämpi kuin ikätoverit, ja huolehdin jo että joudunko aivan ottamaan asian puheeksi. Sitä en halunnut tehdä, koska muistan millaisen laihdutuskierteen se minulla laukaisi kun terveydenhoitaja vitosluokalla puhui ylipainosta. Nyt kuitenkin olen huomannut että hän on venynyt pituutta, ja paino ei ole noussut. Hän on selvästi hoikistunut ja paremmassa kunnossa. Olen siitä onnellinen, ja salaa taputan itseäni olkapäälle että olen onnistunut vaikuttamaan positiivisesti esiteinini elämään (arkiliikunta, salibandyharrastus, ravinto) ilman että olemme puhuneet siitä että hänellä vähän on liikaa painoa. Nyt hän on juuri sopiva, ei liian laiha, ei liian lihava.
Äitinä ei voi murehtia vain omaa painonaan. Pitää miettiä sitä millaisen kuvan ja eväät antaa lapsilleen tulevaisuutta varten.
Mutta moniko äiti tulee ajatelleeksi sitä, millaisen kuvan antaa lapsilleen? Itse olen koittanut olla laihdutukseni suhteen mahdollisimman rehellinen. Ollaan lasten kanssa juteltu siitä paljonkin, heitä se kiinnostaa kovin kun en syö herkkuja tai en paista lettuja. Terveellinen ravinto ja liikunta on pitkälti sellaisia juttuja jotka lapset oppivat vanhemmiltaan, joten jokaisen vanhemman kannattaisi asialle ajatus jos toinenkin suoda. Ollaan juteltu siitä kuka oikeastaan on lihava, ja siitä miten laihoja tytöt teeveessä ovat, piirretyistä lähtien. Olen halunnut selvittää heille ettei se ole normaalia. Olen halunnut välittää sellaisia tunteita, että ihminen voi olla täysin onnellinen ja tyytyväinen itseensä vaikka on pyöreä. Ja kuitenkin samalla laihdutan. Siinäpä dilemmaa kerrakseen.
En halua lasteni kuvittelevan että lihava ihminen olisi jotenkin huonompi kuin hoikka. Se oli ensimmäinen murheeni, silloin yli satakiloisena. Koitin aina puhua positiivisesti itsestäni ja kertoa lapsille että meitä ihmisiä on monen muotoisia, olemme kaikki erilaisia ja että erilaisuus on rikkaus. En halua että lapseni määrittelevät myöskään itseään painonsa perusteella tulevaisuudessakaan, vaikka tietenkään minä yksin en pysty muuttamaan sitä miten yhteikunnassa suhtaudutaan ylipainoon. Mutta en myöskään halua lasteni lihovan, sillä karu tosiasia on että tässä yhteiskunnassa jossa elämme, ei lihavan lapsen elämä ole ruusuilla tanssimista. Terveysvaikutuksista nyt puhumattakaan. Otan vastuuni vanhempana vakavasti, minä ensisijaisesti päätän mitä lapseni syövät, sillä heillä ei ole viikkorahoja tms joilla voisivat herkkuja itse ostaa. Ja minun lapseni eivät syö ravintoköyhää runsassokerista ruokaa, koska en osta sitä kotiin.
Mutten myöskään halua että laihduttamiseni heijastuu lapsiini siten että he alkavat ihannoida hoikkuutta. Olen sanonut painokkaasti että lapsien ei tarvi laihduttaa, ja että kun syö oikeaa ruokaa ja liikkuu niin asiaa ei tarvi edes miettiä. Kehun heitä ja koitan keskittyä siihen millaisia he ovat, en siihen miltä he näyttävät. Ja kuitenkin kertoa heille aina että he ovat kauniita ja ihania. Juuri sellaisina kuin ovat. Kun itse alkaa vihdoin olla sovussa sen kanssa että ylipaino on vain asia josta pääsee eroon oikeilla eväillä, niin on helpottunut myös se ettei lapsistaan murehdi niin paljoa. Jos on itsellä terve asenne liikuntaan ja ravintoon, niin on melko todennäköistä että sen myös siirtää lapsilleen.
Poikani on aina helposti pyöristynyt ja varsinkin kyläillessään mummoloissa, missä herkkuja on melko paljon tarjolla. Yhdessä vaiheessa alkoi olla jo selvästi huonompi kuntoinen ja pyöreämpi kuin ikätoverit, ja huolehdin jo että joudunko aivan ottamaan asian puheeksi. Sitä en halunnut tehdä, koska muistan millaisen laihdutuskierteen se minulla laukaisi kun terveydenhoitaja vitosluokalla puhui ylipainosta. Nyt kuitenkin olen huomannut että hän on venynyt pituutta, ja paino ei ole noussut. Hän on selvästi hoikistunut ja paremmassa kunnossa. Olen siitä onnellinen, ja salaa taputan itseäni olkapäälle että olen onnistunut vaikuttamaan positiivisesti esiteinini elämään (arkiliikunta, salibandyharrastus, ravinto) ilman että olemme puhuneet siitä että hänellä vähän on liikaa painoa. Nyt hän on juuri sopiva, ei liian laiha, ei liian lihava.
Äitinä ei voi murehtia vain omaa painonaan. Pitää miettiä sitä millaisen kuvan ja eväät antaa lapsilleen tulevaisuutta varten.
Miksei ravitsemusta opeteta peruskoulussa?
Tottahan kaikki varmaan on joskus kuulleet ravintosuosituksista tai lautasmallista, ehkä jopa siellä peruskoulussa. Mutta kun kansa lihoo ja lihoo, ja ravinnosta ei saada edes tarpeellisia rakennusaineita keholle, niin olisikohan aiheellista opettaa asiaa vähän syvällisemmin?
Olen aina kuvitellut tietäväni melko hyvin sen miten minun kuuluisi syödä jos haluan laihtua. Ikuinen laihduttaja ei voi elää elämäänsä törmäämättä aika suureen määrään tietoa, varsinkin internetaikakaudella. Mutta ehkä juuri se on se ongelma. Tietoa tulee joka tuutista, ja ihmisen pitäisi sitten tietää miten sitä seuloa, mihin uskoa ja mihin ei. Ja kun osa ammattilaisitakaan ei tunnu tietävän asiasta muuta kuin suositukset, niin vähän pelottavalla tolalla on asiat.
Olen nyt opiskellut ravitsemustieteitä vasta pienen hetken, mutta olen jo oppinut sen että en oikeasti aiemmin tiennyt yhtään mitään siitä miten ihmisen keho energiaa käyttää, ja mihin kaikkeen se ravintoaineita tarvitsee. Moni uskomus on lentänyt ikkunasta ulos, ja olen tajunnut että olen purematta niellyt jonkun toisen käsityksiä asiasta pohtimatta sen todenperäisyyttä sen kummemmin. Minä, joka olen aina pitänyt itseäni kohtuullisen älykkäänä. Oppia ikä kaikki.
Toki on tullut myös tietoa joka vahvistaa omaa näkemystäni asioihin, ja vaikka en pidä hiilareita enää samanlaisena mörkönä kuin aiemmin, ja omaan ruokavaliooni hyviä hiilareita kuuluu, niin olen edelleen sitä mieltä että jos on vaikeuksia pysyä ruodussa, niin se lähes kaikkien hiilareiden karsiminen ruokavaliosta todennäköisesti kyllä auttaa. Pitää vaan muistaa että ihmisen elimistö muuttuu sitä mukaa kun elämme, ja mikä on sopinut kerran ei välttämättä toimikaan jatkossa. Ääripäitä yleensäkin pyrkisin välttämään, jos ruokailu alkaa muistuttaa uskontoa, on kenties menty jo metsään.
Olen aina kuvitellut tietäväni melko hyvin sen miten minun kuuluisi syödä jos haluan laihtua. Ikuinen laihduttaja ei voi elää elämäänsä törmäämättä aika suureen määrään tietoa, varsinkin internetaikakaudella. Mutta ehkä juuri se on se ongelma. Tietoa tulee joka tuutista, ja ihmisen pitäisi sitten tietää miten sitä seuloa, mihin uskoa ja mihin ei. Ja kun osa ammattilaisitakaan ei tunnu tietävän asiasta muuta kuin suositukset, niin vähän pelottavalla tolalla on asiat.
Olen nyt opiskellut ravitsemustieteitä vasta pienen hetken, mutta olen jo oppinut sen että en oikeasti aiemmin tiennyt yhtään mitään siitä miten ihmisen keho energiaa käyttää, ja mihin kaikkeen se ravintoaineita tarvitsee. Moni uskomus on lentänyt ikkunasta ulos, ja olen tajunnut että olen purematta niellyt jonkun toisen käsityksiä asiasta pohtimatta sen todenperäisyyttä sen kummemmin. Minä, joka olen aina pitänyt itseäni kohtuullisen älykkäänä. Oppia ikä kaikki.
Toki on tullut myös tietoa joka vahvistaa omaa näkemystäni asioihin, ja vaikka en pidä hiilareita enää samanlaisena mörkönä kuin aiemmin, ja omaan ruokavaliooni hyviä hiilareita kuuluu, niin olen edelleen sitä mieltä että jos on vaikeuksia pysyä ruodussa, niin se lähes kaikkien hiilareiden karsiminen ruokavaliosta todennäköisesti kyllä auttaa. Pitää vaan muistaa että ihmisen elimistö muuttuu sitä mukaa kun elämme, ja mikä on sopinut kerran ei välttämättä toimikaan jatkossa. Ääripäitä yleensäkin pyrkisin välttämään, jos ruokailu alkaa muistuttaa uskontoa, on kenties menty jo metsään.
maanantai 19. tammikuuta 2015
mittanauha kertoo enemmän kuin vaaka
Olen aina välillä koittanut ottaa mittoja, lähinnä nyt vyötärönympäryksen, lantion ja reiden, joskus myös pohkeenympäryksen, ihan sen takia että kun koitan vähän vähemmän rampata vaa'alla ja joskus se vaaka pysyy samoissa lukemissa viikko tolkulla (ei tosin tänään, -1 kg) niin mittanauha voikin kertoa yllättäviä juttuja. Tänään otin mitat lähinnä siksi etten tänävuonna ole vielä mittaillut, ja nyt kun on uusi ruokavalio niin saa sitten sen muutosten vertailua varten ns. lähtöarvot. Painan nyt saman verran kuin ennen joulua, grammalleen. Mutta vyötäröni on 2 cm kapeampi. Mutta lantio oli se suuri yllättäjä, se on pienentynyt joulun lukemista 5 senttiä! Olen kyllä huomannutkin housuissa pientä löysyyttä, mutta olin silti aikas yllättynyt.
Yhteensä olen projektin alusta karistanu hurjat 60 senttiä! Joista puolet vyötäröltä. Ei ollenkaan pöllömpää. Kilo kun putoaa niin olen kevyempi kuin 4 vuoteen ja pudottanut yhteensä 20 kiloa.
Olen luvannut itselleni silloin käynnin kampaajalla, leikkaus ja väri, miten ihanaa! Saatan tosin sen verran huijata että käyn kampaajalla ensi viikolla vaikka paino nyt putoaisi vähäsen vähemmän kuin sen kilon, koska olemme miehen kanssa menossa risteilemään kuun vaihteessa, haluan sinne uudet hiukset.
Sovimme myös että sitten kun 80 kg menee rikki niin mennään leffaan ja ulos syömään. Se ei ole repsu kun se on etukäteen sovittu juttu, ja onhan se nyt sitten kiva juhlistaa sinne seiskytluvulle pääsyä :)
Yhteensä olen projektin alusta karistanu hurjat 60 senttiä! Joista puolet vyötäröltä. Ei ollenkaan pöllömpää. Kilo kun putoaa niin olen kevyempi kuin 4 vuoteen ja pudottanut yhteensä 20 kiloa.
Olen luvannut itselleni silloin käynnin kampaajalla, leikkaus ja väri, miten ihanaa! Saatan tosin sen verran huijata että käyn kampaajalla ensi viikolla vaikka paino nyt putoaisi vähäsen vähemmän kuin sen kilon, koska olemme miehen kanssa menossa risteilemään kuun vaihteessa, haluan sinne uudet hiukset.
Sovimme myös että sitten kun 80 kg menee rikki niin mennään leffaan ja ulos syömään. Se ei ole repsu kun se on etukäteen sovittu juttu, ja onhan se nyt sitten kiva juhlistaa sinne seiskytluvulle pääsyä :)
sunnuntai 18. tammikuuta 2015
Millainen on hyvä tavoite?
Miten te muut laihduttajat tai painonhallitsijat olette määritelleet tavoitteenne? Tai onko teillä edes sellaisia?
Minulle tietyn kilomäärän asettaminen tavoitteeksi oli vähän hankalaa, koska en ole koskaan aikuisiällä ollu esimerkiksi BMIn mukaan normaalipainoinen. Nuorena aikuisena painoin pienimmillään 67 kiloa joka oli jo aika liki, mutta ei kuitenkaan aivan. Kun katselee kuvia, olin mielestäni todella hyväkuntoisen ja hoikankin näköinen. Oloni koin kuitenkin silloinkin läskiksi. Joten en voinut ottaa tavoitepainoa sen mukaan että olisin joskus painanut tietyn verran. Enkä usko että se muutenkaan olisi paras keino, koska ihminen kuitenkin muuttuu vanhetessaan, mikä on joskus ollut hyvä paino, ei kenties olekaan sitä nyt.
BMI kertoo että pituiseni (162 cm) naisen normaalipaino olisi 48,6 - 65,6 kiloa. Olen kuitenkin jo aiemminkin pohtinut miten BMIhin tulisi suhtautua, enkä koe että voisin painaa alle 50 tai edes alle 60 kiloa. Minulle sen sijaan voisi sopia tuo 65 kiloa, tai vähän ylikin. Jos ajattelee pelkästään painoa, olen ajatellut että tavoite elää sitä mukaa kun tuo 65 lähenee. Mitään kiveenhakattua kilomäärää en voi asettaa, tällä kokemuksella, mutta alle 70 kiloa haluan painaa, en ole ollut niin kevyt sitten sen kun olin 18 vuotias, joten se on sellainen haaveeni (tähän asti lähes salainen sellainen).
En harrasta mitään liikuntalajia ainakaan vielä, joka antaisi osviittaa tavoitteen asettamiseen. Lajista riippuen voisi ajatella maksimoivansa suorityskykyään painon ja voiman suhteella, mutta kun ei suosikki lajia. Onneksi opinnoissani pääsen nyt kokeilemaan eri lajeja, jos vaikka jokin niistä koukuttaisi ja antaisi lisäsyvyyttä tavoitteen asettamiseen.
Making weight kirjassa, joka on suunnattu siis ammattiurheilijoille, määritellään hyvä painotavoite siten, että se edistää terveyttä, suoritusta ja on mahdollinen tavoittaa. On turhaa asettaa itselleen tavoite jonka saavuttaminen joko ei ole mahdollista ainakaan asetetussa ajassa tai joka on terveydelle haitaksi (esim. erittäin alhainen rasvaprossentti). Oma vartalonmalli tulisi ottaa huomioon, samoin kuin laji jota varten treenaa ja kehon koostumus. Minulla ei ole omasta rasvaprosentistani hajuakaan, ehkä pitäisi hakeutua johonkin kehonkoostumuksen mittauksiin. Voisi sitten lähempänä 65 kiloa katsoa millainen muutos on tullut.
Minulle tietyn kilomäärän asettaminen tavoitteeksi oli vähän hankalaa, koska en ole koskaan aikuisiällä ollu esimerkiksi BMIn mukaan normaalipainoinen. Nuorena aikuisena painoin pienimmillään 67 kiloa joka oli jo aika liki, mutta ei kuitenkaan aivan. Kun katselee kuvia, olin mielestäni todella hyväkuntoisen ja hoikankin näköinen. Oloni koin kuitenkin silloinkin läskiksi. Joten en voinut ottaa tavoitepainoa sen mukaan että olisin joskus painanut tietyn verran. Enkä usko että se muutenkaan olisi paras keino, koska ihminen kuitenkin muuttuu vanhetessaan, mikä on joskus ollut hyvä paino, ei kenties olekaan sitä nyt.
BMI kertoo että pituiseni (162 cm) naisen normaalipaino olisi 48,6 - 65,6 kiloa. Olen kuitenkin jo aiemminkin pohtinut miten BMIhin tulisi suhtautua, enkä koe että voisin painaa alle 50 tai edes alle 60 kiloa. Minulle sen sijaan voisi sopia tuo 65 kiloa, tai vähän ylikin. Jos ajattelee pelkästään painoa, olen ajatellut että tavoite elää sitä mukaa kun tuo 65 lähenee. Mitään kiveenhakattua kilomäärää en voi asettaa, tällä kokemuksella, mutta alle 70 kiloa haluan painaa, en ole ollut niin kevyt sitten sen kun olin 18 vuotias, joten se on sellainen haaveeni (tähän asti lähes salainen sellainen).
En harrasta mitään liikuntalajia ainakaan vielä, joka antaisi osviittaa tavoitteen asettamiseen. Lajista riippuen voisi ajatella maksimoivansa suorityskykyään painon ja voiman suhteella, mutta kun ei suosikki lajia. Onneksi opinnoissani pääsen nyt kokeilemaan eri lajeja, jos vaikka jokin niistä koukuttaisi ja antaisi lisäsyvyyttä tavoitteen asettamiseen.
