Tänään on ollut mukavan reipastahtinen päivä. Työhaastatteluun mennessä olin onneksi vielä ihan aikataulussa, jopa vähän ajoissa, mikä olikin ihan hyvä koska minua ennen oleva hakija olikin sitten tehnyt oharit. Ilmeisesti työ ei sitten häntä kiinnostanut likikään niin paljon kuin minua. Sormet ja varpaatkin ristiin että tärppäisi, olisi kyllä ihan minulle sopiva työ, työajat ja työtunnit. Mutta katsotaan oliko pomolle tarjolla parempia hakijoita, vai saako meikä pestin. Tämän viikon loppuun mennessä lupasi ilmoitella..
Sitten saikin mennä tukka putkella tapaamisesta toiseen, jutella mielenkiintoisista asioista ja saada hienoja ideoita. Päässä pyörii kaikkea mitä pitää tarkastaa ja kirjata ylös ja suunitella, aika paljon on paperihommia tiedossa. Aika vaan käy vähiin kun torstaina lähdetään tyttärien kanssa pohjanmaalla käymään, mutta jospa vaikka ottaisi sinne läppärin mukaan... katsotaan ehdinkö tekemään kaiken ennen lähtöä, sitten voisi mummolassa vaan lomailla.
FODMAP ruokavalioon olen tutustunut viimeaikoina ammattillisessa mielessä, ja mitä enemmän siitä lukee sitä selvemmäksi käy että parikin tuttua voisi kovasti siitä hyötyä. Pitää tutkia asiaa vielä vähän lisää, aiheesta löytyy valtavasti tietoa niin suomeksi kuin englanniksi. Voisi kenties kirjoitella siitä aiheesta ihan oman tekstinsä, mutta tutustun siihen vielä ennen sitä vähän syvällisemmin.
Tapaamisien jälkeen pääsin kotiin puoli kahdeksan aikaan, ja kirjoittelin tärkeimmät muistettavat ylös, ja sitten aloin tekemään leipää. Ollaan nyt aika pitkälti koko tämä aika kun ollaan Raisiossa asuttu tehty leivät itse, minä hoidan vaalean ja Juha ruisleivän leipomisen. Sen lisäksi että itse leivottu tuore leipä on aivan äärettömän herkullista, se on myös halvempaa kuin ostaa kaupasta, ja lisäksi kun itse leipoo tietää varmuudella mitä leipä sisältää. Tulee vaan tuota tuoretta leipää ehkä sitten vähän liikaakin syötyä.. Varsinkin kun juoksutreenit on edelleen tauolla ja salillekaan en sitten enää tänään ennättänyt. Huoh. No, pitää ottaa rentoutumisen kannalta, saapa kroppa palautua rauhassa. Pitää vaan katsella syömisiä vähän tarkemmin kun kulutus on alhaisempaa.
Josko nyt pääsisi kohta ottamaan leivän uunista ja nukkumaan, huomenna alkaa sama lento heti aamusta :D
tiistai 28. heinäkuuta 2015
maanantai 27. heinäkuuta 2015
Kun omaa kokoa on vaikea hahmottaa
Se on jännä juttu ettei pää pysy mukana muutoksessa. Tiedän että kunto kasvaa, tiedän että olen pienempi, tiedän että minulla on enää 5 kiloa matkaa siihen että olen kevyempi kuin alkaessani odottaa ensimmäistä lastani yli 12 vuotta sitten. Ja tiedän että olen paremmassa kunnossa kuin olin silloin. Ja silti, silti hämmennyn vaatekaupassa, kun koko 42 on suuri.
Tänäaamuna katselin vaatehyllyäni ja pohdiskelin mitä laittaa päälle huomiseen työhaastatteluun. Totesin että ainoat sopivat vaatteet ovat urheiluvaatteita, ainoat hyväkuntoiset vaatteet ovat urheiluvaatteita tai pari juhlamekkoa. Kaikki muut vaatteet on joko kulahtaneita ja roskiin valmiita, tai liian suuria. No, kävin hoitamassa osapäiväduunin pois alta, otin tyttäret mukaan ja suuntasin ensin kirpputorille, ja sitten Myllyyn. Etsin siis arkisia, mutta siistimpiä housuja ja paitoja. Pari kutakin. Tai niin ajattelin. Kirpparilla törmäsin tietenkin juuri oikean kokoisiin ja värisiin converseihin, jotka maksoi 15 euroa. No pakkohan ne oli ostaa. Ja sitten oli toisetkin tennarit, jotka sopi ja maksoi pari euroa, joten nekin lähti mukaan. No entäs ne vaatteet? Löysin shortsit (ei ihan työhaastis kamaa) ja mustat legginssit, jotka nekin ehkä turhan rokit työhaastatteluun. Mutta ne oli niin halvat, pari euroa kumpainenkin, ja sopivat. Joten ne lähti mukaan. Myllyssä kierrettiin likkojen kanssa useampikin vaatekauppa. Alehyllystä nappasin kolmet farkut sovitettavaksi kokoa 42, ja ne oli kaikki suuria. Siis koko 42 on suuri. TÄH? No, oisin yhdet ostanut jos olisi ollut koko 40, mutta se tietenkin puuttui. Onneksi löysin pari M koon paitaa (siis mitä, olen kokoa M??) jotka oli oikein passeleita. Siinä vaiheessa likat alkoi olla sen verran levottomia, että totesin että saan luvan pärjätä niillä housuilla joita mulla on. Pesen ne tänään kuumassa ja kuivatan kuivausrummussa niin jospa ne on ok :D
Kotona syötiin ja levättiin hetki, ja sain tyttäret innostumaan valokuvaamisesta. Kamerakännyllä ei laatu päätä huimaa, mutta sain kuitenkin pari muutoskuvaa aikaan.
Tänäaamuna katselin vaatehyllyäni ja pohdiskelin mitä laittaa päälle huomiseen työhaastatteluun. Totesin että ainoat sopivat vaatteet ovat urheiluvaatteita, ainoat hyväkuntoiset vaatteet ovat urheiluvaatteita tai pari juhlamekkoa. Kaikki muut vaatteet on joko kulahtaneita ja roskiin valmiita, tai liian suuria. No, kävin hoitamassa osapäiväduunin pois alta, otin tyttäret mukaan ja suuntasin ensin kirpputorille, ja sitten Myllyyn. Etsin siis arkisia, mutta siistimpiä housuja ja paitoja. Pari kutakin. Tai niin ajattelin. Kirpparilla törmäsin tietenkin juuri oikean kokoisiin ja värisiin converseihin, jotka maksoi 15 euroa. No pakkohan ne oli ostaa. Ja sitten oli toisetkin tennarit, jotka sopi ja maksoi pari euroa, joten nekin lähti mukaan. No entäs ne vaatteet? Löysin shortsit (ei ihan työhaastis kamaa) ja mustat legginssit, jotka nekin ehkä turhan rokit työhaastatteluun. Mutta ne oli niin halvat, pari euroa kumpainenkin, ja sopivat. Joten ne lähti mukaan. Myllyssä kierrettiin likkojen kanssa useampikin vaatekauppa. Alehyllystä nappasin kolmet farkut sovitettavaksi kokoa 42, ja ne oli kaikki suuria. Siis koko 42 on suuri. TÄH? No, oisin yhdet ostanut jos olisi ollut koko 40, mutta se tietenkin puuttui. Onneksi löysin pari M koon paitaa (siis mitä, olen kokoa M??) jotka oli oikein passeleita. Siinä vaiheessa likat alkoi olla sen verran levottomia, että totesin että saan luvan pärjätä niillä housuilla joita mulla on. Pesen ne tänään kuumassa ja kuivatan kuivausrummussa niin jospa ne on ok :D
Kotona syötiin ja levättiin hetki, ja sain tyttäret innostumaan valokuvaamisesta. Kamerakännyllä ei laatu päätä huimaa, mutta sain kuitenkin pari muutoskuvaa aikaan.
 |
| Huppari on sama. Housut vasemmalla kokoa 46, oikealla kokoa 42. Ja koirakin on vaihtunut, oikean puolen kuvan koira on eläkkeellä ystävälläni. Kuvien välillä joku 25 kiloa suunnilleen. |
 |
| Vasemmalla olen lihavimmillani, n. 103 kiloa. Oikealla tänään, 77 kiloa. Koitin valkata samantyyppiset vaatteet, vaikka nuo vasemman kuvan vaatteet on heitetty pois jo aikaa sitten. Koira on sama, mutta kaljuversio uudessa kuvassa. |
10 kysymystä, eli kevennystä väliin.
Lueskelen säännöllisesti vain muutamaa blogia, mutta yksi sellainen on tämä blogi, jossa oli kaikille halukkaille 10 kysymyksen haaste. Itsekään en halua haastaa ketään, mutta totean samaten, tarttukoon ken tahtoo haasteeseen.
3. Millaisissa paikoissa mieluiten käyt ja kuinka usein ulkona syömässä?
4. Millaiset olisivat unelmiesi treffit?
6. Mitä haluaisit opettaa (tuleville) lapsillesi?
7. Kappale, jota olet viimeaikoina eniten kuunnellut
9. Eniten inhoamasi kotityö
10. Minkä elokuvan nimi kuvastaisi parhaiten elämääsi?
1. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?
Olen aina käsitellyt minua askarruttavia asioita kirjallisesti. Nuorena se oli se perinteinen päiväkirja, sittemmin blogi. Painonhallinta varsinkin on aihe jossa koen että minulle on valtavasti hyötyä siitä että kirjoittelen ajatuksiani ylös. Samalla blogi toimii vähän muistikirjana, tärkeimmät liikuntaan liittyvät jutut tulee kuitenkin yleensä kirjattua tänne jonnekin.
2. Miten aloitat aamusi?
Nousen ylös, laitan kahvin, pesen naaman, otan kahvia, käytän koiran pissalla, teen aamupalaa. Jos on lenkkiaamu niin sitten teen aamupalan ennen koiran käyttöä.
3. Millaisissa paikoissa mieluiten käyt ja kuinka usein ulkona syömässä?
Käyn itseasiassa valtavan harvoin ulkona syömässä. Viimeksi käytiin miehen kanssa Hiili nimisessä amerikkalaistyylisessä ravintolassa, oli kyllä valtavan hyvää. Seuraavaksi voisi ehkä käydä syömässä jotain tulista. Mutta kertoo varmaan riittävästi meidän ulkona syömisistä kun sanon että eka kerta oli tuo edellinen, ja suhdetta oli silloin takana jo n. 8 kk... Ja seuraavaa kertaa ei ole tiedossa :D
4. Millaiset olisivat unelmiesi treffit?
Voisi tuo rakas viedä minut vaikka kiipeilemään. Tai jotain muuta aktiivista ja vähän pelottavaa ja haastavaa :D Toinen vaihtoehto olisi sitten mennä vaikka ihan kahdestaan luontoon vaeltamaan. Ei muuta kuin me kaksi ja retkieväät, teltta ja luonto.
5. Mitä ominaisuuksia pidät tärkeänä ystävässä?
Mun ystävällä on pakko olla sellainen tietynlainen kärsivällisyys, ettei ota nokkiinsa jos en soittele joka päivä tai edes joka viikko (tai joka kuu). Olen siis kammottavan huono pitämään yhteyttä. Facessa enemmän tulee juteltua, mutta puhelin ei ole kovassa käytössä. Ystäväni on mulle kyllä rakkaita, ja heitä on aina ihana nähdä kun se vaan onnistuu. Mutta enää ei ole sellaista "käydään kahvittelemassa" aikaa kuin vaikka vielä pari vuotta sitten oli. Sen lisäksi pääseekin pitkälle sillä että on aito ja rehellinen.
6. Mitä haluaisit opettaa (tuleville) lapsillesi?
Mä toivon että lapseni (ja lapsipuoleni) oppivat että liikunta on osa elämää, ruokaa syödään nälkään, herkut kuuluu juhliin ja että he on hyviä ja ihania ja kykeneviä yksilöitä juuri sellaisina kuin he ovat.
7. Kappale, jota olet viimeaikoina eniten kuunnellut
Jaa... Joku mun juoksu-playlist kappale varmaan. Kuuntelen pääasiassa radiota ja sitä mitä sieltä sitten sattuu tulemaan. Päässä on soinut tänään Sitkeä sydän (en edes tiedä onko biisin nimi tuo, mutta siinä siis lauletaan että sinulla on sitkeä sydän joka lyö).
8. Kenen kanssa jäisit mieluiten ja vähiten mieluiten jumiin hissiin?
Mieluiten Juhan. Se ei panikoi ja on hyvää seuraa. Vähiten mieluiten siskon, se pelkää muutenkin hissejä, voin vaan kuvitella miten se pelkäisi jos se jumittuisi. (niin tai sit SUB kanavan rasittava Kristoffer. En tiedä mikä siinä miehessä on, mutta mua vaan ärsyttää suunnattomasti sen ääni ja tapa puhua, vaikka voihan se olla vapaalla ja ruudusta poissa ihan mukava tyyppi.)
9. Eniten inhoamasi kotityö
Kissan hiekkalaatikon siivous. Siksi se onkin delegoitu lapsille...
10. Minkä elokuvan nimi kuvastaisi parhaiten elämääsi?
Tämä onkin hankala. Ööö... Hmm. Eihän tähän nyt voi keksiä mitään oikeasti hyvää. Tyttö sinä olet tähti xD :D :D
Ja 10 kysymystä minulta kaikille kiinnostuneille:
1. jos voisit olla mikä eläin tahansa, mikä olisit?
2. jos saisit valita / joutuisit valitsemaan syötkö koko lopun elämäsi suklaata vai jäätelöä, lihomatta ja sairastumatta, kumpaa söisit?
3. paras lapsuusmuistosi?
4. mottosi elämässä?
5. suurin saavutuksesi?
6. noloin hetkesi jonka kehtaat kertoa?
7. mitä haluaisit että sinusta muistetaan kun olet kuollut?
8. jos olisit laulu, mikä laulu olisit?
9. elämäsi ihanin jälkiruoka?
10. oletko koskaan nauranut niin että tulee pissat housuun? :D
perjantai 24. heinäkuuta 2015
UKKn kävelytesti
Teimme koulussa alkukeväästä UKKn kävelytestin. Silloin sain kuntoindeksiksi 75 mikä tarkoitti keskimääräistä matalampaa kuntoa. 2 km mahdollisimman nopean kävelyn jälkeen sykkeeni huiteli merkintöjeni mukaan 158:ssa.
Nykyään saan jo juosta aika vauhdilla että saan sykkeen nousemaan 158:n. Tänään tein itselleni saman testin, tosin koiran kanssa ja vähän vaihtelevammassa maastossa. Sain kuntoindeksiksi 99 mikä osuu jo kohtaan fyysinen kunto keskimääräinen. Syke 2 km jälkeen 98.
Mukavaa kun kunto kohoaa. Nyt tosin vähän kärsin testaamisesta, akillesjänne tykyttää jääpussin alla. Mutta se tykyttelee iltaisin muutenkin.
torstai 23. heinäkuuta 2015
Rakeiset muutoskuvat
Tuttuun tapaan muutoskuvat itsestä, siis nämä kokovartalosellaiset, on toteutettu läppärin kameran avulla. Ovat siis yhtä epäselviä ja epätarkkoja kuin aikaisemmatkin, siitä pahoittelut. Pyrin saamaan lähiaikoina parempilaatuisia kuvia joissa ylläni on samat tai samankaltaiset vaatteet kuin vanhoissa kuvissa, uskon että ne ovat melko valaisevia. Kokeilin nimittäin tänään vanhoja farkkujani, ja niihin mahtuisi varmaan yksi lapsista kanssani...
Mutta tässä näitä luvattuja muutoskuvia. Näissä näkyy hyvin myös tuo alavatsan ongelma-alue... Mutta enää ei sekään minua niin häiritse, alan oikeasti oppia olemaan sinut itseni kanssa. Kuvien välillä siis 17 kilon pudotus, sillä minulla ei ole tälläisiä vertailukuvia siitä kaikkein pahimmasta tilanteesta.
Mutta tässä näitä luvattuja muutoskuvia. Näissä näkyy hyvin myös tuo alavatsan ongelma-alue... Mutta enää ei sekään minua niin häiritse, alan oikeasti oppia olemaan sinut itseni kanssa. Kuvien välillä siis 17 kilon pudotus, sillä minulla ei ole tälläisiä vertailukuvia siitä kaikkein pahimmasta tilanteesta.
 |
| takaa näkee että mulla on nykyään vyötärö! Bebaa tosin pitää alkaa reenaamaan pyöreämmäksi ;) |
 |
| Ja tässä se mun murheenkryynini. Mutta onhan tuo nyt jo aikas hurjasti pienempi. |
 |
| sivulta |
 |
| ja kasvokuva. |
Mittamuutokset ja juoksutreenit tauolle
Olen jo pidempään ajatellut että pitäisi ottaa uudet muutoskuvat itsestä, varsinkin nyt kun paino on pudonnut n. 26 kiloa, olen turvallisesti seiskalla alkavissa luvuissa ja BMI on alle 30. Kuvia en vielä tähän postaukseen saanut, vaatii aikaa ja oikean mielentilan alkaa niitä ottamaan ja alkuviikko on mennyt aika vauhdilla ohi. Mutta mittanauhan ostin tuossa (koska kaikki kolme vanhaa mittaa on mystisesti kadonneet) ja tänä aamuna sitten katsoin mikä on tilanne. Mitään ihmeempiä toki ei ole edellisiin mittauksiin verrattuna tapahtunut, enkä odottanutkaan, koska minulla tämä tahti on niin maltillinen, ja voimaharjoittelua ei ole tapahtunut joten kroppakaan ei ole ihmeemmin muotoutunut.
Mutta sitten kun vertaillaankin alkumittoihin, niin tilanne onkin aivan toinen... Aloitusmitoista olen pienentynyt vyötäröltä 38 senttiä, lantiolta 26 senttiä, reidestä 11 senttiä ja pohjekin on kaventunut 4 senttiä. Toki jos olisin treenaillut nyt voimaa niin reisi olisi suurempi, mutta kestävyyskuntoilu on tehnyt sen että jalat on pienentyneet. Aika huimia määriä lopulta. Luulisi että sen itsekin huomaisi, mutta ikävän usein edelleen sitä ajattelee itseään isonatyttönä. Monen mielestä toki varmaan olenkin, kun normaalipainoon on edelleen matkaa ja vaatekokokin 42. Monelle tämä on se aloituskunto :D Mutta monen mielipiteet ei minua haittaa, itse olen matkaani tyytyväinen, tiedän mistä olen tullut ja mihin menossa, mistä pidän ja mitä haluan. Jos se monen mielipiteestä eroaa, niin ei se haittaa. Mielipiteitä riittää.
Vyötärönympärys on nyt tasan 80 senttiä. Vielä on rasvaa nahan alla ja varaa kutistaa, tosin mittauskohta minulla ei ole se ongelmakohta, vaan alavatsa on se mihin mulla rasva kertyy. Lantio sen sijaan on nyt vakiinnuttanut 102 senttiä lukemikseen, siitä saisi reippaasti karista vielä... Mutta ajallaan.
Juoksutreenit on tämän viikon tauolla, ja se syö naista. Suunnattomasti. Mutta nyt tuo akillesjänne vaivaa sen verran paljon että pakko lepuuttaa, ettei lopu treenit paljon pidemmäksi aikaa. Sen sijaan että juoksisin, ajattelin käydä tutustumassa uuteen saliini. Ehkä myös jotain sisäpyöräilyä voisi harrastella juoksua korvaavana...
keskiviikko 22. heinäkuuta 2015
Kesä on kesä vaikka ei aurinko paistaisikaan
Avopuoliso oli kovasti tilaillut helteitä tälle viikolle, kun hänellä on loma. Vaan toisi kävi, helteitä ei sen yhden jakson jälkeen ole näkynyt. Minua itseäni vähän naurattaa ihmisten RIP kesä päivitykset facebookissa, mihinkäs se kesä ja kesäloma tästä muka katoaa, vaikka vähän vettä satelisikin. Muutenkin helle on aivan yliarvostettua, 22 astetta alkaa olla ihan maksimi missä voi vielä elää ja olla. Tälläinen sateisempi kesä käy mulle oikein hyvin.
Eilen vietettiin oikein mukava kesäinen lomapäivä reissun päällä, mustikkapiirakkaa ja mansikkakermakakkua kahvilla ja ihanaa kesäistä jauhelihakeittoa päivälliseksi. Välissä vähän koiran kanssa kävelyä ja maisemien ihailua, sekä rauhallista illan istumista. Se on kiva tunne kun joskus voi vaan huokasta ja todeta ettei ole kiire minnekään.
Sain myös kokeilla ampumista, sekin oli aika kivaa hommaa, osuin jopa maalitauluun. Alkuun kyllä vähän hirvitti, mutta sen verran maalta olen että tiedän ettei tuommoisella aseella ja panoksilla kovin isoa jälkeä saisi kenenkään nahkaan, niin uskalsin sitten reippaasti kokeilla. Olen vahvasti sitä mieltä että kaikkea pitää uskaltaa kokeilla. Ehkä nyt kaikkista hurjimmat jutut voi jättää sellaisille joita ne todella kiinnostaa, mutta itseään pitää haastaa ja tehdä asioita joihin ei ole ihan varma pystyvänsä. Silloin tulee niitä parhaita onnistumisenkokemuksia. Entinen minä ajatteli usein, todella usein, etten pysty. En osaa, en voi, olen liian lihava, olen liian vanha, olen liian huonossa kunnossa... Tekosyyt oli loputtomat. Nykyinen minä ajattelee että pirkule minäpä testaan, sittenhän sen näkee miten käy.
Aamulla ennen reissuun lähtöä kävin tekemässä päivän juoksutreenit. Jostain syystä nyt ei oikein meinanut sujua. En tiedä miksi, mutta tahti oli hidas alusta alkaen. Sain tehtyä rullailut, mutta sitten alkoi kantapää vaivaamaan niin että lopulta päädyin kävelemään kilometrin verran mitä kotiin vielä oli matkaa. Kylmäystä jalalle kantapäästä akillesjänteen kautta polveen ja lopulta vielä etureiden lihaksille ja lonkallekin, koko jalan hoito ja rentouttelu tuntui auttavan. Pitää nyt seurailla vähän tarkemmin tuota jalkaa, se on se meikäläisen heikompi jalka, joten tuli ostettua salikortti varmasti aika kreivin aikaan.. Lisääntyneet treenit varmasti pistävät kropan tiukille, kun tuota ylimääräistä painoakin on vielä jäljellä.
Nyt nautiskelen aamupalan loppuun, hörpiskelen kahvini, ja valmistaudun kiireiseen päivään. Jahka koiran saa lenkitettyä niin edessä on PT hommia sekä sitten illalla avustajan duunit, joten päivä voi venähtää. Mutta kun syö hyvin, jaksaa hyvin!
Eilen vietettiin oikein mukava kesäinen lomapäivä reissun päällä, mustikkapiirakkaa ja mansikkakermakakkua kahvilla ja ihanaa kesäistä jauhelihakeittoa päivälliseksi. Välissä vähän koiran kanssa kävelyä ja maisemien ihailua, sekä rauhallista illan istumista. Se on kiva tunne kun joskus voi vaan huokasta ja todeta ettei ole kiire minnekään.
 |
| 26 kiloa pudotettu, viidestä kymmeneen kiloa edessä |
Sain myös kokeilla ampumista, sekin oli aika kivaa hommaa, osuin jopa maalitauluun. Alkuun kyllä vähän hirvitti, mutta sen verran maalta olen että tiedän ettei tuommoisella aseella ja panoksilla kovin isoa jälkeä saisi kenenkään nahkaan, niin uskalsin sitten reippaasti kokeilla. Olen vahvasti sitä mieltä että kaikkea pitää uskaltaa kokeilla. Ehkä nyt kaikkista hurjimmat jutut voi jättää sellaisille joita ne todella kiinnostaa, mutta itseään pitää haastaa ja tehdä asioita joihin ei ole ihan varma pystyvänsä. Silloin tulee niitä parhaita onnistumisenkokemuksia. Entinen minä ajatteli usein, todella usein, etten pysty. En osaa, en voi, olen liian lihava, olen liian vanha, olen liian huonossa kunnossa... Tekosyyt oli loputtomat. Nykyinen minä ajattelee että pirkule minäpä testaan, sittenhän sen näkee miten käy.
Aamulla ennen reissuun lähtöä kävin tekemässä päivän juoksutreenit. Jostain syystä nyt ei oikein meinanut sujua. En tiedä miksi, mutta tahti oli hidas alusta alkaen. Sain tehtyä rullailut, mutta sitten alkoi kantapää vaivaamaan niin että lopulta päädyin kävelemään kilometrin verran mitä kotiin vielä oli matkaa. Kylmäystä jalalle kantapäästä akillesjänteen kautta polveen ja lopulta vielä etureiden lihaksille ja lonkallekin, koko jalan hoito ja rentouttelu tuntui auttavan. Pitää nyt seurailla vähän tarkemmin tuota jalkaa, se on se meikäläisen heikompi jalka, joten tuli ostettua salikortti varmasti aika kreivin aikaan.. Lisääntyneet treenit varmasti pistävät kropan tiukille, kun tuota ylimääräistä painoakin on vielä jäljellä.
Nyt nautiskelen aamupalan loppuun, hörpiskelen kahvini, ja valmistaudun kiireiseen päivään. Jahka koiran saa lenkitettyä niin edessä on PT hommia sekä sitten illalla avustajan duunit, joten päivä voi venähtää. Mutta kun syö hyvin, jaksaa hyvin!
sunnuntai 19. heinäkuuta 2015
Edistymistä ja stressinpurkua
Eilen vietettiin miehen kanssa vapaailtaa. Käytiin kävelyllä ja ajelulla. Ajeltiin Röölään kahville ja nautiskeltiin sateisista maisemista. Koiran kävelytyksen jälkeen löhöttiin sohvalla ja juotiin kaljaa, syötiin ribsejä ja jälkkäriksi karkkia. Super romanttiset kalsarikännit ja terveellisyys aika kaukana :D
Mutta sitä mun pää kyl varmaan tarvikin, koska oli taas jotenkin vaikeaa ja tylsää syödä oikein. Tänään onkin ollut aivan toinen asenne, on taas kivaa syödä puhdasta ruokaa.
Kahvilla Röölässä.
Juoksutreenit rullaa mukavasti, tänään tunnin lenkki oli 8 km ja se tuntui sopivan kevyeltä. Tuli hiki ja tuli vähä väsykin mutta olisi ollut kohtuu helppoa lisätä vauhtia. On tosi kiva huomata edistymistä näin nopeasti, vasta pari viikkoa suunnitelmallista treeniä takana ja keskinopeudet on jo kiivenneet reilusti ylöspäin. Voin olla tyytyväinen siihen että olen tehnyt pohjatyön hyvin, koska muuten ei edistyminen olisi näin helppoa. Olen ihan aikataulussa tavoitteisiini nähden.
Ostin tänään myös vihdoin kortin salille, joten pääsen sinnekin lihaksiani kiusaamaan. Olen nyt niin hurahtanut juoksuun, että salitreenitkin tulevat olemaan juoksua tukevia.
lauantai 18. heinäkuuta 2015
Lasten kanssa retkeilemässä
Tänään käytiin miehen ja parin kotona olevan tenavan kanssa retkeilemässä. Käytiin katsomassa Kuusiston linnanraunioita, ja kauniin luonnon lisäksi lapset tykkäsi valtavan paljon raunioiden tutkimisesta. Tosi mukava paikka lasten kanssa kiertää, koska päsee raunioihin sisään, eikä joudu vain katselemaan kaukaa. Maisemat oli mahtavat ja ilmakin suosi, vesisade alkoi vasta kun päästiin kotiin.
Muuten on ollut kiirettä töiden kanssa, nautin niin siitä kun pääsen tekemään taas PTn hommia, kyllä tämä niin omalta vain tuntuu, että ihmettelen miten en jo aiemmin ole tätä hoksannut. Mutta toisaalta, lihava minä ajatteli vain etten voi. En pysty. Onneksi se itseään sättivä minä on jo melko hyvin hiljennetty, ja voin nauttia siitä mitä teen.
Huomenna omissa treeneissä tunnin kevyt lenkki tiedossa, tänään nautiskellaan miehen kanssa laatuajasta kahdestaan, kaikki kuusi lasta ovat reissussa. Mitä harvinaista luksusta!
Muuten on ollut kiirettä töiden kanssa, nautin niin siitä kun pääsen tekemään taas PTn hommia, kyllä tämä niin omalta vain tuntuu, että ihmettelen miten en jo aiemmin ole tätä hoksannut. Mutta toisaalta, lihava minä ajatteli vain etten voi. En pysty. Onneksi se itseään sättivä minä on jo melko hyvin hiljennetty, ja voin nauttia siitä mitä teen.
Huomenna omissa treeneissä tunnin kevyt lenkki tiedossa, tänään nautiskellaan miehen kanssa laatuajasta kahdestaan, kaikki kuusi lasta ovat reissussa. Mitä harvinaista luksusta!
torstai 16. heinäkuuta 2015
Ihanan kamalat mäkitreenit ja kokeellinen coopperi
Edellisen kerran juoksin coopperin huhtikuun 20. päivä. Silloin tulos oli 1750 metriä ja olin sen jälkeen ihan finaalissa. Makasin radalla varmaan kymmenen minuuttia ennenkuin pääsin edes ylös.
Olen tässä pohdiskellut koska olisi aikaa juosta se uudelleen, katsoa mikä tilanne on nyt. Juoksutreenit on mitkä on ja olen koittanut pähkäillä minkä niistä voisi yhdistää coopperiin. No, tein sen sitten tänään, tosin vähän hetken mielijohteesta. Alla oli pyöräily urheilukeskukselle ja 8*30 s mäkivetoja 90 s palautuksilla, ja palautusta viimeisen vedon jälkeen semmoinen viitisen minuuttia mitä kesti kävellä radalle. Harmittavasti en aloittanut ihan riittävän kovalla vauhdilla, tulokseksi sain 1850m, eli vain 100 m enemmän kuin huhtikuussa ja edelleen 150 m vähemmän kuin tavoitteeni, mikä on arvosanan Hyvä alaraja ikäiselleni naiselle. Mutta, juostuani pystyin helposti jatkamaan palauttavalla hölkällä, kävelemään tovin, venyttelemään ja pyöräilemään kotiin. Joten jos olisin kiskonut itseni samalla lailla piippuun niin ehkä se 2000m olisi täyteen tullut...
Mäkitreenit on edelleen minulle ihan tuskaa. Tälläinen tasamaantaallaaja kun olen, niin hyydyn ylämäkeen ihan totaalisesti. Mutta sitä suuremmalla syyllä on valtavan hieno fiilisi kun ukkosen jyristessä ja pisaroiden kastellessa kasvot voi todeta että tein ne kaikki kahdeksan vetoa. Voittaja fiilis suorastaan! Ja lisää iloa tuottaa se, että niiden jälkeen jaksoin vielä juosta reilun 2 km (coopperi plus palauttelu) ja pyöräillä kotiin. Saa muuten aika lujaa veivata polkupyörällä jos meinaa saada sykkeen nousemaan. Aikaa reissuun meni pikkuisen vajaa puolitoista tuntia, ja kaloreita sykemittarin mukaan paloi 885 kcal. Että ei ollenkaan pöllömpi treenipäivä!
Olen tässä pohdiskellut koska olisi aikaa juosta se uudelleen, katsoa mikä tilanne on nyt. Juoksutreenit on mitkä on ja olen koittanut pähkäillä minkä niistä voisi yhdistää coopperiin. No, tein sen sitten tänään, tosin vähän hetken mielijohteesta. Alla oli pyöräily urheilukeskukselle ja 8*30 s mäkivetoja 90 s palautuksilla, ja palautusta viimeisen vedon jälkeen semmoinen viitisen minuuttia mitä kesti kävellä radalle. Harmittavasti en aloittanut ihan riittävän kovalla vauhdilla, tulokseksi sain 1850m, eli vain 100 m enemmän kuin huhtikuussa ja edelleen 150 m vähemmän kuin tavoitteeni, mikä on arvosanan Hyvä alaraja ikäiselleni naiselle. Mutta, juostuani pystyin helposti jatkamaan palauttavalla hölkällä, kävelemään tovin, venyttelemään ja pyöräilemään kotiin. Joten jos olisin kiskonut itseni samalla lailla piippuun niin ehkä se 2000m olisi täyteen tullut...
Mäkitreenit on edelleen minulle ihan tuskaa. Tälläinen tasamaantaallaaja kun olen, niin hyydyn ylämäkeen ihan totaalisesti. Mutta sitä suuremmalla syyllä on valtavan hieno fiilisi kun ukkosen jyristessä ja pisaroiden kastellessa kasvot voi todeta että tein ne kaikki kahdeksan vetoa. Voittaja fiilis suorastaan! Ja lisää iloa tuottaa se, että niiden jälkeen jaksoin vielä juosta reilun 2 km (coopperi plus palauttelu) ja pyöräillä kotiin. Saa muuten aika lujaa veivata polkupyörällä jos meinaa saada sykkeen nousemaan. Aikaa reissuun meni pikkuisen vajaa puolitoista tuntia, ja kaloreita sykemittarin mukaan paloi 885 kcal. Että ei ollenkaan pöllömpi treenipäivä!
 |
| fiilistelyä radalla ennen coopperia |
 |
| Tuli kuuma. Mutta onnistujan on helppo hymyillä, ja oli todella nautinnollista istua kuistilla kiikkustuolissa koira jaloissa treenejen jälkeen. |
tiistai 14. heinäkuuta 2015
Läheisten suhtautuminen elämäntapamuutokseen
Todella usein kuulee siitä että lähipiirin pitäisi olla kannustava ja mukana elämäntapamuutoksessa, jotta muutosta tekevä voisi onnistua. Ja toki siinä piilee totuuden siemen. On hyvin vaikeaa muuttaa elämäntapojaan, varsinkin jos niitä muuttaa paljon kerralla, jos muu perhe ei sitä tee. Kiusauksia on paljon enemmän, ja heikolla hetkellä kun tekee mieli luovuttaa koko homma ja kiskoa maha täyteen täytekakkua, on hyvin hankala arvostaa sitä muutosta jonka haluaa sisimmässään tehdä, jos kukaan muukaan ei tunnu sitä arvostavan.
Onkin hyvä jos juttelee puolison, lasten tai vanhempien, sisarusten tai ystävien kanssa siitä mitä aikoo tehdä ja miksi. Oikeasti juttelee, vaikka se tuntuisi miten nololta, pahalta tai ahdistavalta tunnustaa että on tyytymätön siihen tilaan jossa oma elämä on. Samalla voikin sitten esittää sen kysymyksen, jota monet välttelevät. Olisiko teidänkin aiheellista katsoa omia elämäntapojanne? Kuinka monessa perheessä vain toinen vanhemmista on ylipainoinen tai huonossa kunnossa? Kuin monesta pariskunnasta toinen vain syö epäterveellisesti? Se että toinen ei välttämättä liho, ei tarkoita etteikö tämäkin hyötyisi terveellisemmästä elämästä. Kuinka monessa perheessä myös lapset istuvat liikaa sisällä? Toki ketään ei voi saada näkemään valoa, niin sanotusti, jos heillä ei siihen todella halua ole. Mutta mikäli perhe saadaan mukaan edes yrittämään kokonaisvaltaista muutosta, ollaan jo voiton puolella.
Puoliso, vanhemmat, aikuiset ihmiset ovat se vaikein osuus. Heillä pitää olla oma halu osallistua muutokseen tervemmän elämän puolesta. Jos he eivät arvosta muuttujan tekemiä valintoja, eivät näe miksi puoliso tai lapsi haluaa muutoksen tehdä, on tiedossa ongelmia. Ei vain kiusausten muodossa, vaan muuttuvien arvojen muodossa. Itse koin voimakkaasti projektini keskivaiheilla, etten voisi seurustella ihmisen kanssa, jonka arvomaailma on niin erilainen kuin minulla. Että se oma terveys, ja oman rakkaan yritykset terveellisempään elämään kiinnostavat vain teorian tasolla, käytäntöön niitä ei sovelleta. Onnekseni törmäsin mieheen joka jakaa arvoni, ja voi kannustaa eteenpäin tasolla jota en olisi voinut kuvitellakaan.
Omat lapset onkin helpompi juttu. Moni varmaan pyörittelee päätään, ei voi olla, ei lasten ylipaino muuten olisi yleistyvä ongelma. Mutta kyllä se vaan on. Aikuinen päättää mitä kotiin ostetaan, aikuinen päättää mitä lapsi syö, ja mihin aikaan. Aikuinen on auktoriteetti jota lapsen on vaan toteltava. On varmasti vaikeaa katsoa peiliin, ja tunnustaa itselleen että oma lapsi on ylipainoinen ja passiivinen (kenties jopa sosiaalisesti kyvyttömämpi ja tarkkaavaisuuskin on kärsinyt) ja se on ihan oma vika. Muita on aina helpompi syyttää, puolisoa, yhteiskuntaa, koulua, milloin mitäkin. Mutta loppuviimeksi lapsen ruokailu ja liikunta on AINA vanhempien vastuulla. Jos lapsi käyttää viikkorahansa karkkiin, eikä vanhempi pysty sitä estämään, ei lapselle anneta viikkorahaa, tai annetaan niin vähän ettei sillä osteta kuin kohtuullisen kokoinen määrä karkkia. Kotiin ei osteta herkkuja ja limsaa. Lapsi ei todellakaan tarvitse saati kaipaa sitä määrää sokeria, mitä moni lapsi nykypäivänä syö. On jotenkin järkyttävää ajatella että monissa perheissä keksit, pullat ja sokeriset jälkiruoat, vanukkaat, murot ja jogurtit on täysin arkipäivää. Limut samaten. Miksi? Miksi ihmeessä? Vanhemman vastuulla on kasvattaa lapsestaan terve nuori ja aikuinen. Ruokavalio lienee siinä asiassa aivan avainasemassa.
Toki herkkuihin tottunut lapsi kapinoi. Mutta silloin on vanhemman vastuulla pysyä lujana. Selittää että tässä perheessä on nyt tälläiset säännöt, kertoa milloin on karkkipäivä ja sillä selvä. Ja mitä suuremman raivarin mukula saa, sitä varmempi vanhempi voi olla että tekee oikein. Addikti raivoaa kun huumetta ei ole saatavilla. Haluatko lapsesi olevan koukussa?
Myös muut ihmiset voivat myös tahallaan tai epähuomiossa koittaa sabotoida muutosta. Töissä tarjotaan pullaa, kylässä sanotaan että tottahan yhden voi ottaa jne. Mutta siitä päästäänkin sitten siihen minkä itse uskon olevan kaikkein tärkeintä.
Jos olet itse käynyt asian läpi mielessäsi, olet oikeasti pohtinut elämääsi, ja miksi haluat siihen ne muutokset joita pyrit tekemään, niin muiden mielipiteillä ei enää vaan ole väliä. Jos olet varma että todella haluat tehdä sen mitä olet tekemässä, pystyt siihen kyllä, huolimatta muiden asenteista. Lopulta kun kyse on kuitenkin vain ja ainoastaan sinusta itsestäsi. Kukaan muu ei voi sinun puolestasi muutosta tehdä, etkä sinä kenenkään muun puolesta. Jos perheesi ei arvosta sitä muutosta, se on toki heidän kannaltaan sääli, mutta sinä itse arvostat sitä ja itseäsi, ja se riittää.
Onkin hyvä jos juttelee puolison, lasten tai vanhempien, sisarusten tai ystävien kanssa siitä mitä aikoo tehdä ja miksi. Oikeasti juttelee, vaikka se tuntuisi miten nololta, pahalta tai ahdistavalta tunnustaa että on tyytymätön siihen tilaan jossa oma elämä on. Samalla voikin sitten esittää sen kysymyksen, jota monet välttelevät. Olisiko teidänkin aiheellista katsoa omia elämäntapojanne? Kuinka monessa perheessä vain toinen vanhemmista on ylipainoinen tai huonossa kunnossa? Kuin monesta pariskunnasta toinen vain syö epäterveellisesti? Se että toinen ei välttämättä liho, ei tarkoita etteikö tämäkin hyötyisi terveellisemmästä elämästä. Kuinka monessa perheessä myös lapset istuvat liikaa sisällä? Toki ketään ei voi saada näkemään valoa, niin sanotusti, jos heillä ei siihen todella halua ole. Mutta mikäli perhe saadaan mukaan edes yrittämään kokonaisvaltaista muutosta, ollaan jo voiton puolella.
Puoliso, vanhemmat, aikuiset ihmiset ovat se vaikein osuus. Heillä pitää olla oma halu osallistua muutokseen tervemmän elämän puolesta. Jos he eivät arvosta muuttujan tekemiä valintoja, eivät näe miksi puoliso tai lapsi haluaa muutoksen tehdä, on tiedossa ongelmia. Ei vain kiusausten muodossa, vaan muuttuvien arvojen muodossa. Itse koin voimakkaasti projektini keskivaiheilla, etten voisi seurustella ihmisen kanssa, jonka arvomaailma on niin erilainen kuin minulla. Että se oma terveys, ja oman rakkaan yritykset terveellisempään elämään kiinnostavat vain teorian tasolla, käytäntöön niitä ei sovelleta. Onnekseni törmäsin mieheen joka jakaa arvoni, ja voi kannustaa eteenpäin tasolla jota en olisi voinut kuvitellakaan.
Omat lapset onkin helpompi juttu. Moni varmaan pyörittelee päätään, ei voi olla, ei lasten ylipaino muuten olisi yleistyvä ongelma. Mutta kyllä se vaan on. Aikuinen päättää mitä kotiin ostetaan, aikuinen päättää mitä lapsi syö, ja mihin aikaan. Aikuinen on auktoriteetti jota lapsen on vaan toteltava. On varmasti vaikeaa katsoa peiliin, ja tunnustaa itselleen että oma lapsi on ylipainoinen ja passiivinen (kenties jopa sosiaalisesti kyvyttömämpi ja tarkkaavaisuuskin on kärsinyt) ja se on ihan oma vika. Muita on aina helpompi syyttää, puolisoa, yhteiskuntaa, koulua, milloin mitäkin. Mutta loppuviimeksi lapsen ruokailu ja liikunta on AINA vanhempien vastuulla. Jos lapsi käyttää viikkorahansa karkkiin, eikä vanhempi pysty sitä estämään, ei lapselle anneta viikkorahaa, tai annetaan niin vähän ettei sillä osteta kuin kohtuullisen kokoinen määrä karkkia. Kotiin ei osteta herkkuja ja limsaa. Lapsi ei todellakaan tarvitse saati kaipaa sitä määrää sokeria, mitä moni lapsi nykypäivänä syö. On jotenkin järkyttävää ajatella että monissa perheissä keksit, pullat ja sokeriset jälkiruoat, vanukkaat, murot ja jogurtit on täysin arkipäivää. Limut samaten. Miksi? Miksi ihmeessä? Vanhemman vastuulla on kasvattaa lapsestaan terve nuori ja aikuinen. Ruokavalio lienee siinä asiassa aivan avainasemassa.
Toki herkkuihin tottunut lapsi kapinoi. Mutta silloin on vanhemman vastuulla pysyä lujana. Selittää että tässä perheessä on nyt tälläiset säännöt, kertoa milloin on karkkipäivä ja sillä selvä. Ja mitä suuremman raivarin mukula saa, sitä varmempi vanhempi voi olla että tekee oikein. Addikti raivoaa kun huumetta ei ole saatavilla. Haluatko lapsesi olevan koukussa?
 |
| Kaikki kolme mukulaa meidän mukana metsäkävelyllä. Ei, ei kysytty haluatteko lähteä, vaan todettiin että nyt mennään. Ja kivaa tuntui olevan! |
Myös muut ihmiset voivat myös tahallaan tai epähuomiossa koittaa sabotoida muutosta. Töissä tarjotaan pullaa, kylässä sanotaan että tottahan yhden voi ottaa jne. Mutta siitä päästäänkin sitten siihen minkä itse uskon olevan kaikkein tärkeintä.
Jos olet itse käynyt asian läpi mielessäsi, olet oikeasti pohtinut elämääsi, ja miksi haluat siihen ne muutokset joita pyrit tekemään, niin muiden mielipiteillä ei enää vaan ole väliä. Jos olet varma että todella haluat tehdä sen mitä olet tekemässä, pystyt siihen kyllä, huolimatta muiden asenteista. Lopulta kun kyse on kuitenkin vain ja ainoastaan sinusta itsestäsi. Kukaan muu ei voi sinun puolestasi muutosta tehdä, etkä sinä kenenkään muun puolesta. Jos perheesi ei arvosta sitä muutosta, se on toki heidän kannaltaan sääli, mutta sinä itse arvostat sitä ja itseäsi, ja se riittää.
 |
| Viisivuotias on aina yhtä positiivinen ja iloinen aamuisin. Kun itse on juuri tullut juoksemasta, ei ole mitään parempaa kuin aamukahvit terassilla jutellen nuorimmaisensa kanssa. Oma esimerkki on ensisijaisen tärkeää, kun haluaa lapsensa liikkuvan enemmän. |
maanantai 13. heinäkuuta 2015
Ruokavalio jossa mikään ei ole kiellettyä?
Eihän sellainen voi olla terveellinen? Terveellistä on kaikki mauton ja mielikuvitukseton, ja kaikki hyvä ja herkullinen on epäterveellistä. Syödäkseen terveellisesti pitää kieltää itseltään sokeri, tai voi, tai molemmat. Herkuttelu ei ole sallittua, ja mitä enemmän puputtaa pelkkää lehtivihreää, se parempi? Kalorimäärä pitää laihduttajan rajoittaa tosi alhaiseksi, ja nekin vähät pitää saada pelkästä rasvattomasta kanasta ja kurkusta. Ja lisäksi pitää liikkua kuin mielipuolinen, ja jos ei aamulla lenkki kulje ilman aamupalaa niin kaikki on menetetty.
Ei. Ei näin.
Olen ollut tällä matkallani kohti tasapainoista minuutta nyt jo yli kaksi vuotta (tai koko elämäni, riippuu miten sen nyt sitten haluaa määritellä), ja voin sanoa että matka ei ole ollut helppo. Enkä ole vieläkään maalissa. En usko että tulen koskaan olemaakaan, haluan aina tietää lisää, tuntea itseni paremmin ja kehittyä jollain saralla elämässäni. Mutta nyt olen sellaisessa mukavassa pisteessä, että olen oppinut olemaan hyvä ystävä itselleni. En rankaise itseäni turhista, en mollaa itseäni, mutten myöskään valehtele tai kannusta haitallisiin tai epäterveellisiin ratkaisuihin. Olen kannustava ja positiivinen kun sitä tarvitaan, ja kuuntelen itseäni.
Joskus ei vaan jaksa, ja silloin hyvä ystävä halaa ja sanoo että huomenna sitten mennään yhdessä. Ja joskus tekee mieli mättää ruokaa naamariin, ja hyvä ystävä kertoo vakavana että tämä ei ole terveellistä, ja että joudumme juoksemaan näitä kaloreita lenkillä vielä ensi viikollakin, ja sitten tulee samalle karkkipussille. Ja sitten seuraavana päivänä todella pakottaa sinne lenkille ja aina kun alkaa väsyttää muistuttaa siitä että sen siitä saa jos ensin juhlii synttäreitä täytekakun ja keksejen merkeissä ja sitte illalla vielä kiskoo puolilevyä suklaata ja 1/3 pussillista maissilastuja juustokastikkeella ja lakritsipussin jämät. Ja vaikka sitä hyvää ystävää tekisi mieli silloin kiskaista oikealla koukulla lättyyn, niin kuitenkin arvostaa sitä että se ystävä sanoo suoraan, ei valehtele, ei kaunistele, muttei myöskään koita saada sinua tuntemaan itseäsi huonommaksi kuin oletkaan. Sellainen ystävä kuin haluat olla muille, sellainen sinun pitäisi olla myös itsellesi.
Maailma ei kaadu siihen yhteen mässypäivään. Laihdutus ei kaadu siihen. Ei ruokavaliosta tullut taikaiskusta epäterveellistä vaikka söikin sokeria ja rasvaa. Oleellisin ero entiseen on se että se jäi siihen yhteen päivään. Toki eilenkin teki sitten mieli kaikenlaista, mutta ei ollut mikään pakko kuunnella niitä mielihaluja. Olin vähän pahalla päällä enkä oikein tiennyt itsekään miksi, näin jälkikäteen voisin ajatella että kroppa huuteli sokerin perään. Ennenvanhaan olisin hakenut sitä parempaa tuulta karkkipussilta, nyt mies passitti lenkille. Ihana mies. Niin fiksu.
Kalorivaje toki on tarpeellinen jos on tarve laihtua. Mutta sen ei tarvitse olla suuri, koska no, nopeat tulokset on tosi kivoja, niin kauan kuin ne kestävät. Mutta todennäköisyys sille että ruokavalio pettää ja motivaatio lopahtaa kasvaa samaa tahtia kuin kalorivajekin. Se riippuu sitten täysin ihmisestä kuinka paljon kestää sitä kituuttelua. Itsestäni voin sanoa etten todellakaan paljoa. Enkä suosittele kenellekään joka pudottaa painoa pysyvästi (kilpaurheilussa painoluokkia varten laihtuttavat on sitten asia ihan erikseen, ja siihen en puutu nyt ollenkaan). Hitaasti mutta varmasti on hyvä motto painonsa kanssa kamppaileville. Maltti on valttia on toinen oikein hyvä. Kärsivällisyys on hyve... Jne.
Ja mitä liikuntaan tulee, ei sillä ole suoraan juurikaan tekemistä laihtumisen kanssa. Ruokavalio laihduttaa. Ruokavalio lihottaa. Voin luvata että liki jokainen (tavallinen ihminen/kuntoliikkuja, kilpaurheilijat on taas oma lukunsa) pystyy lähes huomaamattaan syömään sen verran enemmän vuorokaudessa, mitä kulutti liikkuessaan, eli pelkästään liikuntaa lisäämällä on vaikea laihtua. Mutta epäsuorasti liikunta vaikuttaa sitten sitäkin enemmän. Mutta sen pitää olla kivaa. Jos liikunta ei ole kivaa, on sen hyödytkin paljon pienemmät. Fysiologiset hyödyt toki pysyvät samoina vaikkei liikunnasta nauttisikaan, mutta miksi pitäisi kiusata itseään? Sen sijaan jos se on kivaa, tulee sitä helpommin jatkettua silloinkin kun ei niin huvittaisi. Etsikää siis laji joka tuntuu mukavalta. Oli se sitten samoilua metsässä, kävelyä, pyöräilyä, uintia, kuntosalia, ryhmäliikuntaa, kotijumppaa, juoksua... Kaikille löytyy varmasti jokin omalta tuntuva juttu. Pitää vaan uskaltaa kokeilla, ja jättää "en mä kuitenkaan" alkuiset lauseet kotiroskikseen.
Ja mitä tulee siihen että aamulla pitäisi lähteä lenkille ilman aamupalaa. Voihan sitä kokeilla. Kai se joillekin sopii, eikai sitä muuten niin hehkutettaisi. Itse en siihen pysty, tarvin ruokaa tai vedän koiran solmuun ekassa mutkassa kun se vetää, olen huonolla tuulella ja äreä, ja virta vaan kertakaikkiaan loppuu kesken. En myöskään ole saanut mitään oikeaa, tieteeseen perustuvaa näyttöä siitä että se oikeasti kuluttaisi jotenkin enemmän kuin sama lenkki aamupala mahassa. Olen opiskellut fysiologiaa, liikuntafysiologiaa, ravitsemustieteitä sisältäen liikuntaravitsemusta, eikä missään opinnoissa olla todettu että siitä olisi konkreettista hyötyä. Toki se antaa aineenvaihdunnalle potkua että käy lenkillä aamulla, mutta sen se tekee vaikka olisi syönytkin. Ja kun en usko itsensä rääkkäämiseen ja liikunnan kurjuuteen, vaan nautinnollisuuteen ja liikunnan iloon, niin en vaan suostu lähtemään lenkille tyhjällä vatsalla.
Millainen sitten on terveellinen ruokavalio? Yksilöllinen. Se on jokaiselle erilainen. Yhtä hyvää kaavaa kaikille ei vain ole. Yhdelle sopii vähähiilarinen, toiselle ei. On kasvissyöjää ja lihansyöjää, ruoka-aineallergisia ja erilaisia mieltymyksiä. Yksi kuluttaa vuorokaudessa nippanappa 1300 kcal, toinen 2800 kcal. Molemmille ei mitenkään voi tehdä samaa ruokavaliota. Monipuolinen. Liian yksipuolinen ruokavalio on tylsä ja vaikea noudattaa pysyvästi, eikä siitä saa kaikkea mitä keho tarvitsee toimiakseen ihanteellisesti. Salliva. Ei pidä kieltää itseltään mitään ehdottomasti, koska jos ajattelee vaan että ei saa syödä jotain, se jokin on kokoajan mielessä, ja lopulta ratkeaa sen syömään. Niin ihmismieli vaan toimii, se ei tee kenestäkään epäonnistujaa, vaan silloin ruokavalio on epäonnistunut. Budjettiin sopiva. Sillä mikään ei ole niin helppoa kuin todeta, ettei ole varaa syödä terveellisesti. Ruoka on kallista. Mutta terveellisen ruokavalion voi toteuttaa pienelläkin rahalla. Ja lopulta kysymys on siitä mihin rahansa sijoittaa.
Ei. Ei näin.
Olen ollut tällä matkallani kohti tasapainoista minuutta nyt jo yli kaksi vuotta (tai koko elämäni, riippuu miten sen nyt sitten haluaa määritellä), ja voin sanoa että matka ei ole ollut helppo. Enkä ole vieläkään maalissa. En usko että tulen koskaan olemaakaan, haluan aina tietää lisää, tuntea itseni paremmin ja kehittyä jollain saralla elämässäni. Mutta nyt olen sellaisessa mukavassa pisteessä, että olen oppinut olemaan hyvä ystävä itselleni. En rankaise itseäni turhista, en mollaa itseäni, mutten myöskään valehtele tai kannusta haitallisiin tai epäterveellisiin ratkaisuihin. Olen kannustava ja positiivinen kun sitä tarvitaan, ja kuuntelen itseäni.
Joskus ei vaan jaksa, ja silloin hyvä ystävä halaa ja sanoo että huomenna sitten mennään yhdessä. Ja joskus tekee mieli mättää ruokaa naamariin, ja hyvä ystävä kertoo vakavana että tämä ei ole terveellistä, ja että joudumme juoksemaan näitä kaloreita lenkillä vielä ensi viikollakin, ja sitten tulee samalle karkkipussille. Ja sitten seuraavana päivänä todella pakottaa sinne lenkille ja aina kun alkaa väsyttää muistuttaa siitä että sen siitä saa jos ensin juhlii synttäreitä täytekakun ja keksejen merkeissä ja sitte illalla vielä kiskoo puolilevyä suklaata ja 1/3 pussillista maissilastuja juustokastikkeella ja lakritsipussin jämät. Ja vaikka sitä hyvää ystävää tekisi mieli silloin kiskaista oikealla koukulla lättyyn, niin kuitenkin arvostaa sitä että se ystävä sanoo suoraan, ei valehtele, ei kaunistele, muttei myöskään koita saada sinua tuntemaan itseäsi huonommaksi kuin oletkaan. Sellainen ystävä kuin haluat olla muille, sellainen sinun pitäisi olla myös itsellesi.
Maailma ei kaadu siihen yhteen mässypäivään. Laihdutus ei kaadu siihen. Ei ruokavaliosta tullut taikaiskusta epäterveellistä vaikka söikin sokeria ja rasvaa. Oleellisin ero entiseen on se että se jäi siihen yhteen päivään. Toki eilenkin teki sitten mieli kaikenlaista, mutta ei ollut mikään pakko kuunnella niitä mielihaluja. Olin vähän pahalla päällä enkä oikein tiennyt itsekään miksi, näin jälkikäteen voisin ajatella että kroppa huuteli sokerin perään. Ennenvanhaan olisin hakenut sitä parempaa tuulta karkkipussilta, nyt mies passitti lenkille. Ihana mies. Niin fiksu.
Kalorivaje toki on tarpeellinen jos on tarve laihtua. Mutta sen ei tarvitse olla suuri, koska no, nopeat tulokset on tosi kivoja, niin kauan kuin ne kestävät. Mutta todennäköisyys sille että ruokavalio pettää ja motivaatio lopahtaa kasvaa samaa tahtia kuin kalorivajekin. Se riippuu sitten täysin ihmisestä kuinka paljon kestää sitä kituuttelua. Itsestäni voin sanoa etten todellakaan paljoa. Enkä suosittele kenellekään joka pudottaa painoa pysyvästi (kilpaurheilussa painoluokkia varten laihtuttavat on sitten asia ihan erikseen, ja siihen en puutu nyt ollenkaan). Hitaasti mutta varmasti on hyvä motto painonsa kanssa kamppaileville. Maltti on valttia on toinen oikein hyvä. Kärsivällisyys on hyve... Jne.
Ja mitä liikuntaan tulee, ei sillä ole suoraan juurikaan tekemistä laihtumisen kanssa. Ruokavalio laihduttaa. Ruokavalio lihottaa. Voin luvata että liki jokainen (tavallinen ihminen/kuntoliikkuja, kilpaurheilijat on taas oma lukunsa) pystyy lähes huomaamattaan syömään sen verran enemmän vuorokaudessa, mitä kulutti liikkuessaan, eli pelkästään liikuntaa lisäämällä on vaikea laihtua. Mutta epäsuorasti liikunta vaikuttaa sitten sitäkin enemmän. Mutta sen pitää olla kivaa. Jos liikunta ei ole kivaa, on sen hyödytkin paljon pienemmät. Fysiologiset hyödyt toki pysyvät samoina vaikkei liikunnasta nauttisikaan, mutta miksi pitäisi kiusata itseään? Sen sijaan jos se on kivaa, tulee sitä helpommin jatkettua silloinkin kun ei niin huvittaisi. Etsikää siis laji joka tuntuu mukavalta. Oli se sitten samoilua metsässä, kävelyä, pyöräilyä, uintia, kuntosalia, ryhmäliikuntaa, kotijumppaa, juoksua... Kaikille löytyy varmasti jokin omalta tuntuva juttu. Pitää vaan uskaltaa kokeilla, ja jättää "en mä kuitenkaan" alkuiset lauseet kotiroskikseen.
Ja mitä tulee siihen että aamulla pitäisi lähteä lenkille ilman aamupalaa. Voihan sitä kokeilla. Kai se joillekin sopii, eikai sitä muuten niin hehkutettaisi. Itse en siihen pysty, tarvin ruokaa tai vedän koiran solmuun ekassa mutkassa kun se vetää, olen huonolla tuulella ja äreä, ja virta vaan kertakaikkiaan loppuu kesken. En myöskään ole saanut mitään oikeaa, tieteeseen perustuvaa näyttöä siitä että se oikeasti kuluttaisi jotenkin enemmän kuin sama lenkki aamupala mahassa. Olen opiskellut fysiologiaa, liikuntafysiologiaa, ravitsemustieteitä sisältäen liikuntaravitsemusta, eikä missään opinnoissa olla todettu että siitä olisi konkreettista hyötyä. Toki se antaa aineenvaihdunnalle potkua että käy lenkillä aamulla, mutta sen se tekee vaikka olisi syönytkin. Ja kun en usko itsensä rääkkäämiseen ja liikunnan kurjuuteen, vaan nautinnollisuuteen ja liikunnan iloon, niin en vaan suostu lähtemään lenkille tyhjällä vatsalla.
