Luukku neljä, lepopäivä?

Siis päivä ilman treenejä. Mutta lopulta niin kiireinen etten ehtinyt edes blogia päivittää. Kevyet 8 tuntia töissä, tyttärien vienti isälleen, pikainen ruoka ja sitten 2 tuntia toisissa töissä. Loppuilta menikin leppoisasti murun kainalossa sohvalla, ja taisin siinä juoda pari oluttakin ruokavalion ohi. Soo soo minä.

Lepopäivästä olin kuitenkin ajatellut kirjoittavani. Tieteellisempiä selostuksia on netti pullollaan, joten riittänee että mainitsen että fysiologian näkökulmasta lepo on valtavan tärkeä tekijä kehon palautumsessa. Lihakset saavat aikaa korjata mikrovauriot ja kerätä energiavarastot täyteen seuraavaa suoritusta varten, vammoja ei synny yhtä herkästi ja liikkuminen pysyy turvallisempana. Henkisesti lepopäivä tekee usein myös hyvää, vaikka se on yhtälailla yksilöllstä, Jollekin lepopäivä voi aiheuttaa entistä enemmän stressiä.

Se sitten onkin kiistanalaisempi juttu, että mikä on se oikea määrä lepoa, ja mitä levolla tarkoitetaan. Kilpaurheilijalle se todennäköisesti tarkoittaa että päivän treenit on vaan kevyemmät, tai kehonhuoltoa. Mutta tavallinen pulliainen taas ajattelee että lepopäivänä ei sitten tehdä yhtään mitään. Jokainen aktiiviliikkuja määrittelee siis itse sen miten lepää, mutta jos liikkuu alle 5 kertaa viikossa niin ei tarvi lepopäivistäkään murhetia, kun ne tulevat viikkoon automattisesti mukaan.

PT koulutuksessa puhuttiin paljon lepopäivistä ja niiden merkityksestä, niin hyvässä kuin pahassa. Itse pystyin ammentamaan tietoa myös menneistä koulutuksista, hevoshierojan opinnoissa (hevostenvalmentajan at) käytiin myös läpi täsmälleen samaa asiaa. Vaikka hevonen ja ihminen ovatkin hyvin erinäköiset, on yhtäläisyyksiä kutenkin paljon. Luuranko ja lihakset menevät samoin latinankielisin nimin ja fysiologia, elimistön ja lihasten toiminta, menee ihan samalla kaavalla. Ylikunto voi iskeä vaikka lähtötaso olisi mikä, se ei ole vain kilpaurheilijoiden vaiva. Jokaisen liikkumsta aloittavan kannattaisi pyrkiä seuraamaan jotain ammattilaisen tekemää ohjetta, mutta muistae oma lähtötasonsa. Paras tapa saada uusi liikuntaharrastus loppumaan on aloittaa liian kovaa.

toinen päivä, mut tuntuu ihan aatolta!

Fiilis aika loistava, tänään pääsin tekemään jotain mitä olen haikaillut tekeväni noin kaksikymmentä vuotta. Tai no, ihan täsmälleen tästä en osannut haaveilla, mutta olen teinistä asti ollut kiinnostunut potkunyrkkeilystä, mutten ole koskaan uskaltautunut mukaan, taas se sama vanha virsi siitä miten olen liian huono, lihava enkä osaa... JESSUS NAINEN!! Lihavana huonona ja osaamattona sitä saakeli säilyykin jos ei koskaan kokeile mitään...

No, tänään oli sitten se thainyrkkeilyn peruskurssin odotettu eka kerta. Kiitos työkaverin joka kurssia suositteli, uskaltauduin ilmottautumaan. Ja kiitos jonkin uskomattoman uuden rohkeuden jota itsestäni olen löytänyt, uskaltauduin vieraalle salille, vieraaseen porukkaan, yksin. Ja vielä myöhässä... Mutta kyllä vaan kannatti. Nyt on oikea sääri mustelmilla ja jokapaikkaan sattuu. Oli aika rankkaa. Sain pariksi onneksi miehen, koska en tiedä olisiko mä samalla lailla uskaltanut iskeä ja potkia voimalla jos niitä patjoja (pitäs varmaan googlettaa oikea termi kun en muista) jos niitä olisi joku pikkanen likka pidellyt.

Ja sitten vielä samaan hintaan saa keskiviikkoisin osallistua peruskurssin jälkeen kuntonyrkkeilyyn.. Joten mähän sitten jäin sinnekin. Huomenna voi työpäivä olla mielenkiintoinen, kun jo nyt illalla oli vaikeuksia laskeutua portaat yläkerrasta.

Maanantaina taas. Jee!!

Joulukuun 1. päivä

Mä olen joulufiilistelijä salaa. Shhhh. Älkää kertoko kellekään. En ala hössöttää joulua marraskuussa enkä saa mitään kauheaa joulustressiä, mutta tykkään fiilistellä. Kyllä mä jo ekana adventtina laitoin jouluvaloja ja joulukoristeita esille, vaikka olikin vielä marraskuu. Ja teen iltaisin sohvalla joululahjoja, ja tonttuilen. Tänävuonna rajoitan leipomisen mummolaviikonloppuun ja aattoon. Mutta noin muuten.

Mutta päätin kehittää uudenlaisen tavan fiilistellä, ja pitää blogissa joulukalenteria. Ensimmäisen päivän aihe tulee tässä:

Kehonpainoharjoittelun jälkifiilikset! Toiset kehonpainotreenit takana, ja tuosta matolta oli vaikea päästä ylös.  Että tehoaa! Huomenna voi olla mielenkiintoinen eka nyrkkeilytreeni kun koko kroppa on kipeänä, eilisestä yläkroppatreenistä ja tän päivän jalkatreenistä. Mutta olen tosi tyytyväinen itseeni, että olen nyt treenejä tehnyt, ja ottanut taas itseäni niskasta kiinni. Ehkäpä ensi kesänä onnistuu jo käsilläseisonta? Pikkuhiljaa, mutta nyt tehdään hommia sen kropan eteen jonka tahdon. Ei niinkään ulkonäöllisesti, mutta suorituskyvyltään.

Kun plösö vaanii aivan kintereilläsi

Jos on ollut painoindeksiltään liki yli 40, ja siten huomattavan/sairaanloisen ylipainoinen, ja elämäntavat siten aivan  perseellään, on vielä 30 kiloa kevyempänäkin pelko persauksissa sen suhteen että lihoo takaisin. Varsinkin kun on pitkä historia jojolaihdutusta takana, ja vielä matkaa tavoitepainoon. Ja ihan perusteeton se pelko ei ole, nimimerkillä +5 kiloa vajaassa 2 kuukaudessa.

Karu totuus on, että ruokailut on muuttuneet epäsäännöllisiksi ja syön enemmän leipää kuin kasviksia. Liikunta on pikkuhiljaa loppunut liki kokonaan, ainoastaan ruumiillinen työ ja lapsien ja miehen kanssa liikkuminen on pitänyt minut alle 80 kiloisena...  Salilla kävin muutaman kerran innostuttuani, ja sitten se taas jäi. Juossut en ole yli 2 kilsaa pitkään aikaan. Töissä olen lipsunut ostamaan kaupasta jotain nopeaa sen sijaan että tekisin eväät mukaan, enkä vain yksinkertaisesti ole asettanut omaa hyvinvointiani etusijalle.

Joten onko ihme että olo on vetelä, plösö, kurja, masentunut (no vähän vaan) ja vetämätön? Oiskos aika taas katsoa totuutta silmiin, ja todeta että jos en nyt tee korjausliikettä, niin olen lihonut koko 30 kiloa takaisin korkoineen ennen pääsiäistä? Ja minä EN mene enää siihen olotilaan ja kehoon takaisin. En kertakaikkiaan.

Joten.

Keskiviikkona alkaa thaiboxingin perusteet. Kurssi kestää joulukuun, 8 kertaa, eli kahdesti viikossa. Siinä on taas yksi juttu jota olen aina halunnut kokeilla, mutten ole kehdannut/uskaltanut/saanut aikaiseksi. Odotan sitä niin innolla, että voin olla aivan varma että suoritan koko kurssin eikä into lopahda.

 Sen lisäksi irtisanoin salikortin, kun en kerran siellä käy. Katsotaan sitten myöhemmin jos iskee salikärpänen uudelleen. Nyt on turha siitä maksaa. Sen sijaan otin hyllystä kehonpainoharjoittelun oppaan, ja merkkasin kalenteriin harjoituspäivät (4 viikossa). Olen aina ihaillut tanssijoita ja nyttemmin tankotanssijoita sekä akrobatiaa harrastavia, haluan kehon joka pystyy käsilläseisontaan, leuanvetoon sekä kärrynpyörään. Noin alkuun. Matka on pitkä, mutta ekan askeleen otin tänään. Treeni aloittelijoille oli kyllä raskas, mutta hyvä niin. Tietääpä tehneensä.

Ruokailujen suhteen ei aio stressata. Katson nyt alkuun että syön 3 tunnin välein, ja että juon pienen juomapulloni tyhjäksi vedestä aina ennenkuin on seuraava ruoka. Sillä uskon pääseväni taas jo terveemmän syömisen alkuun.

Tsemppiä minä! Ei se montako kertaa kaatuu, vaan se montako kertaa nousee jälleen ylös...

Salimotivaatio

Nautin lihaskuntotreenistä. Jo eka kerta salilla aikanaan sai mut huokaamaan onnesta. Olen aina ollut vahva, siis treenimäriin, kokooni ja ikääni verrattuna. Ruumiinrakenteeni on sellainen että lihas tarttuu helposti, joten salilla sai heti fiiliksiä onnistumisesta. Ja nautin myös siitä lihaskivusta, vaikka jotkut väittävätkin ettei kipu ole sen mittari onko treeni mennyt perille. Mutta itse olen kyllä pettynyt jos ei treenit seuraavana päivänä tunnu missään.

