5.12 ja 6.12 itsenäisyyspäivä

Joulukuu se vaan etenee eikä lupaa kysele. Vaikka niin ajattelin ehtiä kirjoittamaan jotain ns. järkevää joka päivä, niin toisin tuntuu käyvän. Mutta väliäkö hällä.

Kovin joulukuiset fiilikset ei tosi ole täällä Raisiossa, missä mekin asutaan nykyään ihan meren rannalla. Vesi nousee nousemistaan, mun peruslenkkipolku on jo meren valtaama ja pellot sen ympärillä samaten. Venesatamassa käytiin katsomassa, niin parkkipaikat on veden vallassa ja laiturit keinuu hurjasti aaltojen päällä. Pyörätie on katki paristakin kohtaa Raisiosta Naantaliin päin, ja on vaan ajan kysymys koska vesi nousee tiellekin.

Siitä huolimatta aion noudattaa jouluperinnettäni, jota olen noudattanut siitä asti kun viimein taivuin ostamaan muovikuusen. (Muovikuusi hyi että, mutta kestävä kehitys  ja vähemmän neulasia sisällä ja plaa plaa. Oikeasti se muovikuusi on pop siksi että ehtii hyvin nauttimaan kuusesta ja joulufiiliksestä jo ennen joulua, koska jouluna lapset ei sitten ole kotosalla) Joten tänään sitten pistetään kuusi pystyyn, koristellaan ja sitä katsellessa juodaan glögiä ja syödään pipareita.

kolmas päivä mustelmat toi..

Juu. Kuten eilisistä fiiliksistä osasin arvata, niin aika kivasti lähtee mustelmat nousemaan tuohon oikeaan jalkaan. Hyvin näkee että ei oo ihan osannut oikealla kohdalla säärtä potkia, tai siis silloin kun ei ole osunut oikealla kohdalla on tullut kipeää.

Lihakset ei ole niin pahasti kipeytyneet kuin pelkäsin, mutta oli kyllä varsin palkitsevaa kolotusta kun ramppasi yhdessä kohteessa portaita toiseen kerrokseen monta kertaa.

Työkuvioissa tapahtuu kaikenlaista mielenkiintoista, tämä joulukuu on nyt aika jännää aikaa. Positiivisia muutoksia tiedossa. Niistä kuitenkin lisää vasta myöhemmin kun alkavat varmistua.

1. alkuperäinen tavoite saavutettu

Ompa tosi outo olo. Aamulla vaaka näytti 73,2 kiloa. Mun alkuperäinen tavoite oli -30 kiloa, ja samalla kevyemmäksi kuin alkaessani odottaa ensimmäistä lastani yli 13 vuotta sitten. Vyötäröltä on sulanut 40 senttiä, lantiolta 26 senttiä ja reidestäkin 12 senttiä. Kuppikoko pieneni vähän, mutta kun on isorintaisen geenit niin ympärys se oleellisempi muutos, 85 -> 70. Vaatekoko 48 -> 40. Eilen kävin kaupoilla sovittelemassa vaatteita ja koko 42 oli järjestään liian suuri. Olen ollut kokoa 40 viimeksi... alaikäisenä. Siinä näkyy liikunnan vaikutus, vaikka olin hetken alle kaksikymppisenä alle 70 kiloinen, käytin silloinkin kokoa 42. BMI 39.3 -> 27.8.

En ole koskaan ennen saavuttanut tavoitetta laihdutuksessa. Olen niin tyypillinen ikuinen laihduttaja ja jojoilija kuin voitte kuvitella. Miten eletään elämää laihduttamatta, kun on laihduttanut on/off kakstoista vuotiaasta, oli syytä tai ei? Siinä mulle pohdittavaa viimeisen 5 kilon pudotuksen ajalle. Koska uusi tavoitteeni on 68 kiloa, ja BMI lähes normaalipainoisen. Sitten loput tehdään salitreenillä. Koska vaikka mä olen muuttunut paljon, niin se ei ole muuttunut, että minusta kauniilla naisella on kurveja, ja myös pehmeyttä. En tavoittele mahdollisimman alhaista rasvaprosenttia. Ja viimeiseen 5 kiloon saisi mennä pitkään, ei ole kiirettä. Jos tämä pääkin pysyisi sitten jotenkuten mukana, ja alkaisi tajuta tämän muutoksen suuruuden.

