Juhannus vietettiin miehen isän luona Kajaanin kupeessa. Voitte uskoa että ruokavalio oli vähän jotain muuta kuin mitä olen itselleni määrännyt loppukirin ajaksi, mutta en ajatellut ottaa siitä yhtään minkäänlaista stressin poikastakaan. Nih. En ottanut täytekakkua, en korppua, en pullaa, vain kohtuulliset annokset ruokaa ja antaumuksella salaattia ja ukin itse pyytämää ja savustamaa lohta. NAM! Viimeisenä reissupäivänä oli kuitenkin syötävä keksiä ja kääretorttua, koska minä en ole ihminen joka menisi väittämään vastaan lapsipuolteni isoisomummuille. Semmoinen ikä ja elämänkokemus ja viisaus joka asuu vanhoissa naisissa, se on jotain se. Liikunnan suhteen meni myös aika lomailuksi, torstaista tiistaihin ja vain kaksi lenkkiä ja pari kävelylenkkiä. Mutta annan senkin armollisesti itselleni anteeksi, sillä oli kiva pitkästä aikaa kutoa, kun sukuun on tullut uusi pienokainen. Pari myssyä ja parit sukat sain aikaan, opettelin vihdoin tekemään kaksi sukkaa yhtäaikaa pyöröpuikoilla.
Nyt ollaan kuitenkin oltu pari päivää kotona, ja takaisin rutiineihin on ollut mukavan helppo solahtaa. On ihanaa syödä hyvin ja liikkua! Eilen meinasi melkein mennä överiksi kun pirteänä aamulla kirmasin aamulenkille (4,5 km), sitten mies heräsi ja tahtoi kävelylle (5 km) ja lähdin seuraksi, ja illalla piti vielä mennä testaamaan uusia juoksuvarusteita (4,5 km). Sain vihdoin käytettyä vuosi sitten saamani intersportin lahjakortin. Mukaan lähti jalkaan ihanasti sopivat juoksukengät, jotka ammattitaitoinen ja mukava myyjä katsoi sopiviksi jalalleni sekä askellukselleni. Lisäksi tuli ostettua kompressiotrikoot, ja parin käyttökerran kokemuksella on kyllä sanottava että ai että on ihanat! Kyllä nyt kelpaa kirmailla pitkin Raisiota, kun varusteet on vimpan päälle. Olen ottanut tavoitteeksi juosta nopeammin, ja keinoiksi intervallitreenit. Spurtteja spurtteja, ja ei juuri ollenkaan hidasta hölköttelyä. Katsotaan kuinka homma puree. Toki lisäksi sitten kehonpainoharjottelua ja kahvakuulaa. Ja rullailua. Jos paikat vaikka pysyisi ehjinä tällä kertaa.
Työrintamalla on nyt suuret muutoksen tuulet kun alihankintasopimukseni Kotiapu Loisteelle päättyi. Ikävä tulee kaikkia Loisteen ihania asiakkaita. Mutta nyt on aika keskittyä uusiin asiakkaisiin ja uusiin juttuihin. Mutta ensin vähän lomailen, en joulunakaan pitänyt lomaa, joten hengähdystauko on tarpeen. Tosin ajatustyötä tässä lomallakin on tullut tehtyä.
torstai 30. kesäkuuta 2016
lauantai 18. kesäkuuta 2016
Asiakkaan kengissä
Juhannus lähenee. Kolme vuotta sitten juhannus oli se hetki joka oli elämässäni hyvin käänteentekevä. Menin heti juhannuksen jälkeen puntariin kotona ja muistan varmasti ikuisesti sen hetken kun lukema 103 tuli näkyviin. 162 senttiä ja yli 100 kiloa. Ei se iskenyt kuin salama, eikä oivallus tullut välittömästi. Mutta jokin siinä hetkessä napsautti palikoita kohdilleen meikäläisen aivoissa. Lasken elämäntaparemonttini alkavaksi siitä hetkestä, juhannuksesta 2013.
Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon. Paino on mennyt ylös ja alas ja jos olisin ensimmäisellä tai toisella tai kolmannella kerralla luovuttanut, olisin nyt epäonnistuja ja lihavampi kuin koskaan. Mutta olen joka kerta todennut että no, tässä on nyt jokin oppimisen paikka, ja eteenpäin vaan. Olen oivaltanut sen ettei koko loppuelämän kestävä matka pääty pariin ylämäkeen.
Olen karsinut elämästäni negatiivisuutta, ensimmäisenä lähti kolme vuotta sitten silloinen miesystävä, jossa oli aika selkeitä feederin piirteitä. Olen opetellut pitämään itsestäni ja arvostamaan itseäni. Olen opetellut ajattelemaan "minä pystyn" sen sijaan että ajattelisin etten pysty tai voi koska olen liian lihava, liian vanha, liian heikko tai mitä vaan tekosyitä. Minä pystyn.
Olen muutoksen myötä tavannut ihmisiä jotka tukevat sitä minua joka haluan olla. Aviomieheni varmasti tärkein, mutta myös samanhenkisiä muuttujia sekä positiivisia valmentajia. Elämä on muuttunut kaikilla osa-alueillaan aivan erinäköiseksi. Se lienee osoitus siitä että elämäntapamuutos on onnistumassa. Koska ilman muutoksia elämässä ei tapahtuisi muutoksia kropassakaan.
Kaiken tämän oivaltaminen on antanut minulle aivan uuden purkauksen energiaa ja motivaatiota. Lupasin aikanaan kummitytölleni että olen normaalipainossa kun hän pääsee ripille. Ja nyt olen ottanut kunnon loppukirin kohti tuota tavoitetta. Heinäkuun loppuun aikaa, joten kiri on tarpeenkin. Mutta minä pystyn.
Astuin asiakkaan kenkiin ja tein suunnitelmat. Pysymällä suunnitelmassa tavoite on jo lähes saavutettu. Teen tästä loppukiristäni tarkemman postauksen ehtiessäni. Koska nyt mennään eikä meinata.
Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon. Paino on mennyt ylös ja alas ja jos olisin ensimmäisellä tai toisella tai kolmannella kerralla luovuttanut, olisin nyt epäonnistuja ja lihavampi kuin koskaan. Mutta olen joka kerta todennut että no, tässä on nyt jokin oppimisen paikka, ja eteenpäin vaan. Olen oivaltanut sen ettei koko loppuelämän kestävä matka pääty pariin ylämäkeen.
Olen karsinut elämästäni negatiivisuutta, ensimmäisenä lähti kolme vuotta sitten silloinen miesystävä, jossa oli aika selkeitä feederin piirteitä. Olen opetellut pitämään itsestäni ja arvostamaan itseäni. Olen opetellut ajattelemaan "minä pystyn" sen sijaan että ajattelisin etten pysty tai voi koska olen liian lihava, liian vanha, liian heikko tai mitä vaan tekosyitä. Minä pystyn.
Olen muutoksen myötä tavannut ihmisiä jotka tukevat sitä minua joka haluan olla. Aviomieheni varmasti tärkein, mutta myös samanhenkisiä muuttujia sekä positiivisia valmentajia. Elämä on muuttunut kaikilla osa-alueillaan aivan erinäköiseksi. Se lienee osoitus siitä että elämäntapamuutos on onnistumassa. Koska ilman muutoksia elämässä ei tapahtuisi muutoksia kropassakaan.
Kaiken tämän oivaltaminen on antanut minulle aivan uuden purkauksen energiaa ja motivaatiota. Lupasin aikanaan kummitytölleni että olen normaalipainossa kun hän pääsee ripille. Ja nyt olen ottanut kunnon loppukirin kohti tuota tavoitetta. Heinäkuun loppuun aikaa, joten kiri on tarpeenkin. Mutta minä pystyn.
Astuin asiakkaan kenkiin ja tein suunnitelmat. Pysymällä suunnitelmassa tavoite on jo lähes saavutettu. Teen tästä loppukiristäni tarkemman postauksen ehtiessäni. Koska nyt mennään eikä meinata.
perjantai 10. kesäkuuta 2016
Positiivisuuden jäljillä
Alunperin aloitin kirjoittelemaan tätä blogia ja tuntojani, enimmäkseen itselleni, mutta siksi että halusin tuoda esiin sen näkökulman painonhallintaan, että vain itseään arvostava ihminen laihtuu pysyvästi ja terveellisesti. Että positiivisuus ja elämänmyönteisyys pitäisi laajentaa koskemaan myös omaa kehonkuvaa. Tunnustaa itselleen, että juu, tässä on nyt ylimääräisiä kiloja, mutta olen silti hyvä ja arvokas ihminen. Koska itse uskon, että vasta kun hyväksyy itsensä, voi hyväksyä sen että on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, ja olla onnellinen niihin pieniin muutoksiin joita tekee hyvinvointinsa eteen. Koska pieniä ne muutokset alkuun on, kun puhutaan pysyvästä painonpudotuksesta.
