1. alkuperäinen tavoite saavutettu

Ompa tosi outo olo. Aamulla vaaka näytti 73,2 kiloa. Mun alkuperäinen tavoite oli -30 kiloa, ja samalla kevyemmäksi kuin alkaessani odottaa ensimmäistä lastani yli 13 vuotta sitten. Vyötäröltä on sulanut 40 senttiä, lantiolta 26 senttiä ja reidestäkin 12 senttiä. Kuppikoko pieneni vähän, mutta kun on isorintaisen geenit niin ympärys se oleellisempi muutos, 85 -> 70. Vaatekoko 48 -> 40. Eilen kävin kaupoilla sovittelemassa vaatteita ja koko 42 oli järjestään liian suuri. Olen ollut kokoa 40 viimeksi... alaikäisenä. Siinä näkyy liikunnan vaikutus, vaikka olin hetken alle kaksikymppisenä alle 70 kiloinen, käytin silloinkin kokoa 42. BMI 39.3 -> 27.8.

En ole koskaan ennen saavuttanut tavoitetta laihdutuksessa. Olen niin tyypillinen ikuinen laihduttaja ja jojoilija kuin voitte kuvitella. Miten eletään elämää laihduttamatta, kun on laihduttanut on/off kakstoista vuotiaasta, oli syytä tai ei? Siinä mulle pohdittavaa viimeisen 5 kilon pudotuksen ajalle. Koska uusi tavoitteeni on 68 kiloa, ja BMI lähes normaalipainoisen. Sitten loput tehdään salitreenillä. Koska vaikka mä olen muuttunut paljon, niin se ei ole muuttunut, että minusta kauniilla naisella on kurveja, ja myös pehmeyttä. En tavoittele mahdollisimman alhaista rasvaprosenttia. Ja viimeiseen 5 kiloon saisi mennä pitkään, ei ole kiirettä. Jos tämä pääkin pysyisi sitten jotenkuten mukana, ja alkaisi tajuta tämän muutoksen suuruuden.

Kyllä nyt kelpaa lähteä mummolaan ja kummitytön synttäreille. Ja ajattelin muuten syödä hyvällä ruokahalulla ja ilman syyllisyyttä, ja nousta vaakalle vasta sitten joskus kun viikonlopun hetkellinen painoa nostava vaikutus on poistunut :D

Elämän(tapa) muutos

Koko elämä muuttuu kun alkaa tehdä oikeita päätöksiä. Pikkuhiljaa, yksi päätös kerrallaan. Ei kaikkea pidä, saati voi, muuttaa kerralla. Ei se kestä, jos koittaa ahmaista liian suuren palasen kerrallaan. Pitää antaa itselleen (ja perheelleen) aikaa ymmärtää asioita, jotta niitä päätöksiä tekee jatkossakin oikein, ja muutoksista tulee pysyviä.

Kun muistelen taaksepäin niin alussa ne päätökset oli ihan sitä luokkaa että lähdenkö kävelylle vai jäänkö sohvalle. Tai kävelyllä, menenkö pidemmän kautta, vaikka vaan vähäsen pidensin koirien pissatuslenkkiä. Ei ne silloin tuntuneet edes päätöksiltä, saati vaikutuksellisilta, mutta siitä se vaan alkoi silti. Yksi jo suurempi päätös oli se että aloin kulkea silloiset koulumatkat kävellen. Siitä tuli hyötyliikuntaa arkeen jo iso määrä. Ruokailujen suhteen päätökset oli laatua koskevia enemmän kuin määrää. Salaattia meillä ei syöty oikeastaan koskaan. Raasteita (porkkana, lanttu) joskus. Kasvisten lisääminen ruokavalioon tuli mukaan oikeastaan vasta tämän vuoden puolella. Siihen asti paino putosi vanhoillakin syömisillä, mutta olo oli kyllä välillä aika ankea. Vetämätön ja väsynyt. Ei sitä oikeastaan silloin edes tajunnut miten epäterveellistä elämää eli. Eikä sitä tajunnut mitä söi, tai miten vähän liikkui. Jotenkin sitä aina kuvitteli että meillä syödään suht terveellisesti ja että kaikki on ok. Mutta tottahan sen nyt tajuaa että kukaan 160 senttinen, joka liikkuu ja syö terveellisesti, eikä ole sairas, ei liho yli satakiloiseksi. Vikaa on ollut elämäntavoissa, ja paljon.

Joskus joku kysyy että miten mä tämän tein. Jaa-a. Mä vaan aloin tehdä niitä päätöksiä. Sen sijaan että olisin ajattelematta syönyt Antin konditorian herkullisen munkin (voi niitä aikoja) mä katsoin sitä munkkia ja tietoisesti päätin joko syödä tai jättää syömättä. Ja monta kertaa söinkin sen. Ja tulen jatkossakin syömään. Koska ei elämä voi olla seuraavan 60 vuoden ajan pelkkää kalorien kyttäämistä ja laihduttamista. Kyllä elämästä pitää nauttia. Mutta se nauttiminen pitää tehdä tietoisesti, niin ettei epähuomiossa tule mättäneeksi kolmea viikkoa putkeen karkkia ja pullaa ja sitten havahdu itsesyytöksiin kun ei onnistunut taaskaan. Kun ajattelee sitä mitä on tekemässä, tiedostaa seuraukset, voi ottaa vastuun syömisistään. Tein päätönsiä jotka vahvisti tätä uutta elämää jota kohti olin matkalla, vaikka en sitä silloin osanut visioida. Silloin ajattelin vain painoa, halusin laihtua. Nyt kun jäljellä on alkuperäiseen tavoitteeseen 1,2 kiloa ja uuteen tavoitteeseen 6,2 kiloa, niin se laihtuminen ei ole edes tärkeää. Paljon tärkeämpää on elää tätä elämää, aktiivista, liikkuvaa, tervettä. Painosta viis.

No miten se elämä sitten muuttuu? Oma olo ja vointi lienee ensimmäisenä mielessä. Kyllä, voin paljon paremmin, olen terveempi ja jaksan paremmin. Olen pirteämpi ja energisempi, mutta se ei johdu niinkään painosta, vaan siitä että syön oikein. Ja nukun hyvin. Suurempia muutoksia kuin liki 30 kilon painonpudotus ja hyvä olo, näen joka päivä lapsissani. Poijassani varsinkin, joka oli lihava vauva ja lihava lapsi. Passiivinen ja myrtynyt, koulukiusattu ja helposti suuttuva, ärimmäisyyksiin heilahteleva. Nyt hän on energinen, aktiivinen, hoikka nuori, jolla on kavereita ja tasaisempi luonne. Ruokailuja pidän isona tekijänä, ravinnosta on hävinnyt iso kasa E-koodeja ja sokeria. Edelleen tykkää pelailla tietokoneella, mutta käy myös lenkillä, harrastaa freegymiä ja telinevoimistelua, ja omaa lähestulkoon erottuvat vatsalihakset. Tyttäret ovat liikunnallisesti lahjakkaita, ovat kyllä olleet aina. Mutta esimerkin kautta olen ollut huomaavinani heissä sellaista iloa tehdä ja sitkeyttä yrittää vaikka häviökin olisi edessä. Aiemmin varsinkin vahempi luovutti heti jos koki ettei voitto ole mahdollinen.

Itsessäni huomaan varmuutta tehdä asioita, jota minulla ei aiemmin ollut. Uskon että kroppa pystyy suoriutumaan, ja siten uskallan kokeilla uusia juttuja. Huomaan leikkikentällä juoksevani tyttären perässä kierros toisensa jälkeen, meneväni portaita ylösalas kaikin eritavoin, juosten, hyppien, yhdellä jalalla, ristiin.. Ihan vaan huviksemme. Toissapäivänä olin aivan maassa kun en ehtinyt juosta kuin 1,5 km. Kaksi vuotta sitten en edes haaveillut siitä että jaksaisin edes hölkätä putkeen 1,5 km matkaa, saati juosta sitä.

Ja toki sain liikunnasta myös ammatin, vaikka en sitä harjoitakaan kovin suuressa mittakaavassa. Personal trainerin hommat ovat palkitsevia, mutta en edelleenkään koe olevani perinteinen PT joka vaan ruoskii salilla tai tekee ohjelmat ja unohdetaan. Haluaisin jotenkin paremmin päästä auttamaan niitä jotka eivät välttämättä edes tajua haluavansa apua. Etsin vielä sitä omaa polkuani, kenties se aukeaa eteeni myöhemmin. Sitä odotellessa elän tätä elämää jossa olen onnellinen ja tyytyväinen. Liikkuen ja nautiskellen, kohtuudella.

Kun herää aamulla pirteänä. Vaikkei olisi pakko nousta.

On kyllä joka aamu yhtä hämmentävää kun herää aamulla pirteänä. Jo ennen kelloa. Tai tänään ennen seitsemää, vaikkei mitään herätystä edes ollut. Olen ollut lähes koko ikäni hyvä nukkumaan, tapasin sanoa että voisin helposti nukkua kellon ympäri, ja saan unen päästä kiinni missä vaan. Muistan hyvin myös ajan kun aina väsytti, ihan sama miten pitkään oli nukkunut. Joten minulle tämä pirteys ja se että ei vaan sitten viitsi maata sängyssä kun ei kerran väsytä on aika uusia juttuja. Olen näiden muutosvuosieni, ja varsinkin viimeisen vuoden, aikana todennut että aamulla voi herätä pirteänä. Eikä se edes vaadi 10 tai edes kahdeksan tunnin yöunia.

Kun syö puhdasta, oikeaa suomalaista ruokaa, syö sitä oikeissa suhteissa ja oikeita määriä itselleen, ja mikä tärkeintä, syö sitä säännöllisesti, niin se unen laatu paranee, ja aamulla vaan on pirteämpi. Niinkuin muutenkin päivän mittaan. Jaksaa liikkua, jaksaa tehdä töitä ja jaksaa leikkiä lasten kanssa. Toki liikunta vaikuttaa myös, vaikkei muuta ehtisi kuin käydä koiran kanssa kävelyllä kirpakassa syysäässä, niin se jo vaikuttaa minulla elämänlaatuun parantavasti. Saati sitten kun saa hien pintaan ja endorfiinit jylläämään. Kun elää terveellisesti, pysyy myös terveenpänä. Tänä syksynä minulla on ollut kerran nuha. Ja silloinkaan se ei päässyt kuumeiluksi asti, vaan parani aika pian. Vielä vuosi tai pari sitten sairastin vähän väliä.

Yksi juttu vaan hämmentää vieläkin enemmän. Miten on mahdollista että kun tietää hyvät (ja muistaa huonot) puolet, tietää miten se tehdään ja tietää miten sitä ei voi tehdä, niin sitä silti siitä syömisestään välillä tinkii? Kyllä omaa kehoa, omaa mieltä ja ennenkaikkea sitä omaa jaksamista pitäisi kunnioittaa sen verran että pitäisi kiinni hyvästä ravinnosta ja ruokarytmistä. Mutta ei, olin taas liusunut elämään jossa nämä eivät toteudu ihanteellisesti. Liian vähän kasviksia, ruokaa milloin sattuu, mielihaluja, äkäisyyttä...Ei mitään herkutteluylilyöntejä tai mitään hurjaa painonnousua joka hälyyttäisi. Ihan vaan vetämätön olo ja yleinen "ei kiinnosta" asenne riittivät hälytyskelloja soittamaan. Onneksi hoksasin asian vihdoin, otin siitä kiinni ja nykäisin selkärankaa taas suoremmaksi.

Nyt takana 5 vuorokautta terveempää elämää, ja kroppa ja mieli kiittää. Ja jos se painokin sitten taas laskee niin hyvä, mutta ei ravintoa voi ajatella vaan sen pohjalta että lihooko tai laihtuuko sillä. Se vaikuttaa niin moneen muuhunkin asiaan.

Lasten menoissa mukana

Eilen oli ihan pikkuisen kiireinen päivä.

6.45 aamupala

7.15 lähtö

7.30 pienin hoitoon

7.50 hakemassa kohteen avainta työkaverilta

8.00 kohteessa

10.00 poistuminen, matkalla seuraavaan kohteeseen tonnikalasalaattia autossa

10.20 seuraavassa kohteessa 5 min myöhässä

12.15 poistuminen

12.15-13.20 etsin hysteerisesti oikeaa osoitetta, ostin autoon kännykänlaturin että pystyin tarkastamaan mihin olen menossa, olin väärän oven takana kahdesti ja lopulta päädyin viimeiseen kohteeseen.

14.30 kotimatkalle ja kotona pari sanaa ekaluokkalaisen kanssa

15.00 toiseen duuniin

16.10 kotiin

16.30 hakemaa pienin hoidosta, ja samalla heittämään ekaluokkalainen telinevoimisteluun.

17-18 kaupassa pienimmän kanssa

18.00 hakemaan ekaluokkalainen ja kotiin

18.10 ruoka kaikille

18.45 likat autoon ja takaisin liikuntahallille pomppuharrastukseen

19.00-19.45 kudoin liikuntallin kahviossa, ja moikkasin vanhinta poikaa kun se tuli pyörällä harrastamaan

20.00 hakemaan poika painihallilta

20.15 kotona ja lapset iltapallalle ja nukkumaan.

20.40 iltapissalle koiran kanssa

HUH HUH, on se kiva että lapset tykkää harrastaa ja voin sen heille tarjota, mut kyl noi maanantait on aika sähläystä. Uskomatonta tässä on se että kaikki sujui melko kitkattomasti. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty... Tänään pääsin jo helpommalla, oli vaan tyttöjen baletit ja ne on sopivasti peräkkäin. Leikittiin toisen kanssa leikkipaikalla kun toinen tanssi, ja sitten vaihdettiin. Tuli itsekin testailtua kiipeilytaitoja, en muista koska olen viimeksi roikkunut leikkipuistossa pääalaspäin. Olenkohan koskaan? Olin aika arka lapsi kiipeilyjen suhteen.

Torstaina pääsen palaamaan sellaisen lajin pariin jota on ollut ikävä pitkään. Maltan tuskin odottaa!

Itsensä todellista voittamista!

Olen pelännyt kaikkea mikä liittyy tunneleihin ja maan alla olemiseen niin kauan kuin muistan. Ala-asteella muut hyppi ojaan joka tuuli oli puhaltanut täyteen lunta, ja minä olin kauhuissani. Ajatuskin siitä että uppoaisi sinne lumen alle... Hyi. Lumilinnoissa jos oli tunnelli mistä pääsi sisään, jäin ulkopuolelle. Vaikka näkisi valon toisesta päästä, en halunut ryömiä sinne. Kotikylällä oli pirunpesä, onkalo maan sisällä. En voinut kuvitellakaan meneväni sinne sisään, vaikka muut kaverit meni edeltä. Kammoan kaikkea luoliin liittyvää.

Hyvä ystäväni sen sijaan on harrastanut luolissa möyrimistä jo vuosikausia. Katselen kauhunsekaisella ihastuksella hänen lomakuviaan netissä, kuvia joissa hän ahtautuu pienistä raoista syvemmälle jonkin vieraan maan uumeniin. Olen sanonut useammin kuin kerran, että luolailu on aivan hullun hommaa, eikä minua saisi luolaan kuuna kullanvalkeana.

No, eilen jouduin sitten syömään sanani. Ystäväni on poikani kummitäti, ja kun hän aiemmin soitteli että haluisitteko lähteä käymään luolassa Turussa, lupasin empimättä. En tainnut oikein edes tajuta mitä menin lupaamaan, ajattelin vaan että hieno kokemus pojalle, joka on kiipeilystäkin kiinnostunut, miksei siis luolista. Otettiin poikani lisäksi mukaan ekaluokkalainen tyttäreni ja mieheni tokaluokkalainen poika. Nuorimmaiseni jäi oman kummitätinsä kanssa viettämään laatuaikaa.  No, todellisuus alkoi upota tajuntaan suunnilleen siinä vaiheessa kun Suvi kaivoi kassistaan haalarit, kypärän, otsalampun ja polvisuojat... Mutta siinä vaiheessa oli turha enää alkaa panikoida.

Luolaa etsiessä kiivettiin kallioista Luolavuorta ylös, kunnes suuaukko löytyi. Se näytti ihan valtavan pieneltä, vaikka siitä pääsikin kulkemaan ihan kävellen. Mutta sitä iloa ei kauaa jatkunut. Luolakammoista ei myöskään helpottanut yhtään kun ensimmäisenä Suvin ohjeiden mukaan kulkeva poikani sanoi pariin eri otteeseen että ei tästä mahdu, ja Suvi vain nauroi että "Olet väärässä!".  Mutta koska lapset oli niin innoissaan, ja meni edeltä, en oikein voinut jäädä ulkopuolelle panikoimaankaan. Olen vaahdonnut esimerkin voimasta vaikka miten pitkään, joten millaisen kuvan se nyt sitten olisi antanut jos olisin jäänyt ulos yksin kyhjöttämään. Että eikun sisään vaan, polvillaan ensin ja parista raosta ryömien. Sisempänä oli kammio johon mahduttiin kaikki viisi hyvin istumaan, ja Suvi kertoi luolailun periaatteista. Sitten Suvi näytti mallia miten ryömittiin perällä olevaan pieneen käytävään. Ja yksi kerrallaan kaikki muksut meni saman käytävän edestakaisin, ihan innoissaan. Voin täysin rehellisesti sanoa että mulla ei ollut aikomustakaan mennä siihen reikään. Ei tosiaankaan. Mutta sitten kun lapset olivat käyneet, ja Suvi totesi et sitten Annina, niin pakkohan se oli mennä. Helpotti kyllä että Suvikin oli mahtunut perällä kääntymään, joten tiesin ettei tarvi peruuttaa takaisin. Oli se vaan jännää silti. Jupisin ääneen ettei tämä kyllä ole selväjärkisen hommaa, mutta menin kuitenkin. Ja suoriuiduin. Olin kyllä takaisin tullessa todella onnellinen että olen sen 26 kiloa pienempi, mahduin sinne ihan kohtuu hyvin. Ryömisessäni tosin jouduin tietoisesti ajattelemaan kivoja ajatuksia ja blokkaamaan kauhun jonnekin kauas. Ei voinut ajatella sitä mitä tekee, piti vaan tehdä.