Making weight kirjassa, joka on suunnattu siis ammattiurheilijoille, määritellään hyvä painotavoite siten, että se edistää terveyttä, suoritusta ja on mahdollinen tavoittaa. On turhaa asettaa itselleen tavoite jonka saavuttaminen joko ei ole mahdollista ainakaan asetetussa ajassa tai joka on terveydelle haitaksi (esim. erittäin alhainen rasvaprossentti). Oma vartalonmalli tulisi ottaa huomioon, samoin kuin laji jota varten treenaa ja kehon koostumus. Minulla ei ole omasta rasvaprosentistani hajuakaan, ehkä pitäisi hakeutua johonkin kehonkoostumuksen mittauksiin. Voisi sitten lähempänä 65 kiloa katsoa millainen muutos on tullut.
perjantai 16. tammikuuta 2015
Kauneus on katsojan silmässä
Kauneusihanteita on yhtä paljon kuin ihmisiä. Nyt on mediassa, ja siten ns. yleisenä ihanteena, pinnalla melko hoikka naisvartalo, ja rinnalle on tullut tämä fittnes-buumi jossa ollaa myös hyvin hoikkia, mutta myös lihaksikkaita. Itse olen aina pitänyt kauniina pikkuisen pyöreämpää naisvartaloa, kurvit on mielestäni ihania!
Fakta kuitenkin on, että olemme kaikki erilaisia. On ihmisiä jotka ovat luonnostaan hoikkia ja siroja, ja on ihmisiä joille lihas tai rasva kertyy helpommin. Voimme toki vaikuttaa ulkonäköömme laihduttamalla, lihomalla tai treenaamalla, mutta uskon itse että olemme kukin kauneimmillamme kun olemme vartalon malliimme sopivan painoisia ja muotoisia. Laihduttaminen ei tee kaikista automaattisesti kauniimman näköisiä, mutta jos on luonnostaa hoikka, ei lihominen automaattisesti tee kauniita kurveja.
Kun ihminen on sinut itsensä kanssa, ja tyytyväinen itseensä ja oloonsa, hän on kaunis. Silloin myös tarve muuttaa itseään vain koska yhteiskunta suosii 10 kiloa hoikempaa vartta, tai vaikka isompia rintoja, poistuu.
torstai 15. tammikuuta 2015
Pois mukavuusalueelta
Olen muuttunut todella paljon siitä millainen olin vielä juhannuksena 2013. Olen 18 kiloa kevyempi, asun eri paikkakunnalla, seurustelen aivan erilaisen ihmisen kanssa... Mutta suurin muutos on tapahtunut ajatusmaailmassa. Ei sitä tietenkään silloin tunnustanut kenellekään, vähiten itselleen, mutta nyt, jälkiviisaana, voin sanoa että lihoin niihin kiloihin mukavuudenhalun takia. Enkä tarkoita vain ruokaa tai liikkumattomuutta, vaan myös isompia, syvempiä asioita.
Olen nuoresta asti tehnyt sitä mikä on helppoa. Harrastin lapsesta asti lukemista koska se oli helppoa. Kirjoja sai kirjastoautosta ja se ei vaatinut rahaa eikä kuskaamista joten en joutunut vaatimaan vanhemmiltani mitään. Sitten harrastin ratsastusta koska se oli helppoa, isosiskon siivellä tallille, ja koska olin kohtuu lahjakas en joutunut haastamaan itseäni. Mutten myöskään vaatinut päästä tallille säännöllisesti tai useammin, koska se olisi jälleen vaatinut rahaa ja kuskaamista. Sitten harrastin kävelylenkkejä koiran kanssa, taas koska se oli helppoa eikä vaatinut rahaa eikä kuskaamista.
Menin lukioon koska se oli helppoa. Olisin oikeasti halunnut ypäjälle hevostenhoijaksi lukemaan, tai kakkosvaihtoehtona ammattikouluun lukemaan parturikampaajaksi, mutta äiti vastusti kotoa muuttoani, joten en lähtenyt tappelemaan, vaan menin kotipaikkakunnan lukioon. Tai tappelemaan, oikeastaan en edes sitten puhunut asiasta enempää. Annoin olla. Söin sitä mitä tarjottiin kotona tai koulussa. Tein kesätöinä ripari-isosen töitä koska sinne oli helppoa päästä ja työ sopi minulle, ja tuntui siten helpolta ja mukavalta. Juurikaan siinä ei kyllä tienannut.
Ylioppilaskirjoituksista läpi pääseminen hälläväliä asenteella ei ollutkaan helppoa, joten valmistumiseni venyi. Kirjoitin silti kohtuullisen hyvät paperit, lukematta. Aloin seurustella ensimmäisen aviomieheni kanssa koska se oli helppoa, ja menimme naimisiin koska se oli helpompaa kuin olla menemättä. Opiskelin merkonomiksi koska kouluun oli helppoa päästä. Sain pojan koska tulin helposti raskaaksi. Erosin koska elämä ei sen miehen kanssa ollutkaan helppoa ja kivaa (no kärjistän nyt aika raskaasti, enkä tosiaankaan kadu eroa, mutta noin periaatteessa). Muutin lähemmäs äitiäni koska se oli helppoa. Ensimmäinen asia jonka tein vaikka se ei ollut kovin helppoa, oli haku ammattikorkeakouluun. Hain lukemaan sosionomiksi koska se ihan todella kiinnosti. Tapasin seuraavan aviomieheni jonka kanssa olin 8 vuotta. Sain kaksi lasta. Tein asioita puolivillaisesti ja vähän sinnepäin ja kaikki jäi kesken, oli kyseessä sitten harrastus, opinnot tai työt. Hetken tein sitä mitä todella halusin, pidin tallia, opiskelin hevoshierojaksi ja hoisin lapsia siinä sivussa kotona. Mutta sitten tuli avioero ja rahat oli miinuksella, joten siihen päättyi se elämä. Sekään ei enää ollut helppoa. Olisin voinut taistella pitääkseni sen unelman. Mutta annoin sen mennä.
Ainoa pysyvä asia elämässäni on lapset. Ja pitkään hevosharrastus, joka kuitenkin päättyi rahan puutteeseen.
Ja sitten tajusin painavani 103 kiloa. Ja olevani miehen kanssa joka suorastaan halusi minun painavan vieläkin enemmän. Ja päätin että ei kiitos. Vieläkin laskettelin vähän siitä mistä oli helppoa mennä, kunnes tapasin Jarnon. Ja sitten Jarno tappoi itsensä. Siihen loppui sitten se elämän helppous. Se on muuttanut mua paljon, tai ei niinkään se että löysin hänet hirressä, vaan se miten olen asiaa käsitellyt, ja miten eritavoin koen elämän nykyään.
On pakko irrota mukavuusalueelta, jos tahtoo elämäänsä muutoksia. Jos haluaa ettei elämä jatku samanlaisena kuin ennen, on tehtävä jotain eritavalla kuin ennen. On syötävä ja liikuttava eritavoin, mutta sen oivaltaminen on paljon syvemmällä tasolla. On ymmärrettävä itseään, ja kannnustettava tekemään asiat erilailla. Ei saa pelätä epäonnistumista niin paljon ettei edes yritä tavoitella sitä mitä oikeasti haluaa. On lakattava häpeämästä. Jos haluaa olla aktiivinen ja terve, hoikka ihminen, on alettava käyttäytyä kuin aktiivinen, terve ja hoikka ihminen. On unohdettava sittenkun-ajattelu. On elettävä hetkessä. On uskallettava haaveilla, ja tähdättävä korkealle, enkä puhu nyt mistään painotavoitteista, vaan isommista, elämään liittyvistä tavoitteista. On uskallettava tehdä töitä sen eteen mitä haluaa, ja uskottava että se on mahdollista saavuttaa. Siten ympäröi itsensä ihmisillä ja asoilla jotka auttavat elämänmuutoksessa, sen sijaan että pysyisi niissä olosuhteissa jotka aiemmin ovat johtaneet passiivisuuteen ja epäonnistumiseen.
Olen vihdoin alkanut haaveilla ja haastaa itseäni. On vielä pitkä matka siihen että teen sen kunnolla, mutta olen matkalla. Olen opiskelemassa alaa joka ei todellakaan ole helppoa (ei opinnot sisällöltään, eikä niiden toteuttaminen tällä budjetilla) minulla on tavoitteita joihin ei ole helppoa päästä, mutta joihin uskon, ja minulla on haaveita ja unelmia jotka liittyvät tulevaisuuteen, ja jopa uskon että voin saavuttaa ne. Muutos on aika huima. Sen tuntee. Ja varmasti myös näkee.
Olen nuoresta asti tehnyt sitä mikä on helppoa. Harrastin lapsesta asti lukemista koska se oli helppoa. Kirjoja sai kirjastoautosta ja se ei vaatinut rahaa eikä kuskaamista joten en joutunut vaatimaan vanhemmiltani mitään. Sitten harrastin ratsastusta koska se oli helppoa, isosiskon siivellä tallille, ja koska olin kohtuu lahjakas en joutunut haastamaan itseäni. Mutten myöskään vaatinut päästä tallille säännöllisesti tai useammin, koska se olisi jälleen vaatinut rahaa ja kuskaamista. Sitten harrastin kävelylenkkejä koiran kanssa, taas koska se oli helppoa eikä vaatinut rahaa eikä kuskaamista.
Menin lukioon koska se oli helppoa. Olisin oikeasti halunnut ypäjälle hevostenhoijaksi lukemaan, tai kakkosvaihtoehtona ammattikouluun lukemaan parturikampaajaksi, mutta äiti vastusti kotoa muuttoani, joten en lähtenyt tappelemaan, vaan menin kotipaikkakunnan lukioon. Tai tappelemaan, oikeastaan en edes sitten puhunut asiasta enempää. Annoin olla. Söin sitä mitä tarjottiin kotona tai koulussa. Tein kesätöinä ripari-isosen töitä koska sinne oli helppoa päästä ja työ sopi minulle, ja tuntui siten helpolta ja mukavalta. Juurikaan siinä ei kyllä tienannut.
Ylioppilaskirjoituksista läpi pääseminen hälläväliä asenteella ei ollutkaan helppoa, joten valmistumiseni venyi. Kirjoitin silti kohtuullisen hyvät paperit, lukematta. Aloin seurustella ensimmäisen aviomieheni kanssa koska se oli helppoa, ja menimme naimisiin koska se oli helpompaa kuin olla menemättä. Opiskelin merkonomiksi koska kouluun oli helppoa päästä. Sain pojan koska tulin helposti raskaaksi. Erosin koska elämä ei sen miehen kanssa ollutkaan helppoa ja kivaa (no kärjistän nyt aika raskaasti, enkä tosiaankaan kadu eroa, mutta noin periaatteessa). Muutin lähemmäs äitiäni koska se oli helppoa. Ensimmäinen asia jonka tein vaikka se ei ollut kovin helppoa, oli haku ammattikorkeakouluun. Hain lukemaan sosionomiksi koska se ihan todella kiinnosti. Tapasin seuraavan aviomieheni jonka kanssa olin 8 vuotta. Sain kaksi lasta. Tein asioita puolivillaisesti ja vähän sinnepäin ja kaikki jäi kesken, oli kyseessä sitten harrastus, opinnot tai työt. Hetken tein sitä mitä todella halusin, pidin tallia, opiskelin hevoshierojaksi ja hoisin lapsia siinä sivussa kotona. Mutta sitten tuli avioero ja rahat oli miinuksella, joten siihen päättyi se elämä. Sekään ei enää ollut helppoa. Olisin voinut taistella pitääkseni sen unelman. Mutta annoin sen mennä.
Ainoa pysyvä asia elämässäni on lapset. Ja pitkään hevosharrastus, joka kuitenkin päättyi rahan puutteeseen.
Ja sitten tajusin painavani 103 kiloa. Ja olevani miehen kanssa joka suorastaan halusi minun painavan vieläkin enemmän. Ja päätin että ei kiitos. Vieläkin laskettelin vähän siitä mistä oli helppoa mennä, kunnes tapasin Jarnon. Ja sitten Jarno tappoi itsensä. Siihen loppui sitten se elämän helppous. Se on muuttanut mua paljon, tai ei niinkään se että löysin hänet hirressä, vaan se miten olen asiaa käsitellyt, ja miten eritavoin koen elämän nykyään.
On pakko irrota mukavuusalueelta, jos tahtoo elämäänsä muutoksia. Jos haluaa ettei elämä jatku samanlaisena kuin ennen, on tehtävä jotain eritavalla kuin ennen. On syötävä ja liikuttava eritavoin, mutta sen oivaltaminen on paljon syvemmällä tasolla. On ymmärrettävä itseään, ja kannnustettava tekemään asiat erilailla. Ei saa pelätä epäonnistumista niin paljon ettei edes yritä tavoitella sitä mitä oikeasti haluaa. On lakattava häpeämästä. Jos haluaa olla aktiivinen ja terve, hoikka ihminen, on alettava käyttäytyä kuin aktiivinen, terve ja hoikka ihminen. On unohdettava sittenkun-ajattelu. On elettävä hetkessä. On uskallettava haaveilla, ja tähdättävä korkealle, enkä puhu nyt mistään painotavoitteista, vaan isommista, elämään liittyvistä tavoitteista. On uskallettava tehdä töitä sen eteen mitä haluaa, ja uskottava että se on mahdollista saavuttaa. Siten ympäröi itsensä ihmisillä ja asoilla jotka auttavat elämänmuutoksessa, sen sijaan että pysyisi niissä olosuhteissa jotka aiemmin ovat johtaneet passiivisuuteen ja epäonnistumiseen.
Olen vihdoin alkanut haaveilla ja haastaa itseäni. On vielä pitkä matka siihen että teen sen kunnolla, mutta olen matkalla. Olen opiskelemassa alaa joka ei todellakaan ole helppoa (ei opinnot sisällöltään, eikä niiden toteuttaminen tällä budjetilla) minulla on tavoitteita joihin ei ole helppoa päästä, mutta joihin uskon, ja minulla on haaveita ja unelmia jotka liittyvät tulevaisuuteen, ja jopa uskon että voin saavuttaa ne. Muutos on aika huima. Sen tuntee. Ja varmasti myös näkee.
maanantai 12. tammikuuta 2015
Viikko takana ja elämä edessä :)
Nyt olen viikon popsinut ruokaohjelmani mukaisesti, ja aamulla vaaka näytti 1,5 kiloa vähemmän :) en valita ollenkaan, hommahan toimii! Tuntuu että saan syödä ihan kokoajan, syödä ja juosta vessassa. Innolla eteenpäin, mukavaa kun ei tarvi olla nälkäinen eikä ole ollenkaan sellainen olo että luopuisin jostain. Kyllä näin voi elää, helposti. Seuraavaan välitavoitteeseen on nyt 3 kiloa matkaa, sitten pääsee taas kampaajalle. Alkaa ollakin hiukset siinä kunnossa että motivoi tuo kampaajalle pääsykin... Laihdutusta en ole ajatellut, hyvä minä. Olen syönyt liian hyvin ja ollut liian kiireinen ajatellakseni olevani lahdutuskuurilla. Olen vihdoin päässyt siitä ajattelutavasta eroon. Ainakin toistaiseksi.
Viikonloppuna sain taas viettää aikaa miehen kanssa, syötiin oikein, käytiin kävelyllä koirien kanssa ja vietettiin aikaa lasten kanssa. Laatuviikonloppu, etten sanoisi. Keskusteltiin paljon myös koulussa heränneistä ajatuksista. Mies tietää näistä asioista niin paljon että meillä oli oikein mielenkiintoisia keskusteluita, ja koulu kuitenkin paljon ohjaa mun valintoja myös tulevaisuudessa, joten tottahan miestä kiinnostaa mitä ajatuksia mulla sen suhteen on. Vaikuttaa häneenkin.
Kaveri kyseli tuossa että siis mitä sä oikeen syöt, lupasin kuvata sille päivän ateriat. Kun vaan muistaisi. Ehkä huomenna, laitan ne sitten toki tänne blogiin näytille.
Tänään kirjauduin myös yliopiston oppimisympäristöön, avoimen kautta opiskelen 3 opintopisteen laajuisen Ravitsemus ja liikunta kurssin. Varmasti saan paljon lisää tärkeää tietoa. Koulussakin on ravitsemuksen kurssi tulossa, mutta liikaa tietoa ei voi saada, ja ravitsemus on kuitenkin aihe josta toivoo saavansa mahdollisimman paljon tietoa, koska uskomuksia ja ajatuksia on yhtäpaljon kuin ihmisiä, ja haluan oppia poimimaan ne jotka käy parhaiten mun järkeen.
Viikonloppuna sain taas viettää aikaa miehen kanssa, syötiin oikein, käytiin kävelyllä koirien kanssa ja vietettiin aikaa lasten kanssa. Laatuviikonloppu, etten sanoisi. Keskusteltiin paljon myös koulussa heränneistä ajatuksista. Mies tietää näistä asioista niin paljon että meillä oli oikein mielenkiintoisia keskusteluita, ja koulu kuitenkin paljon ohjaa mun valintoja myös tulevaisuudessa, joten tottahan miestä kiinnostaa mitä ajatuksia mulla sen suhteen on. Vaikuttaa häneenkin.