Kyllä nyt kelpaa lähteä mummolaan ja kummitytön synttäreille. Ja ajattelin muuten syödä hyvällä ruokahalulla ja ilman syyllisyyttä, ja nousta vaakalle vasta sitten joskus kun viikonlopun hetkellinen painoa nostava vaikutus on poistunut :D

Ja taas muutoskuvaa

Nyt kun projektia alkaa olla takana kaaaaauan, niin on noita muutoskuviakin enemmän mitä päivittää. Esimerkiksi tasan vuosi sitten olen tehnyt tälläisen kuvan:

jossa olen siis 103 kiloisena ja 85 kiloisena. No, noita farkkuja mulla ei enää ole, ne jäi suuriksi aika pian tuon kuvan oton jälkeen, mutta päätin silti koittaa ottaa samanlaisen kuvan. Joten alla kuva sitten 85 ja 75 kiloisena. Hitaasti mutta varmasti...

Sain myös ystävältäni kuvan meistä kahdesta kauan sitten lähdössä ryypiskelemään. Alla kuva, kaverin rajasin pois kun en usko että hän haluaisi naamaansa blogiini :D Pitänee ottaa hänen kanssaan samantyyppinen kuva seuraavan kerran kun mennään. Mutta tästä kyllä näkyy karu totuus tuosta lähtötilanteesta...

Ote juoksutreeneistä

On yllättävän vaikeaa tasapainoilla jalan kanssa sen suhteen miten rankasti sitä voi/uskaltaa rasittaa. Kivuilla pelotellaan, sanotaan että pahimmassa tapauksessa jos ei kuuntele oireita ja ota löysemmin, repeää koko jänne. Ja sitten on muuten pitkä juoksutauko.

Sitten kun on kuitenkin edelleen noviisi tässä aktiiviliikunnassa (vasta vajaa vuosi takana) niin ei oikein vieläkään tiedä sitä rajaa, että mikä kipu on ok ja menee ohi kun vaan sitkeästi antaa paikkojen tottua, ja mikä kipu on sitten hälyyttävää. Ja kun ei ole valmentajaakaan joka sanoisi mitä tehdään ja koska, niin joutuu vaan itse asiaa pähkäilemään. Mutta ainakin toistaiseksi olen päättänyt palata juoksun pariin, jalka kipuilee välillä, mutta ei se oikeastaan ole missään vaiheessa ollut tätä parempi... Ehkä jos se menee huonommaksi niin sitten menen ihan lekurille kysymään että mikä mättää.

Eilen jaoin peruslenkkini (n. 5km) kahtia, ja otin väliin ja loppuun 500 m kävelyä. Oli ihan motivoivaa huomata että kun keskityn siihen että pitää jaksaa 2 km, 5 km sijaan, jaksan vetää 2 km vedon paljon reippaammin. Ensimmäisen 2 km keskinopeus oli yli 9 km/h, ja palautuksen jälkeisen 2 kilometrin keskinopeus n. 8,5 km/h. Olen melko tyytyväinen, koska tähän asti keskinopeudet on pyörineet lenkeillä siellä 8 km/h pinnassa, Ja tauon jälkeen allekin. Keväällä mulle oli tärkeää että jaksoin sen 5 km hölkätä ilman taukoa. Se oli päätavoite ja kun se onnistui niin siihen fiilikseen jäi kiinni. Mutta nyt tiedän että pystyn siihen, ja voin alkaa jakamaan lenkkiä saadakseni lisää vauhtia. Hitaammin voi sitten mennä vaikka pidempää lenkkiä.

Tänään juoksutreenit ihan radalla, kun likkojen harrastus vie urheiluhallille kuitenkin.

Eilen oli muutenkin tosi hyvä päivä. Juhlittiin vähän etukäteen mun synttäriä, käytiin miehen kanssa kylpylässä lillumassa ja ulkona päivällisellä. Lopuksi vielä käytiin katsomassa miehen siskon tuoretta vauvaa. Niin pikkuista vauvaa en varmaan ole koskaan pitänyt sylissä, nuo omat kun painoi jo syntyessään liki kilon enemmän...