Ylipaino ei ole mikään voittamaton mörkö jota ei pysty karistamaan, ellei siitä itse sellaista tee. Painonhallinta onkin mielestäni enemmän kiinni korvienvälistä, kuin siitä mitä menee suun kautta mahalaukkuun. Se mitä syöt, ja miten liikut, on seuraus siitä miten ajattelet ja koet asiat. Tavallaan tämän tiedostaminen on personal trainerille kamalan turhauttavaa. Sillä vaikka tekisi miten hyvät ruokaohjeet ja jumppaohjelmat, niin lopulta kaikki on kiinni jokaisesta itsestään, ja se työ kohti onnellisempaa ja terveempää minäkuvaa ei aina vaadi diettiä ja jumppaa. Se vaatii paljon enemmän.
Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat vuosia ajatelleet, että jos vain saisivat sen 5 kiloa tai vaikka 15 kiloa pois niin olisivat onnellisia ja tyytyväisiä kroppaansa. Mutta sitten kun se 5-15 on kadonnut, ei vieläkään olla tyytyväisiä. Ja joko laihdutetaan aina vaan lisää ja lisää, kunnes terveys alkaa reistailla, tai sitten lihotaan takaisin kun ollaan niin tyytymättömiä itseensä ja sorrutaan taas vanhoihin elämäntapoihin. Kenenkään onnellisuuden ei pitäisi olla kiinni painosta. Mutta itsekin vaa'an kanssa seurusteelleena tiedän kyllä että usein päivä oli hyvä tai huono, ihan sen mukaan mitä vaaka näytti.
Minua usein vähän surettaa lukea netistä näitä tarinoita joissa hoikka ja nätti nainen kertoo että vielä pitää saada 4 kiloa pois, että on löysää siellä tai täällä. Makuja on toki monia, enkä voi moittia jos joku haluaa rasvattoman kehon joka on litteä ja tasainen. Mutta usein ajattelen että monelle tekisi hyvää ottaa pari askelta taaksepäin ja pohtia että onko siinä omassa kehossa muka jotain vikaa. Miettiä, että jos se olisi jonkun toisen, niin mitä siitä ajattelisi. Että olisiko parempi keskittyä kokonaisuuteen ja siihen mihin se keho pystyy, kuin tuijottaa sitä alavatsan makkaraa tai käsivarsien pientä pehmeyttä alliosastolla, ja ylikriittisenä stressata ja ahdistua jostain mitä muut eivät edes huomaa.
Ei se että rakastaa itseään, ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, tarkoita että haluaisi olla lihava. Usein törmää sellaiseen ajattelumalliin että ylipainoisia ei saisi rohkaista olemaan tyytyväisiä itseensä, koska silloin he eivät laihduta, ja ylipaino tunnetusti on terveydelle haitallista. Että tyytyväisyys on kehityksen kuolema. Paskan marjat. Vasta kun rakastaa itseään, haluaa tarjota itselleen parasta mahdollista ravintoa, ja pitää itsensä kunnossa. Jos ei hyväksy itseään, kokee helposti ettei sillä omalla keholla ole mitään väliä. Ettei sillä ole mitään väliä miten jaksaa tai miltä näyttää, Siinä olotilassako sitä sitten pitäisi pystyä painoa hallitsemaan?
Minä toivon kaikille ihmisille voimaa etsiä itsestään hyviä puolia. Nauttia niistä aivan mitättömältäkin tuntuvista voitoista. Ne on kaikki askeleita oikeaan suuntaan. Niistä on ok iloita. On paljon parempi ajatella että jes, söin tänään kerran kunnon ruokaa kohtuudella, kuin ajatella että vittu tääkin päivä meni vituiksi kun söin illalla kolme keksiä ja sulkaapatukan. Kumpi ajatus kantaa painonhallinnassa pidemmälle?
Ja ottakaa niitä kuvia. Vaikka se tuntuisi miten vastenmieliseltä. Koska sitten kun se hetki koittaa että tuntuu että mikään ei suju, ja kaikki on ihan turhaa eikä muutos kuitenkaan näy missään, niin silloin on hyvä hetki muistuttaa itseään.
Ylipaino ei ole mikään voittamaton mörkö jota ei pysty karistamaan, ellei siitä itse sellaista tee. Painonhallinta onkin mielestäni enemmän kiinni korvienvälistä, kuin siitä mitä menee suun kautta mahalaukkuun. Se mitä syöt, ja miten liikut, on seuraus siitä miten ajattelet ja koet asiat. Tavallaan tämän tiedostaminen on personal trainerille kamalan turhauttavaa. Sillä vaikka tekisi miten hyvät ruokaohjeet ja jumppaohjelmat, niin lopulta kaikki on kiinni jokaisesta itsestään, ja se työ kohti onnellisempaa ja terveempää minäkuvaa ei aina vaadi diettiä ja jumppaa. Se vaatii paljon enemmän.
Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat vuosia ajatelleet, että jos vain saisivat sen 5 kiloa tai vaikka 15 kiloa pois niin olisivat onnellisia ja tyytyväisiä kroppaansa. Mutta sitten kun se 5-15 on kadonnut, ei vieläkään olla tyytyväisiä. Ja joko laihdutetaan aina vaan lisää ja lisää, kunnes terveys alkaa reistailla, tai sitten lihotaan takaisin kun ollaan niin tyytymättömiä itseensä ja sorrutaan taas vanhoihin elämäntapoihin. Kenenkään onnellisuuden ei pitäisi olla kiinni painosta. Mutta itsekin vaa'an kanssa seurusteelleena tiedän kyllä että usein päivä oli hyvä tai huono, ihan sen mukaan mitä vaaka näytti.
Minua usein vähän surettaa lukea netistä näitä tarinoita joissa hoikka ja nätti nainen kertoo että vielä pitää saada 4 kiloa pois, että on löysää siellä tai täällä. Makuja on toki monia, enkä voi moittia jos joku haluaa rasvattoman kehon joka on litteä ja tasainen. Mutta usein ajattelen että monelle tekisi hyvää ottaa pari askelta taaksepäin ja pohtia että onko siinä omassa kehossa muka jotain vikaa. Miettiä, että jos se olisi jonkun toisen, niin mitä siitä ajattelisi. Että olisiko parempi keskittyä kokonaisuuteen ja siihen mihin se keho pystyy, kuin tuijottaa sitä alavatsan makkaraa tai käsivarsien pientä pehmeyttä alliosastolla, ja ylikriittisenä stressata ja ahdistua jostain mitä muut eivät edes huomaa.
Ei se että rakastaa itseään, ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, tarkoita että haluaisi olla lihava. Usein törmää sellaiseen ajattelumalliin että ylipainoisia ei saisi rohkaista olemaan tyytyväisiä itseensä, koska silloin he eivät laihduta, ja ylipaino tunnetusti on terveydelle haitallista. Että tyytyväisyys on kehityksen kuolema. Paskan marjat. Vasta kun rakastaa itseään, haluaa tarjota itselleen parasta mahdollista ravintoa, ja pitää itsensä kunnossa. Jos ei hyväksy itseään, kokee helposti ettei sillä omalla keholla ole mitään väliä. Ettei sillä ole mitään väliä miten jaksaa tai miltä näyttää, Siinä olotilassako sitä sitten pitäisi pystyä painoa hallitsemaan?
Minä toivon kaikille ihmisille voimaa etsiä itsestään hyviä puolia. Nauttia niistä aivan mitättömältäkin tuntuvista voitoista. Ne on kaikki askeleita oikeaan suuntaan. Niistä on ok iloita. On paljon parempi ajatella että jes, söin tänään kerran kunnon ruokaa kohtuudella, kuin ajatella että vittu tääkin päivä meni vituiksi kun söin illalla kolme keksiä ja sulkaapatukan. Kumpi ajatus kantaa painonhallinnassa pidemmälle?
Ja ottakaa niitä kuvia. Vaikka se tuntuisi miten vastenmieliseltä. Koska sitten kun se hetki koittaa että tuntuu että mikään ei suju, ja kaikki on ihan turhaa eikä muutos kuitenkaan näy missään, niin silloin on hyvä hetki muistuttaa itseään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)