Kaveri kyseli tuossa että siis mitä sä oikeen syöt, lupasin kuvata sille päivän ateriat. Kun vaan muistaisi. Ehkä huomenna, laitan ne sitten toki tänne blogiin näytille.
Tänään kirjauduin myös yliopiston oppimisympäristöön, avoimen kautta opiskelen 3 opintopisteen laajuisen Ravitsemus ja liikunta kurssin. Varmasti saan paljon lisää tärkeää tietoa. Koulussakin on ravitsemuksen kurssi tulossa, mutta liikaa tietoa ei voi saada, ja ravitsemus on kuitenkin aihe josta toivoo saavansa mahdollisimman paljon tietoa, koska uskomuksia ja ajatuksia on yhtäpaljon kuin ihmisiä, ja haluan oppia poimimaan ne jotka käy parhaiten mun järkeen.
perjantai 9. tammikuuta 2015
Älä hölkkää, juokse!
Olipas taas mielenkiintoinen anatomian täyttämä koulupäivä. Opettaja on melkoinen guru alallaan, vaikka varmaan viimeiseksi haluaisi itseään sellaiseksi kutsuttavan. On todella innoittavaa kuunnella sellaista ihmistä joka todella tietää mistä puhuu, ja jolla edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen, on suuri intohimo asiaansa. Mieletöntä! Melkein parasta on se kun ope harhaantuu jonkun kysymyksen takia selittämään jotain kokemaansa tai muuten vähän ohi aiheen. Mielettömiä tiedonmurusia! Koitan kynä sauhuten kirjata niitä vähän ylös, että niistä jäisi joku muistijälki päähän.
Yksi sellainen tiedonmurunen ilahdutti meikäläistä suuresti. Meikähän on koittanut lisätä lenkkeihinsä hölkkää jo vaikka ja miten kauan. Kesällä meni jo 5 km hölkkäilyä sellaisella tooooosi hitaalla tahdilla. Syksyn ja talven aikana en nyt ole hölkkäillyt, ja olen aatellut että pitäisi lisätä sitä taas. Mutta enpä lisääkään! Hölkkä on nimittäin nivelille aivan kamalaa rasitusta! Hölkätessä reisiluu pysyy pystysuorana, joten nivelet rasittuu joka askeleella. Lisätään ylipainoa päälle ja jep jep, ei hyvä idea. On paljon parempi juosta. Juostessa nostaa polvea, jolloin kropan iskunvaimennus toimii niinkuin sen kuuluukin. Nivelet voitelee itse itseään ja rasitus on niissä vähäisempää. Ja pulssikin nousee nopeammin.
Olen aina vähän häpeissäni hölkännyt ja taas kävellyt ja hölkännyt ja kävellyt. Jotenkin se on ollut noloa lihavana lyllertää menemään ja kun ei ole jaksanut pitkää pätkää kerralla... No nyt on oikeen ammattilaisen ohjeistus juosta mieluummin kunnolla hetkenaikaa ja sitten kävellä reippaasti väliin. Jokohan se menis meikäläisenkin päähän ettei siinä ole mitään noloa... Taas sais hokea itselleen sitä Älä häpeile, älä häpeile- mantraa.
Yksi sellainen tiedonmurunen ilahdutti meikäläistä suuresti. Meikähän on koittanut lisätä lenkkeihinsä hölkkää jo vaikka ja miten kauan. Kesällä meni jo 5 km hölkkäilyä sellaisella tooooosi hitaalla tahdilla. Syksyn ja talven aikana en nyt ole hölkkäillyt, ja olen aatellut että pitäisi lisätä sitä taas. Mutta enpä lisääkään! Hölkkä on nimittäin nivelille aivan kamalaa rasitusta! Hölkätessä reisiluu pysyy pystysuorana, joten nivelet rasittuu joka askeleella. Lisätään ylipainoa päälle ja jep jep, ei hyvä idea. On paljon parempi juosta. Juostessa nostaa polvea, jolloin kropan iskunvaimennus toimii niinkuin sen kuuluukin. Nivelet voitelee itse itseään ja rasitus on niissä vähäisempää. Ja pulssikin nousee nopeammin.
Olen aina vähän häpeissäni hölkännyt ja taas kävellyt ja hölkännyt ja kävellyt. Jotenkin se on ollut noloa lihavana lyllertää menemään ja kun ei ole jaksanut pitkää pätkää kerralla... No nyt on oikeen ammattilaisen ohjeistus juosta mieluummin kunnolla hetkenaikaa ja sitten kävellä reippaasti väliin. Jokohan se menis meikäläisenkin päähän ettei siinä ole mitään noloa... Taas sais hokea itselleen sitä Älä häpeile, älä häpeile- mantraa.
torstai 8. tammikuuta 2015
Kouluruokaa ja välipalamietteitä
Ensimmäinen oikea koulupäivä, syöksyimme anatomian pyörteisiin. Olo on aika tietoähkyinen, eikä tässä olla kuin raapaistu pintaa. Sain oikean teorian ja asian (nivel ja sen toiminta) lisäksi tietää että lantioni on vinossa, rintarankani on jumissa ja aiheuttaa vuosia on-off (enemmän on) olleet hartia ja niskakivut, ja että se olisi ollut koska tahansa helppoa korjata. Sain kotihoito-ohjeet. Toisaalta kamalan kiva, toisaalta ihmetyttää terveydenhuoltomme taso, kun tätä ei kukaan ole aiemmin mulle sanonut, tai ottanut kipuja edes kovin tosissaan. Kipulääkettä vaan ja ehkä joku kehotus kuntoilla. Joo, kuntoilu toki auttaa, muttei yksistään, eikä varsinkaan ilman ohjeita siitä miten kuntoilla.
Huomasin myös että hevosen ja ihmisen anatomiassa on aika paljon samaa, ja että latinankieliset nimet luille ja lihaksille on samat. Jes, pääsen niiiiin paljon helpommalla kuin muut, kun olen ne jo kerran aikanaan opiskellut. Vaikka toki sitten on eroja, käsissä ja jalkaterissä ja kallossa erityisesti.
Kouluruoka oli kiva yllätys, salaattipöytä varsinkin. Kolmea erilaista tuoresalaattia, eikä mitään riisi- makaronimössöjä. Ruokakin oli tosi hyvää, vaikka en okein tiennyt miten tuommonen kinkkukiusaus olisi pitänyt annostella että se sopisi mun ruokavalioon. Otin aika vähäsen, varmuuden vuoksi, vaikka tiesinkin ettei proteiinit varmasti täyty likikään. Illalla sainkin sitten lisäohjeistusta kouluruokailuihin mieheltä.
Välipala taas toimi hyvin, oli mukana maitorahkaa ja appelsiini jonka kuorin ja viipaloin rahkan sekaan tauolla, ja pistelin tunnilla kitusiin suurella ruokahalulla. Tuolla kun saa eväitään syödä ja kahvia juoda ihan miten paljon tahtoo, eikä se muutenkaan ole siinämielessä mikään teinien koulu, ettei siellä kytätä kenenkään poissaoloja tai menemisiä. Itseltähän se on pois jos on poissa, ei opettajalta. Pitää pohdiskella muitakin välipala vaihtoehtoja, jos rahka alkaa tökkimään. Mietin ensin itse mutta kysyn sitten kyllä neuvoa. Haluan vaan itse ensin yrittää, koska tässähän on nyt tarkoitus opetella syömään oikein ihan itse.
Aika koulupainotteista höpinää, mutta olen vaan niin innoissani nyt näistä opinnoista. Yllätyin kyllä vähän kun taidan ajatusmaailmaltani ruoan ja liikunnan suhteen olla kuitenkin lähempänä pt-opiskelijoita kuin näitä tavallisia ihmisiä joiden läsnäolosta niin eilen iloitsin. Eipä siinä kaikilta voi oppia jotain ja mahdollisimman sosiaalinen koitan olla. Tänään tuli kalkatettua muutaman äidin kanssa, sillä lopputuloksella että taidan olla vähän erilainen äiti... Mutta ei se mittään. Huomenna sitten kalkatusta jonkun toisen ryhmän kanssa, etten leimaudu tantta/äiti ryhmään :D
Huomasin myös että hevosen ja ihmisen anatomiassa on aika paljon samaa, ja että latinankieliset nimet luille ja lihaksille on samat. Jes, pääsen niiiiin paljon helpommalla kuin muut, kun olen ne jo kerran aikanaan opiskellut. Vaikka toki sitten on eroja, käsissä ja jalkaterissä ja kallossa erityisesti.
