Vapaa viikonloppu.

Päätin jo ennenkuin pääsin alkuperäiseen painotavoitteeseeni, että pidän vapaan viikonlopun, jonka aikana en mieti yhtään syömisiäni, syön just niin paljon ja niin laaduttomasti kuin tykkään ja menen puntarille vasta viikkoa myöhemmin. Sopivasti sitten tuli tuo -30 kiloa täyteen juuri ennen tätä vapaata viikonloppuani, jonka siis vietin tyttärien kanssa mummolassa, ja kummityttöni synttäritkin osui sunnuntaille.

Oli muuten rentouttava viikonloppu! Pikkusiskonikin oli porukoilla käymässä, ja hän on aina ollut liikunnallinen ihminen joten sain hänestä lenkkiseuraa. Oli omituista hölkätä jonkun kanssa. Ja vielä siskon, jota olen aina pitänyt tosi kovakuntoisena. Että pystyttiin hölkkäämään yhdessä reilu 3 km lenkki ja juttelemaan samalla, se oli mulle kyllä jo voitto itsessään.

Kävin myös yhtenä iltana yksin juoksemassa 3 km, ja keskinopeudet paukkui taas, nyt menee 3 km jo yli 9 km/h.

Mummolan keittiössä tulee myös hienoja ideoita, kuten kokeilla onnistuisiko silta. Ja vaikka ei sitä kovin kauniiksi voi sanoa, niin periaatteessa se onnistui! En ole sellaista tehnyt varmaan 24 vuoteen... Ja seuraavana päivänä tyttäret pyysi siskoa opettamaan niille kärrynpyörää, ja mä menin tietty mukaan opiskelemaan! Vielä puoli vuotta sitten en olisi edes yrittänyt. Enkä ole sitä edes kakarana osannut. Mutta nyt vaan sitkeästi yrittämään, ja alkoi ne jalat jo vähän paremmin nousta :D

Oli muuten tosi kivaa! Oon vieläkin ihan fiiliksissä siitä että uskalsin, pystyin ja onnistuin, ainakin suhteellisesti...

Mutta kyllä muuten osaa tulla lihakset kipeiksi tuommoisesta! Pakarat tulessa siltakokeiluista ja tänään kyljet ja selkä kipeänä kärrynpyöristä.

Tänään palasin syömisien suhteen ruotuun, ja vedin painijapojan kanssa treenit. Oli aika hauskaa, hölkkäiltiin, otettiin spurtteja, tehtiin polvennostoja, sivuaskelia, askelkyykkyjä. Juostiin ja hypittiin katsomon penkkejä ylös ja alas ja tehtiin käsitreeniä kuntoilulaitteissa. Loppuun vielä kolme mäkivetoa pururadalla ja hölkkäily takasin liikuntahallille. Ja myöhemmin likkojen jumpan aikana kävin radalla juoksemassa kokeellisesti 2 km, ja jäin 12 sekuntia cooper tavoitteestani... Mutta luulen että se 2000 m tulisi täyteen jos mulla ois joku jäniksenä tai ois ryhmätestaustilanne.

1. alkuperäinen tavoite saavutettu

Ompa tosi outo olo. Aamulla vaaka näytti 73,2 kiloa. Mun alkuperäinen tavoite oli -30 kiloa, ja samalla kevyemmäksi kuin alkaessani odottaa ensimmäistä lastani yli 13 vuotta sitten. Vyötäröltä on sulanut 40 senttiä, lantiolta 26 senttiä ja reidestäkin 12 senttiä. Kuppikoko pieneni vähän, mutta kun on isorintaisen geenit niin ympärys se oleellisempi muutos, 85 -> 70. Vaatekoko 48 -> 40. Eilen kävin kaupoilla sovittelemassa vaatteita ja koko 42 oli järjestään liian suuri. Olen ollut kokoa 40 viimeksi... alaikäisenä. Siinä näkyy liikunnan vaikutus, vaikka olin hetken alle kaksikymppisenä alle 70 kiloinen, käytin silloinkin kokoa 42. BMI 39.3 -> 27.8.

En ole koskaan ennen saavuttanut tavoitetta laihdutuksessa. Olen niin tyypillinen ikuinen laihduttaja ja jojoilija kuin voitte kuvitella. Miten eletään elämää laihduttamatta, kun on laihduttanut on/off kakstoista vuotiaasta, oli syytä tai ei? Siinä mulle pohdittavaa viimeisen 5 kilon pudotuksen ajalle. Koska uusi tavoitteeni on 68 kiloa, ja BMI lähes normaalipainoisen. Sitten loput tehdään salitreenillä. Koska vaikka mä olen muuttunut paljon, niin se ei ole muuttunut, että minusta kauniilla naisella on kurveja, ja myös pehmeyttä. En tavoittele mahdollisimman alhaista rasvaprosenttia. Ja viimeiseen 5 kiloon saisi mennä pitkään, ei ole kiirettä. Jos tämä pääkin pysyisi sitten jotenkuten mukana, ja alkaisi tajuta tämän muutoksen suuruuden.

Kyllä nyt kelpaa lähteä mummolaan ja kummitytön synttäreille. Ja ajattelin muuten syödä hyvällä ruokahalulla ja ilman syyllisyyttä, ja nousta vaakalle vasta sitten joskus kun viikonlopun hetkellinen painoa nostava vaikutus on poistunut :D

Elämän(tapa) muutos

Koko elämä muuttuu kun alkaa tehdä oikeita päätöksiä. Pikkuhiljaa, yksi päätös kerrallaan. Ei kaikkea pidä, saati voi, muuttaa kerralla. Ei se kestä, jos koittaa ahmaista liian suuren palasen kerrallaan. Pitää antaa itselleen (ja perheelleen) aikaa ymmärtää asioita, jotta niitä päätöksiä tekee jatkossakin oikein, ja muutoksista tulee pysyviä.

Kun muistelen taaksepäin niin alussa ne päätökset oli ihan sitä luokkaa että lähdenkö kävelylle vai jäänkö sohvalle. Tai kävelyllä, menenkö pidemmän kautta, vaikka vaan vähäsen pidensin koirien pissatuslenkkiä. Ei ne silloin tuntuneet edes päätöksiltä, saati vaikutuksellisilta, mutta siitä se vaan alkoi silti. Yksi jo suurempi päätös oli se että aloin kulkea silloiset koulumatkat kävellen. Siitä tuli hyötyliikuntaa arkeen jo iso määrä. Ruokailujen suhteen päätökset oli laatua koskevia enemmän kuin määrää. Salaattia meillä ei syöty oikeastaan koskaan. Raasteita (porkkana, lanttu) joskus. Kasvisten lisääminen ruokavalioon tuli mukaan oikeastaan vasta tämän vuoden puolella. Siihen asti paino putosi vanhoillakin syömisillä, mutta olo oli kyllä välillä aika ankea. Vetämätön ja väsynyt. Ei sitä oikeastaan silloin edes tajunnut miten epäterveellistä elämää eli. Eikä sitä tajunnut mitä söi, tai miten vähän liikkui. Jotenkin sitä aina kuvitteli että meillä syödään suht terveellisesti ja että kaikki on ok. Mutta tottahan sen nyt tajuaa että kukaan 160 senttinen, joka liikkuu ja syö terveellisesti, eikä ole sairas, ei liho yli satakiloiseksi. Vikaa on ollut elämäntavoissa, ja paljon.

Joskus joku kysyy että miten mä tämän tein. Jaa-a. Mä vaan aloin tehdä niitä päätöksiä. Sen sijaan että olisin ajattelematta syönyt Antin konditorian herkullisen munkin (voi niitä aikoja) mä katsoin sitä munkkia ja tietoisesti päätin joko syödä tai jättää syömättä. Ja monta kertaa söinkin sen. Ja tulen jatkossakin syömään. Koska ei elämä voi olla seuraavan 60 vuoden ajan pelkkää kalorien kyttäämistä ja laihduttamista. Kyllä elämästä pitää nauttia. Mutta se nauttiminen pitää tehdä tietoisesti, niin ettei epähuomiossa tule mättäneeksi kolmea viikkoa putkeen karkkia ja pullaa ja sitten havahdu itsesyytöksiin kun ei onnistunut taaskaan. Kun ajattelee sitä mitä on tekemässä, tiedostaa seuraukset, voi ottaa vastuun syömisistään. Tein päätönsiä jotka vahvisti tätä uutta elämää jota kohti olin matkalla, vaikka en sitä silloin osanut visioida. Silloin ajattelin vain painoa, halusin laihtua. Nyt kun jäljellä on alkuperäiseen tavoitteeseen 1,2 kiloa ja uuteen tavoitteeseen 6,2 kiloa, niin se laihtuminen ei ole edes tärkeää. Paljon tärkeämpää on elää tätä elämää, aktiivista, liikkuvaa, tervettä. Painosta viis.

No miten se elämä sitten muuttuu? Oma olo ja vointi lienee ensimmäisenä mielessä. Kyllä, voin paljon paremmin, olen terveempi ja jaksan paremmin. Olen pirteämpi ja energisempi, mutta se ei johdu niinkään painosta, vaan siitä että syön oikein. Ja nukun hyvin. Suurempia muutoksia kuin liki 30 kilon painonpudotus ja hyvä olo, näen joka päivä lapsissani. Poijassani varsinkin, joka oli lihava vauva ja lihava lapsi. Passiivinen ja myrtynyt, koulukiusattu ja helposti suuttuva, ärimmäisyyksiin heilahteleva. Nyt hän on energinen, aktiivinen, hoikka nuori, jolla on kavereita ja tasaisempi luonne. Ruokailuja pidän isona tekijänä, ravinnosta on hävinnyt iso kasa E-koodeja ja sokeria. Edelleen tykkää pelailla tietokoneella, mutta käy myös lenkillä, harrastaa freegymiä ja telinevoimistelua, ja omaa lähestulkoon erottuvat vatsalihakset. Tyttäret ovat liikunnallisesti lahjakkaita, ovat kyllä olleet aina. Mutta esimerkin kautta olen ollut huomaavinani heissä sellaista iloa tehdä ja sitkeyttä yrittää vaikka häviökin olisi edessä. Aiemmin varsinkin vahempi luovutti heti jos koki ettei voitto ole mahdollinen.

Itsessäni huomaan varmuutta tehdä asioita, jota minulla ei aiemmin ollut. Uskon että kroppa pystyy suoriutumaan, ja siten uskallan kokeilla uusia juttuja. Huomaan leikkikentällä juoksevani tyttären perässä kierros toisensa jälkeen, meneväni portaita ylösalas kaikin eritavoin, juosten, hyppien, yhdellä jalalla, ristiin.. Ihan vaan huviksemme. Toissapäivänä olin aivan maassa kun en ehtinyt juosta kuin 1,5 km. Kaksi vuotta sitten en edes haaveillut siitä että jaksaisin edes hölkätä putkeen 1,5 km matkaa, saati juosta sitä.

Ja toki sain liikunnasta myös ammatin, vaikka en sitä harjoitakaan kovin suuressa mittakaavassa. Personal trainerin hommat ovat palkitsevia, mutta en edelleenkään koe olevani perinteinen PT joka vaan ruoskii salilla tai tekee ohjelmat ja unohdetaan. Haluaisin jotenkin paremmin päästä auttamaan niitä jotka eivät välttämättä edes tajua haluavansa apua. Etsin vielä sitä omaa polkuani, kenties se aukeaa eteeni myöhemmin. Sitä odotellessa elän tätä elämää jossa olen onnellinen ja tyytyväinen. Liikkuen ja nautiskellen, kohtuudella.

Kun herää aamulla pirteänä. Vaikkei olisi pakko nousta.

On kyllä joka aamu yhtä hämmentävää kun herää aamulla pirteänä. Jo ennen kelloa. Tai tänään ennen seitsemää, vaikkei mitään herätystä edes ollut. Olen ollut lähes koko ikäni hyvä nukkumaan, tapasin sanoa että voisin helposti nukkua kellon ympäri, ja saan unen päästä kiinni missä vaan. Muistan hyvin myös ajan kun aina väsytti, ihan sama miten pitkään oli nukkunut. Joten minulle tämä pirteys ja se että ei vaan sitten viitsi maata sängyssä kun ei kerran väsytä on aika uusia juttuja. Olen näiden muutosvuosieni, ja varsinkin viimeisen vuoden, aikana todennut että aamulla voi herätä pirteänä. Eikä se edes vaadi 10 tai edes kahdeksan tunnin yöunia.

Kun syö puhdasta, oikeaa suomalaista ruokaa, syö sitä oikeissa suhteissa ja oikeita määriä itselleen, ja mikä tärkeintä, syö sitä säännöllisesti, niin se unen laatu paranee, ja aamulla vaan on pirteämpi. Niinkuin muutenkin päivän mittaan. Jaksaa liikkua, jaksaa tehdä töitä ja jaksaa leikkiä lasten kanssa. Toki liikunta vaikuttaa myös, vaikkei muuta ehtisi kuin käydä koiran kanssa kävelyllä kirpakassa syysäässä, niin se jo vaikuttaa minulla elämänlaatuun parantavasti. Saati sitten kun saa hien pintaan ja endorfiinit jylläämään. Kun elää terveellisesti, pysyy myös terveenpänä. Tänä syksynä minulla on ollut kerran nuha. Ja silloinkaan se ei päässyt kuumeiluksi asti, vaan parani aika pian. Vielä vuosi tai pari sitten sairastin vähän väliä.

Yksi juttu vaan hämmentää vieläkin enemmän. Miten on mahdollista että kun tietää hyvät (ja muistaa huonot) puolet, tietää miten se tehdään ja tietää miten sitä ei voi tehdä, niin sitä silti siitä syömisestään välillä tinkii? Kyllä omaa kehoa, omaa mieltä ja ennenkaikkea sitä omaa jaksamista pitäisi kunnioittaa sen verran että pitäisi kiinni hyvästä ravinnosta ja ruokarytmistä. Mutta ei, olin taas liusunut elämään jossa nämä eivät toteudu ihanteellisesti. Liian vähän kasviksia, ruokaa milloin sattuu, mielihaluja, äkäisyyttä...Ei mitään herkutteluylilyöntejä tai mitään hurjaa painonnousua joka hälyyttäisi. Ihan vaan vetämätön olo ja yleinen "ei kiinnosta" asenne riittivät hälytyskelloja soittamaan. Onneksi hoksasin asian vihdoin, otin siitä kiinni ja nykäisin selkärankaa taas suoremmaksi.

Nyt takana 5 vuorokautta terveempää elämää, ja kroppa ja mieli kiittää. Ja jos se painokin sitten taas laskee niin hyvä, mutta ei ravintoa voi ajatella vaan sen pohjalta että lihooko tai laihtuuko sillä. Se vaikuttaa niin moneen muuhunkin asiaan.

vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia?

Se on kuulkaa rakkaat lukijat päivä kolme menossa syksyn ryhtiliikettä, ja olo on aikas hieno. On se vaan jännä miten paljon hyvä ravinto ja ruokarytmi tekee ihmiselle, olo on paljon pirteämpi, heräsin vartin ennen kelloa ja ruokakin maistuu paremmalta. Liikunta rullaa, tein eilen kaksi ennätystäni, toisen heti aamulla kun kävin viideltä aamulenkillä pimeässä pakkasessa (ei ole aamulenkit olleet aiemmin yhtään mun juttu) ja sitten illalla kun kävin juoksemassa 2 km lenkin ja sain keskinopeudeksi yli 9 km/h. Se on paljon enemmän kuin olisin voinut kuvitella edes viime keväänä, saati sitten aiemmin. Enkä ollut edes mitenkään erityisen kuollut lenkin jälkeen, se alkaa 10 km/h tommosella lyhyemmällä matkalla olla aika liki... Jee :)

En edes enää tunnista sitä ihmistä joka olin ennen tämän projektini alkua. Yli satakiloinen, väsynyt, ja vaikka olen aina kuvitellut olevani ihan onnellinen ja tyytyväinen itseeni, niin se on kyllä ollut puoliksi itsepetosta ja puoliksi kuviteltua.. Nyt kun on todella hyvä olla omassa nahassaan, huomaa eron entiseen. Olin masentunut ja aloitekyvytön. En välittänyt oikein mistään. En jaksanut liikkua juuri ollenkaan ja päivät oli mössöä. Ulospäin olin iloinen ja positiivinen. Enkä mä myönnä vieläkään sitä miten hankalaa elämä oli. Mutta kyllä mä olen tosi kiitollinen ja onnellinen etten ole siinä tilassa enää. Ja ketä mä siitä saan kiittää? Ihan kuulkaa itseäni. Kukaan muu ei voi muutosta aiheuttaa, kyllä se ihan itsestä pitää lähteä. Toki apua on tukijoukoista ja motivaatiota tuo omat lapset ja esimerkki jota niille haluaa näyttää ja haluaa tarjota niille terveet eväät elämään, mutta muutos, se on täysin itsestä kiinni. Ja kuka vaan pystyy siihen. Ihan oikeasti. Ei se vaadi teräksen lujaa selkärankaa, eikä hillitöntä itsekuria. Se vaatii halua, oivalluksia ja anteeksiantoa. Ymmärrystä siitä että tie on pitkä eikä takapakki kaada maailmaa. Sit vaan jatketaan taas. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Ei ole kyse siitä että pitää onnistua kerran täydellisesti, vaan monta monta monta kertaa ihan ok:sti.

Ja taas muutoskuvaa

Nyt kun projektia alkaa olla takana kaaaaauan, niin on noita muutoskuviakin enemmän mitä päivittää. Esimerkiksi tasan vuosi sitten olen tehnyt tälläisen kuvan:

jossa olen siis 103 kiloisena ja 85 kiloisena. No, noita farkkuja mulla ei enää ole, ne jäi suuriksi aika pian tuon kuvan oton jälkeen, mutta päätin silti koittaa ottaa samanlaisen kuvan. Joten alla kuva sitten 85 ja 75 kiloisena. Hitaasti mutta varmasti...

Sain myös ystävältäni kuvan meistä kahdesta kauan sitten lähdössä ryypiskelemään. Alla kuva, kaverin rajasin pois kun en usko että hän haluaisi naamaansa blogiini :D Pitänee ottaa hänen kanssaan samantyyppinen kuva seuraavan kerran kun mennään. Mutta tästä kyllä näkyy karu totuus tuosta lähtötilanteesta...