Kesällä se salilla käyminen sitten kuitenkin vain jäi. Muutokset on usein sellaisia jotka vaikuttaa negatiivisesti. Vieraalle salille treenaamaan vierailla laitteilla, vieraiden ihmisten keskellä... se ei ollutkaan ihan helppoa. Muutaman kerran kävin, mutta sitten muka ei aika riittänyt, enkä vaan saanut lähdettyä. No kuten olen maininnutkin hain sitä motivaatiota salin PTltä. Olin jo irtisanomassa jäsenyyttä jota olen kokoajan maksanut, kun sain sähköpostiin mainoksen ilmaisesta alkukartoituksesta. Kävin siellä ja päädyin tilaamaan saliohjelman. Olen nyt tosi onnellinen että tein sen, koska motivaatio kasvoi samantien kevään tasolle.

Se on jännä juttu, että vaikka osaisin itse tehdä treeniohjelman saliliikkeineen asiakkaalle, ja olla tukena, neuvoa tekniikat ja motivoida, niin itseäni en ole saanut liikkeelle, Itseni ruoskiminen ei vaan ole mun juttu. Mutta nyt kun on valmis ohjelma jota noudattaa, on paljon helpompi ottaa ja lähteä sinne salille. Ja kun PT odottaa tuloksia, on vähän enemmän sitäkin kautta sitä painetta lähteä.

Eilen kirmailin salille, tein treenin ja raahauduin takaisin kotiin, Jalat tärisi ja mietin jo että voinko millään lahjoa miestä hakemaan mua, mutta se olisi nauranut mulle paskaisesti ja kehottanut juoksemaan. Joten en sitten soitellut sille, vaan purin hammasta ja juoksin. Tai siis hölkkäsin. Keskinopeus alle 7 km/h ja jalat tuntui ihan lyijyltä. Mutta tänään ei jalkoihin koske, että ehkä se palauttelu tehosi.

Nyt tekisi mieli mennä jo uudelleen. On se vaan kivaa puuhaa.

keskiviikkoillan huumaa

Oli todella raskas päivä töissä. Vastoinkäymisiä oli useampia, joista pahin sai aikataulun viivästymään liki tunnilla, joten en ehtinyt sallille PTn kanssa. Otti ihan lievästi sanottuna päähän. Ja sitten alkoi ihan kirjaimellisestikin ottaa päähän, kun alkava päänsärky jyskytteli ohimolla. Toisiin töihin oli kuitenkin mentävä. Pistin lenkkikuteet niskaan koska tiesin että tiedossa on haravointia yms, joten ulkonaliikkumiseen soveltuvat vaatteet. Hetken mielijohteesta pistin vielä juoksukengätkin, ajattelin että JOS jaksan niin hölkkäilen kotiin.

Kuten oikeastaan aina, oli töide lopuksi tosi hyvä fiilis. On upeaa että mulla on työpaikka jossa tulee aina hyvä mieli, vaikka miten paskalla fiiliksellä sinne menisi. Joten päätin sitten hölkkäillä kaikessa rauhassa pidemmän kautta kotiin, about 2 km lenkin. Laitoin sportstrackerin päälle mutta jätin puhelimen äänettömälle, kuuntelin vain tossujen rapinaa hiekalla. Oli aivan valtavan kivaa. Ihan vaan hölkkäillä ilman mitään suorittamista ja ainoana tavoitteena tehdä semmonen rauhallinen palauttava hölkkälenkki. Kuunteli vaan omia ajatuksiaan ja antoi jalkojen viedä. Vähän koitin mielessäni välillä kertailla oikeaa juoksutekniikkaa, mutta senkin jätin vähän vähemmälle. Ja kotiin tultua huomasin että lenkin keskinopeus oli se 8 km/h jota kesällä koitin tavoitella kynsin hampain. Nyt se on jo mun hölköttely vauhti. Kunto on todellakin kasvanut paljon.

Olo oli niin hyvä ja aikaa oli vielä 1,5 h ennenkuin piti olla hakemassa tyttäriä, että innostuin sitten vielä lähtemään salillekin. PTtä en tietenkään saanut mukaan ilman varattua tapaamista, mutta hänen laatimansa ohjelma mulla jo oli joten sitä sitten vaan testaamaan. Tuli kuuma, ja tuntui, ja huomenna varmaan tuntuu vielä enemmän... Eli hyvä ohjelma! Huomenna saa miettiä miten sitä oikein käveltiinkään taas, mutta hyvä niin! Nyt on taas salimotivaatiota, kun pääsi vähän siellä käymisen makuun.

1. alkuperäinen tavoite saavutettu

Ompa tosi outo olo. Aamulla vaaka näytti 73,2 kiloa. Mun alkuperäinen tavoite oli -30 kiloa, ja samalla kevyemmäksi kuin alkaessani odottaa ensimmäistä lastani yli 13 vuotta sitten. Vyötäröltä on sulanut 40 senttiä, lantiolta 26 senttiä ja reidestäkin 12 senttiä. Kuppikoko pieneni vähän, mutta kun on isorintaisen geenit niin ympärys se oleellisempi muutos, 85 -> 70. Vaatekoko 48 -> 40. Eilen kävin kaupoilla sovittelemassa vaatteita ja koko 42 oli järjestään liian suuri. Olen ollut kokoa 40 viimeksi... alaikäisenä. Siinä näkyy liikunnan vaikutus, vaikka olin hetken alle kaksikymppisenä alle 70 kiloinen, käytin silloinkin kokoa 42. BMI 39.3 -> 27.8.

En ole koskaan ennen saavuttanut tavoitetta laihdutuksessa. Olen niin tyypillinen ikuinen laihduttaja ja jojoilija kuin voitte kuvitella. Miten eletään elämää laihduttamatta, kun on laihduttanut on/off kakstoista vuotiaasta, oli syytä tai ei? Siinä mulle pohdittavaa viimeisen 5 kilon pudotuksen ajalle. Koska uusi tavoitteeni on 68 kiloa, ja BMI lähes normaalipainoisen. Sitten loput tehdään salitreenillä. Koska vaikka mä olen muuttunut paljon, niin se ei ole muuttunut, että minusta kauniilla naisella on kurveja, ja myös pehmeyttä. En tavoittele mahdollisimman alhaista rasvaprosenttia. Ja viimeiseen 5 kiloon saisi mennä pitkään, ei ole kiirettä. Jos tämä pääkin pysyisi sitten jotenkuten mukana, ja alkaisi tajuta tämän muutoksen suuruuden.

Kyllä nyt kelpaa lähteä mummolaan ja kummitytön synttäreille. Ja ajattelin muuten syödä hyvällä ruokahalulla ja ilman syyllisyyttä, ja nousta vaakalle vasta sitten joskus kun viikonlopun hetkellinen painoa nostava vaikutus on poistunut :D

Elämän(tapa) muutos

Koko elämä muuttuu kun alkaa tehdä oikeita päätöksiä. Pikkuhiljaa, yksi päätös kerrallaan. Ei kaikkea pidä, saati voi, muuttaa kerralla. Ei se kestä, jos koittaa ahmaista liian suuren palasen kerrallaan. Pitää antaa itselleen (ja perheelleen) aikaa ymmärtää asioita, jotta niitä päätöksiä tekee jatkossakin oikein, ja muutoksista tulee pysyviä.

Kun muistelen taaksepäin niin alussa ne päätökset oli ihan sitä luokkaa että lähdenkö kävelylle vai jäänkö sohvalle. Tai kävelyllä, menenkö pidemmän kautta, vaikka vaan vähäsen pidensin koirien pissatuslenkkiä. Ei ne silloin tuntuneet edes päätöksiltä, saati vaikutuksellisilta, mutta siitä se vaan alkoi silti. Yksi jo suurempi päätös oli se että aloin kulkea silloiset koulumatkat kävellen. Siitä tuli hyötyliikuntaa arkeen jo iso määrä. Ruokailujen suhteen päätökset oli laatua koskevia enemmän kuin määrää. Salaattia meillä ei syöty oikeastaan koskaan. Raasteita (porkkana, lanttu) joskus. Kasvisten lisääminen ruokavalioon tuli mukaan oikeastaan vasta tämän vuoden puolella. Siihen asti paino putosi vanhoillakin syömisillä, mutta olo oli kyllä välillä aika ankea. Vetämätön ja väsynyt. Ei sitä oikeastaan silloin edes tajunnut miten epäterveellistä elämää eli. Eikä sitä tajunnut mitä söi, tai miten vähän liikkui. Jotenkin sitä aina kuvitteli että meillä syödään suht terveellisesti ja että kaikki on ok. Mutta tottahan sen nyt tajuaa että kukaan 160 senttinen, joka liikkuu ja syö terveellisesti, eikä ole sairas, ei liho yli satakiloiseksi. Vikaa on ollut elämäntavoissa, ja paljon.