Kouluruoka oli kiva yllätys, salaattipöytä varsinkin. Kolmea erilaista tuoresalaattia, eikä mitään riisi- makaronimössöjä. Ruokakin oli tosi hyvää, vaikka en okein tiennyt miten tuommonen kinkkukiusaus olisi pitänyt annostella että se sopisi mun ruokavalioon. Otin aika vähäsen, varmuuden vuoksi, vaikka tiesinkin ettei proteiinit varmasti täyty likikään. Illalla sainkin sitten lisäohjeistusta kouluruokailuihin mieheltä.
Välipala taas toimi hyvin, oli mukana maitorahkaa ja appelsiini jonka kuorin ja viipaloin rahkan sekaan tauolla, ja pistelin tunnilla kitusiin suurella ruokahalulla. Tuolla kun saa eväitään syödä ja kahvia juoda ihan miten paljon tahtoo, eikä se muutenkaan ole siinämielessä mikään teinien koulu, ettei siellä kytätä kenenkään poissaoloja tai menemisiä. Itseltähän se on pois jos on poissa, ei opettajalta. Pitää pohdiskella muitakin välipala vaihtoehtoja, jos rahka alkaa tökkimään. Mietin ensin itse mutta kysyn sitten kyllä neuvoa. Haluan vaan itse ensin yrittää, koska tässähän on nyt tarkoitus opetella syömään oikein ihan itse.
Aika koulupainotteista höpinää, mutta olen vaan niin innoissani nyt näistä opinnoista. Yllätyin kyllä vähän kun taidan ajatusmaailmaltani ruoan ja liikunnan suhteen olla kuitenkin lähempänä pt-opiskelijoita kuin näitä tavallisia ihmisiä joiden läsnäolosta niin eilen iloitsin. Eipä siinä kaikilta voi oppia jotain ja mahdollisimman sosiaalinen koitan olla. Tänään tuli kalkatettua muutaman äidin kanssa, sillä lopputuloksella että taidan olla vähän erilainen äiti... Mutta ei se mittään. Huomenna sitten kalkatusta jonkun toisen ryhmän kanssa, etten leimaudu tantta/äiti ryhmään :D
keskiviikko 7. tammikuuta 2015
Ihan fiiliksissä!
Tänään oli eka koulupäivä. Odotin sitä kauhun sekaisella jännityksellä, vähän pelotti et entäs jos ne kaik muut on jotain fitneskissoja ja sporttipoikia ja meikä ainoana paksukaisena siä sitten koittaa niiden vauhdissa pysyä... Mutta ihan tavallista sakkia siellä oli, toki suurin osa parempikuntoisia kuin meikäläinen, mutta myös muutama aika samantasoinen ja pari pahemmassakin kuosissa olevaa. Nämä huikeat päätelmät vedin puhtaasti ulkonäön ja lyhyiden esittelyiden perusteella, joten vielä tässä voi yllättyä :D
Opiskellaan peruskurssit isolla porukalla, jossa on urheiluhierojaopiskelijat, personal traineropiskelijat ja me liikkuvat, eli fysioterapian, hieronnan ja liikunnan linjalla olevat. Teoriaopinnoista iso osa on anatomiaa, se on kaikille tärkeää ja tuossa oppilaitoksessa ovat päättäneet että sieltä ei kukaan valmistu ilman että anatomia on hallussa. Se on niin tärkeä pohja kaikkeen, oli kyseessä sitten hieronta tai liikkuminen tai ravinto. Odotan innolla, opettajat pelotteli että tämä ensimmäinen kaksi viikkoa on rankin, pelkkää pänttäämistä. JEEE! Tiedän vanhoista hevoshierojan opinnoistani, että tykkään valtavasti anatomiasta. Oppii ymmärtämään lihaksia ja kehoa... Mikä olisi mielenkiintoisempaa??
Anatomian lisäksi tulossa on fysiologiaa ja liikuntafysiologiaa, hieronnan perusteet, fysioterapian perusteet, kuntosaliohjaus, fysikaaliset hoidot, ensiapu 1, teippaus (vain nilkan teippaus, mutta lisäksi voi osallistua erilliselle kinesioteippauskurssille), liikunta 1 (jossa testataan mahdollisimman kattavasti eri lajeja), valmennuksen perusteet, tautioppi, ravitsemus, rentoutus, tuki- ja liikuntaelinsairaudet, urheiluvammat ja yritystalous. Nämä on vain kaikille yhteiset opinnot. Sitten voin lisäksi valita kurssikokonaisuuksia joko urheiluhierontapuolelta tai personal trainer puolelta. Ihan mahtavaa. Olen niin fiiliksissä tästä ettei mitään rajaa.
Mitä taas tulee ruokavaliooni, niin oon siitäkin aika fiiliksissä :) on ollut helppoa syödä ohjelman mukaisesti, ja nälkä ei ole ollut. Tänään pitää pähkäillä joku välipala kouluun mukaan, käytössä on jääkaappi. Ja huomenna selviää myös millainen ruoka koululla on tarjolla, mutta voisi kuvitella että aikas hyvä. Painontippumisesta ei vielä ole mitään hajua, kun en ole (yllättäin) vaakalla käynyt, mutta ei haittaa jos en heti laihdu, sit voidaan säätää ruokavaliota. Nyt on siinä niin paljon syömistä et vähemmälläkin kyllä pärjään :D
Nyt jos työkkäri vielä päättää tukea opintoja niin tanssin jonkun voitontanssin ilosta. Videoin sen ja postaan tänne :D
Opiskellaan peruskurssit isolla porukalla, jossa on urheiluhierojaopiskelijat, personal traineropiskelijat ja me liikkuvat, eli fysioterapian, hieronnan ja liikunnan linjalla olevat. Teoriaopinnoista iso osa on anatomiaa, se on kaikille tärkeää ja tuossa oppilaitoksessa ovat päättäneet että sieltä ei kukaan valmistu ilman että anatomia on hallussa. Se on niin tärkeä pohja kaikkeen, oli kyseessä sitten hieronta tai liikkuminen tai ravinto. Odotan innolla, opettajat pelotteli että tämä ensimmäinen kaksi viikkoa on rankin, pelkkää pänttäämistä. JEEE! Tiedän vanhoista hevoshierojan opinnoistani, että tykkään valtavasti anatomiasta. Oppii ymmärtämään lihaksia ja kehoa... Mikä olisi mielenkiintoisempaa??
Anatomian lisäksi tulossa on fysiologiaa ja liikuntafysiologiaa, hieronnan perusteet, fysioterapian perusteet, kuntosaliohjaus, fysikaaliset hoidot, ensiapu 1, teippaus (vain nilkan teippaus, mutta lisäksi voi osallistua erilliselle kinesioteippauskurssille), liikunta 1 (jossa testataan mahdollisimman kattavasti eri lajeja), valmennuksen perusteet, tautioppi, ravitsemus, rentoutus, tuki- ja liikuntaelinsairaudet, urheiluvammat ja yritystalous. Nämä on vain kaikille yhteiset opinnot. Sitten voin lisäksi valita kurssikokonaisuuksia joko urheiluhierontapuolelta tai personal trainer puolelta. Ihan mahtavaa. Olen niin fiiliksissä tästä ettei mitään rajaa.
Mitä taas tulee ruokavaliooni, niin oon siitäkin aika fiiliksissä :) on ollut helppoa syödä ohjelman mukaisesti, ja nälkä ei ole ollut. Tänään pitää pähkäillä joku välipala kouluun mukaan, käytössä on jääkaappi. Ja huomenna selviää myös millainen ruoka koululla on tarjolla, mutta voisi kuvitella että aikas hyvä. Painontippumisesta ei vielä ole mitään hajua, kun en ole (yllättäin) vaakalla käynyt, mutta ei haittaa jos en heti laihdu, sit voidaan säätää ruokavaliota. Nyt on siinä niin paljon syömistä et vähemmälläkin kyllä pärjään :D
Nyt jos työkkäri vielä päättää tukea opintoja niin tanssin jonkun voitontanssin ilosta. Videoin sen ja postaan tänne :D
tiistai 6. tammikuuta 2015
Tarpeellisen laihtumisen ja muotilaihtumisen ero?
Rakastan kiireettömiä aamuja. Rakastan kiireisiäkin aamuja, mutta niistä en ehdi nauttimaan, kun viiletän tukka putkella. Tänään on todennäköisesti viimeinen kiireetön aamu, joka osuu viikolle. Toukokuun loppuun asti olen opiskelija, äiti ja ensisijainen huoltaja, joten aamut voi olla melko hektisiä, kun kaikkien aamupalat, pukemiset ja vanhimman kouluunlähtö pitää huolehtia, ja viedä tyttäret hoitoon ennenkuin ajelee 55 km kouluun. Nyt toki on pyhä, ja joitain arkipyhiä toki voi kevääseen osua, en ole niin tarkkaan kalenteria katsellut. Mutta kotona olleen työttömän päivärutiineissa se että on arkipyhä ei poikkea mitenkään arjesta. Lapset tuossa vieressä katselee piirrettyjä, ja minulla on aikaa siemailla tuota mustaa kultaa ja surffailla netissä.