Millainen sitten on terveellinen ruokavalio? Yksilöllinen. Se on jokaiselle erilainen. Yhtä hyvää kaavaa kaikille ei vain ole. Yhdelle sopii vähähiilarinen, toiselle ei. On kasvissyöjää ja lihansyöjää, ruoka-aineallergisia ja erilaisia mieltymyksiä. Yksi kuluttaa vuorokaudessa nippanappa 1300 kcal, toinen 2800 kcal. Molemmille ei mitenkään voi tehdä samaa ruokavaliota. Monipuolinen. Liian yksipuolinen ruokavalio on tylsä ja vaikea noudattaa pysyvästi, eikä siitä saa kaikkea mitä keho tarvitsee toimiakseen ihanteellisesti. Salliva. Ei pidä kieltää itseltään mitään ehdottomasti, koska jos ajattelee vaan että ei saa syödä jotain, se jokin on kokoajan mielessä, ja lopulta ratkeaa sen syömään. Niin ihmismieli vaan toimii, se ei tee kenestäkään epäonnistujaa, vaan silloin ruokavalio on epäonnistunut. Budjettiin sopiva. Sillä mikään ei ole niin helppoa kuin todeta, ettei ole varaa syödä terveellisesti. Ruoka on kallista. Mutta terveellisen ruokavalion voi toteuttaa pienelläkin rahalla. Ja lopulta kysymys on siitä mihin rahansa sijoittaa.
perjantai 10. heinäkuuta 2015
Luulinko osaavani kyykätä? Luulin väärin.
Koulussa tutustuin tankoon ja levypainoihin. Ikinä ennen en ollut sellaisiin koskenutkaan. Käytiin läpi pintaa raapaisten mitä niillä voi tehdä ja miten, käytiin läpi tekniikkaa ja tehtiin treenit usein salin "äijäpuolella" niinkuin ajatuksissani sitä silloin nimitin. Tulinkin melko tutuksi penkkipunnerruksen kanssa, ja kyykkyjäkin tein itsenäisissäkin treeneissä. Ongelmani vaan oli, että en pääse riittävän alas. Boksikyykky ja puolikyykky onnistuu, 90 asteen kulmaan pääsen hyvin. Siitä alemmas, enkä pysty pitämään asentoa puhtaana edes ilman tankoa.
Olen valittanut siitä säännöllisen epäsäännöllisesti kotona, ja ilmeisesti tuo siippa vihdoin kyllästyi kuuntelemaan, haki painonnostokenkänsä varastosta ja käski sovittaa. Varpaissa oli turhan paljon tilaa mutta ei kuulemma nyt haitannut. Sit alettiin kyykkäämään. On muuten aika avartavaa kun voimanostoa paljon treenannut ja kisannut kädestä pitäen näyttää MITEN sinne kyykkyyn pitäisi mennä, ja miten treenataan että sinne pääsee. Kenkä auttoi, siinä on korkoa joten kantapää pysyi paremmin maassa. Ja sitten vaan alas ja venytystä. Voin sanoa että reidet tärisi ja pakarat poltteli vaikka mitään muuta ei tehty kuin mentiin alas ja koitettiin pysyä siellä. Välillä oli pakko nousta ylemmäs ja sitten taas takaisin alas. Ongelma oli liikkuvuudessa, eli venyttelyä venyttelyä venyttelyä, sekä tekniikassa. Nyt kun tiedän miten se pitäisi tehdä, pitää vaan treenata että pystyn sen tekemään. Tavoitteena on että jahka syksyn tullen pääsen taas salille, pääsen myös kyykkyyn.
Luulin myös että saadakseen lihaksensa kipeiksi pitää tehdä lihaskuntoa, käydä salilla tai tehdä kotijumppaa tms. Joten eilisen juoksutreenin kipeyttämät reidet ja pakarat tuli vähän yllärinä. Vaikka aavistella saattoi, oli ne sen verran väsyneet eilen. Joten ehkä juoksutreeni nyt alkaa oikeasti tehota kun taas tajuan vaatia itseltäni enemmän, ja poistua mukavuusalueelta.
Olen valittanut siitä säännöllisen epäsäännöllisesti kotona, ja ilmeisesti tuo siippa vihdoin kyllästyi kuuntelemaan, haki painonnostokenkänsä varastosta ja käski sovittaa. Varpaissa oli turhan paljon tilaa mutta ei kuulemma nyt haitannut. Sit alettiin kyykkäämään. On muuten aika avartavaa kun voimanostoa paljon treenannut ja kisannut kädestä pitäen näyttää MITEN sinne kyykkyyn pitäisi mennä, ja miten treenataan että sinne pääsee. Kenkä auttoi, siinä on korkoa joten kantapää pysyi paremmin maassa. Ja sitten vaan alas ja venytystä. Voin sanoa että reidet tärisi ja pakarat poltteli vaikka mitään muuta ei tehty kuin mentiin alas ja koitettiin pysyä siellä. Välillä oli pakko nousta ylemmäs ja sitten taas takaisin alas. Ongelma oli liikkuvuudessa, eli venyttelyä venyttelyä venyttelyä, sekä tekniikassa. Nyt kun tiedän miten se pitäisi tehdä, pitää vaan treenata että pystyn sen tekemään. Tavoitteena on että jahka syksyn tullen pääsen taas salille, pääsen myös kyykkyyn.
Luulin myös että saadakseen lihaksensa kipeiksi pitää tehdä lihaskuntoa, käydä salilla tai tehdä kotijumppaa tms. Joten eilisen juoksutreenin kipeyttämät reidet ja pakarat tuli vähän yllärinä. Vaikka aavistella saattoi, oli ne sen verran väsyneet eilen. Joten ehkä juoksutreeni nyt alkaa oikeasti tehota kun taas tajuan vaatia itseltäni enemmän, ja poistua mukavuusalueelta.
torstai 9. heinäkuuta 2015
Endorfiinipöllyissä edelleen.
Suomessa on siitä kummallinen ilmapiiri ja asennemaailma, että omaa kehitystään ja menestystään ei saisi tuoda julki. Jos joku on aidosti iloinen saavutuksistaan, sanotaan että sillä on noussut päähän, tai vaihtoehtoisesti lytätään että eihän tuo vielä nyt ole mitään. Siitäkin huolimatta, seuraa kohta hehkutusta omista pienistä iloistani.
Reilu vuosi, lähes kaksi vuotta sitten olin aloitteleva lenkkeilijä. Käppäilin koiran kanssa kiloineni, ja tahti tuntui kyllä kovalta, vaikka 4,5 km lenkkiin meni liki tunti. Tahti oli siis loppuviimeksi hyvinkin rauhallinen, mutta tässäpä nyt korostuukin se, mitä moni aktiiviliikkuja ei tajua. Pitää aloittaa sellaiselta tasolta joka on itselle hyvä. Ylipainoisen liikkumattoman on turha olettaa kävelevän kovin kovaan tahtiin, saati että se juoksisi. Liian kovaa aloittaminen kostautuu kiinnostuksen lopahtamisella. Silloin aloin pikkuhiljaa vähän hölkkäillä väliin, jaksoin ehkä yhden lamppujen välin. En siis minuuttiakaan. Ja vauhti oli suunnilleen sama kuin sauvakävelevillä mummoilla. Tai hitaampi. Siinä siis lähtötaso. Silloin aikanaan.
Tulin puolisen tuntia sitten aamulenkiltä. Käytiin ensin koiran kanssa hölkkäämässä 2 km hissuksiin (koira sai tehtyä hädät ja merkkailtua) ja sitten heitin koiran kotiin ja tein juoksutreenin tälle päivälle. 4 kertaa 6 minuutin veto, ja tuo 6 min oli tarkoitus oikeasti juosta. Minulle se ei tarkoita mitään huippunopeuksia, tavoitteena oli sellainen kilometrin matka tuossa 6 minuutissa, eli n. 10 km/h vauhtia, mutta siitä vähän kyllä jäin joka vedolla. Mutta en loppuviimeksi kovin paljoa. Palautukset 3 minsaa vetojen välillä, ja loppuverkkana hissuttelua 10 minuuttia. Joka tosin mulla venyi varttiin, koska lenkki oli mitoitettu ihanteelliseen vauhtiin, ja niistä tosiaan jäätiin. Eli summa summarium, hölkkäsin yhteensä vajaan 9 km, josta juoksin, siis oikeasti juoksin vajaan 4 km. Aikaa meni kokonaisuudessaan tunti ja parikymmentä minuuttia päälle (tosin tässä mukana koiran palautus kotiin) ja kaloreita tuona aikana kului yli 800 kcal.
Aika hemmetin kauas olen tullut tuosta lähtötilanteesta. Välillä ihmetyttää itseäkin. Mutta silti aika mielettömän hienoa. Ja todellakin olen ylpeä itsestäni, ja siitä mihin olen pystynyt. Samalla myös vahvistuu ajatus siitä, että voin todella kehittyä juoksijaksi. Vahvistuu jopa niin paljon, että ilmottauduin syyskuun alussa juostavalle 10 km matkalle. Se on nyt sitten se konkreettinen tavoite, jota kohti alan tehdä töitä. Kun hölkkäily kerran tuntuu jo lähes yhtä luonnolliselta kuin kävely, niin sitten pitää opetella juoksemaan. Oikeasti.
Reilu vuosi, lähes kaksi vuotta sitten olin aloitteleva lenkkeilijä. Käppäilin koiran kanssa kiloineni, ja tahti tuntui kyllä kovalta, vaikka 4,5 km lenkkiin meni liki tunti. Tahti oli siis loppuviimeksi hyvinkin rauhallinen, mutta tässäpä nyt korostuukin se, mitä moni aktiiviliikkuja ei tajua. Pitää aloittaa sellaiselta tasolta joka on itselle hyvä. Ylipainoisen liikkumattoman on turha olettaa kävelevän kovin kovaan tahtiin, saati että se juoksisi. Liian kovaa aloittaminen kostautuu kiinnostuksen lopahtamisella. Silloin aloin pikkuhiljaa vähän hölkkäillä väliin, jaksoin ehkä yhden lamppujen välin. En siis minuuttiakaan. Ja vauhti oli suunnilleen sama kuin sauvakävelevillä mummoilla. Tai hitaampi. Siinä siis lähtötaso. Silloin aikanaan.
Tulin puolisen tuntia sitten aamulenkiltä. Käytiin ensin koiran kanssa hölkkäämässä 2 km hissuksiin (koira sai tehtyä hädät ja merkkailtua) ja sitten heitin koiran kotiin ja tein juoksutreenin tälle päivälle. 4 kertaa 6 minuutin veto, ja tuo 6 min oli tarkoitus oikeasti juosta. Minulle se ei tarkoita mitään huippunopeuksia, tavoitteena oli sellainen kilometrin matka tuossa 6 minuutissa, eli n. 10 km/h vauhtia, mutta siitä vähän kyllä jäin joka vedolla. Mutta en loppuviimeksi kovin paljoa. Palautukset 3 minsaa vetojen välillä, ja loppuverkkana hissuttelua 10 minuuttia. Joka tosin mulla venyi varttiin, koska lenkki oli mitoitettu ihanteelliseen vauhtiin, ja niistä tosiaan jäätiin. Eli summa summarium, hölkkäsin yhteensä vajaan 9 km, josta juoksin, siis oikeasti juoksin vajaan 4 km. Aikaa meni kokonaisuudessaan tunti ja parikymmentä minuuttia päälle (tosin tässä mukana koiran palautus kotiin) ja kaloreita tuona aikana kului yli 800 kcal.
Aika hemmetin kauas olen tullut tuosta lähtötilanteesta. Välillä ihmetyttää itseäkin. Mutta silti aika mielettömän hienoa. Ja todellakin olen ylpeä itsestäni, ja siitä mihin olen pystynyt. Samalla myös vahvistuu ajatus siitä, että voin todella kehittyä juoksijaksi. Vahvistuu jopa niin paljon, että ilmottauduin syyskuun alussa juostavalle 10 km matkalle. Se on nyt sitten se konkreettinen tavoite, jota kohti alan tehdä töitä. Kun hölkkäily kerran tuntuu jo lähes yhtä luonnolliselta kuin kävely, niin sitten pitää opetella juoksemaan. Oikeasti.
keskiviikko 8. heinäkuuta 2015
Paperiviidakko
Olen nyt saanut ekan palkkani osapäivätöistä, ilmoittanut tunnit kelaan ja lähettänyt liitteeksi palkkakuitin. Nyt sitten odottelen ja jännään meneekö homma niinkuin sivuilla lupaillaan, vai tuleeko vielä jokin mutka matkaan. Jotenkin kelan kanssa on tottunut aina odottamaan pahinta kunnes saa mustaa valkoisella :D
Työvoimatoimistossa kävin kyselemässä kaikkia eri mahdollisuuksia, mutta se tärkein asia ei selvinnyt. Eli siis se että jos teen töitä ja laskutan Ukko.fi:n tms kautta, niin miten se vaikuttaa työttömyysturvaani. Virkailija sanoi vain että siitä lähetetään aina sitten selvitys ja päätös tulee jälkikäteen, eli en voi mitenkään tietää vaikka tulkitsisivat mut yrittäjäksi ja lähtisi turva kokonaan, vaikka töitä olisi ollut vain kolme tuntia kuussa. Ei juuri kannusta tekemään töitä, vai mitä? Ehkä koitan kysellä ja selvitellä tuota asiaa vielä jostain muualta.
Muuten käynti oli kyllä varsin mukava, virkailija avulias ja oma tilanne tuntuu kuitenkin kaikesta huolimatta aika hyvältä. Lisäksi tein reissun pyörällä, kaatosateessa. Mutta se oli vaan virkistävää, kun on hyvät varusteet, niin ei sää haittaa. Lainasin tosin miehen takkia, kun omaa kunnolla vettäpitävää ei ole. Mutta ratsastussadehousut toimii oikein hyvin myös patikoidessa ja pyöräillessä, ja mahtuu taas piiiiitkästä aikaa jalkaankin. Hyvä ostos olivat ne aikanaan.
Työvoimatoimistossa kävin kyselemässä kaikkia eri mahdollisuuksia, mutta se tärkein asia ei selvinnyt. Eli siis se että jos teen töitä ja laskutan Ukko.fi:n tms kautta, niin miten se vaikuttaa työttömyysturvaani. Virkailija sanoi vain että siitä lähetetään aina sitten selvitys ja päätös tulee jälkikäteen, eli en voi mitenkään tietää vaikka tulkitsisivat mut yrittäjäksi ja lähtisi turva kokonaan, vaikka töitä olisi ollut vain kolme tuntia kuussa. Ei juuri kannusta tekemään töitä, vai mitä? Ehkä koitan kysellä ja selvitellä tuota asiaa vielä jostain muualta.
Muuten käynti oli kyllä varsin mukava, virkailija avulias ja oma tilanne tuntuu kuitenkin kaikesta huolimatta aika hyvältä. Lisäksi tein reissun pyörällä, kaatosateessa. Mutta se oli vaan virkistävää, kun on hyvät varusteet, niin ei sää haittaa. Lainasin tosin miehen takkia, kun omaa kunnolla vettäpitävää ei ole. Mutta ratsastussadehousut toimii oikein hyvin myös patikoidessa ja pyöräillessä, ja mahtuu taas piiiiitkästä aikaa jalkaankin. Hyvä ostos olivat ne aikanaan.
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Omat treenit kuosiin
Olen sitkeästi jatkanut lenkkeilyä vaikka tuossa oli pitkä jakso että juoksu tuntui tervanjuonnilta ja tossu ei tosiaankaan noussut keveästi. Nyt on pahimman ohi päästy, ja taas treenit rullaa. Omaa kroppaa pitää kuunnella, itselle on vain ollut haasteena se, että kun ei ole nuoresta asti liikkunut niin ei osaa sitä kroppansa kieltä. Mikä kipu on normaalia ja menee ohi, mikä taas sellaista joka vaatii toimenpiteitä? Koska väsymys johtuu jostain pienemmästä ja sen läpi pitää vaan painaa, koska se on merkki todellisesta ylirasittumisesta?
Yksi suurin kriteeri itselle on se, olenko oikeasti tehnyt jotain niin raskasta että keho olisi voinut siitä ylirasittua. Yleensä vastaus on ei, en enää koulun jälkeen. Toki tuossa kesäkuun alussa tuli selkeä piikki lenkkimääriin kun muuton sai valmiiksi ja lenkkipolut lähtee kotiovelta, mutta ei sekään niin suuri juttu ole. Olen kuitenkin ottanut vähän varmanpäälle, ja pitänyt vapaapäiviä juoksusta jos tuntuu pahalta. Mutta vapaapäivä juoksusta ei toki ole vapaapäivä liikunnasta, vaan sitten on koiran kanssa lenkit tehty kävellen.
Suurempi vaikutus tuntuikin olevan tuolla runfestin siirtymisellä. Se oli mulle sellainen selkeä tavoite, johon tähtäsin. Ei kilpailu (en edelleenkään tunnusta että minulla olisi kisaviettiä) mutta tapahtuma jossa kuitenkin tietty matka ja muitakin ihmisiä. Toistaiseksi kun nää mun juoksuni on olleet aika yksinäistä puuhaa. Kun se sitten siirtyi, lopahti mielenkiinto. Kivasta harrastuksesta tuli velvollisuus. Ja sehän ei ole hyvä juttu. Mulle juokseminen on ollut kokoajan sitä kivaa omaa aikaa, itseni voittamista. Ja nyt se jotenkin mystisesti muuttui sitten pakoksi. Pakko mennä lenkille ja pakko juosta. Ja siihen loppui ilo.
Pääsin toki tunteista yli, itseäni vartenhan mä tätä koko elämäntapamuutostani olen tehnyt. Ensisijaisesti itseäni, välillisesti lapsiani. Joten lenkit alkoi taas maistumaan. Ja nyt kun löysin uuden tavoitteen tai kaksikin, niin sain taas lisää potkua. Joten tänään aamulenkin jälkeen istuin oikein alas ja tein itselleni juoksutreeniohjelman, kun tähän asti olen juossut vähän fiilispohjalta.
Nyt on tämä täti intoa täynnä eikä malta odottaa lenkkejä. Kyllä suunnitelmallisuus vaan on kiva juttu!
Yksi suurin kriteeri itselle on se, olenko oikeasti tehnyt jotain niin raskasta että keho olisi voinut siitä ylirasittua. Yleensä vastaus on ei, en enää koulun jälkeen. Toki tuossa kesäkuun alussa tuli selkeä piikki lenkkimääriin kun muuton sai valmiiksi ja lenkkipolut lähtee kotiovelta, mutta ei sekään niin suuri juttu ole. Olen kuitenkin ottanut vähän varmanpäälle, ja pitänyt vapaapäiviä juoksusta jos tuntuu pahalta. Mutta vapaapäivä juoksusta ei toki ole vapaapäivä liikunnasta, vaan sitten on koiran kanssa lenkit tehty kävellen.
Suurempi vaikutus tuntuikin olevan tuolla runfestin siirtymisellä. Se oli mulle sellainen selkeä tavoite, johon tähtäsin. Ei kilpailu (en edelleenkään tunnusta että minulla olisi kisaviettiä) mutta tapahtuma jossa kuitenkin tietty matka ja muitakin ihmisiä. Toistaiseksi kun nää mun juoksuni on olleet aika yksinäistä puuhaa. Kun se sitten siirtyi, lopahti mielenkiinto. Kivasta harrastuksesta tuli velvollisuus. Ja sehän ei ole hyvä juttu. Mulle juokseminen on ollut kokoajan sitä kivaa omaa aikaa, itseni voittamista. Ja nyt se jotenkin mystisesti muuttui sitten pakoksi. Pakko mennä lenkille ja pakko juosta. Ja siihen loppui ilo.
Pääsin toki tunteista yli, itseäni vartenhan mä tätä koko elämäntapamuutostani olen tehnyt. Ensisijaisesti itseäni, välillisesti lapsiani. Joten lenkit alkoi taas maistumaan. Ja nyt kun löysin uuden tavoitteen tai kaksikin, niin sain taas lisää potkua. Joten tänään aamulenkin jälkeen istuin oikein alas ja tein itselleni juoksutreeniohjelman, kun tähän asti olen juossut vähän fiilispohjalta.
Nyt on tämä täti intoa täynnä eikä malta odottaa lenkkejä. Kyllä suunnitelmallisuus vaan on kiva juttu!
sunnuntai 5. heinäkuuta 2015
Kun kirkas tulevaisuus muuttuu sameaksi
Sainpa sitten työkkäriltä sellaista tietoa, että lähihoitajan opintojani ei tueta. Ymmärrän sen toki, olen juuri valmistunut tuetuista opinnoista, joten nyt pitäisi sitten päästä työelämään. Ongelmapa on noiden PT hommien vähäisyys. Tai siis, pitäisi alkaa yrittäjäksi. Tai kevytyrittäjäksi.
Ilman työkkärin tukea en pysty opiskelemaan, meidän perheen talous ei kestä kahta vuotta opintotuella, ei sitten niin millään, Ei vaikka kuinka tahtoisin opiskella. Enkä pysty tekemään opintojen ohassa niin paljon töitä että eläisimme niillä ansioilla, koska nuo lapsetkin vaatii oman aikansa. Joten ne opintohaaveet saa nyt haudata. Yhtäkkiä selkeä kuva seuraavasta kahdesta vuodesta muuttuu täysin epäselväksi. En tiedä yhtään mitä nyt tapahtuu.
Töitä olen tietenkin katsellut. Pidän silmät auki, jos jotain sopivaa tulee eteen. Lisäksi olen pyöritellyt mielessäni tuota kevytyrittäjyyttä. Olen menossa tiistaina työkkäriin, joten voin samalla varmistaa, että jos saan palkkaa esim. ukko.fi:n kautta, vaikuttaako se miten työttömyystukiin. Ja jos sitten toiminta lisääntyy niin toiminimeä voisi sitten mietiskellä myöhemmin.
Mitään varmaa ei ole valmiina mihinkään suuntaan. Mutta onneksi on vakituinen osapäivätyö, perhe ja treenit jotka rullaa. Kaikki muu kyllä löytää oman uomansa.
Runfest turku onkin siirretty kevääseen, joten olen katsellut jotain muuta juoksutapahtumaa johon osallistua. Yksi vaihtoehto olisi susihölkkä Nousiaisissa, matka 7,5 km mutta uskoisin että hölkkäluokassa sen matkan kyllä elokuussa klaaraisin. Mutta katsotaan.
Loppuun hassu huomio muuttuvasta kropasta. Mä en ole koskaan voinut käyttää kesäkuumalla hameita tai lyhyitä shortseja. En edes hoikimmillani. Aina, ihan aina hinkkautui sisäreidet kipeästi yhteen. No, toissapäivän kuljin shortseissa ja bikineissä, eilisen mekossa, ja tänään shortseissa, eikä mun reidet ole millänsäkään. Wohoo!
Ilman työkkärin tukea en pysty opiskelemaan, meidän perheen talous ei kestä kahta vuotta opintotuella, ei sitten niin millään, Ei vaikka kuinka tahtoisin opiskella. Enkä pysty tekemään opintojen ohassa niin paljon töitä että eläisimme niillä ansioilla, koska nuo lapsetkin vaatii oman aikansa. Joten ne opintohaaveet saa nyt haudata. Yhtäkkiä selkeä kuva seuraavasta kahdesta vuodesta muuttuu täysin epäselväksi. En tiedä yhtään mitä nyt tapahtuu.