Joskus joku kysyy että miten mä tämän tein. Jaa-a. Mä vaan aloin tehdä niitä päätöksiä. Sen sijaan että olisin ajattelematta syönyt Antin konditorian herkullisen munkin (voi niitä aikoja) mä katsoin sitä munkkia ja tietoisesti päätin joko syödä tai jättää syömättä. Ja monta kertaa söinkin sen. Ja tulen jatkossakin syömään. Koska ei elämä voi olla seuraavan 60 vuoden ajan pelkkää kalorien kyttäämistä ja laihduttamista. Kyllä elämästä pitää nauttia. Mutta se nauttiminen pitää tehdä tietoisesti, niin ettei epähuomiossa tule mättäneeksi kolmea viikkoa putkeen karkkia ja pullaa ja sitten havahdu itsesyytöksiin kun ei onnistunut taaskaan. Kun ajattelee sitä mitä on tekemässä, tiedostaa seuraukset, voi ottaa vastuun syömisistään. Tein päätönsiä jotka vahvisti tätä uutta elämää jota kohti olin matkalla, vaikka en sitä silloin osanut visioida. Silloin ajattelin vain painoa, halusin laihtua. Nyt kun jäljellä on alkuperäiseen tavoitteeseen 1,2 kiloa ja uuteen tavoitteeseen 6,2 kiloa, niin se laihtuminen ei ole edes tärkeää. Paljon tärkeämpää on elää tätä elämää, aktiivista, liikkuvaa, tervettä. Painosta viis.

No miten se elämä sitten muuttuu? Oma olo ja vointi lienee ensimmäisenä mielessä. Kyllä, voin paljon paremmin, olen terveempi ja jaksan paremmin. Olen pirteämpi ja energisempi, mutta se ei johdu niinkään painosta, vaan siitä että syön oikein. Ja nukun hyvin. Suurempia muutoksia kuin liki 30 kilon painonpudotus ja hyvä olo, näen joka päivä lapsissani. Poijassani varsinkin, joka oli lihava vauva ja lihava lapsi. Passiivinen ja myrtynyt, koulukiusattu ja helposti suuttuva, ärimmäisyyksiin heilahteleva. Nyt hän on energinen, aktiivinen, hoikka nuori, jolla on kavereita ja tasaisempi luonne. Ruokailuja pidän isona tekijänä, ravinnosta on hävinnyt iso kasa E-koodeja ja sokeria. Edelleen tykkää pelailla tietokoneella, mutta käy myös lenkillä, harrastaa freegymiä ja telinevoimistelua, ja omaa lähestulkoon erottuvat vatsalihakset. Tyttäret ovat liikunnallisesti lahjakkaita, ovat kyllä olleet aina. Mutta esimerkin kautta olen ollut huomaavinani heissä sellaista iloa tehdä ja sitkeyttä yrittää vaikka häviökin olisi edessä. Aiemmin varsinkin vahempi luovutti heti jos koki ettei voitto ole mahdollinen.

Itsessäni huomaan varmuutta tehdä asioita, jota minulla ei aiemmin ollut. Uskon että kroppa pystyy suoriutumaan, ja siten uskallan kokeilla uusia juttuja. Huomaan leikkikentällä juoksevani tyttären perässä kierros toisensa jälkeen, meneväni portaita ylösalas kaikin eritavoin, juosten, hyppien, yhdellä jalalla, ristiin.. Ihan vaan huviksemme. Toissapäivänä olin aivan maassa kun en ehtinyt juosta kuin 1,5 km. Kaksi vuotta sitten en edes haaveillut siitä että jaksaisin edes hölkätä putkeen 1,5 km matkaa, saati juosta sitä.

Ja toki sain liikunnasta myös ammatin, vaikka en sitä harjoitakaan kovin suuressa mittakaavassa. Personal trainerin hommat ovat palkitsevia, mutta en edelleenkään koe olevani perinteinen PT joka vaan ruoskii salilla tai tekee ohjelmat ja unohdetaan. Haluaisin jotenkin paremmin päästä auttamaan niitä jotka eivät välttämättä edes tajua haluavansa apua. Etsin vielä sitä omaa polkuani, kenties se aukeaa eteeni myöhemmin. Sitä odotellessa elän tätä elämää jossa olen onnellinen ja tyytyväinen. Liikkuen ja nautiskellen, kohtuudella.

Ote juoksutreeneistä

On yllättävän vaikeaa tasapainoilla jalan kanssa sen suhteen miten rankasti sitä voi/uskaltaa rasittaa. Kivuilla pelotellaan, sanotaan että pahimmassa tapauksessa jos ei kuuntele oireita ja ota löysemmin, repeää koko jänne. Ja sitten on muuten pitkä juoksutauko.

Sitten kun on kuitenkin edelleen noviisi tässä aktiiviliikunnassa (vasta vajaa vuosi takana) niin ei oikein vieläkään tiedä sitä rajaa, että mikä kipu on ok ja menee ohi kun vaan sitkeästi antaa paikkojen tottua, ja mikä kipu on sitten hälyyttävää. Ja kun ei ole valmentajaakaan joka sanoisi mitä tehdään ja koska, niin joutuu vaan itse asiaa pähkäilemään. Mutta ainakin toistaiseksi olen päättänyt palata juoksun pariin, jalka kipuilee välillä, mutta ei se oikeastaan ole missään vaiheessa ollut tätä parempi... Ehkä jos se menee huonommaksi niin sitten menen ihan lekurille kysymään että mikä mättää.

Eilen jaoin peruslenkkini (n. 5km) kahtia, ja otin väliin ja loppuun 500 m kävelyä. Oli ihan motivoivaa huomata että kun keskityn siihen että pitää jaksaa 2 km, 5 km sijaan, jaksan vetää 2 km vedon paljon reippaammin. Ensimmäisen 2 km keskinopeus oli yli 9 km/h, ja palautuksen jälkeisen 2 kilometrin keskinopeus n. 8,5 km/h. Olen melko tyytyväinen, koska tähän asti keskinopeudet on pyörineet lenkeillä siellä 8 km/h pinnassa, Ja tauon jälkeen allekin. Keväällä mulle oli tärkeää että jaksoin sen 5 km hölkätä ilman taukoa. Se oli päätavoite ja kun se onnistui niin siihen fiilikseen jäi kiinni. Mutta nyt tiedän että pystyn siihen, ja voin alkaa jakamaan lenkkiä saadakseni lisää vauhtia. Hitaammin voi sitten mennä vaikka pidempää lenkkiä.

Tänään juoksutreenit ihan radalla, kun likkojen harrastus vie urheiluhallille kuitenkin.

Eilen oli muutenkin tosi hyvä päivä. Juhlittiin vähän etukäteen mun synttäriä, käytiin miehen kanssa kylpylässä lillumassa ja ulkona päivällisellä. Lopuksi vielä käytiin katsomassa miehen siskon tuoretta vauvaa. Niin pikkuista vauvaa en varmaan ole koskaan pitänyt sylissä, nuo omat kun painoi jo syntyessään liki kilon enemmän...

Lisäksi tuli tehtyä tälläinen muutoskuva, kun facebook ehdotteli muistoja kolmen vuoden takaa. Kuvien välissä siis päivälleen 3 vuotta, ja aika monta kiloa. Tuntuu että rinnat on ihan kadonneet, mutta totuus on että kun on mistä ottaa niin tottahan noissa kokoa on vieläkin... Mutta se on mihin vertaa!

Epäonnistuminen haisee

Mulla on ollut jostain syystä viimeviikot tosi epäonnistunut olo. Pahinta on, etten oikein tiedä miksi, enkä saa rikottua sitä negatiivisten ajatusten kehää, vaikka tiedän että tietyllä tavalla toimimalla vain pahennan asioita. En tiedä onko kyseessä epärealistiset odotukset ja sitten pettyminen kun niihin ei ylläkään, vai jokin hormonaalinen älykääpiökohtaus. On aivan idiootin hommaa sättiä itseään ja moittia itseään kaikesta mitä ei ole tehnyt, varsinkin kun samalla on tehnyt todella paljon. Hoitanut lasten kouluunlähtemiset ja välipalat ja ruoat ja siivoillut kotona, käynyt töissä ja lenkittänyt koiran. Pessyt pyykit ja vaihtanut lakanat ja ollut lapsille läsnä, valvonut läksyt ja kammannut tukat aamuisin poninhännälle.

Mutta silti mielessä pyörii vaan kaikki mitä en ole tehnyt. En ole käynyt salilla. En ole käynyt juoksemassa (nyt kun ehkä taas pystyisin, niin missä motivaatio??). En ole jumpannut kotona. En ole syönyt oikein. En ole tehnyt PT hommiani ollenkaan niin hyvin kuin pitäisi, vaikka ne vapaaehtoishommia onkin. Kotona ei todellakaan näy kaikki se siivoilu, pyykkäys ja tiskaus. Kämppä on ihan yhtä räjähtänyt siivosin tai en. En ole laihtunut grammaakaan, en varmasti. Ja kärsimätön minä tahtoo jo sinne maaliviivalle. Eikä tajua että kiirehtimällä tulee vaan stressi ja stressisyöminen, ja sitten voikin taas syyllistää itseään lisää kun syö väärin. On vaikea olla iloinen ja positiivinen jos mielessä pyörii vaan että on huono äiti, huono äitipuoli, huono (avo)vaimo, huono PT ja huono laihduttaja. Ainoa asia joka sujuu juuri nyt on työt. Olen hemmetin hyvä työntekijä.

Olen taantunut takaisin johonkin epäsäännöllisen syömisen ja hiilarihötön maailmaan. Eikä se tunnu ollenkaan mukavalta, eikä kivalta, eikä omalta. Haluan sieltä pois. Ja kukaa muu kuin minä itse ei voi minua siitä itsesyytöksen suosta nostaa.

Mutta itselleen pitää olla rehellinen. Tälläistä se entisen sohvaperunan ja tunnesyöpön elämä on. Kun olonsa tuntee pahaksi niin yhtäkkiä huomaa tuhonneensa litran jäätelöä ja seuraavana hetkenä pussillisen irtokarkkeja. Mutta ei maailma siihen kaadu. Ei 26 kiloa palaa korkoineen yhden heikon hetken (tai heikon jakson) takia. Elämä jatkuu ja se elämä mikä mulla on ei sisällä sokeria ja sohvalla makaamista. Ei ainakaan usein.

Mutta silti, tarvitsen potkun persuuksille. Ja se potku tuli nyt sopivasti syyskroppahaasteen muodossa. Haastan itseni syömään ohjeen mukaan ja suoriutumaan liikunoista, ja jo on kumma jos ei olo kohene kun ruokailut taas järkeistyy.

Miksi liikunta ei laihduta?

Monesti kuulee että painonsa kanssa tuskastelevalle sanotaan että liikkuisit enemmän. Toki liikunta on valtavan suuri apu ja tuki painonhallinnassa, ja edistää terveyttä ja hyvinvointia ei vain fyysisellä vaan myös henkisellä tasolla, mutta jos elämäntavoistaan muuttaa ainoastaan liikuntapuolta, ei yleensä vielä kovin paljoa laihdu.

Ajatus sinänsä pohjaa oikeaan totuuteen; kun syöt vähemmän kuin kulutat, laihdut. Helppoa olisi vain lisätä kulutusta liikkumalla, ja lopputulos on painon putoaminen, vaikka söisi edelleen vanhojen tottumusten mukaan. Teoriassa helppoa. Käytännössä on kuitenkin hyvin hankala sovittaa aikatauluunsa niin paljon liikuntaa ajallisesti, että riittävä kalorivaje syntyisi. On myös hyvin helppoa syödä niin paljon että lihoo tai vähintään paino pysyy samana, vaikka liikkuisikin paljon. Aloittelevan liikkujan on myös hankala käsittää sitä miten raskaalta liikunnan pitää tuntua, ja koska taas on menty kropan kannalta liian pitkälle. Puhumattakaan siitä onko se sitten terveellistä liikkua ja syödä edelleen siten että kroppa ei välttämättä saa kaikkia tarvitsemiaan rakennuspalikoita. Pahimmassa tapauksessa paino nousee mutta silti lihakset vähenevät ja luusto heikkenee, kun kroppa koittaa saada proteiineja ja vitamiineja liikkuvan ihmisen kehon tarpeeseen, ei saa niitä ruokavaliosta ja joutuu ottamaan niitä lihaksista ja luustosta. Ruoka on tärkeää. Vielä tärkeämpää on sen sapuskan sisältö.

Treenejen jälkeen on NÄLKÄ. Vaikka aamulla syö reippaan aamupalan ja salilla litkii vettä ja kotiin pyöräiltyään juo herajuomaa, niin silti voisi ennen lounasaikaa syödä jääkaapin tyhjäksi ja puolet pakastimen sisällöstä. Kun liikkuu, ruokahalu kasvaa, ja jos parillakin aterialla syö enemmän kuin normaalisti, on liikkumisella saatu kalorivaje taas nollattu. Kävelylenkki ulkona jo lisää ruokahalua sen verran että kulutetut kalorit tulee syötyä ihan huomaamattaan takaisin, varsinkin jos ruokavalio koostuu korkean energian ja vähäisen ravintosisällön ruoista. Jos on normaalipainossa, on lisääntynyt nälän tunne ihan toivottavaakin. Se on kehon normaali tapa säädellä ravinnonsaantia. Mutta jos tarkoitus on laihtua, on ruokaan vaan pakko kiinnittää huomiota.

Miksi sitten personal trainerit, painonhallintaryhmät ja muut ammattilaiset suosittelevat liikuntaa laihduttajalle? Omasta kokemuksestani ammennettuna nostan ykköseksi sen mitä lyhytkin liikuntahetki tekee mielialalle ja virkeystasolle. Kun liikkuu, on paremmalla mielellä ja jaksaa arkea paremmin. Liikkumalla voi saavuttaa tavoitteita, saada itsetunnon kohoamaan ja saada varmuutta myös muuhun elämään.  Pienet vastoinkäymiset ja pettymykset eivät heti aja karkkipussille, kun on tasapainoisempi olo liikunnan vuoksi. Toki paljon on myös positiivisia fysiologisia vaikutuksia, elimistö voi paremmin, lihakset, luusto, nivelet, sisäelimet, hormoonitoiminta, kaikki hyötyvät kohtuullisesta liikkumisesta. Ihminen on luotu liikkumaan, ei istumaan sohvalla.

Aineenvaihdunta toimii paremmin kun liikkuu ja siten nopeuttaa laihtumista, ja kun syö oikein ja liikkuu, lihasmassa ei lähde katoamaan niinkuin kitukuureilla ilman liikuntaa. Lihasmassaa moni nainen pelkää, mutta totuus on että saadakseen sellaisen pelätyn lihaksikkaan vartalon pitää tehdä vuositolkulla töitä, se ei kenellekään vahingossa siunaannu. Lihas polttaa energiaa, läski ei. Jos kaksi naista painaa 75 kiloa, toisella on 25 kiloa läskiä ja toisella vaikka 10 kiloa läskiä ja loput lihasta, on lihaksikkaampi paitsi hoikemman näköinen, myös kuluttaa paljon enemmän energiaa kuin "löysempi" nainen. Joten hän saa syödä enemmän, ja silti laihtuu halutessaan.

Ja sitten kun sen liikunnanilon löytää, niin sitä ei kyllä voita mikään. Ei mikään pulla, karkki, suklaa tai jäätelö maistu niin hyvältä, kuin se että juoksutauon jälkeen uskaltaa juosta juoksumatolla 20 minuuttia ihan reippaaseen tahtiin, eikä jalkaan satu. On se vaan niin mahtava fiilis, kun onnistuu jossain mistä aiemmin on vaan haaveillut. Tunnin juoksulenkki 8 km/h vauhdilla tai 3 kilsan hölköttely 5 km/h tahtiin, tavoitteet on yksilöllisiä, ja kehittyy ajan kanssa. Mutta aina niihin pääsemisestä nauttii yhtä paljon.

Laihduttaminenko suorittamista?

"Hei, oot laihtunut tosi paljon, ihan mahtava suoritus!" "Vitsit mikä suoritus, miinus 26 kiloo!"

Niin, onhan se paljon. Se on 52 voipakettia. Se on 13 kahden kilon kissanruoka pussia. Se ei kuitenkaan minun mielessäni ole ollut koskaan suorittamista. En voi tarkasti kertoa koska aloitin, enkä koe että voisin olla valmis, joten kyseessä ei ole suoritus jolla on alku ja loppu. En voi koskaan, en edes sitten kun painoa ei enää tarvitse pudottaa, lopettaa tätä uutta elämäntapaa. En voi syödä kuten kaksi vuotta sitten ja lopettaa liikkumista. Tai siis, voihan minä, mutta sitten tulee takaisin myös se löysä vartalo ja se väsynyt ja passiivinen mieli. Ja sitä en enää halua itselleni tehdä. Tai lapsilleni, nautin niin siitä kun voin olla osallistuva ja aktiivinen äiti, ja nautin myös siitä kun lapseni liikkuvat iloisina ja omaehtoisesti, juoksevat, hyppivät, tanssivat ja jopa ihan jumppaavat, ilman että itse kehoitan heitä siihen. Uskon että se johtuu pitkälti omasta esimerkistäni, omien asenteitteni muutoksesta ja siirtymisestä lapsiin. Ja siitä että lapset yleensä haluaa liikkua. Pohjimmiltaan lapsi on vapautuneempi ja estottomampi kuin aikuinen, ja siten nauttii vielä liikunnasta, kunnes me aikuiset opetamme että pitää istua hiljaa ja leikkiminen on lapsellista.

Suoritus? Laihduttaminen toki voi olla suoritus. Jos on päättänyt laihduttaa X kiloa ja sillä selvä. Sitten on jollain dietillä kunnes saavuttaa tavoitteensä, ja toteaa että jes, mä tein sen. Ja mitäs sitten?  Sitten dietti on ohi ja palataan vanhoihin tottumuksiin? Tai koitetaan tasapainoilla uudessa painossa. Jotkut onnistuu, toiset ei.

Itse en voi ajatella tätä muuttunutta elämääni minään diettinä tai kuurina. Tätä minä nyt elän. Ehkäpä vasta nyt oikeasti ymmärrän mitä tarkoitetaan elämäntapamuutoksella. Se on sitä, kun arki on arkea, ilman suurempia laskemisia tai miettimistä, syödä voi välillä enemmän kunhan muistaa sitten taas syödä vähemmänkin. Elämäntapani on muuttunut pysyvästi liikunallisemmaksi ja arvostan eri tavalla puhdasta ravintoa ja syömistä. Ja ennenkaikkea itseäni. Eikai kukaan halua rakkaalleen ja lähimmäiselleen pahaa oloa ja huonoa vointia? Pitää rakastaa itseään sen verran, että ei halua sitä itselleenkään aiheuttaa. Laihdutan siinä mielessä etten ole vielä tavoitteessani. Ja tavoitehan myös elää. Mutta en laihduta siinä mielessä että ajattelisin sitä kokoajan, laskisin syömisiäni tms. Jos joku kysyy laihdutanko, vastaan automaattisesti että en. Elämääni ei vain enää kuulu ylenmääräinen herkuttelu ja löydän nautintoa muualta kuin ruoan parista. Minä elän nyt näin, ja paino saa pikkuhiljaa pudota samalla.

Kun omaa kokoa on vaikea hahmottaa

Se on jännä juttu ettei pää pysy mukana muutoksessa. Tiedän että kunto kasvaa, tiedän että olen pienempi, tiedän että minulla on enää 5 kiloa matkaa siihen että olen kevyempi kuin alkaessani odottaa ensimmäistä lastani yli 12 vuotta sitten. Ja tiedän että olen paremmassa kunnossa kuin olin silloin. Ja silti, silti hämmennyn vaatekaupassa, kun koko 42 on suuri.

Tänäaamuna katselin vaatehyllyäni ja pohdiskelin mitä laittaa päälle huomiseen työhaastatteluun. Totesin että ainoat sopivat vaatteet ovat urheiluvaatteita, ainoat hyväkuntoiset vaatteet ovat urheiluvaatteita tai pari juhlamekkoa. Kaikki muut vaatteet on joko kulahtaneita ja roskiin valmiita, tai liian suuria. No, kävin hoitamassa osapäiväduunin pois alta, otin tyttäret mukaan ja suuntasin ensin kirpputorille, ja sitten Myllyyn. Etsin siis arkisia, mutta siistimpiä housuja ja paitoja. Pari kutakin. Tai niin ajattelin. Kirpparilla törmäsin tietenkin juuri oikean kokoisiin ja värisiin converseihin, jotka maksoi 15 euroa. No pakkohan ne oli ostaa. Ja sitten oli toisetkin tennarit, jotka sopi ja maksoi pari euroa, joten nekin lähti mukaan. No entäs ne vaatteet? Löysin shortsit (ei ihan työhaastis kamaa) ja mustat legginssit, jotka nekin ehkä turhan rokit työhaastatteluun. Mutta ne oli niin halvat, pari euroa kumpainenkin, ja sopivat. Joten ne lähti mukaan. Myllyssä kierrettiin likkojen kanssa useampikin vaatekauppa. Alehyllystä nappasin kolmet farkut sovitettavaksi kokoa 42, ja ne oli kaikki suuria. Siis koko 42 on suuri. TÄH? No, oisin yhdet ostanut jos olisi ollut koko 40, mutta se tietenkin puuttui. Onneksi löysin pari M koon paitaa (siis mitä, olen kokoa M??) jotka oli oikein passeleita. Siinä vaiheessa likat alkoi olla sen verran levottomia, että totesin että saan luvan pärjätä niillä housuilla joita mulla on. Pesen ne tänään kuumassa ja kuivatan kuivausrummussa niin jospa ne on ok :D

Kotona syötiin ja levättiin hetki, ja sain tyttäret innostumaan valokuvaamisesta. Kamerakännyllä ei laatu päätä huimaa, mutta sain kuitenkin pari muutoskuvaa aikaan.

Huppari on sama. Housut vasemmalla kokoa 46, oikealla kokoa 42. Ja koirakin on vaihtunut, oikean puolen kuvan koira on eläkkeellä ystävälläni. Kuvien välillä joku 25 kiloa suunnilleen.

Vasemmalla olen lihavimmillani, n. 103 kiloa. Oikealla tänään, 77 kiloa. Koitin valkata samantyyppiset vaatteet, vaikka nuo vasemman kuvan vaatteet on heitetty pois jo aikaa sitten. Koira on sama, mutta kaljuversio uudessa kuvassa. 

Rakeiset muutoskuvat

Tuttuun tapaan muutoskuvat itsestä, siis nämä kokovartalosellaiset, on toteutettu läppärin kameran avulla. Ovat siis yhtä epäselviä ja epätarkkoja kuin aikaisemmatkin, siitä pahoittelut. Pyrin saamaan lähiaikoina parempilaatuisia kuvia joissa ylläni on samat tai samankaltaiset vaatteet kuin vanhoissa kuvissa, uskon että ne ovat melko valaisevia. Kokeilin nimittäin tänään vanhoja farkkujani, ja niihin mahtuisi varmaan yksi lapsista kanssani...

Mutta tässä näitä luvattuja muutoskuvia. Näissä näkyy hyvin myös tuo alavatsan ongelma-alue... Mutta enää ei sekään minua niin häiritse, alan oikeasti oppia olemaan sinut itseni kanssa. Kuvien välillä siis 17 kilon pudotus, sillä minulla ei ole tälläisiä vertailukuvia siitä kaikkein pahimmasta tilanteesta.

takaa näkee että mulla on nykyään vyötärö! Bebaa tosin pitää alkaa reenaamaan pyöreämmäksi ;)

Ja tässä se mun murheenkryynini. Mutta onhan tuo nyt jo aikas hurjasti pienempi.

sivulta

ja kasvokuva. 

Kesä on kesä vaikka ei aurinko paistaisikaan

Avopuoliso oli kovasti tilaillut helteitä tälle viikolle, kun hänellä on loma. Vaan toisi kävi, helteitä ei sen yhden jakson jälkeen ole näkynyt. Minua itseäni vähän naurattaa ihmisten RIP kesä päivitykset facebookissa, mihinkäs se kesä ja kesäloma tästä muka katoaa, vaikka vähän vettä satelisikin. Muutenkin helle on aivan yliarvostettua, 22 astetta alkaa olla ihan maksimi missä voi vielä elää ja olla. Tälläinen sateisempi kesä käy mulle oikein hyvin.

Eilen vietettiin oikein mukava kesäinen lomapäivä reissun päällä, mustikkapiirakkaa ja mansikkakermakakkua kahvilla ja ihanaa kesäistä jauhelihakeittoa päivälliseksi. Välissä vähän koiran kanssa kävelyä ja maisemien ihailua, sekä rauhallista illan istumista. Se on kiva tunne kun joskus voi vaan huokasta ja todeta ettei ole kiire minnekään.

26 kiloa pudotettu, viidestä kymmeneen kiloa edessä

Sain myös kokeilla ampumista, sekin oli aika kivaa hommaa, osuin jopa maalitauluun. Alkuun kyllä vähän hirvitti, mutta sen verran maalta olen että tiedän ettei tuommoisella aseella ja panoksilla kovin isoa jälkeä saisi kenenkään nahkaan, niin uskalsin sitten reippaasti kokeilla. Olen vahvasti sitä mieltä että kaikkea pitää uskaltaa kokeilla. Ehkä nyt kaikkista hurjimmat jutut voi jättää sellaisille joita ne todella kiinnostaa, mutta itseään pitää haastaa ja tehdä asioita joihin ei ole ihan varma pystyvänsä. Silloin tulee niitä parhaita onnistumisenkokemuksia. Entinen minä ajatteli usein, todella usein, etten pysty. En osaa, en voi, olen liian lihava, olen liian vanha, olen liian huonossa kunnossa... Tekosyyt oli loputtomat. Nykyinen minä ajattelee että pirkule minäpä testaan, sittenhän sen näkee miten käy.

Aamulla ennen reissuun lähtöä kävin tekemässä päivän juoksutreenit. Jostain syystä nyt ei oikein meinanut sujua. En tiedä miksi, mutta tahti oli hidas alusta alkaen. Sain tehtyä rullailut, mutta sitten alkoi kantapää vaivaamaan niin että lopulta päädyin kävelemään kilometrin verran mitä kotiin vielä oli matkaa. Kylmäystä jalalle kantapäästä akillesjänteen kautta polveen ja lopulta vielä etureiden lihaksille ja lonkallekin, koko jalan hoito ja rentouttelu tuntui auttavan. Pitää nyt seurailla vähän tarkemmin tuota jalkaa, se on se meikäläisen heikompi jalka, joten tuli ostettua salikortti varmasti aika kreivin aikaan.. Lisääntyneet treenit varmasti pistävät kropan tiukille, kun tuota ylimääräistä painoakin on vielä jäljellä.

Nyt nautiskelen aamupalan loppuun, hörpiskelen kahvini, ja valmistaudun kiireiseen päivään. Jahka koiran saa lenkitettyä niin edessä on PT hommia sekä sitten illalla avustajan duunit, joten päivä voi venähtää. Mutta kun syö hyvin, jaksaa hyvin!

Läheisten suhtautuminen elämäntapamuutokseen

Todella usein kuulee siitä että lähipiirin pitäisi olla kannustava ja mukana elämäntapamuutoksessa, jotta muutosta tekevä voisi onnistua. Ja toki siinä piilee totuuden siemen. On hyvin vaikeaa muuttaa elämäntapojaan, varsinkin jos niitä muuttaa paljon kerralla, jos muu perhe ei sitä tee. Kiusauksia on paljon enemmän, ja heikolla hetkellä kun tekee mieli luovuttaa koko homma ja kiskoa maha täyteen täytekakkua, on hyvin hankala arvostaa sitä muutosta jonka haluaa sisimmässään tehdä, jos kukaan muukaan ei tunnu sitä arvostavan.

Onkin hyvä jos juttelee puolison, lasten tai vanhempien, sisarusten tai ystävien kanssa siitä mitä aikoo tehdä ja miksi. Oikeasti juttelee, vaikka se tuntuisi miten nololta, pahalta tai ahdistavalta tunnustaa että on tyytymätön siihen tilaan jossa oma elämä on. Samalla voikin sitten esittää sen kysymyksen, jota monet välttelevät. Olisiko teidänkin aiheellista katsoa omia elämäntapojanne? Kuinka monessa perheessä vain toinen vanhemmista on ylipainoinen tai huonossa kunnossa? Kuin monesta pariskunnasta toinen vain syö epäterveellisesti? Se että toinen ei välttämättä liho, ei tarkoita etteikö tämäkin hyötyisi terveellisemmästä elämästä. Kuinka monessa perheessä  myös lapset istuvat liikaa sisällä? Toki ketään ei voi saada näkemään valoa, niin sanotusti, jos heillä ei siihen todella halua ole. Mutta mikäli perhe saadaan mukaan edes yrittämään kokonaisvaltaista muutosta, ollaan jo voiton puolella.

Puoliso, vanhemmat, aikuiset ihmiset ovat se vaikein osuus. Heillä pitää olla oma halu osallistua muutokseen tervemmän elämän puolesta. Jos he eivät arvosta muuttujan tekemiä valintoja, eivät näe miksi puoliso tai lapsi haluaa muutoksen tehdä, on tiedossa ongelmia. Ei vain kiusausten muodossa, vaan muuttuvien arvojen muodossa. Itse koin voimakkaasti projektini keskivaiheilla, etten voisi seurustella ihmisen kanssa, jonka arvomaailma on niin erilainen kuin minulla. Että se oma terveys, ja oman rakkaan yritykset terveellisempään elämään kiinnostavat vain teorian tasolla, käytäntöön niitä ei sovelleta. Onnekseni törmäsin mieheen joka jakaa arvoni, ja voi kannustaa eteenpäin tasolla jota en olisi voinut kuvitellakaan.

Omat lapset onkin helpompi juttu. Moni varmaan pyörittelee päätään, ei voi olla, ei lasten ylipaino muuten olisi yleistyvä ongelma. Mutta kyllä se vaan on. Aikuinen päättää mitä kotiin ostetaan, aikuinen päättää mitä lapsi syö, ja mihin aikaan. Aikuinen on auktoriteetti jota lapsen on vaan toteltava. On varmasti vaikeaa katsoa peiliin, ja tunnustaa itselleen että oma lapsi on ylipainoinen ja passiivinen (kenties jopa sosiaalisesti kyvyttömämpi ja tarkkaavaisuuskin on kärsinyt) ja se on ihan oma vika. Muita on aina helpompi syyttää, puolisoa, yhteiskuntaa, koulua, milloin mitäkin. Mutta loppuviimeksi lapsen ruokailu ja liikunta on AINA vanhempien vastuulla. Jos lapsi käyttää viikkorahansa karkkiin, eikä vanhempi pysty sitä estämään, ei lapselle anneta viikkorahaa, tai annetaan niin vähän ettei sillä osteta kuin kohtuullisen kokoinen määrä karkkia. Kotiin ei osteta herkkuja ja limsaa. Lapsi ei todellakaan tarvitse saati kaipaa sitä määrää sokeria, mitä moni lapsi nykypäivänä syö. On jotenkin järkyttävää ajatella että monissa perheissä keksit, pullat ja sokeriset jälkiruoat, vanukkaat, murot ja jogurtit on täysin arkipäivää. Limut samaten. Miksi? Miksi ihmeessä? Vanhemman vastuulla on kasvattaa lapsestaan terve nuori ja aikuinen. Ruokavalio lienee siinä asiassa aivan avainasemassa.

Toki herkkuihin tottunut lapsi kapinoi. Mutta silloin on vanhemman vastuulla pysyä lujana. Selittää että tässä perheessä on nyt tälläiset säännöt, kertoa milloin on karkkipäivä ja sillä selvä. Ja mitä suuremman raivarin mukula saa, sitä varmempi vanhempi voi olla että tekee oikein. Addikti raivoaa kun huumetta ei ole saatavilla. Haluatko lapsesi olevan koukussa?

Kaikki kolme mukulaa meidän mukana metsäkävelyllä. Ei, ei kysytty haluatteko lähteä, vaan todettiin että nyt mennään. Ja kivaa tuntui olevan!

Myös muut ihmiset voivat myös tahallaan tai epähuomiossa koittaa sabotoida muutosta. Töissä tarjotaan pullaa, kylässä sanotaan että tottahan yhden voi ottaa jne. Mutta siitä päästäänkin sitten siihen minkä itse uskon olevan kaikkein tärkeintä.

Jos olet itse käynyt asian läpi mielessäsi, olet oikeasti pohtinut elämääsi, ja miksi haluat siihen ne muutokset joita pyrit tekemään, niin muiden mielipiteillä ei enää vaan ole väliä. Jos olet varma että todella haluat tehdä sen mitä olet tekemässä, pystyt siihen kyllä, huolimatta muiden asenteista. Lopulta kun kyse on kuitenkin vain ja ainoastaan sinusta itsestäsi. Kukaan muu ei voi sinun puolestasi muutosta tehdä, etkä sinä kenenkään muun puolesta. Jos perheesi ei arvosta sitä muutosta, se on toki heidän kannaltaan sääli, mutta sinä itse arvostat sitä ja itseäsi, ja se riittää.

Viisivuotias on aina yhtä positiivinen ja iloinen aamuisin. Kun itse on juuri tullut juoksemasta, ei ole mitään parempaa kuin aamukahvit terassilla jutellen nuorimmaisensa kanssa. Oma esimerkki on ensisijaisen tärkeää, kun haluaa lapsensa liikkuvan enemmän. 

Ruokavalio jossa mikään ei ole kiellettyä?

Eihän sellainen voi olla terveellinen? Terveellistä on kaikki mauton ja mielikuvitukseton, ja kaikki hyvä ja herkullinen on epäterveellistä. Syödäkseen terveellisesti pitää kieltää itseltään sokeri, tai voi, tai molemmat. Herkuttelu ei ole sallittua, ja mitä enemmän puputtaa pelkkää lehtivihreää, se parempi? Kalorimäärä pitää laihduttajan rajoittaa tosi alhaiseksi, ja nekin vähät pitää saada pelkästä rasvattomasta kanasta ja kurkusta. Ja lisäksi pitää liikkua kuin mielipuolinen, ja jos ei aamulla lenkki kulje ilman aamupalaa niin kaikki on menetetty.

Ei. Ei näin.

Olen ollut tällä matkallani kohti tasapainoista minuutta nyt jo yli kaksi vuotta (tai koko elämäni, riippuu miten sen nyt sitten haluaa määritellä), ja voin sanoa että matka ei ole ollut helppo. Enkä ole vieläkään maalissa. En usko että tulen koskaan olemaakaan, haluan aina tietää lisää, tuntea itseni paremmin ja kehittyä jollain saralla elämässäni. Mutta nyt olen sellaisessa mukavassa pisteessä, että olen oppinut olemaan hyvä ystävä itselleni. En rankaise itseäni turhista, en mollaa itseäni, mutten myöskään valehtele tai kannusta haitallisiin tai epäterveellisiin ratkaisuihin. Olen kannustava ja positiivinen kun sitä tarvitaan, ja kuuntelen itseäni.

Joskus ei vaan jaksa, ja silloin hyvä ystävä halaa ja sanoo että huomenna sitten mennään yhdessä. Ja joskus tekee mieli mättää ruokaa naamariin, ja hyvä ystävä kertoo vakavana että tämä ei ole terveellistä, ja että joudumme juoksemaan näitä kaloreita lenkillä vielä ensi viikollakin, ja sitten tulee samalle karkkipussille. Ja sitten seuraavana päivänä todella pakottaa sinne lenkille ja aina kun alkaa väsyttää muistuttaa siitä että sen siitä saa jos ensin juhlii synttäreitä täytekakun ja keksejen merkeissä ja sitte illalla vielä kiskoo puolilevyä suklaata ja 1/3 pussillista maissilastuja juustokastikkeella ja lakritsipussin jämät. Ja vaikka sitä hyvää ystävää tekisi mieli silloin kiskaista oikealla koukulla lättyyn, niin kuitenkin arvostaa sitä että se ystävä sanoo suoraan, ei valehtele, ei kaunistele, muttei myöskään koita saada sinua tuntemaan itseäsi huonommaksi kuin oletkaan. Sellainen ystävä kuin haluat olla muille, sellainen sinun pitäisi olla myös itsellesi.

Maailma ei kaadu siihen yhteen mässypäivään. Laihdutus ei kaadu siihen. Ei ruokavaliosta tullut taikaiskusta epäterveellistä vaikka söikin sokeria ja rasvaa. Oleellisin ero entiseen on se että se jäi siihen yhteen päivään. Toki eilenkin teki sitten mieli kaikenlaista, mutta ei ollut mikään pakko kuunnella niitä mielihaluja. Olin vähän pahalla päällä enkä oikein tiennyt itsekään miksi, näin jälkikäteen voisin ajatella että kroppa huuteli sokerin perään. Ennenvanhaan olisin hakenut sitä parempaa tuulta karkkipussilta, nyt mies passitti lenkille. Ihana mies. Niin fiksu.

Kalorivaje toki on tarpeellinen jos on tarve laihtua. Mutta sen ei tarvitse olla suuri, koska no, nopeat tulokset on tosi kivoja, niin kauan kuin ne kestävät. Mutta todennäköisyys sille että ruokavalio pettää ja motivaatio lopahtaa kasvaa samaa tahtia kuin kalorivajekin. Se riippuu sitten täysin ihmisestä kuinka paljon kestää sitä kituuttelua. Itsestäni voin sanoa etten todellakaan paljoa. Enkä suosittele kenellekään joka pudottaa painoa pysyvästi (kilpaurheilussa painoluokkia varten laihtuttavat on sitten asia ihan erikseen, ja siihen en puutu nyt ollenkaan). Hitaasti mutta varmasti on hyvä motto painonsa kanssa kamppaileville. Maltti on valttia on toinen oikein hyvä. Kärsivällisyys on hyve... Jne.

