Laihduttaminenko suorittamista?

"Hei, oot laihtunut tosi paljon, ihan mahtava suoritus!" "Vitsit mikä suoritus, miinus 26 kiloo!"

Niin, onhan se paljon. Se on 52 voipakettia. Se on 13 kahden kilon kissanruoka pussia. Se ei kuitenkaan minun mielessäni ole ollut koskaan suorittamista. En voi tarkasti kertoa koska aloitin, enkä koe että voisin olla valmis, joten kyseessä ei ole suoritus jolla on alku ja loppu. En voi koskaan, en edes sitten kun painoa ei enää tarvitse pudottaa, lopettaa tätä uutta elämäntapaa. En voi syödä kuten kaksi vuotta sitten ja lopettaa liikkumista. Tai siis, voihan minä, mutta sitten tulee takaisin myös se löysä vartalo ja se väsynyt ja passiivinen mieli. Ja sitä en enää halua itselleni tehdä. Tai lapsilleni, nautin niin siitä kun voin olla osallistuva ja aktiivinen äiti, ja nautin myös siitä kun lapseni liikkuvat iloisina ja omaehtoisesti, juoksevat, hyppivät, tanssivat ja jopa ihan jumppaavat, ilman että itse kehoitan heitä siihen. Uskon että se johtuu pitkälti omasta esimerkistäni, omien asenteitteni muutoksesta ja siirtymisestä lapsiin. Ja siitä että lapset yleensä haluaa liikkua. Pohjimmiltaan lapsi on vapautuneempi ja estottomampi kuin aikuinen, ja siten nauttii vielä liikunnasta, kunnes me aikuiset opetamme että pitää istua hiljaa ja leikkiminen on lapsellista.

Suoritus? Laihduttaminen toki voi olla suoritus. Jos on päättänyt laihduttaa X kiloa ja sillä selvä. Sitten on jollain dietillä kunnes saavuttaa tavoitteensä, ja toteaa että jes, mä tein sen. Ja mitäs sitten?  Sitten dietti on ohi ja palataan vanhoihin tottumuksiin? Tai koitetaan tasapainoilla uudessa painossa. Jotkut onnistuu, toiset ei.

Itse en voi ajatella tätä muuttunutta elämääni minään diettinä tai kuurina. Tätä minä nyt elän. Ehkäpä vasta nyt oikeasti ymmärrän mitä tarkoitetaan elämäntapamuutoksella. Se on sitä, kun arki on arkea, ilman suurempia laskemisia tai miettimistä, syödä voi välillä enemmän kunhan muistaa sitten taas syödä vähemmänkin. Elämäntapani on muuttunut pysyvästi liikunallisemmaksi ja arvostan eri tavalla puhdasta ravintoa ja syömistä. Ja ennenkaikkea itseäni. Eikai kukaan halua rakkaalleen ja lähimmäiselleen pahaa oloa ja huonoa vointia? Pitää rakastaa itseään sen verran, että ei halua sitä itselleenkään aiheuttaa. Laihdutan siinä mielessä etten ole vielä tavoitteessani. Ja tavoitehan myös elää. Mutta en laihduta siinä mielessä että ajattelisin sitä kokoajan, laskisin syömisiäni tms. Jos joku kysyy laihdutanko, vastaan automaattisesti että en. Elämääni ei vain enää kuulu ylenmääräinen herkuttelu ja löydän nautintoa muualta kuin ruoan parista. Minä elän nyt näin, ja paino saa pikkuhiljaa pudota samalla.