tavoitteet ja niihin pääseminen

Olen viimeaikoina pohtinut paljon omia tavoitteitani. Olen jotenkin jälleen lipsunut siihen ajattelumalliin että tavoitteeni on kilomäärä X pois, tällähetkellä mennään siinä että kiloja pitäisi karistaa tuon tavoitteen mukaan vielä 12 kiloa. Mutta pelkän vaa'an lukeman tuijottaminen ja kilojen pudottaminen on valtavan turhauttavaa, ja turhaantuminen syö onnistumisia. Lisäksi olen melko varma, että se paino johon olen nyt tähdännyt, ei ole se minun ihanteellinen lukemani.

Aiemmin, silloin kun painoindeksi huiteli siellä 40 korvilla, olivat tavoitteet tavallaan järkevämpiä. Halusin toki laihtua, mutta enemmän keskityin fyysiseen kuntoon sekä terveyteen. Mihin ne nyt ovat unohtuneet? Hyvä terveys ja hyvä fyysinen kunto ovat edelleen todella tärkeitä, eikä noiden tavotteiden pitäisi päästä hukkumaan. Kenties sitä tuntee olonsa jo niin hyväksi, että terveyttä ja parantunutta kuntoa pitää vähän itsestäänselvyytenä. Mutta sitähän ne suinkaan eivät ole.

On todella vaikeaa päästä tavoitteeseen joka ei ole järkevä. Jos asettaa itselleen mahdottomia tavoitteita, ja sitten epäonnistuu, niin syö vain omaa itsetuntoaan ja tekee hallaa itselleen paljon enemmän, kuin voisi kuvitellakaan. Tavoitteen pitäisi aina olla järkevä ja hyvin huolella pohdittu, mahdollinen saavuttaa ja sellainen että sitä todella kannattaa tavoitella.

Joskus on todella vaikeaa päästää irti sellaisista tavoitteista jotka ovat olleet mielessä kauan. Eikä siihen aina ole mitään tarvetta, sellainenkin tavoite voi olla hyvä, johon vie kauan päästä. Sitä suurempi palkinto se on itselle kun sen sitten vihdoin tavoittaa. Mutta kannattaa pohtia mihin oikeasti haluaa päästä ja miksi, ja että kannustaako se oma tavoite juuri sitä päämäärää kohti. -12 kiloa on hieman kevyt tavoite, jos vertaa sitä vaikka parantuneeseen coopertulokseen tai vähentyneeseen rasvaprosenttiin inbodymittauksessa, tai vaikka 20% parempaan penkkipunnerrustulokseen.

Oppia ikä kaikki ja oma pää on suurin haaste kaikissa elämäntapamuutoksissa. Sitä ei pääse karkuun vaikka olisi miten paljon koulutusta ja tietoa. Pitää vaan oppia tuntemaan se oma mieli, ja työskennellä sen kanssa niin että tavoitteet muuttuvat saavutettaviksi.

Se fiilis kun keksit pyörän uudelleen...

Ihanaa kun paistaa aurinko. Se oikein kutsuu ulkoilemaan. Vappuviikonloppuna käveltiin miehen kanssa paljon, ja lasten kanssa peuhattiin pihalla. Koin myös sellaisen "ahaa"-elämyksen, jotka normaalisti on tosi kivoja, tulee sellainen ällistyneen fiksu ja mukava olo kun tajuaa jotain oleellista. Nyt sen sijaan tuli aika tyhmä olo. Tajusin nimittäin asian jonka jo tiedän, mutta joka vaan on jäänyt jonnekin mielen sopukoihin, eikä sitä ole tullut noudatettua. Kirjoitin siitä blogitekstin jo vuosi sitten. Älä hölkkää, juokse.

Älä hölkkää, juokse. Voihan pylly. Tuolla ajatuksellahan mä pidin itseni terveenä ja koivet oireettomina vaikka miten pitkään. Tein intervalleja ja spurtteja ja pikkuhiljaa pidensin juostavaa matkaa. Mutta sitten kunto kasvoi ja halusin kokeilla jaksaisinko hölkätä 5 km. Ja jaksoin. Ja se tunne oli niin koukuttava että lähes huomaamattani siirryin juoksijasta hölkkääjäksi, joka löntysteli menemään 5 km, 6km, 7 km jopa 10 km matkaa onnellisena kehityksestä. Ja sitten alkoi akillesvaivat. Ja bursiitti alkoi taas oireilla lonkassa. Ja sitten tuli juoksutauko ja tappeleminen koipien kanssa. Voihan nyt videlis.

Nyt jalat on olleet melkein oireettomat. Sanon melkein, koska parhaillaankin tuota lonkkaa vähän juilii, viimeviikkoisen mäkitreenin jäljiltä. Mutta voitte olla varmoja että muistan jatkossa tehdä kävelylenkkejä joissa mukana ihan oikeaa juoksua. Ei mitään hölkkää mulle kiitos, kun en kerran osaa pysyä kohtuudessa.

Positiiviset vibat sen sijaan jatkuu ravitsemuspuolella, nyt on tuon haasteen jäljiltä ollut helppoa syödä oikein ja virtaa riittää vaikka muillekin asti. Eilen tuli tehtyä työpäivän sisällä lounastauolla kävelylenkki, ja tänään tiedossa reenit ystävän kanssa. Ihana kevät!