Lisäksi tuli tehtyä tälläinen muutoskuva, kun facebook ehdotteli muistoja kolmen vuoden takaa. Kuvien välissä siis päivälleen 3 vuotta, ja aika monta kiloa. Tuntuu että rinnat on ihan kadonneet, mutta totuus on että kun on mistä ottaa niin tottahan noissa kokoa on vieläkin... Mutta se on mihin vertaa!

Lasten menoissa mukana

Eilen oli ihan pikkuisen kiireinen päivä.

6.45 aamupala

7.15 lähtö

7.30 pienin hoitoon

7.50 hakemassa kohteen avainta työkaverilta

8.00 kohteessa

10.00 poistuminen, matkalla seuraavaan kohteeseen tonnikalasalaattia autossa

10.20 seuraavassa kohteessa 5 min myöhässä

12.15 poistuminen

12.15-13.20 etsin hysteerisesti oikeaa osoitetta, ostin autoon kännykänlaturin että pystyin tarkastamaan mihin olen menossa, olin väärän oven takana kahdesti ja lopulta päädyin viimeiseen kohteeseen.

14.30 kotimatkalle ja kotona pari sanaa ekaluokkalaisen kanssa

15.00 toiseen duuniin

16.10 kotiin

16.30 hakemaa pienin hoidosta, ja samalla heittämään ekaluokkalainen telinevoimisteluun.

17-18 kaupassa pienimmän kanssa

18.00 hakemaan ekaluokkalainen ja kotiin

18.10 ruoka kaikille

18.45 likat autoon ja takaisin liikuntahallille pomppuharrastukseen

19.00-19.45 kudoin liikuntallin kahviossa, ja moikkasin vanhinta poikaa kun se tuli pyörällä harrastamaan

20.00 hakemaan poika painihallilta

20.15 kotona ja lapset iltapallalle ja nukkumaan.

20.40 iltapissalle koiran kanssa

HUH HUH, on se kiva että lapset tykkää harrastaa ja voin sen heille tarjota, mut kyl noi maanantait on aika sähläystä. Uskomatonta tässä on se että kaikki sujui melko kitkattomasti. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty... Tänään pääsin jo helpommalla, oli vaan tyttöjen baletit ja ne on sopivasti peräkkäin. Leikittiin toisen kanssa leikkipaikalla kun toinen tanssi, ja sitten vaihdettiin. Tuli itsekin testailtua kiipeilytaitoja, en muista koska olen viimeksi roikkunut leikkipuistossa pääalaspäin. Olenkohan koskaan? Olin aika arka lapsi kiipeilyjen suhteen.

Torstaina pääsen palaamaan sellaisen lajin pariin jota on ollut ikävä pitkään. Maltan tuskin odottaa!

Itsensä todellista voittamista!

Olen pelännyt kaikkea mikä liittyy tunneleihin ja maan alla olemiseen niin kauan kuin muistan. Ala-asteella muut hyppi ojaan joka tuuli oli puhaltanut täyteen lunta, ja minä olin kauhuissani. Ajatuskin siitä että uppoaisi sinne lumen alle... Hyi. Lumilinnoissa jos oli tunnelli mistä pääsi sisään, jäin ulkopuolelle. Vaikka näkisi valon toisesta päästä, en halunut ryömiä sinne. Kotikylällä oli pirunpesä, onkalo maan sisällä. En voinut kuvitellakaan meneväni sinne sisään, vaikka muut kaverit meni edeltä. Kammoan kaikkea luoliin liittyvää.

Hyvä ystäväni sen sijaan on harrastanut luolissa möyrimistä jo vuosikausia. Katselen kauhunsekaisella ihastuksella hänen lomakuviaan netissä, kuvia joissa hän ahtautuu pienistä raoista syvemmälle jonkin vieraan maan uumeniin. Olen sanonut useammin kuin kerran, että luolailu on aivan hullun hommaa, eikä minua saisi luolaan kuuna kullanvalkeana.

No, eilen jouduin sitten syömään sanani. Ystäväni on poikani kummitäti, ja kun hän aiemmin soitteli että haluisitteko lähteä käymään luolassa Turussa, lupasin empimättä. En tainnut oikein edes tajuta mitä menin lupaamaan, ajattelin vaan että hieno kokemus pojalle, joka on kiipeilystäkin kiinnostunut, miksei siis luolista. Otettiin poikani lisäksi mukaan ekaluokkalainen tyttäreni ja mieheni tokaluokkalainen poika. Nuorimmaiseni jäi oman kummitätinsä kanssa viettämään laatuaikaa.  No, todellisuus alkoi upota tajuntaan suunnilleen siinä vaiheessa kun Suvi kaivoi kassistaan haalarit, kypärän, otsalampun ja polvisuojat... Mutta siinä vaiheessa oli turha enää alkaa panikoida.