Mutta voin sanoa että on aika uskomaton tehdä jotain, mitä ei ikipäivänä uskonut pystyvänsä tekemään, ja suoriutua siitä kunnialla. Sellainen voittajafiilis oli sen reissun jälkeen, ettei mitään rajaa. Lupasin jopa että lähdetään toistekin. Koska kammostani huolimatta, en ollut oikeasti peloissani kertaakaan. Sydämentykytyksiä aiheutti lähinnä ne tilanteet kun lapset kiipesi rinnettä ylös menomatkalla.

Suurimpia oivalluksia siellä luolan pienimmässä onkalossa, oli se, että turhaan kiellän itseltäni asioita sillä että ajattelen etten pysty niihin. Mun kroppani pystyy nykyään aika uskomattomiin juttuihin, enkä luota siihen vieläkään likikään tarpeeksi. Aika hurjaa.

Vasemmalta lähtien, poitsu 8v, poitsu 12v, meikäläinen ja luolaekspertti. Kuvan otti likka 7v.

Laihduttaminenko suorittamista?

"Hei, oot laihtunut tosi paljon, ihan mahtava suoritus!" "Vitsit mikä suoritus, miinus 26 kiloo!"

Niin, onhan se paljon. Se on 52 voipakettia. Se on 13 kahden kilon kissanruoka pussia. Se ei kuitenkaan minun mielessäni ole ollut koskaan suorittamista. En voi tarkasti kertoa koska aloitin, enkä koe että voisin olla valmis, joten kyseessä ei ole suoritus jolla on alku ja loppu. En voi koskaan, en edes sitten kun painoa ei enää tarvitse pudottaa, lopettaa tätä uutta elämäntapaa. En voi syödä kuten kaksi vuotta sitten ja lopettaa liikkumista. Tai siis, voihan minä, mutta sitten tulee takaisin myös se löysä vartalo ja se väsynyt ja passiivinen mieli. Ja sitä en enää halua itselleni tehdä. Tai lapsilleni, nautin niin siitä kun voin olla osallistuva ja aktiivinen äiti, ja nautin myös siitä kun lapseni liikkuvat iloisina ja omaehtoisesti, juoksevat, hyppivät, tanssivat ja jopa ihan jumppaavat, ilman että itse kehoitan heitä siihen. Uskon että se johtuu pitkälti omasta esimerkistäni, omien asenteitteni muutoksesta ja siirtymisestä lapsiin. Ja siitä että lapset yleensä haluaa liikkua. Pohjimmiltaan lapsi on vapautuneempi ja estottomampi kuin aikuinen, ja siten nauttii vielä liikunnasta, kunnes me aikuiset opetamme että pitää istua hiljaa ja leikkiminen on lapsellista.

Suoritus? Laihduttaminen toki voi olla suoritus. Jos on päättänyt laihduttaa X kiloa ja sillä selvä. Sitten on jollain dietillä kunnes saavuttaa tavoitteensä, ja toteaa että jes, mä tein sen. Ja mitäs sitten?  Sitten dietti on ohi ja palataan vanhoihin tottumuksiin? Tai koitetaan tasapainoilla uudessa painossa. Jotkut onnistuu, toiset ei.

Itse en voi ajatella tätä muuttunutta elämääni minään diettinä tai kuurina. Tätä minä nyt elän. Ehkäpä vasta nyt oikeasti ymmärrän mitä tarkoitetaan elämäntapamuutoksella. Se on sitä, kun arki on arkea, ilman suurempia laskemisia tai miettimistä, syödä voi välillä enemmän kunhan muistaa sitten taas syödä vähemmänkin. Elämäntapani on muuttunut pysyvästi liikunallisemmaksi ja arvostan eri tavalla puhdasta ravintoa ja syömistä. Ja ennenkaikkea itseäni. Eikai kukaan halua rakkaalleen ja lähimmäiselleen pahaa oloa ja huonoa vointia? Pitää rakastaa itseään sen verran, että ei halua sitä itselleenkään aiheuttaa. Laihdutan siinä mielessä etten ole vielä tavoitteessani. Ja tavoitehan myös elää. Mutta en laihduta siinä mielessä että ajattelisin sitä kokoajan, laskisin syömisiäni tms. Jos joku kysyy laihdutanko, vastaan automaattisesti että en. Elämääni ei vain enää kuulu ylenmääräinen herkuttelu ja löydän nautintoa muualta kuin ruoan parista. Minä elän nyt näin, ja paino saa pikkuhiljaa pudota samalla.

Kun omaa kokoa on vaikea hahmottaa

Se on jännä juttu ettei pää pysy mukana muutoksessa. Tiedän että kunto kasvaa, tiedän että olen pienempi, tiedän että minulla on enää 5 kiloa matkaa siihen että olen kevyempi kuin alkaessani odottaa ensimmäistä lastani yli 12 vuotta sitten. Ja tiedän että olen paremmassa kunnossa kuin olin silloin. Ja silti, silti hämmennyn vaatekaupassa, kun koko 42 on suuri.

Tänäaamuna katselin vaatehyllyäni ja pohdiskelin mitä laittaa päälle huomiseen työhaastatteluun. Totesin että ainoat sopivat vaatteet ovat urheiluvaatteita, ainoat hyväkuntoiset vaatteet ovat urheiluvaatteita tai pari juhlamekkoa. Kaikki muut vaatteet on joko kulahtaneita ja roskiin valmiita, tai liian suuria. No, kävin hoitamassa osapäiväduunin pois alta, otin tyttäret mukaan ja suuntasin ensin kirpputorille, ja sitten Myllyyn. Etsin siis arkisia, mutta siistimpiä housuja ja paitoja. Pari kutakin. Tai niin ajattelin. Kirpparilla törmäsin tietenkin juuri oikean kokoisiin ja värisiin converseihin, jotka maksoi 15 euroa. No pakkohan ne oli ostaa. Ja sitten oli toisetkin tennarit, jotka sopi ja maksoi pari euroa, joten nekin lähti mukaan. No entäs ne vaatteet? Löysin shortsit (ei ihan työhaastis kamaa) ja mustat legginssit, jotka nekin ehkä turhan rokit työhaastatteluun. Mutta ne oli niin halvat, pari euroa kumpainenkin, ja sopivat. Joten ne lähti mukaan. Myllyssä kierrettiin likkojen kanssa useampikin vaatekauppa. Alehyllystä nappasin kolmet farkut sovitettavaksi kokoa 42, ja ne oli kaikki suuria. Siis koko 42 on suuri. TÄH? No, oisin yhdet ostanut jos olisi ollut koko 40, mutta se tietenkin puuttui. Onneksi löysin pari M koon paitaa (siis mitä, olen kokoa M??) jotka oli oikein passeleita. Siinä vaiheessa likat alkoi olla sen verran levottomia, että totesin että saan luvan pärjätä niillä housuilla joita mulla on. Pesen ne tänään kuumassa ja kuivatan kuivausrummussa niin jospa ne on ok :D

Kotona syötiin ja levättiin hetki, ja sain tyttäret innostumaan valokuvaamisesta. Kamerakännyllä ei laatu päätä huimaa, mutta sain kuitenkin pari muutoskuvaa aikaan.

Huppari on sama. Housut vasemmalla kokoa 46, oikealla kokoa 42. Ja koirakin on vaihtunut, oikean puolen kuvan koira on eläkkeellä ystävälläni. Kuvien välillä joku 25 kiloa suunnilleen.

Vasemmalla olen lihavimmillani, n. 103 kiloa. Oikealla tänään, 77 kiloa. Koitin valkata samantyyppiset vaatteet, vaikka nuo vasemman kuvan vaatteet on heitetty pois jo aikaa sitten. Koira on sama, mutta kaljuversio uudessa kuvassa. 

Rakeiset muutoskuvat

Tuttuun tapaan muutoskuvat itsestä, siis nämä kokovartalosellaiset, on toteutettu läppärin kameran avulla. Ovat siis yhtä epäselviä ja epätarkkoja kuin aikaisemmatkin, siitä pahoittelut. Pyrin saamaan lähiaikoina parempilaatuisia kuvia joissa ylläni on samat tai samankaltaiset vaatteet kuin vanhoissa kuvissa, uskon että ne ovat melko valaisevia. Kokeilin nimittäin tänään vanhoja farkkujani, ja niihin mahtuisi varmaan yksi lapsista kanssani...

Mutta tässä näitä luvattuja muutoskuvia. Näissä näkyy hyvin myös tuo alavatsan ongelma-alue... Mutta enää ei sekään minua niin häiritse, alan oikeasti oppia olemaan sinut itseni kanssa. Kuvien välillä siis 17 kilon pudotus, sillä minulla ei ole tälläisiä vertailukuvia siitä kaikkein pahimmasta tilanteesta.

takaa näkee että mulla on nykyään vyötärö! Bebaa tosin pitää alkaa reenaamaan pyöreämmäksi ;)

Ja tässä se mun murheenkryynini. Mutta onhan tuo nyt jo aikas hurjasti pienempi.

sivulta

ja kasvokuva. 

Kesä on kesä vaikka ei aurinko paistaisikaan

Avopuoliso oli kovasti tilaillut helteitä tälle viikolle, kun hänellä on loma. Vaan toisi kävi, helteitä ei sen yhden jakson jälkeen ole näkynyt. Minua itseäni vähän naurattaa ihmisten RIP kesä päivitykset facebookissa, mihinkäs se kesä ja kesäloma tästä muka katoaa, vaikka vähän vettä satelisikin. Muutenkin helle on aivan yliarvostettua, 22 astetta alkaa olla ihan maksimi missä voi vielä elää ja olla. Tälläinen sateisempi kesä käy mulle oikein hyvin.

Eilen vietettiin oikein mukava kesäinen lomapäivä reissun päällä, mustikkapiirakkaa ja mansikkakermakakkua kahvilla ja ihanaa kesäistä jauhelihakeittoa päivälliseksi. Välissä vähän koiran kanssa kävelyä ja maisemien ihailua, sekä rauhallista illan istumista. Se on kiva tunne kun joskus voi vaan huokasta ja todeta ettei ole kiire minnekään.

26 kiloa pudotettu, viidestä kymmeneen kiloa edessä

Sain myös kokeilla ampumista, sekin oli aika kivaa hommaa, osuin jopa maalitauluun. Alkuun kyllä vähän hirvitti, mutta sen verran maalta olen että tiedän ettei tuommoisella aseella ja panoksilla kovin isoa jälkeä saisi kenenkään nahkaan, niin uskalsin sitten reippaasti kokeilla. Olen vahvasti sitä mieltä että kaikkea pitää uskaltaa kokeilla. Ehkä nyt kaikkista hurjimmat jutut voi jättää sellaisille joita ne todella kiinnostaa, mutta itseään pitää haastaa ja tehdä asioita joihin ei ole ihan varma pystyvänsä. Silloin tulee niitä parhaita onnistumisenkokemuksia. Entinen minä ajatteli usein, todella usein, etten pysty. En osaa, en voi, olen liian lihava, olen liian vanha, olen liian huonossa kunnossa... Tekosyyt oli loputtomat. Nykyinen minä ajattelee että pirkule minäpä testaan, sittenhän sen näkee miten käy.

Aamulla ennen reissuun lähtöä kävin tekemässä päivän juoksutreenit. Jostain syystä nyt ei oikein meinanut sujua. En tiedä miksi, mutta tahti oli hidas alusta alkaen. Sain tehtyä rullailut, mutta sitten alkoi kantapää vaivaamaan niin että lopulta päädyin kävelemään kilometrin verran mitä kotiin vielä oli matkaa. Kylmäystä jalalle kantapäästä akillesjänteen kautta polveen ja lopulta vielä etureiden lihaksille ja lonkallekin, koko jalan hoito ja rentouttelu tuntui auttavan. Pitää nyt seurailla vähän tarkemmin tuota jalkaa, se on se meikäläisen heikompi jalka, joten tuli ostettua salikortti varmasti aika kreivin aikaan.. Lisääntyneet treenit varmasti pistävät kropan tiukille, kun tuota ylimääräistä painoakin on vielä jäljellä.

Nyt nautiskelen aamupalan loppuun, hörpiskelen kahvini, ja valmistaudun kiireiseen päivään. Jahka koiran saa lenkitettyä niin edessä on PT hommia sekä sitten illalla avustajan duunit, joten päivä voi venähtää. Mutta kun syö hyvin, jaksaa hyvin!

Läheisten suhtautuminen elämäntapamuutokseen

Todella usein kuulee siitä että lähipiirin pitäisi olla kannustava ja mukana elämäntapamuutoksessa, jotta muutosta tekevä voisi onnistua. Ja toki siinä piilee totuuden siemen. On hyvin vaikeaa muuttaa elämäntapojaan, varsinkin jos niitä muuttaa paljon kerralla, jos muu perhe ei sitä tee. Kiusauksia on paljon enemmän, ja heikolla hetkellä kun tekee mieli luovuttaa koko homma ja kiskoa maha täyteen täytekakkua, on hyvin hankala arvostaa sitä muutosta jonka haluaa sisimmässään tehdä, jos kukaan muukaan ei tunnu sitä arvostavan.

Onkin hyvä jos juttelee puolison, lasten tai vanhempien, sisarusten tai ystävien kanssa siitä mitä aikoo tehdä ja miksi. Oikeasti juttelee, vaikka se tuntuisi miten nololta, pahalta tai ahdistavalta tunnustaa että on tyytymätön siihen tilaan jossa oma elämä on. Samalla voikin sitten esittää sen kysymyksen, jota monet välttelevät. Olisiko teidänkin aiheellista katsoa omia elämäntapojanne? Kuinka monessa perheessä vain toinen vanhemmista on ylipainoinen tai huonossa kunnossa? Kuin monesta pariskunnasta toinen vain syö epäterveellisesti? Se että toinen ei välttämättä liho, ei tarkoita etteikö tämäkin hyötyisi terveellisemmästä elämästä. Kuinka monessa perheessä  myös lapset istuvat liikaa sisällä? Toki ketään ei voi saada näkemään valoa, niin sanotusti, jos heillä ei siihen todella halua ole. Mutta mikäli perhe saadaan mukaan edes yrittämään kokonaisvaltaista muutosta, ollaan jo voiton puolella.

Puoliso, vanhemmat, aikuiset ihmiset ovat se vaikein osuus. Heillä pitää olla oma halu osallistua muutokseen tervemmän elämän puolesta. Jos he eivät arvosta muuttujan tekemiä valintoja, eivät näe miksi puoliso tai lapsi haluaa muutoksen tehdä, on tiedossa ongelmia. Ei vain kiusausten muodossa, vaan muuttuvien arvojen muodossa. Itse koin voimakkaasti projektini keskivaiheilla, etten voisi seurustella ihmisen kanssa, jonka arvomaailma on niin erilainen kuin minulla. Että se oma terveys, ja oman rakkaan yritykset terveellisempään elämään kiinnostavat vain teorian tasolla, käytäntöön niitä ei sovelleta. Onnekseni törmäsin mieheen joka jakaa arvoni, ja voi kannustaa eteenpäin tasolla jota en olisi voinut kuvitellakaan.

Omat lapset onkin helpompi juttu. Moni varmaan pyörittelee päätään, ei voi olla, ei lasten ylipaino muuten olisi yleistyvä ongelma. Mutta kyllä se vaan on. Aikuinen päättää mitä kotiin ostetaan, aikuinen päättää mitä lapsi syö, ja mihin aikaan. Aikuinen on auktoriteetti jota lapsen on vaan toteltava. On varmasti vaikeaa katsoa peiliin, ja tunnustaa itselleen että oma lapsi on ylipainoinen ja passiivinen (kenties jopa sosiaalisesti kyvyttömämpi ja tarkkaavaisuuskin on kärsinyt) ja se on ihan oma vika. Muita on aina helpompi syyttää, puolisoa, yhteiskuntaa, koulua, milloin mitäkin. Mutta loppuviimeksi lapsen ruokailu ja liikunta on AINA vanhempien vastuulla. Jos lapsi käyttää viikkorahansa karkkiin, eikä vanhempi pysty sitä estämään, ei lapselle anneta viikkorahaa, tai annetaan niin vähän ettei sillä osteta kuin kohtuullisen kokoinen määrä karkkia. Kotiin ei osteta herkkuja ja limsaa. Lapsi ei todellakaan tarvitse saati kaipaa sitä määrää sokeria, mitä moni lapsi nykypäivänä syö. On jotenkin järkyttävää ajatella että monissa perheissä keksit, pullat ja sokeriset jälkiruoat, vanukkaat, murot ja jogurtit on täysin arkipäivää. Limut samaten. Miksi? Miksi ihmeessä? Vanhemman vastuulla on kasvattaa lapsestaan terve nuori ja aikuinen. Ruokavalio lienee siinä asiassa aivan avainasemassa.

Toki herkkuihin tottunut lapsi kapinoi. Mutta silloin on vanhemman vastuulla pysyä lujana. Selittää että tässä perheessä on nyt tälläiset säännöt, kertoa milloin on karkkipäivä ja sillä selvä. Ja mitä suuremman raivarin mukula saa, sitä varmempi vanhempi voi olla että tekee oikein. Addikti raivoaa kun huumetta ei ole saatavilla. Haluatko lapsesi olevan koukussa?

Kaikki kolme mukulaa meidän mukana metsäkävelyllä. Ei, ei kysytty haluatteko lähteä, vaan todettiin että nyt mennään. Ja kivaa tuntui olevan!

Myös muut ihmiset voivat myös tahallaan tai epähuomiossa koittaa sabotoida muutosta. Töissä tarjotaan pullaa, kylässä sanotaan että tottahan yhden voi ottaa jne. Mutta siitä päästäänkin sitten siihen minkä itse uskon olevan kaikkein tärkeintä.

Jos olet itse käynyt asian läpi mielessäsi, olet oikeasti pohtinut elämääsi, ja miksi haluat siihen ne muutokset joita pyrit tekemään, niin muiden mielipiteillä ei enää vaan ole väliä. Jos olet varma että todella haluat tehdä sen mitä olet tekemässä, pystyt siihen kyllä, huolimatta muiden asenteista. Lopulta kun kyse on kuitenkin vain ja ainoastaan sinusta itsestäsi. Kukaan muu ei voi sinun puolestasi muutosta tehdä, etkä sinä kenenkään muun puolesta. Jos perheesi ei arvosta sitä muutosta, se on toki heidän kannaltaan sääli, mutta sinä itse arvostat sitä ja itseäsi, ja se riittää.

Viisivuotias on aina yhtä positiivinen ja iloinen aamuisin. Kun itse on juuri tullut juoksemasta, ei ole mitään parempaa kuin aamukahvit terassilla jutellen nuorimmaisensa kanssa. Oma esimerkki on ensisijaisen tärkeää, kun haluaa lapsensa liikkuvan enemmän. 

Ruokavalio jossa mikään ei ole kiellettyä?

Eihän sellainen voi olla terveellinen? Terveellistä on kaikki mauton ja mielikuvitukseton, ja kaikki hyvä ja herkullinen on epäterveellistä. Syödäkseen terveellisesti pitää kieltää itseltään sokeri, tai voi, tai molemmat. Herkuttelu ei ole sallittua, ja mitä enemmän puputtaa pelkkää lehtivihreää, se parempi? Kalorimäärä pitää laihduttajan rajoittaa tosi alhaiseksi, ja nekin vähät pitää saada pelkästä rasvattomasta kanasta ja kurkusta. Ja lisäksi pitää liikkua kuin mielipuolinen, ja jos ei aamulla lenkki kulje ilman aamupalaa niin kaikki on menetetty.

Ei. Ei näin.

Olen ollut tällä matkallani kohti tasapainoista minuutta nyt jo yli kaksi vuotta (tai koko elämäni, riippuu miten sen nyt sitten haluaa määritellä), ja voin sanoa että matka ei ole ollut helppo. Enkä ole vieläkään maalissa. En usko että tulen koskaan olemaakaan, haluan aina tietää lisää, tuntea itseni paremmin ja kehittyä jollain saralla elämässäni. Mutta nyt olen sellaisessa mukavassa pisteessä, että olen oppinut olemaan hyvä ystävä itselleni. En rankaise itseäni turhista, en mollaa itseäni, mutten myöskään valehtele tai kannusta haitallisiin tai epäterveellisiin ratkaisuihin. Olen kannustava ja positiivinen kun sitä tarvitaan, ja kuuntelen itseäni.

Joskus ei vaan jaksa, ja silloin hyvä ystävä halaa ja sanoo että huomenna sitten mennään yhdessä. Ja joskus tekee mieli mättää ruokaa naamariin, ja hyvä ystävä kertoo vakavana että tämä ei ole terveellistä, ja että joudumme juoksemaan näitä kaloreita lenkillä vielä ensi viikollakin, ja sitten tulee samalle karkkipussille. Ja sitten seuraavana päivänä todella pakottaa sinne lenkille ja aina kun alkaa väsyttää muistuttaa siitä että sen siitä saa jos ensin juhlii synttäreitä täytekakun ja keksejen merkeissä ja sitte illalla vielä kiskoo puolilevyä suklaata ja 1/3 pussillista maissilastuja juustokastikkeella ja lakritsipussin jämät. Ja vaikka sitä hyvää ystävää tekisi mieli silloin kiskaista oikealla koukulla lättyyn, niin kuitenkin arvostaa sitä että se ystävä sanoo suoraan, ei valehtele, ei kaunistele, muttei myöskään koita saada sinua tuntemaan itseäsi huonommaksi kuin oletkaan. Sellainen ystävä kuin haluat olla muille, sellainen sinun pitäisi olla myös itsellesi.

Maailma ei kaadu siihen yhteen mässypäivään. Laihdutus ei kaadu siihen. Ei ruokavaliosta tullut taikaiskusta epäterveellistä vaikka söikin sokeria ja rasvaa. Oleellisin ero entiseen on se että se jäi siihen yhteen päivään. Toki eilenkin teki sitten mieli kaikenlaista, mutta ei ollut mikään pakko kuunnella niitä mielihaluja. Olin vähän pahalla päällä enkä oikein tiennyt itsekään miksi, näin jälkikäteen voisin ajatella että kroppa huuteli sokerin perään. Ennenvanhaan olisin hakenut sitä parempaa tuulta karkkipussilta, nyt mies passitti lenkille. Ihana mies. Niin fiksu.

Kalorivaje toki on tarpeellinen jos on tarve laihtua. Mutta sen ei tarvitse olla suuri, koska no, nopeat tulokset on tosi kivoja, niin kauan kuin ne kestävät. Mutta todennäköisyys sille että ruokavalio pettää ja motivaatio lopahtaa kasvaa samaa tahtia kuin kalorivajekin. Se riippuu sitten täysin ihmisestä kuinka paljon kestää sitä kituuttelua. Itsestäni voin sanoa etten todellakaan paljoa. Enkä suosittele kenellekään joka pudottaa painoa pysyvästi (kilpaurheilussa painoluokkia varten laihtuttavat on sitten asia ihan erikseen, ja siihen en puutu nyt ollenkaan). Hitaasti mutta varmasti on hyvä motto painonsa kanssa kamppaileville. Maltti on valttia on toinen oikein hyvä. Kärsivällisyys on hyve... Jne.

Ja mitä liikuntaan tulee, ei sillä ole suoraan juurikaan tekemistä laihtumisen kanssa. Ruokavalio laihduttaa. Ruokavalio lihottaa. Voin luvata että liki jokainen (tavallinen ihminen/kuntoliikkuja, kilpaurheilijat on taas oma lukunsa) pystyy lähes huomaamattaan syömään sen verran enemmän vuorokaudessa, mitä kulutti liikkuessaan, eli pelkästään liikuntaa lisäämällä on vaikea laihtua. Mutta epäsuorasti liikunta vaikuttaa sitten sitäkin enemmän. Mutta sen pitää olla kivaa. Jos liikunta ei ole kivaa, on sen hyödytkin paljon pienemmät. Fysiologiset hyödyt toki pysyvät samoina vaikkei liikunnasta nauttisikaan, mutta miksi pitäisi kiusata itseään? Sen sijaan jos se on kivaa, tulee sitä helpommin jatkettua silloinkin kun ei niin huvittaisi. Etsikää siis laji joka tuntuu mukavalta. Oli se sitten samoilua metsässä, kävelyä, pyöräilyä, uintia, kuntosalia, ryhmäliikuntaa, kotijumppaa, juoksua... Kaikille löytyy varmasti jokin omalta tuntuva juttu. Pitää vaan uskaltaa kokeilla, ja jättää "en mä kuitenkaan" alkuiset lauseet kotiroskikseen.

Ja mitä tulee siihen että aamulla pitäisi lähteä lenkille ilman aamupalaa. Voihan sitä kokeilla. Kai se joillekin sopii, eikai sitä muuten niin hehkutettaisi. Itse en siihen pysty, tarvin ruokaa tai vedän koiran solmuun ekassa mutkassa kun se vetää, olen huonolla tuulella ja äreä, ja virta vaan kertakaikkiaan loppuu kesken. En myöskään ole saanut mitään oikeaa, tieteeseen perustuvaa näyttöä siitä että se oikeasti kuluttaisi jotenkin enemmän kuin sama lenkki aamupala mahassa. Olen opiskellut fysiologiaa, liikuntafysiologiaa, ravitsemustieteitä sisältäen liikuntaravitsemusta, eikä missään opinnoissa olla todettu että siitä olisi konkreettista hyötyä. Toki se antaa aineenvaihdunnalle potkua että käy lenkillä aamulla, mutta sen se tekee vaikka olisi syönytkin. Ja kun en usko itsensä rääkkäämiseen ja liikunnan kurjuuteen, vaan nautinnollisuuteen ja liikunnan iloon, niin en vaan suostu lähtemään lenkille tyhjällä vatsalla.

Millainen sitten on terveellinen ruokavalio? Yksilöllinen. Se on jokaiselle erilainen. Yhtä hyvää kaavaa kaikille ei vain ole. Yhdelle sopii vähähiilarinen, toiselle ei. On kasvissyöjää ja lihansyöjää, ruoka-aineallergisia ja erilaisia mieltymyksiä. Yksi kuluttaa vuorokaudessa nippanappa 1300 kcal, toinen 2800 kcal. Molemmille ei mitenkään voi tehdä samaa ruokavaliota. Monipuolinen. Liian yksipuolinen ruokavalio on tylsä ja vaikea noudattaa pysyvästi, eikä siitä saa kaikkea mitä keho tarvitsee toimiakseen ihanteellisesti. Salliva. Ei pidä kieltää itseltään mitään ehdottomasti, koska jos ajattelee vaan että ei saa syödä jotain, se jokin on kokoajan mielessä, ja lopulta ratkeaa sen syömään. Niin ihmismieli vaan toimii, se ei tee kenestäkään epäonnistujaa, vaan silloin ruokavalio on epäonnistunut. Budjettiin sopiva. Sillä mikään ei ole niin helppoa kuin todeta, ettei ole varaa syödä terveellisesti. Ruoka on kallista. Mutta terveellisen ruokavalion voi toteuttaa pienelläkin rahalla. Ja lopulta kysymys on siitä mihin rahansa sijoittaa.

Joskus pitää vaan uskaltaa?

Ihan ensiksi kiitos kaikille edelliseen postaukseen onnitteluja jättäneelle :) On edelleen aika epätodellisen hieno olo. Se vain lisääntyi kun tosiaan kävin muutamassa vaatekaupassa ja mukaan lähti kahdet lyhyet farkkushortsit, ja koko oli 40 ja 42! Ja 42 kokoiset oli sen tuntuiset että ehkä olisi pitänyt ottaa pienemmät, mutta ne oli viimeiset ja kamalan kivat, joten otin ne silti. Olen siis siirtynyt koosta 46 (jopa 48) kokoon 40. Mä en ole koskaan aikuisiällä ollut tätä pienempi, vaikka olenkin ollut kevyempi. Toki maha on ollut litteämpi ennn lapsia, mut hey, that's life. Joten kyllä, varsin tyytyväinen saa olla. Ei niinkään siihen että olen laihduttanut ja laihtunut ja pienentynyt, vaan siihen että nämä nykyiset elämäntavat joilla voin hyvin ja suhteeni ruokaan on stressitön, toimii myös kehon kannalta.

En useinkaan shoppaile, en oikein ole tajunnut mikä siinä niin kivaa on. Mutta nyt kun oli oikeasti yli viidet shortsit jotka kaikki mahtui ja näytti hyvältä, oli aika kiva fiilis siinä sitten pohdiskella mitkä otan. Ne kaikkein ihanimmat tosin olivat myös kalleimmat, joten ne jätin kauppaan. Koska kuitenkin kroppa muuttuu vielä, ensi kesänä nää ei enää toimi. Jos poika ei olisi odotellut kaupan ulkopuolella erittäin kyllästyneen näköisenä, olisi lasku ollut varmasti suurempi kun olisin innostunut sovittelemaan muutakin. Kiitos siis esiteinille siitä että rahat säästyi.

Toiseen liikkeeseen sitten paloikin aika iso raha, kun ostin elämäni ensimmäiset bikinit. Kyllä, minä, joka en koskaan ole tajunnut mitä ideaa bikineissä on, osti sellaiset. Perustelut seuraa: olen hokenut siitä että itsensä pitää hyväksyä ja kuinka nahoissaan pitää viihtyä vaikka kroppa ei vielä sellainen olisikaan mistä unelmoi. No, samaan aikaan suhtaudun edelleen häpeillen mahaani. Vaistomaisesti valitsen vaatteita joilla peittelen sitä, minua ahdistaa jos vyötärölle tulee makkara (ja tässä painossa se kyllä tulee hyvin helposti) olen käyttänyt semmoista kiristävää bodyä tukemassa ja litistämässä ja bikinit, ne nyt on täysi kauhistus. No, nyt riitti. En aio enää häpeillä mahaani. En suostu. Koska prosessi tulee olemaan hankala, sillä se on niin alitajuista se toiminta, niin aloitan shokkihoidolla. Ostin täysihintaiset, sopivat, kauniit bikinit. Maksoin itseni kipeäksi (koska kun koko on 75G ei halpa ole vaihtoehto), ja siten niitä bikineitä on sitten pakko käyttää. Nyt loppui häpeily, pää pystyyn ja shokkihoidolla pihalle aurinkoon. Ja body lähti kaapinperälle. Kokonaan en heittänyt pois, sillä on sellaisellekin aikansa, kuten se kun lähdetään miehen kanssa ulos ja haluaa että mekko istuu ja näyttää pirun hyvältä. Mutta arkena, silloin ei mitään tukiaisia (hah hah) tarvita. Jos jotain mun makkarani häiritsee nii katselkoot muualle, Mä olen ylpeä siitä mitä olen jo saavuttanut, enkä aio häpeillä.

Mun oikeastaan piti kirjoittaa siitä mitä aion tulevaisuudessa tehdä, mutta tämä postaus venyi jo niin pitkäksi, että taidan tehdä siitä omansa pikkuisen myöhemmin. Nyt tyttärien kanssa ulkoilemaan :)

Positiivinen minäkuva, koosta viis?

Mietiskelin pitkään miten alkaisin lähestymään tätä seuraavaa aihetta. Se on sydäntäni hyvin lähellä, sillä se on itselleni ollut täysin käänteentekevä oivallus. Ja kuten ihmisillä on tapana, itselleen tärkeistä asioista haluaisi kertoa monille, mutta samalla pelkää että muut käsittävät sen väärin, eivät ymmärrä tai tuomitsevat. No, minä kun en teitä mahdollisia lukioita tunne, ja ne tutut jotka blogia lukevat tuntevat minut ja tietävät mistä puhun, joten kynnyksen käsitellä minäkuvaa pitäisi olla kohtuu matalalla. Mutta jotenkin tämän aiheen kokee silti sellaisena, että toivoisi voivansa selittää sen niin hyvin, ettei väärinkäsityksiä tulisi.

Olen ollut ikuinen laihduttaja ja jojoilija koko ikäni. Siitä asti kun terveydenhoitaja mainitsi painostani ala-asteella, olen ajatellut olevani lihava ja yrittänyt (tai kokenut että minun pitäisi yrittää) laihduttaa. Minusta tuli lihava ihminen, kasvoin lihavaksi, en aikuiseksi. Lihavuus ja läski määritteli minut, en ollut minä, olin ylipainoinen. Tietenkään en tiedostanut sitä silloin, mutta suuri osa identiteetistäni kasvoi kieroon sen tähden etten rakastanut itseäni. En pitänyt itseäni minkään arvoisena, koska olin lihava. Koin alemmuutta ja tein huonoja ratkaisuja elämässäni, koska en uskonut voivani, saati ansaitsevani, saada parempaa. Enkä silloinkaan tietenkään tajunnut sitä, vaan elämä vaan meni niin. Mutta jälkiviisaana, katsellen taaksepäin, todella moni asia olisi mennyt toisin elämässäni, jos olisin teininä oppinut pitämään itsestäni. Surullisinta tässä on se, että en ollut lihava lapsi. Pyöreä, aina välillä, mutta en lihava. Ja ajoittain jopa ihan normaalipainoinen. Ja silti kasvoin lytäten itseäni, kasvoin lihavaksi. No, ajan kanssa sitten muutuin ihan oikeasti lihavaksi. Ja vaikka välillä onnistuin laihtumaan, en uskonut siihen oikeasti itsekään. Olin jo syvällä sisimmässäni oppinut että olen läski, ja siksi huonompi kuin muut. Eihän sellainen ihminen onnistu. 

Sitten tapahtui jotain. En oikein itsekään osaa sanoa mitä tarkalleen. Ehkä aloin ajatella asiaa enemmän. Jarnon kuolema viimeistään oli käänteentekevä juttu, se sai minut näkemään tämän maailman täysin eri tavalla. Ja opettelin (opettelen edelleen) rakastamaan itseäni. Kiloistani huolimatta. Vasta kun hyväksyin itseni, hyväksyin sen että olen vajavainen, rikkinäinen ihminen, tajusin että voin vaikuttaa asiaan itse. Rakastan itseäni, olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Ansaitsen vain parasta.

Moni ajattelee, että jos hyväksyy itsensä, hyväksyy kilonsa ja jää lihavaksi. Tänään luin blogia jossa melko kärjekkäästikin kyseenalaistettiin itsensä hyväksyminen. Mutta koen että silloin on hyväksyntä ja rakkaus ymmärretty väärin. Ei se että pitää itsestään tarkoita että pitää jäädä paikoilleen. Se että voi kokea olevansa nätti ja haluttava ja hyvä tyyppi, vaikka painaisi sata kiloa, ei tarkoita että haluaisi jäädä sinne sataan kiloon. Ihminen joka sanoo että itsensä hyväksyminen on sama kuin edistyksen loppuminen, on itse henkisellä matkallaan vielä melko alussa. Koska ne kilot eivät määrittele sitä kuka minä olen. Peilikuva ei kerro sitä. Minä olen minä, arvokas ja ihana, huolimatta siitä mitä painan. Mutta koska ansaitsen vain parasta, haluan tietenkin myös pitää huolta itsestäni ja tarjota keholleni hyviä raaka-aineita ja liikuntaa. Minulle itseni hyväksyminen lihavana oli se tärkein askel pysyvään painonpudotukseen ja elämäntapamuutokseen. 

Minusta on hyvä että positiivista kehonkuvaa ja itsensä, oman kroppansa, hyväksymistä huomioidaan mediassa. Mitä useampi nuori hyväksyisi pienet virheensä, sitä harvempi heistä sairastuisi syömishäiriöihin, masennukseen tms. Paino ei määrittele sitä kuka olet, eikä sitä mitä voit tehdä. Sinä pystyt mihin tahansa, mitä vain päätät tehdä. Vaikka olisit nyt lihava, se ei tarkoita että olisit huonompi kuin sellainen joka on laiha. Ja jos pidät itsestäsi lihavana, olet paljon paremmassa asemassa kuin moni laiha joka ei pidä itsestään.

 Terkuin Anni, joka tässä aamulla otetusa kuvassa on BMIn mukaan merkittävästi ylipainoinen. Ja silti onnellinen että olen juuri minä. Onnellinen että minulla on keho joka on terve ja toimiva, ja jota voin kehittää.

Mukavuusalueen kasvatusta

Tää sit juoksi (hölkkäs) just sen yhtäjaksoisen 5 km!  Oli pakko lopussa pidentää tuota mun vakilenkkiä että sain 5 km täyteen. Ekaa kertaa elämässäni. Eikä se edes tuntunut pahalta!  Tuntui että olisin voinut jatkaa vielä. Okei, vauhti ei toki päätä huimannut, joku olisi kävellyt ohi. Mutta henkisesti tää on meikäläiselle valtavan iso juttu! 

Olen aina tykännyt juoksemisesta. Aiemmin ne yritykset kohottaa kuntoa on vaan kaatuneet joko kipuihin tai kärsimättömyyteeni tulosten suhteen. Olen ollut sellainen kaikki mulle nyt heti äkkiä - persoona. Ja se on johtanut joko kipuihin tai luovuttamiseen. Ja kun ei ole ollut lähipiirissä ketään joka olisi osannut sanoa koska ne kivut on normaalia rasitusta ja koska vakavia, niin kivut on johtaneet luovuttamiseen.

Mutta nyt olen kärsivällisempi. Aloitin hyvin hitaasti. Oikeastaan voisi ajatella että aloitin jo yli vuosi sitten. Vaikka talvella en juossut askeltakaan, niin vähintään ajatusmaailma on kehittynyt ja jalostunut. Ja koulussa opin mitä on oikea kipu ja mitä sellainen jota kannattaa kuunnella ja hidastaa tahtia. 

Mutta tärkein muutos on se että olen oppinut itselleni sopivan tavan poistua mukavuusalueeltani. Pikkuisen kerrallaan venyttäen, välillä, harvemmin isommin repäisten. Koska joka kerran kun sieltä poistuu, se pikkuisen samalla mukana laajenee. Jos joku olisi vielä tammikuussa sanonut että juoksen kesäkuussa 5 km poistumatta kertaakaan mukavuusalueeltani, hyvillä mielin ja hymyssäsuin, en olisi uskonut.

Nyt on kyllä ihan tolkuton voittajafiilis!

Positiivisuutta pullollaan

Nyt taas sujuu kaikki!  Juokseminen rullaa tosi hyvin ja kevyen oloisesti, varmaan jo tällä tai viimeistään ensi viikolla juoksen tuon uikkupolun kokonaan, ilman kävelypätkiä. Siinä on sitten iso virstanpylväs ihan lähellä, olen haaveillut n.  5 km yhtäjaksoisesta juoksusta vuodesta 2007..  voitte uskoa että tuntuu hyvältä! 

Muutto vei melko hyvin kaiken liukuvaran budjetista,  joten ainakaan nyt kesäkuussa en salikorttia vielä hommaa.  Olen sen sijaan tehnyt paljon lihaskuntotreenejä oman kehon painolla. Kun on näin painava on se ainakin riittävän kova vastus :D Haaveilen siitä että joskus on kehon hallinta ja lihaskunto niin hyvä että sellaiset ihan perusjutut kuin käsilläseisonta onnistuu.

Suurin muutos minussa liittyykin haaveiluun. Olen oivaltanut että ihmisen kroppa on siitä mahtava juttu, että se voi kehittyä kunnes kuolema korjaa. Liikunnallisuus ja urheilullisuus, hyvä kunto ja terve keho eivät ole jotain mikä olisi vain harvojen etuoikeus. Kaikilla on mahdollisuus kehittää itseään, ja kuka tahansa voi tavoitteeseensa päästä. Se vaatii vaan töitä.

Töistä puheenollen.  Allekirjoitin viimeviikolla työsopimuksen. Sain oman alan osapäivätöitä, ja olen asiasta valtavan onnellinen. Elämä on menossa mahtavan kivaan suuntaan.

Epätodellinen fiilis.

Tänään oli koulun kevätjuhla, ja valmistuimme. On tosi kummallinen fiilis, kun ajattelee että nyt se oli siinä. Nyt en enää aamulla herää ajaakseni 60 km kouluun. En näe niitä ihmisiä. En ihanaa opettajaa. Tänään on itketty meikit levälleen ja naurettu ja itketty taas vähän lisää. Onhan se uskomaton tunne, valmistua. Tammikuusta asti painettu duunia, ja siitä on nyt näyttää todistus, jossa komeilee 34 opintopistettä. Se vastaa muuten 918 käytettyä työtuntia, joista reilu 120 tuntia fysiologiaa ja anatomiaa hierojaopiskelijoiden kanssa. Ei ollenkaan huonosti, mutta ei ollenkaan ihme sekään että tuntuu että on ollut aivan järkky kiire koko alkuvuoden.

Mitä jäi käteen? Siis muuta kuin todistus? Ihania muistoja, uusia ystäviä, rakkaus liikuntaan, jano oppia lisää, haastaa itseään lisää, tehdä enemmän. Valtava määrä tietoa jota soveltaa käytäntöön ja rutkasti lisää itseluottamusta. Pienempi rasvaprosentti, parempi kunto, tasapainoisempi vartalo. Ja haikea, epäuskoinen fiilis siitä että homma on ohi. Ehkä sen tajuaa vasta vähän myöhemmin?

Mulle tämä valmistuminen on tosi iso asia. Olen valmistunut aiemmin vain ylioppilaaksi, enkä juuri sitä itse arvostanut. Ja siitä on 14 vuotta aikaa. Sen jälkeen olen ollut pätkätöissä, tehnyt paskaduunia niin kirjaimellisesti kuin kuvainnoillisesti, kokeillut yrittäjyyttä, saanut lapsia, eronnut, tehnyt lisää pätkätöitä, ollut työttömänä, opiskellut kaupan alaa joka ei tuntunut loppua kohden enää omalta (mutta saatanpa silti jossain välissä suorittaa ne loppuun) ja kokoajan ajatellut että mikä se mun juttu voisi olla. Luulin pitkään että se olisi hevoset ja hevosala, ja ehkä se olisi toisenlaisissa olosuhteissa ollutkin. Mutta ei tässä elämässä. Ja nyt mä sen sitten olen löytänyt, 33-vuotiaana, puolivahingossa. Se on valtavan iso juttu. Huge.

Olen pelännyt sitä miten liikunnan nyt käy. Kun koulun rutiinit ei enää vie liikkumaan. Mutta juttelin rakkaani kanssa ja hän lupasi tehdä mulle 6 kk ohjelman, niin pelot hälveni. Osaisin toki tehdä nyt ohjelman itsekin. Mutta koen että noudatan paremmin ohjelmaa jonka  Juha on tehnyt. Joten liikunta jatkuu. Ja haluan haastaa itseni, haluan olla vieläkin vahvempi, nopeampi ja tehdä juttuja joihin en ole aiemmin pystynyt. Olen löytänyt itsestäni puolia, joita en uskonut että minussa onkaan.

Nyt makaan lattialla patjalla muuttolaatikoiden keskellä. Huomenna viimeiset pakkaamiset, ja lauantaina itse muuttorutistus. Ja sitten mä alotan elämän äitinä, äitipuolena, avovaimona, personal trainerina ja  tulevana lähihoitajaopiskelijana Raisiossa. Kukapa olisi uskonut. En ainakaan minä itse. Ja haaveilen liikuntalääketieteen opinnoista avoimen yliopiston kautta. Katsotaan, mahdollista sekin..

peace  and love people!

Pakko hehkuttaa!

Tammikuussa tutustuin kahvakuulaan ja tykkäsin!  Ostin itselle 6kg:n kahvakuulan joka sittemmin annoin siskolle kun alkoi tuntua liian kepoiselta. Crossfit treeneissä tein kahvakuulaosion 10 kilon kuulalla ja sekin oli vähän köykäinen.

Äsken päätin jumppailla ja hetken lämmiteltyäni ajattelin testata tuota Juhan 16 kilon kuulaa.  Ja se oli aika hyvä!  Siis raskas kuin synti mutta sain tehtyä!  Nyt on jalat ja kädet ihan tärinöissä ja olo ihan Super! 

No pain no gain

Nyt sattuu. Jos olenkin luullut että olen treenien jälkeen ollut kipeä, niin nyt tiedän olleeni vain vähän arkana. Koska nyt sattuu. Maanantain pudotusarja pystypunnerruksilla alla ja sitten eilen crossfit tunnille.

En juurikaan tiennyt mistä on edes kysymys kun koulusta lajiin mentiin tutustumaan. No voimaosiossa oli sitten vauhtipunnerrusta, ja sykettä nostattavassa pallon heittoa, kahvakuulalla etuheilautusta ja burbee.  Hiki valui ja syke huiteli jossain 180 paremmalla puolella. Olin aivan varma ensimmäisten 21 toiston loppupuolella etten selviä tulevista sarjoista. Mutta niin vaan selvisin, ja vielä määräajassa. Takapuolesta jäi märkä läntti salin lattiaan, ja olin aivan kuollut. 

Rakastuin lajiin. Ihan mahtava fiilis!  Olen niin kipeä että pelkään huomista kun tulen olemaan vieläkin kipeempi..  mutta pakko päästä muuton jälkeen peruskurssille!  Nyt taisin löytää sen oman juttuni.

Crossfit tunnin jälkeen käytiin porukalla syömässä salaattibaarissa ja sitten oli vielä joogatunti.  Käsivarret ja etureidet oli jo aivan hapoilla joten se dynaaminen jooga teki tiukkaa. Mutta ihan kivaa sekin oli. 

Koulun jälkeen kävin koiran kanssa vajaan tunnin lenkillä, luulen että jalat olisi paljon kipeämmät kaikista niistä kyykyistä (pallon kanssa piti mennä ensin kyykkyyn ja sieltä heittää ylös ponnistaessa) jos en olisi käynyt lenkillä.

Tänään sitten käytiin lasten kanssa ulkoilemassa muutaman kilometrin verran, muuten otan kyllä levon kannalta!

Juosten kohti kesää

Päivät kuluu ihan hullua vauhtia! Nytkin mun oikeastaan pitäs olla jo autossa matkalla kohti koulua, mutta sen verran kiristän ruokatauosta että kirjoitan muutaman rivin. Kesä tulee kohisten kohti, koulu loppuu jo ihan kohta! Jotenkin tuhottoman nopiaa on aika kulunut, vaikka toisaalta tuntuu kyllä kuin tammikuusta olisi jo ihmisikä, niin erilaisena sitä nykyään itsensä näkee. Vaikka matka on pahasti kesken, niin kuitenkin kaukana ollaan siitä mukavuudenhaluisesta sohvaperunasta jonka käsitys liikunnanilosta oli että se on jotain huuhaata jolla koitetaan saada laiskat liikkeelle.

Kotona on paljon pakkaushommia, tavaraa pitää käydä läpi ja leijonan osa menee myyntiin ja kierrätykseen (ja roskiin) en ala raahaamaan koko omaisuutta toiselle puolelle suomea. Viedään vaan se mitä tarvitaan. Pakko kuitenkin nipistää aikaa liikunnalle, mulla on kasvavana murheena ja huolena se että kun koulu loppuu, saanko ylläpidettyä tätä liikunnan määrää. Ehkä kesällä vielä jos en ole töissä, mutta entäs sitten elokuussa kun koulu alkaa... On pakko koittaa sovittaa jo nyt liikuntakertoja arkeen koulun ulkopuolellekin että tapa sitten siirtyisi tulevaisuuteenkin. Vaikka toisaalta olen niin koukussa liikkumiseen etten usko että se noin vain loppuisi, niin toisaalta tiedän että vanhat tavat ja tottumukset istuu tiukassa, ja pelkään että jos löysäilen liikaa niin lössähdän taas vanhoihin tapoihin takaisin.

Juoksuun olen ihan koukussa, nyt kun kunto on noussut sen verran että ei ihan heti ole aivan piipussa kun pari juoksuaskelta ottaa, niin kyllä tuota vaan haluaisi lisää ja lisää. Tämän aamun lenkki oli n. 5 km ja aikaa meni 45 minsaa, josta yhteensä 35 minsaa juoksin. Kyllä tuntuu tosi hyvältä, kun ajattelee että vielä viime kesänäkin olin jo 200m hitaan hölkän jälkeen aivan kuollut. Nyt nää lenkit on kokoajan olleet sellaisia ns. hyvänmielen lenkkejä joista jää kaipaamaan lisää ja lisää.

Mutta nyt on pakko hypätä autoon ja kouluun että ehdin koulun salaattia syödä ennenkuin tunnit alkaa. Tänään ohjelmassa ravitsemusta ja kuntosalia!

Voi itku!

Mulla on ollut tosi antoisa suhde mun harjoitusasiakkaaseen. Olen päässyt tekemään niin kuntosaliohjelmaa ja -ohjausta kuin kotijumppaa, pallojumppaa, kuminauhajumppaa ja pilatesrullajumppaa. Ja tein vielä kaupanpäälliseksi sellaisen pienen lihastenaktivointijumpan jota voi tehdä autossa istuessaan, kun asiakas lähtee nyt reissuun kolmeksi viikoksi matkailuautolla. Oon tehnyt intervallihajoituksen ja liikuntaohjelman kuudeksi viikoksi sekä antanut ruokavalio-ohjeita. Ja olen nauttinut valtavasti.

Tänään meillä oli sitten se viimeinen tapaaminen, jotenkin kovin haikeaa, vaikka samalla olen tyytyväinen että koulu pikkuhiljaa alkaa lähetä loppuaan. Tulee valtavan tyytyväinen olo kun saa näitä projekteja valmiiksi, vaikka toisaalta olisikin voinut vielä jatkaa. Sain asiakkaalta pienen lahjan, se oli niin ihana että melkein tuli tippa linssiin. Oivaltava ja hauska, ja samalla niin mieltä lämmittävä.

Voi että, tuli melkein itku.

Itku meinasi tulla myös tänään koulussa, kun tehtiin sykeohjattuatreeniä pareittain. Ensin lämmittelyksi reilun 3 km lenkki pururadalla sauvakävellen, ja sitten vaatimattomasti mäkivetoina 4 kertaa sotkanrinne ylös.