Ja mitä liikuntaan tulee, ei sillä ole suoraan juurikaan tekemistä laihtumisen kanssa. Ruokavalio laihduttaa. Ruokavalio lihottaa. Voin luvata että liki jokainen (tavallinen ihminen/kuntoliikkuja, kilpaurheilijat on taas oma lukunsa) pystyy lähes huomaamattaan syömään sen verran enemmän vuorokaudessa, mitä kulutti liikkuessaan, eli pelkästään liikuntaa lisäämällä on vaikea laihtua. Mutta epäsuorasti liikunta vaikuttaa sitten sitäkin enemmän. Mutta sen pitää olla kivaa. Jos liikunta ei ole kivaa, on sen hyödytkin paljon pienemmät. Fysiologiset hyödyt toki pysyvät samoina vaikkei liikunnasta nauttisikaan, mutta miksi pitäisi kiusata itseään? Sen sijaan jos se on kivaa, tulee sitä helpommin jatkettua silloinkin kun ei niin huvittaisi. Etsikää siis laji joka tuntuu mukavalta. Oli se sitten samoilua metsässä, kävelyä, pyöräilyä, uintia, kuntosalia, ryhmäliikuntaa, kotijumppaa, juoksua... Kaikille löytyy varmasti jokin omalta tuntuva juttu. Pitää vaan uskaltaa kokeilla, ja jättää "en mä kuitenkaan" alkuiset lauseet kotiroskikseen.

Ja mitä tulee siihen että aamulla pitäisi lähteä lenkille ilman aamupalaa. Voihan sitä kokeilla. Kai se joillekin sopii, eikai sitä muuten niin hehkutettaisi. Itse en siihen pysty, tarvin ruokaa tai vedän koiran solmuun ekassa mutkassa kun se vetää, olen huonolla tuulella ja äreä, ja virta vaan kertakaikkiaan loppuu kesken. En myöskään ole saanut mitään oikeaa, tieteeseen perustuvaa näyttöä siitä että se oikeasti kuluttaisi jotenkin enemmän kuin sama lenkki aamupala mahassa. Olen opiskellut fysiologiaa, liikuntafysiologiaa, ravitsemustieteitä sisältäen liikuntaravitsemusta, eikä missään opinnoissa olla todettu että siitä olisi konkreettista hyötyä. Toki se antaa aineenvaihdunnalle potkua että käy lenkillä aamulla, mutta sen se tekee vaikka olisi syönytkin. Ja kun en usko itsensä rääkkäämiseen ja liikunnan kurjuuteen, vaan nautinnollisuuteen ja liikunnan iloon, niin en vaan suostu lähtemään lenkille tyhjällä vatsalla.

Millainen sitten on terveellinen ruokavalio? Yksilöllinen. Se on jokaiselle erilainen. Yhtä hyvää kaavaa kaikille ei vain ole. Yhdelle sopii vähähiilarinen, toiselle ei. On kasvissyöjää ja lihansyöjää, ruoka-aineallergisia ja erilaisia mieltymyksiä. Yksi kuluttaa vuorokaudessa nippanappa 1300 kcal, toinen 2800 kcal. Molemmille ei mitenkään voi tehdä samaa ruokavaliota. Monipuolinen. Liian yksipuolinen ruokavalio on tylsä ja vaikea noudattaa pysyvästi, eikä siitä saa kaikkea mitä keho tarvitsee toimiakseen ihanteellisesti. Salliva. Ei pidä kieltää itseltään mitään ehdottomasti, koska jos ajattelee vaan että ei saa syödä jotain, se jokin on kokoajan mielessä, ja lopulta ratkeaa sen syömään. Niin ihmismieli vaan toimii, se ei tee kenestäkään epäonnistujaa, vaan silloin ruokavalio on epäonnistunut. Budjettiin sopiva. Sillä mikään ei ole niin helppoa kuin todeta, ettei ole varaa syödä terveellisesti. Ruoka on kallista. Mutta terveellisen ruokavalion voi toteuttaa pienelläkin rahalla. Ja lopulta kysymys on siitä mihin rahansa sijoittaa.

Positiivinen minäkuva, koosta viis?

Mietiskelin pitkään miten alkaisin lähestymään tätä seuraavaa aihetta. Se on sydäntäni hyvin lähellä, sillä se on itselleni ollut täysin käänteentekevä oivallus. Ja kuten ihmisillä on tapana, itselleen tärkeistä asioista haluaisi kertoa monille, mutta samalla pelkää että muut käsittävät sen väärin, eivät ymmärrä tai tuomitsevat. No, minä kun en teitä mahdollisia lukioita tunne, ja ne tutut jotka blogia lukevat tuntevat minut ja tietävät mistä puhun, joten kynnyksen käsitellä minäkuvaa pitäisi olla kohtuu matalalla. Mutta jotenkin tämän aiheen kokee silti sellaisena, että toivoisi voivansa selittää sen niin hyvin, ettei väärinkäsityksiä tulisi.

Olen ollut ikuinen laihduttaja ja jojoilija koko ikäni. Siitä asti kun terveydenhoitaja mainitsi painostani ala-asteella, olen ajatellut olevani lihava ja yrittänyt (tai kokenut että minun pitäisi yrittää) laihduttaa. Minusta tuli lihava ihminen, kasvoin lihavaksi, en aikuiseksi. Lihavuus ja läski määritteli minut, en ollut minä, olin ylipainoinen. Tietenkään en tiedostanut sitä silloin, mutta suuri osa identiteetistäni kasvoi kieroon sen tähden etten rakastanut itseäni. En pitänyt itseäni minkään arvoisena, koska olin lihava. Koin alemmuutta ja tein huonoja ratkaisuja elämässäni, koska en uskonut voivani, saati ansaitsevani, saada parempaa. Enkä silloinkaan tietenkään tajunnut sitä, vaan elämä vaan meni niin. Mutta jälkiviisaana, katsellen taaksepäin, todella moni asia olisi mennyt toisin elämässäni, jos olisin teininä oppinut pitämään itsestäni. Surullisinta tässä on se, että en ollut lihava lapsi. Pyöreä, aina välillä, mutta en lihava. Ja ajoittain jopa ihan normaalipainoinen. Ja silti kasvoin lytäten itseäni, kasvoin lihavaksi. No, ajan kanssa sitten muutuin ihan oikeasti lihavaksi. Ja vaikka välillä onnistuin laihtumaan, en uskonut siihen oikeasti itsekään. Olin jo syvällä sisimmässäni oppinut että olen läski, ja siksi huonompi kuin muut. Eihän sellainen ihminen onnistu. 

Sitten tapahtui jotain. En oikein itsekään osaa sanoa mitä tarkalleen. Ehkä aloin ajatella asiaa enemmän. Jarnon kuolema viimeistään oli käänteentekevä juttu, se sai minut näkemään tämän maailman täysin eri tavalla. Ja opettelin (opettelen edelleen) rakastamaan itseäni. Kiloistani huolimatta. Vasta kun hyväksyin itseni, hyväksyin sen että olen vajavainen, rikkinäinen ihminen, tajusin että voin vaikuttaa asiaan itse. Rakastan itseäni, olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Ansaitsen vain parasta.

Moni ajattelee, että jos hyväksyy itsensä, hyväksyy kilonsa ja jää lihavaksi. Tänään luin blogia jossa melko kärjekkäästikin kyseenalaistettiin itsensä hyväksyminen. Mutta koen että silloin on hyväksyntä ja rakkaus ymmärretty väärin. Ei se että pitää itsestään tarkoita että pitää jäädä paikoilleen. Se että voi kokea olevansa nätti ja haluttava ja hyvä tyyppi, vaikka painaisi sata kiloa, ei tarkoita että haluaisi jäädä sinne sataan kiloon. Ihminen joka sanoo että itsensä hyväksyminen on sama kuin edistyksen loppuminen, on itse henkisellä matkallaan vielä melko alussa. Koska ne kilot eivät määrittele sitä kuka minä olen. Peilikuva ei kerro sitä. Minä olen minä, arvokas ja ihana, huolimatta siitä mitä painan. Mutta koska ansaitsen vain parasta, haluan tietenkin myös pitää huolta itsestäni ja tarjota keholleni hyviä raaka-aineita ja liikuntaa. Minulle itseni hyväksyminen lihavana oli se tärkein askel pysyvään painonpudotukseen ja elämäntapamuutokseen. 

Minusta on hyvä että positiivista kehonkuvaa ja itsensä, oman kroppansa, hyväksymistä huomioidaan mediassa. Mitä useampi nuori hyväksyisi pienet virheensä, sitä harvempi heistä sairastuisi syömishäiriöihin, masennukseen tms. Paino ei määrittele sitä kuka olet, eikä sitä mitä voit tehdä. Sinä pystyt mihin tahansa, mitä vain päätät tehdä. Vaikka olisit nyt lihava, se ei tarkoita että olisit huonompi kuin sellainen joka on laiha. Ja jos pidät itsestäsi lihavana, olet paljon paremmassa asemassa kuin moni laiha joka ei pidä itsestään.

 Terkuin Anni, joka tässä aamulla otetusa kuvassa on BMIn mukaan merkittävästi ylipainoinen. Ja silti onnellinen että olen juuri minä. Onnellinen että minulla on keho joka on terve ja toimiva, ja jota voin kehittää.

juokse henkesi edestä!

Törmäsin aamulla facessa ylläolevaan lauseeseen. Lähdin siitä aika pian sitten reippaana hölkälle ja asia palasi mieleen siinä tossujen ruoskuttaessa hiekalla. Mutta en voi allekirjoittaa kuvan sanomaa. I do run for my life. At least five times a week. 