Kuten kaikkina kiireettöminä aamuina, selailin facebookia. Huomasin miten taas monet on päättäneet uuden vuoden kunniaksi ottaa itseään niskasta kiinni. On pussikuurilaista, kuntoilijaa, perus tipattomia. Suklaatonta, sokeritonta mitä milloinkin. Monet kritisoivat uudenvuoden lupauksia ja tempauksia koska ne eivät yleensä kestä tammikuuta pidempään. Mutta itse koen paljon pahempana ongelmana sen, millaisia ne lupaukset ovat. En soisikaan niiden kestävän kovin pitkään, jos tarkoituksena on näännyttää itsensä.
Eräs tuttavani on laihduttanut 40 kiloa. Valtava urakka ja kovan työn takana. Hattua nostan todellakin. Usean vuoden aikana, joten ilmeisen järkevästi. Hän on kuvista päätellen todella hoikka ja kaunis nuori nainen. Silmiini osui kuvateksti jossa mietti että 9 kiloa vielä, sitten olisi kesäkunnossa ja onnellinen. En sanonut hänelle mitään, vaikka mieli teki. En kuitenkaan tunne häntä niin hyvin että kokisin oikeudekseni puuttua asiaan. Mutta heräsi kyllä kysymys, että laihdutetaanko siinä nyt sitten enää oikeaan tarpeeseen, vai onko kyseessä jokin muu?
Onko se oma onnellisuus kiinni siitä laihtumisesta? Osaako enää lopettaa? Ja jos ajatteli vuosia sitten että 40 kilon päästä on tavoitteessaan ja onnellinen, eikä nyt olekaan onnellinen, niin kuvitteleeko sen sitten johtuvan siitä että painoa pitääkin vielä pudottaa lisää? Ja mihin tämä 9 kilon pudotus sitten perustuu, onko takana painoindeksi (jota olen pohtinut jo aiemmin). Vai jokin vieläkin epämääräisempi ihanne? Nyt on kauneusihanteena niin kovin laiha naisvartalo, jos tähtää samanlaiseksi kuin mitä telkussa ja lehtien sivuilla, on aika heikko onnistumisprosentti. Kun laihduttaa paljon, on ehkä ajan saatossa vaikea pitää mielessä ne syyt miksi. Ja varmasti tulee myös uusia syitä. Mutta pitäisi yrittää pitää mielessä se, ettei vain ulkopuolisista johtuvista syistä (kuten yhteiskunnan paine ja kauneusihanne) pitäisi laihduttaa. Laihtumisen pitäisi tähdätä terveenpään kehoon. Kauneus on sinussa jo. Kauneuden tähden ei kenenkään tarvi painoaan pudottaa.
Puhui tämä tuttavani kuntoilustakin, mikä minusta olisi paljon järkevämpää. Mietin pienessä päässäni että unohtaisi sen vaa'an jo, ja keskittyisi terveyteen. Kannattaako sitä painoa ja vaa'an lukemaa enää tuossa vaiheessa kytätä, liikkuisi ja söisi terveellisesti ja keskittyisi hoitamaan henkistä hyvinvointiaan... On niin helppoa pistää se oma kurja fiilis jonkun muutettavan asian piikkiin, ja sitten keskittyä muuttamaan sitä. Mutta entäs jos se ei sitten enää onnistukaan, koska tavoite on täysin epärealistinen? Tai jos onnistuukin niin ei edelleenkään näytä omaan silmäänsä hyvältä (harva pitää kauniina lihaksetonta, kuivaa ja kuihtunutta naisvartaloa, mutta vaikka pitäisikin, on ihminen joskus kykenemätön näkemään itseään kauniina, vaikka olisi miten laiha)?
Entäs jos se oma onnellisuus ei olekaan siitä vaa'an lukemasta kiinni? Entäs jos voisikin olla onnellinen jo paksuna? Ei se tarkoita ettei sitten laihtuisi, ja etteikö voisi iloita tuloksista kun niitä syntyy, mutta olo olisi sallivampi itseään kohtaan myös silloin kun tuloksia ei heti tulekaan, ja sillä laihiksella olisi helpompi pysyä pitkään. Eikä myöskään näännyttäisi itseään kuivan kesän kukkaseksi vaan sen tähden, että se on kuulemma kaunista. Kun kokisi olevansa kaunis jo nyt.
Kuten kaikkina kiireettöminä aamuina, selailin facebookia. Huomasin miten taas monet on päättäneet uuden vuoden kunniaksi ottaa itseään niskasta kiinni. On pussikuurilaista, kuntoilijaa, perus tipattomia. Suklaatonta, sokeritonta mitä milloinkin. Monet kritisoivat uudenvuoden lupauksia ja tempauksia koska ne eivät yleensä kestä tammikuuta pidempään. Mutta itse koen paljon pahempana ongelmana sen, millaisia ne lupaukset ovat. En soisikaan niiden kestävän kovin pitkään, jos tarkoituksena on näännyttää itsensä.
Eräs tuttavani on laihduttanut 40 kiloa. Valtava urakka ja kovan työn takana. Hattua nostan todellakin. Usean vuoden aikana, joten ilmeisen järkevästi. Hän on kuvista päätellen todella hoikka ja kaunis nuori nainen. Silmiini osui kuvateksti jossa mietti että 9 kiloa vielä, sitten olisi kesäkunnossa ja onnellinen. En sanonut hänelle mitään, vaikka mieli teki. En kuitenkaan tunne häntä niin hyvin että kokisin oikeudekseni puuttua asiaan. Mutta heräsi kyllä kysymys, että laihdutetaanko siinä nyt sitten enää oikeaan tarpeeseen, vai onko kyseessä jokin muu?
Onko se oma onnellisuus kiinni siitä laihtumisesta? Osaako enää lopettaa? Ja jos ajatteli vuosia sitten että 40 kilon päästä on tavoitteessaan ja onnellinen, eikä nyt olekaan onnellinen, niin kuvitteleeko sen sitten johtuvan siitä että painoa pitääkin vielä pudottaa lisää? Ja mihin tämä 9 kilon pudotus sitten perustuu, onko takana painoindeksi (jota olen pohtinut jo aiemmin). Vai jokin vieläkin epämääräisempi ihanne? Nyt on kauneusihanteena niin kovin laiha naisvartalo, jos tähtää samanlaiseksi kuin mitä telkussa ja lehtien sivuilla, on aika heikko onnistumisprosentti. Kun laihduttaa paljon, on ehkä ajan saatossa vaikea pitää mielessä ne syyt miksi. Ja varmasti tulee myös uusia syitä. Mutta pitäisi yrittää pitää mielessä se, ettei vain ulkopuolisista johtuvista syistä (kuten yhteiskunnan paine ja kauneusihanne) pitäisi laihduttaa. Laihtumisen pitäisi tähdätä terveenpään kehoon. Kauneus on sinussa jo. Kauneuden tähden ei kenenkään tarvi painoaan pudottaa.
Puhui tämä tuttavani kuntoilustakin, mikä minusta olisi paljon järkevämpää. Mietin pienessä päässäni että unohtaisi sen vaa'an jo, ja keskittyisi terveyteen. Kannattaako sitä painoa ja vaa'an lukemaa enää tuossa vaiheessa kytätä, liikkuisi ja söisi terveellisesti ja keskittyisi hoitamaan henkistä hyvinvointiaan... On niin helppoa pistää se oma kurja fiilis jonkun muutettavan asian piikkiin, ja sitten keskittyä muuttamaan sitä. Mutta entäs jos se ei sitten enää onnistukaan, koska tavoite on täysin epärealistinen? Tai jos onnistuukin niin ei edelleenkään näytä omaan silmäänsä hyvältä (harva pitää kauniina lihaksetonta, kuivaa ja kuihtunutta naisvartaloa, mutta vaikka pitäisikin, on ihminen joskus kykenemätön näkemään itseään kauniina, vaikka olisi miten laiha)?
Entäs jos se oma onnellisuus ei olekaan siitä vaa'an lukemasta kiinni? Entäs jos voisikin olla onnellinen jo paksuna? Ei se tarkoita ettei sitten laihtuisi, ja etteikö voisi iloita tuloksista kun niitä syntyy, mutta olo olisi sallivampi itseään kohtaan myös silloin kun tuloksia ei heti tulekaan, ja sillä laihiksella olisi helpompi pysyä pitkään. Eikä myöskään näännyttäisi itseään kuivan kesän kukkaseksi vaan sen tähden, että se on kuulemma kaunista. Kun kokisi olevansa kaunis jo nyt.
maanantai 5. tammikuuta 2015
Syömään!