Töitä olen tietenkin katsellut. Pidän silmät auki, jos jotain sopivaa tulee eteen. Lisäksi olen pyöritellyt mielessäni tuota kevytyrittäjyyttä. Olen menossa tiistaina työkkäriin, joten voin samalla varmistaa, että jos saan palkkaa esim. ukko.fi:n kautta, vaikuttaako se miten työttömyystukiin. Ja jos sitten toiminta lisääntyy niin toiminimeä voisi sitten mietiskellä myöhemmin.
Mitään varmaa ei ole valmiina mihinkään suuntaan. Mutta onneksi on vakituinen osapäivätyö, perhe ja treenit jotka rullaa. Kaikki muu kyllä löytää oman uomansa.
Runfest turku onkin siirretty kevääseen, joten olen katsellut jotain muuta juoksutapahtumaa johon osallistua. Yksi vaihtoehto olisi susihölkkä Nousiaisissa, matka 7,5 km mutta uskoisin että hölkkäluokassa sen matkan kyllä elokuussa klaaraisin. Mutta katsotaan.
Loppuun hassu huomio muuttuvasta kropasta. Mä en ole koskaan voinut käyttää kesäkuumalla hameita tai lyhyitä shortseja. En edes hoikimmillani. Aina, ihan aina hinkkautui sisäreidet kipeästi yhteen. No, toissapäivän kuljin shortseissa ja bikineissä, eilisen mekossa, ja tänään shortseissa, eikä mun reidet ole millänsäkään. Wohoo!
perjantai 3. heinäkuuta 2015
Joskus pitää vaan uskaltaa?
Ihan ensiksi kiitos kaikille edelliseen postaukseen onnitteluja jättäneelle :) On edelleen aika epätodellisen hieno olo. Se vain lisääntyi kun tosiaan kävin muutamassa vaatekaupassa ja mukaan lähti kahdet lyhyet farkkushortsit, ja koko oli 40 ja 42! Ja 42 kokoiset oli sen tuntuiset että ehkä olisi pitänyt ottaa pienemmät, mutta ne oli viimeiset ja kamalan kivat, joten otin ne silti. Olen siis siirtynyt koosta 46 (jopa 48) kokoon 40. Mä en ole koskaan aikuisiällä ollut tätä pienempi, vaikka olenkin ollut kevyempi. Toki maha on ollut litteämpi ennn lapsia, mut hey, that's life. Joten kyllä, varsin tyytyväinen saa olla. Ei niinkään siihen että olen laihduttanut ja laihtunut ja pienentynyt, vaan siihen että nämä nykyiset elämäntavat joilla voin hyvin ja suhteeni ruokaan on stressitön, toimii myös kehon kannalta.
En useinkaan shoppaile, en oikein ole tajunnut mikä siinä niin kivaa on. Mutta nyt kun oli oikeasti yli viidet shortsit jotka kaikki mahtui ja näytti hyvältä, oli aika kiva fiilis siinä sitten pohdiskella mitkä otan. Ne kaikkein ihanimmat tosin olivat myös kalleimmat, joten ne jätin kauppaan. Koska kuitenkin kroppa muuttuu vielä, ensi kesänä nää ei enää toimi. Jos poika ei olisi odotellut kaupan ulkopuolella erittäin kyllästyneen näköisenä, olisi lasku ollut varmasti suurempi kun olisin innostunut sovittelemaan muutakin. Kiitos siis esiteinille siitä että rahat säästyi.
Toiseen liikkeeseen sitten paloikin aika iso raha, kun ostin elämäni ensimmäiset bikinit. Kyllä, minä, joka en koskaan ole tajunnut mitä ideaa bikineissä on, osti sellaiset. Perustelut seuraa: olen hokenut siitä että itsensä pitää hyväksyä ja kuinka nahoissaan pitää viihtyä vaikka kroppa ei vielä sellainen olisikaan mistä unelmoi. No, samaan aikaan suhtaudun edelleen häpeillen mahaani. Vaistomaisesti valitsen vaatteita joilla peittelen sitä, minua ahdistaa jos vyötärölle tulee makkara (ja tässä painossa se kyllä tulee hyvin helposti) olen käyttänyt semmoista kiristävää bodyä tukemassa ja litistämässä ja bikinit, ne nyt on täysi kauhistus. No, nyt riitti. En aio enää häpeillä mahaani. En suostu. Koska prosessi tulee olemaan hankala, sillä se on niin alitajuista se toiminta, niin aloitan shokkihoidolla. Ostin täysihintaiset, sopivat, kauniit bikinit. Maksoin itseni kipeäksi (koska kun koko on 75G ei halpa ole vaihtoehto), ja siten niitä bikineitä on sitten pakko käyttää. Nyt loppui häpeily, pää pystyyn ja shokkihoidolla pihalle aurinkoon. Ja body lähti kaapinperälle. Kokonaan en heittänyt pois, sillä on sellaisellekin aikansa, kuten se kun lähdetään miehen kanssa ulos ja haluaa että mekko istuu ja näyttää pirun hyvältä. Mutta arkena, silloin ei mitään tukiaisia (hah hah) tarvita. Jos jotain mun makkarani häiritsee nii katselkoot muualle, Mä olen ylpeä siitä mitä olen jo saavuttanut, enkä aio häpeillä.
Mun oikeastaan piti kirjoittaa siitä mitä aion tulevaisuudessa tehdä, mutta tämä postaus venyi jo niin pitkäksi, että taidan tehdä siitä omansa pikkuisen myöhemmin. Nyt tyttärien kanssa ulkoilemaan :)
En useinkaan shoppaile, en oikein ole tajunnut mikä siinä niin kivaa on. Mutta nyt kun oli oikeasti yli viidet shortsit jotka kaikki mahtui ja näytti hyvältä, oli aika kiva fiilis siinä sitten pohdiskella mitkä otan. Ne kaikkein ihanimmat tosin olivat myös kalleimmat, joten ne jätin kauppaan. Koska kuitenkin kroppa muuttuu vielä, ensi kesänä nää ei enää toimi. Jos poika ei olisi odotellut kaupan ulkopuolella erittäin kyllästyneen näköisenä, olisi lasku ollut varmasti suurempi kun olisin innostunut sovittelemaan muutakin. Kiitos siis esiteinille siitä että rahat säästyi.
Toiseen liikkeeseen sitten paloikin aika iso raha, kun ostin elämäni ensimmäiset bikinit. Kyllä, minä, joka en koskaan ole tajunnut mitä ideaa bikineissä on, osti sellaiset. Perustelut seuraa: olen hokenut siitä että itsensä pitää hyväksyä ja kuinka nahoissaan pitää viihtyä vaikka kroppa ei vielä sellainen olisikaan mistä unelmoi. No, samaan aikaan suhtaudun edelleen häpeillen mahaani. Vaistomaisesti valitsen vaatteita joilla peittelen sitä, minua ahdistaa jos vyötärölle tulee makkara (ja tässä painossa se kyllä tulee hyvin helposti) olen käyttänyt semmoista kiristävää bodyä tukemassa ja litistämässä ja bikinit, ne nyt on täysi kauhistus. No, nyt riitti. En aio enää häpeillä mahaani. En suostu. Koska prosessi tulee olemaan hankala, sillä se on niin alitajuista se toiminta, niin aloitan shokkihoidolla. Ostin täysihintaiset, sopivat, kauniit bikinit. Maksoin itseni kipeäksi (koska kun koko on 75G ei halpa ole vaihtoehto), ja siten niitä bikineitä on sitten pakko käyttää. Nyt loppui häpeily, pää pystyyn ja shokkihoidolla pihalle aurinkoon. Ja body lähti kaapinperälle. Kokonaan en heittänyt pois, sillä on sellaisellekin aikansa, kuten se kun lähdetään miehen kanssa ulos ja haluaa että mekko istuu ja näyttää pirun hyvältä. Mutta arkena, silloin ei mitään tukiaisia (hah hah) tarvita. Jos jotain mun makkarani häiritsee nii katselkoot muualle, Mä olen ylpeä siitä mitä olen jo saavuttanut, enkä aio häpeillä.
Mun oikeastaan piti kirjoittaa siitä mitä aion tulevaisuudessa tehdä, mutta tämä postaus venyi jo niin pitkäksi, että taidan tehdä siitä omansa pikkuisen myöhemmin. Nyt tyttärien kanssa ulkoilemaan :)
keskiviikko 1. heinäkuuta 2015
BMI alle 30
Se on jännä juttu että vaikka mielestäni BMI ei ole niin luotettava keino mitata ylipainoa kuin mitä annetaan ymmärtää, niin silti tuntuu näin hienolta että olen siirtynyt BMIni mukaan merkittävästä lihavuudesta lievään ylipainoon. Eihän sillä pitäisi olla mitään merkitystä, kun en sitä painoindeksiä minään pidä.
Mutta on sillä. Olen viimeksi ollut näin kevyt vuonna 2005. 10 vuotta sitten. Ja silloinkaan en ollut näin hyvässä kunnossa. Joten onhan se nyt hieno juttu. Joskus silloin satakiloisena lupailin itselleni uusia vaatteita kun joskus pääsen alle 80 kilon. En nyt ajatellut ihan hulluksi heittäytyä, koska taloudellinen tilanne ei ole maailman paras tällä hetkellä, mutta ajattelin kyllä käydä tänään pyörällä kurkkaamassa Myllyn alennusmyynnit ja pari kirpparia. Jos löytyisi vaikka shortsit, en ole käyttänyt sellaisia vuosiin.
Painoa on nyt pudonnut 24,3 kiloa. Senttejä karissut paljon, mittanauha vaan on muuton jäljiltä jossakin. Otan mittoja taas joskus. Suurin muutos on kuitenkin tapahtunut mun pään sisällä. En nytkään koe laihduttavani, paino vain putoaa. Söin poikapuolen juhlissa kakkua (joka oli syntisen ihananaa suklaakolakakkua ja sisälsi varmaan miljoona kaloria) ja karkkia, mutta paino putoaa silti. Söin kohtuudella, liikuin ja seuraavana päivänä jätin herkut syömättä. Niin helppoa se oli, etten edes tajunnut sitä tehneeni.
Nyt aamupalaa nassuun ja pojan kanssa pyöräilemään. Illalla päivitystä tulevaisuudensuunnitelmista, jahka ne itselle vähän selkiää. Tuli nimittäin pari mutkaa matkaan...
Mutta on sillä. Olen viimeksi ollut näin kevyt vuonna 2005. 10 vuotta sitten. Ja silloinkaan en ollut näin hyvässä kunnossa. Joten onhan se nyt hieno juttu. Joskus silloin satakiloisena lupailin itselleni uusia vaatteita kun joskus pääsen alle 80 kilon. En nyt ajatellut ihan hulluksi heittäytyä, koska taloudellinen tilanne ei ole maailman paras tällä hetkellä, mutta ajattelin kyllä käydä tänään pyörällä kurkkaamassa Myllyn alennusmyynnit ja pari kirpparia. Jos löytyisi vaikka shortsit, en ole käyttänyt sellaisia vuosiin.
Painoa on nyt pudonnut 24,3 kiloa. Senttejä karissut paljon, mittanauha vaan on muuton jäljiltä jossakin. Otan mittoja taas joskus. Suurin muutos on kuitenkin tapahtunut mun pään sisällä. En nytkään koe laihduttavani, paino vain putoaa. Söin poikapuolen juhlissa kakkua (joka oli syntisen ihananaa suklaakolakakkua ja sisälsi varmaan miljoona kaloria) ja karkkia, mutta paino putoaa silti. Söin kohtuudella, liikuin ja seuraavana päivänä jätin herkut syömättä. Niin helppoa se oli, etten edes tajunnut sitä tehneeni.
Nyt aamupalaa nassuun ja pojan kanssa pyöräilemään. Illalla päivitystä tulevaisuudensuunnitelmista, jahka ne itselle vähän selkiää. Tuli nimittäin pari mutkaa matkaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)