Ajattelin joskus, en kenties tietoisesti mutta näin jälkikäteen ajatellen tunnistan sen itsessäni, että liikunnallisuus on asia joka joko on tai ei ole. Että toiset vaan syntyy liikunnallisina ja se jatkuu sitten läpi elämän, he vaan osaavat, jaksavat ja tekevät paremmin. ja sitten taas me toiset ei osata, jakseta eikä tehdä. Hitto mitä puppua! Toki toisilla voi olla lahjoja johonkin tai liikkuminen voi olla helpompaa tai ovat onnekkaasti saaneet geeneissään nopeamman aineenvaihdunnan. Mutta kuka tahansa, ihan kuka tahansa, voi alkaa liikkua, ja kehittää itseään. Ei se ole vain harvojen ja valittujen etuoikeus. On sääli ettei apua lapsille ja nuorille ole tarpeeksi tarjolla siinä elämän vaihessa kun he haluaisivat liikkua. Lapsi kuitenkin yleensä nimittäin haluaa. Vaatii toki vanhemmilta kannustusta ja joskus komentamistakin pois pelikoneiden ääreltä, mutta löisin vaikka vetoa että lapsi kuin lapsi liikkuu vanhempansa tai kavereiden kanssa mieluummin kuin jumittaa ruudun edessä. Jos ei liiku, niin jossain on jo menty pahasti vikaan, ja vanhempi voisi katsoa peiliin syytä etsiessään. 

Kasvoin maatilalla, ja perheessämme liikuntaa arvostettiin periaatteellisella tasolla. Talvella hiihdettiin ja kesällä pelattiin ulkona. Leikittiin pihalla paljon, niinkun 80-luvun kakarat muutenkin, kun ei ollut mitään koneita harhauttamassa. Mutta käytännössä liikkumaan ei kannustettu. Äiti ei ole koskaan ollut mikään liikkuja. Tehnyt aina ruumiillista työtä, eikä ehkä siksi enää ymmärtänyt miksi pitäisi liikkua vapaa-ajallakin. Samoili metsissä kyllä, mutta oikastaan siihen se rajoittui. Eikä edelleenkään juuri liiku, vaikka onkin jäänyt eläkkelle. Isäpuoli taas arvosti kyllä urheilua ja koitti kannustaa, mutta keinot oli mun luonteelleni niin väärät kuin olla voi. Kun oli luonteeltaan mukavuudenhaluinen luovuttaja, ei todellakaan kannustanut kuulla ettei pysty eikä osaa. Tiedän nyt että isäpuoli tarkoitti sen sellaisena sisuunnuttavana, että näyttäisin sille. Mutta ei minussa ole kisaviettiä, eikä varsinkaan lapsena ollut. Koululiikuntakin oli kilpailuasetelmaan pohjaavaa, joten kasvoin inhomaan sitäkin. En vaan halunnut kilpailla. 

Omien lasten kanssa olin menossa yhtälailla metsään. Jos vanhempi ei arvosta liikkumista, ei sitä lapsikaan opi arvostamaan. Jos vanhempi vain istuu kotona perseellään ja syö, lapsikin oppii että siten elämää eletään. Se toki auttaa jos vanhemmat sitten kuskaavat johonkin liikunnalliseen harrastukseen, mutta jos perusteet on kuralla on turha rakentaa siihen päälle kalliista materiaaleista ja odottaa kestäviä tuloksia. 

Oma poikani nurisi juhannuksen yhdellä metsäretkellä että niskat on kipeät. Kehotin kävellessään heiluttelemaan käsiä ja nostelemaan olkapäitä. Nurina jatkui, mutta liikettä ei tapahtunut. Poika laahusti eteenpäin kuin löysäksi keitetty makaroni. Kerroin että jos ei halua kävellessään jumpata hartioitaan, nin voidaan sitten ennen autolle menoa jumpata yhdessä parkkipaikalla, että ihan itse saa päättää. Lopulta poika päätyi ihan iloisesti jumppaamaan urheilukentän laidalla olevilla telineillä, ilman sen kummempaa tappelua. Mutta ilman että olisin raahannut esiteinin pois pelikoneiden ja telkun läheltä ja jopa hieman painostanut jumppaamaan, ei mitään olisi tapahtunut. Sain toki kuulla että olin paljon mukavampi ennenkuin kävin PT koulun, mutta kyllä se pojan iloinen ja reipastunut olemus lenkin jälkeen palkitsi. 

Onneksi käänsin oman elämän ympäri ajoissa. Joka ikinen noista mukuloista liikkuu mielellään, ja voidaan yhdessä tehdä jopa liki 9 kilometrin kävelyitä metsässä. Jopa viisivuotias jaksaa mukana. Uskon antavani lapsilleni paljon paremmat eväät elämään kun oppivat pienestä pitän että liikunta kuuluu arkeen. Ovat vahvempia ja jaksavat paremmin. Puhumattakaan siitä miten hankalaa elämä ylipainoiselle lapselle on. Siitäkään ei tarvi omien kanssa murehtia, syötän niille paljon oikeaa itsetehtyä ruokaa, ja liikutan, joten pysyvät normaalipainoisina. Poika oli yhdessä vaiheessa suorastaa lihava, mutta nykyään on jopa aika hoikka. Ihan ilman että pojan itsetuntoa olisi lytättty painosta puhumalla. Vastuu lasten liikunnasta ja ravinnosta on aikuisella. Jos et itsesi tähden, oman elämäsi edestä, niin ajattele edes lapsiasi. 

Oikeastaan mä juoksen koska nautin siitä. Nautin siitä tunteesta että jaksan, nautin siitä tunteesta joka tulee lenkin jälkeen. Alussa nautin jo siitä että yleensä lähdin sinne lenkille. Ja siitä jos juoksin edes pari pätkää. Se itsensä voittaminen on aika mieletön motivaattori. Juoksu on pikkuhiljaa tullut osaksi mun elämää enkä taida enää siitä eroon päästä. Enkä haluaisikaan. Nyt koitan vaan juosta niin etten telo itseäni. Että edelleen edistyn, sekä kestävyydessä että nopeudessa, mutta pysyn ehjänä. Tasapainottelu siis jatkuu, vaikka verrattuna aloitukseen olen jo kaukana. Toki se on siten plussaa että paino putoaa samalla. Toisaalta juoksu myös tuo motivaatiota pudottaa painoa. Koska juoksu on vaan aikapaljon helpompaa jos painoa on vähemmän. 

Juoksua toki ei voi aloittaa ihan kylmiltään. Se on ihan kaikkein paras tapa saada koko juoksu loppumaan ennnkuin se alkaakaan. Ainakin jos on yhtään samanlainen kuin itse olin aloittaessani. Piti ottaa tosi hitaasti ja rauhallisesti, pysytellä pääosin mukavuusalueella mitä juoksuun tulee, ja venyttää mukavuusaluetta pikkuhiljaa. Jos joka lenkin jälkeen on sellainen olo että olisi vielä jaksanut juosta ja jää kaipaamaan enemmän, on melko varmaa että sinne lenkille lähtee vielä uudelleenkin. Mutta kuitenkin pitäisi haastaa itseään välillä, mukavuusaluelta olisi pakko poistua että se venyisi. Minulle sopiva keino oli intervalliharjoitukset. Kunto nousi kuin salaa, ja silti oli "lupa" kävellä lenkillä, alkuun enemmän, sitten vähemmän. Ja edistyessä vaan taivas on kattona.

Nyt haaveilen osallistumisesta juoksukouluun. Uskon että tekniikkani on aivan väärä ja vauhti ja kestävyys paranisivat paljon jos sen saisi paremmalle tolalle. Olen iskenyt silmäni vauhtisammakon kursseihin, ehkäpä syksystä sitten... 

P.S. huomaa että sain vihdoin kaivettua läppärin muuttolaatikosta :D pikkuisen pidempää tekstiä pukkaa heti kun ei tarvi kännyllä koittaa näpytellä...

Mukavuusalueen kasvatusta

Tää sit juoksi (hölkkäs) just sen yhtäjaksoisen 5 km!  Oli pakko lopussa pidentää tuota mun vakilenkkiä että sain 5 km täyteen. Ekaa kertaa elämässäni. Eikä se edes tuntunut pahalta!  Tuntui että olisin voinut jatkaa vielä. Okei, vauhti ei toki päätä huimannut, joku olisi kävellyt ohi. Mutta henkisesti tää on meikäläiselle valtavan iso juttu! 

Olen aina tykännyt juoksemisesta. Aiemmin ne yritykset kohottaa kuntoa on vaan kaatuneet joko kipuihin tai kärsimättömyyteeni tulosten suhteen. Olen ollut sellainen kaikki mulle nyt heti äkkiä - persoona. Ja se on johtanut joko kipuihin tai luovuttamiseen. Ja kun ei ole ollut lähipiirissä ketään joka olisi osannut sanoa koska ne kivut on normaalia rasitusta ja koska vakavia, niin kivut on johtaneet luovuttamiseen.

Mutta nyt olen kärsivällisempi. Aloitin hyvin hitaasti. Oikeastaan voisi ajatella että aloitin jo yli vuosi sitten. Vaikka talvella en juossut askeltakaan, niin vähintään ajatusmaailma on kehittynyt ja jalostunut. Ja koulussa opin mitä on oikea kipu ja mitä sellainen jota kannattaa kuunnella ja hidastaa tahtia. 

Mutta tärkein muutos on se että olen oppinut itselleni sopivan tavan poistua mukavuusalueeltani. Pikkuisen kerrallaan venyttäen, välillä, harvemmin isommin repäisten. Koska joka kerran kun sieltä poistuu, se pikkuisen samalla mukana laajenee. Jos joku olisi vielä tammikuussa sanonut että juoksen kesäkuussa 5 km poistumatta kertaakaan mukavuusalueeltani, hyvillä mielin ja hymyssäsuin, en olisi uskonut.

Nyt on kyllä ihan tolkuton voittajafiilis!