Mulla on ollut jostain syystä viimeviikot tosi epäonnistunut olo. Pahinta on, etten oikein tiedä miksi, enkä saa rikottua sitä negatiivisten ajatusten kehää, vaikka tiedän että tietyllä tavalla toimimalla vain pahennan asioita. En tiedä onko kyseessä epärealistiset odotukset ja sitten pettyminen kun niihin ei ylläkään, vai jokin hormonaalinen älykääpiökohtaus. On aivan idiootin hommaa sättiä itseään ja moittia itseään kaikesta mitä ei ole tehnyt, varsinkin kun samalla on tehnyt todella paljon. Hoitanut lasten kouluunlähtemiset ja välipalat ja ruoat ja siivoillut kotona, käynyt töissä ja lenkittänyt koiran. Pessyt pyykit ja vaihtanut lakanat ja ollut lapsille läsnä, valvonut läksyt ja kammannut tukat aamuisin poninhännälle.
Mutta silti mielessä pyörii vaan kaikki mitä en ole tehnyt. En ole käynyt salilla. En ole käynyt juoksemassa (nyt kun ehkä taas pystyisin, niin missä motivaatio??). En ole jumpannut kotona. En ole syönyt oikein. En ole tehnyt PT hommiani ollenkaan niin hyvin kuin pitäisi, vaikka ne vapaaehtoishommia onkin. Kotona ei todellakaan näy kaikki se siivoilu, pyykkäys ja tiskaus. Kämppä on ihan yhtä räjähtänyt siivosin tai en. En ole laihtunut grammaakaan, en varmasti. Ja kärsimätön minä tahtoo jo sinne maaliviivalle. Eikä tajua että kiirehtimällä tulee vaan stressi ja stressisyöminen, ja sitten voikin taas syyllistää itseään lisää kun syö väärin. On vaikea olla iloinen ja positiivinen jos mielessä pyörii vaan että on huono äiti, huono äitipuoli, huono (avo)vaimo, huono PT ja huono laihduttaja. Ainoa asia joka sujuu juuri nyt on työt. Olen hemmetin hyvä työntekijä.
Olen taantunut takaisin johonkin epäsäännöllisen syömisen ja hiilarihötön maailmaan. Eikä se tunnu ollenkaan mukavalta, eikä kivalta, eikä omalta. Haluan sieltä pois. Ja kukaa muu kuin minä itse ei voi minua siitä itsesyytöksen suosta nostaa.
Mutta itselleen pitää olla rehellinen. Tälläistä se entisen sohvaperunan ja tunnesyöpön elämä on. Kun olonsa tuntee pahaksi niin yhtäkkiä huomaa tuhonneensa litran jäätelöä ja seuraavana hetkenä pussillisen irtokarkkeja. Mutta ei maailma siihen kaadu. Ei 26 kiloa palaa korkoineen yhden heikon hetken (tai heikon jakson) takia. Elämä jatkuu ja se elämä mikä mulla on ei sisällä sokeria ja sohvalla makaamista. Ei ainakaan usein.
Mutta silti, tarvitsen potkun persuuksille. Ja se potku tuli nyt sopivasti syyskroppahaasteen muodossa. Haastan itseni syömään ohjeen mukaan ja suoriutumaan liikunoista, ja jo on kumma jos ei olo kohene kun ruokailut taas järkeistyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti