Epäonnistuminen haisee

Mulla on ollut jostain syystä viimeviikot tosi epäonnistunut olo. Pahinta on, etten oikein tiedä miksi, enkä saa rikottua sitä negatiivisten ajatusten kehää, vaikka tiedän että tietyllä tavalla toimimalla vain pahennan asioita. En tiedä onko kyseessä epärealistiset odotukset ja sitten pettyminen kun niihin ei ylläkään, vai jokin hormonaalinen älykääpiökohtaus. On aivan idiootin hommaa sättiä itseään ja moittia itseään kaikesta mitä ei ole tehnyt, varsinkin kun samalla on tehnyt todella paljon. Hoitanut lasten kouluunlähtemiset ja välipalat ja ruoat ja siivoillut kotona, käynyt töissä ja lenkittänyt koiran. Pessyt pyykit ja vaihtanut lakanat ja ollut lapsille läsnä, valvonut läksyt ja kammannut tukat aamuisin poninhännälle.

Mutta silti mielessä pyörii vaan kaikki mitä en ole tehnyt. En ole käynyt salilla. En ole käynyt juoksemassa (nyt kun ehkä taas pystyisin, niin missä motivaatio??). En ole jumpannut kotona. En ole syönyt oikein. En ole tehnyt PT hommiani ollenkaan niin hyvin kuin pitäisi, vaikka ne vapaaehtoishommia onkin. Kotona ei todellakaan näy kaikki se siivoilu, pyykkäys ja tiskaus. Kämppä on ihan yhtä räjähtänyt siivosin tai en. En ole laihtunut grammaakaan, en varmasti. Ja kärsimätön minä tahtoo jo sinne maaliviivalle. Eikä tajua että kiirehtimällä tulee vaan stressi ja stressisyöminen, ja sitten voikin taas syyllistää itseään lisää kun syö väärin. On vaikea olla iloinen ja positiivinen jos mielessä pyörii vaan että on huono äiti, huono äitipuoli, huono (avo)vaimo, huono PT ja huono laihduttaja. Ainoa asia joka sujuu juuri nyt on työt. Olen hemmetin hyvä työntekijä.

Olen taantunut takaisin johonkin epäsäännöllisen syömisen ja hiilarihötön maailmaan. Eikä se tunnu ollenkaan mukavalta, eikä kivalta, eikä omalta. Haluan sieltä pois. Ja kukaa muu kuin minä itse ei voi minua siitä itsesyytöksen suosta nostaa.

Mutta itselleen pitää olla rehellinen. Tälläistä se entisen sohvaperunan ja tunnesyöpön elämä on. Kun olonsa tuntee pahaksi niin yhtäkkiä huomaa tuhonneensa litran jäätelöä ja seuraavana hetkenä pussillisen irtokarkkeja. Mutta ei maailma siihen kaadu. Ei 26 kiloa palaa korkoineen yhden heikon hetken (tai heikon jakson) takia. Elämä jatkuu ja se elämä mikä mulla on ei sisällä sokeria ja sohvalla makaamista. Ei ainakaan usein.

Mutta silti, tarvitsen potkun persuuksille. Ja se potku tuli nyt sopivasti syyskroppahaasteen muodossa. Haastan itseni syömään ohjeen mukaan ja suoriutumaan liikunoista, ja jo on kumma jos ei olo kohene kun ruokailut taas järkeistyy.

Voihan makkara

Mulla on murheenkryyninä ollut ekasta synnytyksestä lähtien roikkuva maha. Olen ollut raskaana kolmesti ja joka kerralla maha on ollut valtaisa. Isoja vauvoja,  lyhyt nainen ja ilmeisesti sellainen kohtu että se tuohon eteen hy0ää heti kun kroppa tajuaa olevansa raskaana.

Raskausarpia on paljon, mutta ne ei ole minua koskaan häirinneet.  Mutta tuo roikkuva maha. Löysä nahka. No luonnollisesti ylipaino ja sittemmin laihtuminen ei ole ainakaan auttanut asiaa.

Nyt maha on siinä laihtumisen vaiheessa kun kiinteämmästä läskistä yhtäkkiä tulee semmoista löysää ja hyllyvää. Se on kiva juttu koska tiedän että se on ensi askel siihen että se maha siitä sulaa mutta se myös pahentaa tuota löysyyttä alavatsassa.

Aiemmin olen ajatellut että vika on mun päässäni, että pitäisi vain oppia elämään sen kanssa että tälläinen mun kroppani nyt vaan on. Vaikka laihdun  tulee mulla aina olemaan löysää nahkaa alavatsassa.  Mutta eilisen juoksu lenkin jäljiltä päätin että jos tuo ei ratkaisevasti pienene kun laihdun, se leikataan pois. Sen verran kivuliaan hankauman sain sinne, iho on oikeasti auki ja kivut yllättävän pahat vammaan  nähden. Kurjinta on että ainoa asento jossa haavat saavat hengittää on selinmakuulla, koska muulloin tuo mahanahka hautoo niitä. Mutta ei mulla ole aikaa pötkötellä pitkin päivää...

Elämä (ja paino) junnaa paikoillaan

Tänään on sellainen päivä että on hankala pysyä positiivisena. On lamauttavaa olla työtön, ilman mitään toiveita työpaikasta tai koulutuksesta. Opinnot odottaa että työkkäri suostuu jälleen tukemaan, byrokratia estää koulunpenkille palaamisen ennen ensi maaliskuuta. Ainakaan samalle alalle. Ja alanvaihdossa ei ole mitään järkeä, kun opintoja on jäljellä muutama hassu kuukausi. Tosin valmistuminen venyy jokatapauksessa kun ei voi nyt opiskella. Ärsyttää. Opintotuella opiskelu kolmen lapsen lähihuoltajalle on aivan kuolleena syntynyt ajatus. Tosin juuri nyt kyllä tuntuu siltä että olisi pitänyt vain valita se vaihtoehto, Kituuttaminen koulussa olisi sentään mielekkäämpää kuin kituuttaminen kotona.

Lisäksi opinnot jotka odottavat ovat kaupallista alaa, jolle en usko edes suuntautuvani. Entistäkin enemmän kiinnostaa terveys ja hyvinvointi, hieronta ja liikunta. Kun sen merkityksen kokee omassa elämässään niin suuresti (vaikka juuri nyt se merkitys on taas jossain hukassa ajatuksista) niin oppii tajuamaan miten isoja asioita ravinto ja liikunta on. Hierontahan minulla onkin aina ollut mielenkiinnon kohteina, olen sitä opiskellutkin, tosin hevoshierontaa, en ihmisten.

Ja juu, se painokin junnaa. Tuntuu olevan suoraan sidoksissa omaan mielialaan, kun on ankeaa ja harmaata mielessä, ei painonpudotus onnistu. Syön väärin enkä liiku. Kyllä mä sen tiedän. Mutta mistä taas motivaatio??

vakavia motivaatio-ongelmia

Vaikka itse olen sellainen peruspositiivinen ihminen, joka yleensä aina ajattelee kaikesta parasta ja löytää sen positiivisen valonsäteen kaikista asioista, niin viimeaikoina se positiivisuus on ollut tosi hukassa. Ei auttanut tuo kirjan reseptejen kokeilupäätös, kun ei ole varaa ostaa kuin perusruoka-aineita, niin ei kikkailla muuta. Oma olo kuitenkin suurin syy, oli muutaman viikon ajan mieli niin maassa että muistutti lähinnä tammikuisia fiiliksiä, miesystäväni itsemurhan jälkeisiä fiiliksiä. Sanoisin että mulla oli masennuskausi, mutten halua vähätellä masennusta joka on vakava asia. Olin maassa, olin allapäin. Söin mitä sattuu. Jälleen herätyksen toi se maaginen 90 kiloa. Onneksi olen sentään sen saanut selkärankaani iskostettua, en ikinä enää halua painaa yli sataa kiloa. Joten 90 ylitys repäisi minut jälleen irti hiilareista, ja mielialakin alkoi kohentua. En tiedä olinko taas surrut riittävästi hetken tarpeisiin vai aiheuttaako hiilaripitoinen ruokavalioni alakulon. Muna ja kana, kierre kuitenkin on selvä.

Nyt viikon verran on mennyt taas vähillä hiilareilla, ja olotila alkaa olla aikalailla normaali. Elämä oli myös myllerryksessä, en pääsekään aloittamaan tammikuussa keskeytyneitä opintoja nyt, koska en saa niihin työkkärin tukea, kolmen lapsen äidillä ei ole mahdollisuutta heittäytyä opintotuelle. Joten toistaiseksi olen sitten työtön. Se masensi alkuun, mutta sitten ajattelin käyttää ajan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Laittamalla perheen rutiinit kuntoon, ne on olleet muuton jäljiltä vähän hakusessa. Omat ruokailut kuntoon, ja lisää liikuntaa. Nythän on sitten päivät aikaa liikkua kun lapset kuitenkin ovat koulussa ja eskarissa/hoidossa.

Jospa tämä tästä taas...