Pojan (12v) kanssa käytiin ruokakaupassa. Lista oli kännykässä ja eikun sitten vaan lappamaan hedelmää ja kasvista kärryyn. Kolme kassillista ruokaa, 70e ja tältä se näytti kasattuna keittiön baaritasolle:
Oli pakko oikein siivota jääkaappikin, kun sinne noin ihania ruokia alkoi laittamaan. Olikin jo vähän joulun jäljiltä siivoamisen tarpeessa. Hain tyttäret hoidosta ja aloin tekemään ruokaa. Vähän enemmän pohdintaa aiheuttaa se että pitää tietyt määrät saada omalle lautaselle ja lapsille pikkuisen eri sapuskat, mutta ei ollut ollenkaan mahdoton tehtävä. Tykkään kokkailla, kunhan vaan varaa siihen vähän aikaa, kiireessä se ei ole kivaa. Mulla noi mukulat alkaa olla jo sen kokoisia että nakitan niille askareita, joten ehdin itse sitten kokkailemaan ja huolehtimaan ravintopolitiikasta.
Tässä 4 vuotiaan sanoin "äidin laihdutusannos, mitä herkkua!" ja se muuten oli.
 |
| hetelmä poikineen. Itse jos vain söisin niin noiden syömiseen menisi hyvä tovi, mutta on kolme mukulaa jaolla niin pakko ostaa isommin hedelmiä |
Tässä 4 vuotiaan sanoin "äidin laihdutusannos, mitä herkkua!" ja se muuten oli.
 |
| Pikaisesti heitetty lautaselle mitä listassa lukee, sen kummemmin ajattelematta estetiikkaa.. |
Nopeaa toimintaa!
En ole edes vielä ehtinyt palauttaa ruokapäiväkirjaani, kun jo sain uudet ohjeet syömisiini. Minun tämä epävirallinen personal trainerini on siis miesystäväni, jolla kokemusta näistä asoista on paljon enemmän kuin itselläni, ja olemme jo pitkään jutelleet tästä projektistani. Hän on siis ollut luonani nämä joulun ajan pyhät ja vapaat, ja siten päässyt seuraamaan meikäläisen ruokailua ihan vierestä. Okei, joulu on ehkä vähän huono aika seurailla saadakseen rehellistä kuvaa siitä miten arkena syön (hehe, kinkku ei ole ainoa porsas silloin!) mutta tottahan hänelle on muodostunut meidän perheen arjesta ja rutiineista jo melko selkeä kuva syksyn mittaan muutenkin. Ja kun itse olen tuskastellut hänelle kun en saa aikaiseksi ja paino vaan junnaa koska en saa aikaiseksi, niin hän sitten kovin kohteliaasti ja varoen ehdotti että jos tahdon apua niin sitä olisi kyllä tarjolla. Tottahan minä otan kaiken mahdollisen avun vastaan, tyhmäähän se olisi hänen tietotaitonsa jättää hyödyntämättä.
Harhauduinpas asiasta. Niin se ruokavalio. Se näytti ensilukaisulta melko selkeältä ja helpolta noudattaa, ja siltä että saan syödä aikas paljon. Mikä tietysti on varsin mahtava juttu, koska itse en usko mihinkään kitukuureihin. Haluan syödä, olla terve ja jaksaa, ja kitukuurilla ei vaan tule riittävästi energiaa että nuo kaikki kolme toteutuisivat. Tasapainoinen, ei mikään hurjan paljon hiilareita rajoittava, mutta kuitenkin selvästi matalemmille hiilareille kallistuva, ihan kuten salaa toivoinkin, ja meikäläisen ultimate herkku, avokado ujutettu mukaan. Ihan parhautta se. Salaattia ja kasviksia pitäisi syödä joka aterialla niin paljon että nälkä varmana lähtee, siis kaiken muun listatun lisäksi. Pitänee suunnata ruokakauppaan...
Kaiken kaikkiaan vaikuttaa erittäin hyvältä, ja nyt kun kokeilen miten se sujuu niin sitten voidaan viilata sitä suuntaan tai toiseen mahdollisuuksien mukaan. Jee!
Muitakin painonhallintaa edistäviä muutoksia on elämässä edessä. Kyllästyin vihdoin tähän byrokratiaviidakkoon ja päätin mennä opiskelemaan. Olen jo valmiiksi persaukinen joten 5 kk teho-opintopätkä ei meidän tuloja juuri enää huonommiksi voi saada. Ja saanpahan opiskella aihetta joka on minulle tärkeä ja josta olen oikeasti todella kiinnostunut. Minut valittiin opiskelijaksi fysioterapian, hieronnan ja liikunnan linjalle. Odotan kauhun sekaisella innolla, koulu alkaa keskiviikkona. Opinnot sisältävät hieronnan perusteiden lisäksi anatomiaa, ravitsemustiedettä, ensiapukurssin jne. Käydään läpi eri lajeja sekä niiden ohjausta, joten liikuntaakin tulen saamaan mukavasti! Täysillä aion heittäytyä mukaan ja imeä jokaisen tiedonmurusen itseeni tulevaisuuden varalta. Toivonmukaan kun toukokuun lopulla saan todistukseni, olen terveempi, hoikempi ja valmis kohtaamaan uusia haasteita.
Harhauduinpas asiasta. Niin se ruokavalio. Se näytti ensilukaisulta melko selkeältä ja helpolta noudattaa, ja siltä että saan syödä aikas paljon. Mikä tietysti on varsin mahtava juttu, koska itse en usko mihinkään kitukuureihin. Haluan syödä, olla terve ja jaksaa, ja kitukuurilla ei vaan tule riittävästi energiaa että nuo kaikki kolme toteutuisivat. Tasapainoinen, ei mikään hurjan paljon hiilareita rajoittava, mutta kuitenkin selvästi matalemmille hiilareille kallistuva, ihan kuten salaa toivoinkin, ja meikäläisen ultimate herkku, avokado ujutettu mukaan. Ihan parhautta se. Salaattia ja kasviksia pitäisi syödä joka aterialla niin paljon että nälkä varmana lähtee, siis kaiken muun listatun lisäksi. Pitänee suunnata ruokakauppaan...
Kaiken kaikkiaan vaikuttaa erittäin hyvältä, ja nyt kun kokeilen miten se sujuu niin sitten voidaan viilata sitä suuntaan tai toiseen mahdollisuuksien mukaan. Jee!
Muitakin painonhallintaa edistäviä muutoksia on elämässä edessä. Kyllästyin vihdoin tähän byrokratiaviidakkoon ja päätin mennä opiskelemaan. Olen jo valmiiksi persaukinen joten 5 kk teho-opintopätkä ei meidän tuloja juuri enää huonommiksi voi saada. Ja saanpahan opiskella aihetta joka on minulle tärkeä ja josta olen oikeasti todella kiinnostunut. Minut valittiin opiskelijaksi fysioterapian, hieronnan ja liikunnan linjalle. Odotan kauhun sekaisella innolla, koulu alkaa keskiviikkona. Opinnot sisältävät hieronnan perusteiden lisäksi anatomiaa, ravitsemustiedettä, ensiapukurssin jne. Käydään läpi eri lajeja sekä niiden ohjausta, joten liikuntaakin tulen saamaan mukavasti! Täysillä aion heittäytyä mukaan ja imeä jokaisen tiedonmurusen itseeni tulevaisuuden varalta. Toivonmukaan kun toukokuun lopulla saan todistukseni, olen terveempi, hoikempi ja valmis kohtaamaan uusia haasteita.
sunnuntai 4. tammikuuta 2015
Ruokapäiväkirjaa
Olen nyt onnistunut melko hyvin pitämään päiväkirjaa syömisistäni muutaman päivän ajan. Välillä se edelleen nolottaa ja välillä meinaa unohtua, mutta so far so Food! Heh, kirjoitan tätä kännyllä ja tämä päätti korjata sanan hyvä sanalla ruoka. Mutta annan olla, sehän sopii hyvin!
Olen juonut vettä taas enemmän ja väkisinkin tulee syötyä siivommin kun kirjaa ylös mitä syö. Vaikka vielä ei edes saisi kaloreita miettiä. Ja tänään huomasin sen olossa, oli energisenä mukava herätä.
Muutama päivä vielä ja annan päiväkirjan eteenpäin ja sit kohta saan ohjeet joita noudattaa. Sit vaan syön niin kuin ohjeet kertoo enkä voi epäonnistua ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)