Moni äiti laihduttaa. Ihan toki niitä vauvakiloja, mutta oma "vauvani" täyttää kohta viisi, en voi enää itse käyttää sitä tekosyytä. Luulen etten ole ainoa. Kun ylipaino yleistyy ja paineet laihtua lisääntyvät, on varmaan lähes jokainen normaalipainon ylärajoilla tai sen yli oleva joskus yrittänyt laihduttaa, osa onneksi ihan onnistunutkin. Pointsit heille, ovat älynneet että muutoksen pitää olla pysyvä.
Mutta moniko äiti tulee ajatelleeksi sitä, millaisen kuvan antaa lapsilleen? Itse olen koittanut olla laihdutukseni suhteen mahdollisimman rehellinen. Ollaan lasten kanssa juteltu siitä paljonkin, heitä se kiinnostaa kovin kun en syö herkkuja tai en paista lettuja. Terveellinen ravinto ja liikunta on pitkälti sellaisia juttuja jotka lapset oppivat vanhemmiltaan, joten jokaisen vanhemman kannattaisi asialle ajatus jos toinenkin suoda. Ollaan juteltu siitä kuka oikeastaan on lihava, ja siitä miten laihoja tytöt teeveessä ovat, piirretyistä lähtien. Olen halunnut selvittää heille ettei se ole normaalia. Olen halunnut välittää sellaisia tunteita, että ihminen voi olla täysin onnellinen ja tyytyväinen itseensä vaikka on pyöreä. Ja kuitenkin samalla laihdutan. Siinäpä dilemmaa kerrakseen.
En halua lasteni kuvittelevan että lihava ihminen olisi jotenkin huonompi kuin hoikka. Se oli ensimmäinen murheeni, silloin yli satakiloisena. Koitin aina puhua positiivisesti itsestäni ja kertoa lapsille että meitä ihmisiä on monen muotoisia, olemme kaikki erilaisia ja että erilaisuus on rikkaus. En halua että lapseni määrittelevät myöskään itseään painonsa perusteella tulevaisuudessakaan, vaikka tietenkään minä yksin en pysty muuttamaan sitä miten yhteikunnassa suhtaudutaan ylipainoon. Mutta en myöskään halua lasteni lihovan, sillä karu tosiasia on että tässä yhteiskunnassa jossa elämme, ei lihavan lapsen elämä ole ruusuilla tanssimista. Terveysvaikutuksista nyt puhumattakaan. Otan vastuuni vanhempana vakavasti, minä ensisijaisesti päätän mitä lapseni syövät, sillä heillä ei ole viikkorahoja tms joilla voisivat herkkuja itse ostaa. Ja minun lapseni eivät syö ravintoköyhää runsassokerista ruokaa, koska en osta sitä kotiin.
Mutten myöskään halua että laihduttamiseni heijastuu lapsiini siten että he alkavat ihannoida hoikkuutta. Olen sanonut painokkaasti että lapsien ei tarvi laihduttaa, ja että kun syö oikeaa ruokaa ja liikkuu niin asiaa ei tarvi edes miettiä. Kehun heitä ja koitan keskittyä siihen millaisia he ovat, en siihen miltä he näyttävät. Ja kuitenkin kertoa heille aina että he ovat kauniita ja ihania. Juuri sellaisina kuin ovat. Kun itse alkaa vihdoin olla sovussa sen kanssa että ylipaino on vain asia josta pääsee eroon oikeilla eväillä, niin on helpottunut myös se ettei lapsistaan murehdi niin paljoa. Jos on itsellä terve asenne liikuntaan ja ravintoon, niin on melko todennäköistä että sen myös siirtää lapsilleen.
Poikani on aina helposti pyöristynyt ja varsinkin kyläillessään mummoloissa, missä herkkuja on melko paljon tarjolla. Yhdessä vaiheessa alkoi olla jo selvästi huonompi kuntoinen ja pyöreämpi kuin ikätoverit, ja huolehdin jo että joudunko aivan ottamaan asian puheeksi. Sitä en halunnut tehdä, koska muistan millaisen laihdutuskierteen se minulla laukaisi kun terveydenhoitaja vitosluokalla puhui ylipainosta. Nyt kuitenkin olen huomannut että hän on venynyt pituutta, ja paino ei ole noussut. Hän on selvästi hoikistunut ja paremmassa kunnossa. Olen siitä onnellinen, ja salaa taputan itseäni olkapäälle että olen onnistunut vaikuttamaan positiivisesti esiteinini elämään (arkiliikunta, salibandyharrastus, ravinto) ilman että olemme puhuneet siitä että hänellä vähän on liikaa painoa. Nyt hän on juuri sopiva, ei liian laiha, ei liian lihava.
Äitinä ei voi murehtia vain omaa painonaan. Pitää miettiä sitä millaisen kuvan ja eväät antaa lapsilleen tulevaisuutta varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti