Olen muuttunut todella paljon siitä millainen olin vielä juhannuksena 2013. Olen 18 kiloa kevyempi, asun eri paikkakunnalla, seurustelen aivan erilaisen ihmisen kanssa... Mutta suurin muutos on tapahtunut ajatusmaailmassa. Ei sitä tietenkään silloin tunnustanut kenellekään, vähiten itselleen, mutta nyt, jälkiviisaana, voin sanoa että lihoin niihin kiloihin mukavuudenhalun takia. Enkä tarkoita vain ruokaa tai liikkumattomuutta, vaan myös isompia, syvempiä asioita.
Olen nuoresta asti tehnyt sitä mikä on helppoa. Harrastin lapsesta asti lukemista koska se oli helppoa. Kirjoja sai kirjastoautosta ja se ei vaatinut rahaa eikä kuskaamista joten en joutunut vaatimaan vanhemmiltani mitään. Sitten harrastin ratsastusta koska se oli helppoa, isosiskon siivellä tallille, ja koska olin kohtuu lahjakas en joutunut haastamaan itseäni. Mutten myöskään vaatinut päästä tallille säännöllisesti tai useammin, koska se olisi jälleen vaatinut rahaa ja kuskaamista. Sitten harrastin kävelylenkkejä koiran kanssa, taas koska se oli helppoa eikä vaatinut rahaa eikä kuskaamista.
Menin lukioon koska se oli helppoa. Olisin oikeasti halunnut ypäjälle hevostenhoijaksi lukemaan, tai kakkosvaihtoehtona ammattikouluun lukemaan parturikampaajaksi, mutta äiti vastusti kotoa muuttoani, joten en lähtenyt tappelemaan, vaan menin kotipaikkakunnan lukioon. Tai tappelemaan, oikeastaan en edes sitten puhunut asiasta enempää. Annoin olla. Söin sitä mitä tarjottiin kotona tai koulussa. Tein kesätöinä ripari-isosen töitä koska sinne oli helppoa päästä ja työ sopi minulle, ja tuntui siten helpolta ja mukavalta. Juurikaan siinä ei kyllä tienannut.
Ylioppilaskirjoituksista läpi pääseminen hälläväliä asenteella ei ollutkaan helppoa, joten valmistumiseni venyi. Kirjoitin silti kohtuullisen hyvät paperit, lukematta. Aloin seurustella ensimmäisen aviomieheni kanssa koska se oli helppoa, ja menimme naimisiin koska se oli helpompaa kuin olla menemättä. Opiskelin merkonomiksi koska kouluun oli helppoa päästä. Sain pojan koska tulin helposti raskaaksi. Erosin koska elämä ei sen miehen kanssa ollutkaan helppoa ja kivaa (no kärjistän nyt aika raskaasti, enkä tosiaankaan kadu eroa, mutta noin periaatteessa). Muutin lähemmäs äitiäni koska se oli helppoa. Ensimmäinen asia jonka tein vaikka se ei ollut kovin helppoa, oli haku ammattikorkeakouluun. Hain lukemaan sosionomiksi koska se ihan todella kiinnosti. Tapasin seuraavan aviomieheni jonka kanssa olin 8 vuotta. Sain kaksi lasta. Tein asioita puolivillaisesti ja vähän sinnepäin ja kaikki jäi kesken, oli kyseessä sitten harrastus, opinnot tai työt. Hetken tein sitä mitä todella halusin, pidin tallia, opiskelin hevoshierojaksi ja hoisin lapsia siinä sivussa kotona. Mutta sitten tuli avioero ja rahat oli miinuksella, joten siihen päättyi se elämä. Sekään ei enää ollut helppoa. Olisin voinut taistella pitääkseni sen unelman. Mutta annoin sen mennä.
Ainoa pysyvä asia elämässäni on lapset. Ja pitkään hevosharrastus, joka kuitenkin päättyi rahan puutteeseen.
Ja sitten tajusin painavani 103 kiloa. Ja olevani miehen kanssa joka suorastaan halusi minun painavan vieläkin enemmän. Ja päätin että ei kiitos. Vieläkin laskettelin vähän siitä mistä oli helppoa mennä, kunnes tapasin Jarnon. Ja sitten Jarno tappoi itsensä. Siihen loppui sitten se elämän helppous. Se on muuttanut mua paljon, tai ei niinkään se että löysin hänet hirressä, vaan se miten olen asiaa käsitellyt, ja miten eritavoin koen elämän nykyään.
On pakko irrota mukavuusalueelta, jos tahtoo elämäänsä muutoksia. Jos haluaa ettei elämä jatku samanlaisena kuin ennen, on tehtävä jotain eritavalla kuin ennen. On syötävä ja liikuttava eritavoin, mutta sen oivaltaminen on paljon syvemmällä tasolla. On ymmärrettävä itseään, ja kannnustettava tekemään asiat erilailla. Ei saa pelätä epäonnistumista niin paljon ettei edes yritä tavoitella sitä mitä oikeasti haluaa. On lakattava häpeämästä. Jos haluaa olla aktiivinen ja terve, hoikka ihminen, on alettava käyttäytyä kuin aktiivinen, terve ja hoikka ihminen. On unohdettava sittenkun-ajattelu. On elettävä hetkessä. On uskallettava haaveilla, ja tähdättävä korkealle, enkä puhu nyt mistään painotavoitteista, vaan isommista, elämään liittyvistä tavoitteista. On uskallettava tehdä töitä sen eteen mitä haluaa, ja uskottava että se on mahdollista saavuttaa. Siten ympäröi itsensä ihmisillä ja asoilla jotka auttavat elämänmuutoksessa, sen sijaan että pysyisi niissä olosuhteissa jotka aiemmin ovat johtaneet passiivisuuteen ja epäonnistumiseen.
Olen vihdoin alkanut haaveilla ja haastaa itseäni. On vielä pitkä matka siihen että teen sen kunnolla, mutta olen matkalla. Olen opiskelemassa alaa joka ei todellakaan ole helppoa (ei opinnot sisällöltään, eikä niiden toteuttaminen tällä budjetilla) minulla on tavoitteita joihin ei ole helppoa päästä, mutta joihin uskon, ja minulla on haaveita ja unelmia jotka liittyvät tulevaisuuteen, ja jopa uskon että voin saavuttaa ne. Muutos on aika huima. Sen tuntee. Ja varmasti myös näkee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti