Positiivisuuden jäljillä

Alunperin aloitin kirjoittelemaan tätä blogia ja tuntojani, enimmäkseen itselleni, mutta siksi että halusin tuoda esiin sen näkökulman painonhallintaan, että vain itseään arvostava ihminen laihtuu pysyvästi ja terveellisesti. Että positiivisuus ja elämänmyönteisyys pitäisi laajentaa koskemaan myös omaa kehonkuvaa. Tunnustaa itselleen, että juu, tässä on nyt ylimääräisiä kiloja, mutta olen silti hyvä ja arvokas ihminen. Koska itse uskon, että vasta kun hyväksyy itsensä, voi hyväksyä sen että on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, ja olla onnellinen niihin pieniin muutoksiin joita tekee hyvinvointinsa eteen. Koska pieniä ne muutokset alkuun on, kun puhutaan pysyvästä painonpudotuksesta.

 Ylipaino ei ole mikään voittamaton mörkö jota ei pysty karistamaan, ellei siitä itse sellaista tee. Painonhallinta onkin mielestäni enemmän kiinni korvienvälistä, kuin siitä mitä menee suun kautta mahalaukkuun. Se mitä syöt, ja miten liikut, on seuraus siitä miten ajattelet ja koet asiat. Tavallaan tämän tiedostaminen on personal trainerille kamalan turhauttavaa. Sillä vaikka tekisi miten hyvät ruokaohjeet ja jumppaohjelmat, niin lopulta kaikki on kiinni jokaisesta itsestään, ja se työ kohti onnellisempaa ja terveempää minäkuvaa ei aina vaadi diettiä ja jumppaa. Se vaatii paljon enemmän.

Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat vuosia ajatelleet, että jos vain saisivat sen 5 kiloa tai vaikka 15 kiloa pois niin olisivat onnellisia ja tyytyväisiä kroppaansa. Mutta sitten kun se 5-15 on kadonnut, ei vieläkään olla tyytyväisiä. Ja joko laihdutetaan aina vaan lisää ja lisää, kunnes terveys alkaa reistailla, tai sitten lihotaan takaisin kun ollaan niin tyytymättömiä itseensä ja sorrutaan taas vanhoihin elämäntapoihin. Kenenkään onnellisuuden ei pitäisi olla kiinni painosta. Mutta itsekin vaa'an kanssa seurusteelleena tiedän kyllä että usein päivä oli hyvä tai huono, ihan sen mukaan mitä vaaka näytti.

Minua usein vähän surettaa lukea netistä näitä tarinoita joissa hoikka ja nätti nainen kertoo että vielä pitää saada 4 kiloa pois, että on löysää siellä tai täällä. Makuja on toki monia, enkä voi moittia jos joku haluaa rasvattoman kehon  joka on litteä ja tasainen. Mutta usein ajattelen että monelle tekisi hyvää ottaa pari askelta taaksepäin ja pohtia että onko siinä omassa kehossa muka jotain vikaa. Miettiä, että jos se olisi jonkun toisen, niin mitä siitä ajattelisi. Että olisiko parempi keskittyä kokonaisuuteen ja siihen mihin se keho pystyy, kuin tuijottaa sitä alavatsan makkaraa tai käsivarsien pientä pehmeyttä alliosastolla, ja ylikriittisenä stressata ja ahdistua jostain mitä muut eivät edes huomaa.

Ei se että rakastaa itseään, ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, tarkoita että haluaisi olla lihava. Usein törmää sellaiseen ajattelumalliin että ylipainoisia ei saisi rohkaista olemaan tyytyväisiä itseensä, koska silloin he eivät laihduta, ja ylipaino tunnetusti on terveydelle haitallista. Että tyytyväisyys on kehityksen kuolema. Paskan marjat. Vasta kun rakastaa itseään, haluaa tarjota itselleen parasta mahdollista ravintoa, ja pitää itsensä kunnossa. Jos ei hyväksy itseään, kokee helposti ettei sillä omalla keholla ole mitään väliä. Ettei sillä ole mitään väliä miten jaksaa tai miltä näyttää, Siinä olotilassako sitä sitten pitäisi pystyä painoa hallitsemaan?

Minä toivon kaikille ihmisille voimaa etsiä itsestään hyviä puolia. Nauttia niistä aivan mitättömältäkin tuntuvista voitoista. Ne on kaikki askeleita oikeaan suuntaan. Niistä on ok iloita. On paljon parempi ajatella että jes, söin tänään kerran kunnon ruokaa kohtuudella, kuin ajatella että vittu tääkin päivä meni vituiksi kun söin illalla kolme keksiä ja sulkaapatukan. Kumpi ajatus kantaa painonhallinnassa pidemmälle?

Ja ottakaa niitä kuvia. Vaikka se tuntuisi miten vastenmieliseltä. Koska sitten kun se hetki koittaa että tuntuu että mikään ei suju, ja kaikki on ihan turhaa eikä muutos kuitenkaan näy missään, niin silloin on hyvä hetki muistuttaa itseään.