Luolaa etsiessä kiivettiin kallioista Luolavuorta ylös, kunnes suuaukko löytyi. Se näytti ihan valtavan pieneltä, vaikka siitä pääsikin kulkemaan ihan kävellen. Mutta sitä iloa ei kauaa jatkunut. Luolakammoista ei myöskään helpottanut yhtään kun ensimmäisenä Suvin ohjeiden mukaan kulkeva poikani sanoi pariin eri otteeseen että ei tästä mahdu, ja Suvi vain nauroi että "Olet väärässä!".  Mutta koska lapset oli niin innoissaan, ja meni edeltä, en oikein voinut jäädä ulkopuolelle panikoimaankaan. Olen vaahdonnut esimerkin voimasta vaikka miten pitkään, joten millaisen kuvan se nyt sitten olisi antanut jos olisin jäänyt ulos yksin kyhjöttämään. Että eikun sisään vaan, polvillaan ensin ja parista raosta ryömien. Sisempänä oli kammio johon mahduttiin kaikki viisi hyvin istumaan, ja Suvi kertoi luolailun periaatteista. Sitten Suvi näytti mallia miten ryömittiin perällä olevaan pieneen käytävään. Ja yksi kerrallaan kaikki muksut meni saman käytävän edestakaisin, ihan innoissaan. Voin täysin rehellisesti sanoa että mulla ei ollut aikomustakaan mennä siihen reikään. Ei tosiaankaan. Mutta sitten kun lapset olivat käyneet, ja Suvi totesi et sitten Annina, niin pakkohan se oli mennä. Helpotti kyllä että Suvikin oli mahtunut perällä kääntymään, joten tiesin ettei tarvi peruuttaa takaisin. Oli se vaan jännää silti. Jupisin ääneen ettei tämä kyllä ole selväjärkisen hommaa, mutta menin kuitenkin. Ja suoriuiduin. Olin kyllä takaisin tullessa todella onnellinen että olen sen 26 kiloa pienempi, mahduin sinne ihan kohtuu hyvin. Ryömisessäni tosin jouduin tietoisesti ajattelemaan kivoja ajatuksia ja blokkaamaan kauhun jonnekin kauas. Ei voinut ajatella sitä mitä tekee, piti vaan tehdä.

Mutta voin sanoa että on aika uskomaton tehdä jotain, mitä ei ikipäivänä uskonut pystyvänsä tekemään, ja suoriutua siitä kunnialla. Sellainen voittajafiilis oli sen reissun jälkeen, ettei mitään rajaa. Lupasin jopa että lähdetään toistekin. Koska kammostani huolimatta, en ollut oikeasti peloissani kertaakaan. Sydämentykytyksiä aiheutti lähinnä ne tilanteet kun lapset kiipesi rinnettä ylös menomatkalla.

Suurimpia oivalluksia siellä luolan pienimmässä onkalossa, oli se, että turhaan kiellän itseltäni asioita sillä että ajattelen etten pysty niihin. Mun kroppani pystyy nykyään aika uskomattomiin juttuihin, enkä luota siihen vieläkään likikään tarpeeksi. Aika hurjaa.

Vasemmalta lähtien, poitsu 8v, poitsu 12v, meikäläinen ja luolaekspertti. Kuvan otti likka 7v.

Kun omaa kokoa on vaikea hahmottaa

Se on jännä juttu ettei pää pysy mukana muutoksessa. Tiedän että kunto kasvaa, tiedän että olen pienempi, tiedän että minulla on enää 5 kiloa matkaa siihen että olen kevyempi kuin alkaessani odottaa ensimmäistä lastani yli 12 vuotta sitten. Ja tiedän että olen paremmassa kunnossa kuin olin silloin. Ja silti, silti hämmennyn vaatekaupassa, kun koko 42 on suuri.

Tänäaamuna katselin vaatehyllyäni ja pohdiskelin mitä laittaa päälle huomiseen työhaastatteluun. Totesin että ainoat sopivat vaatteet ovat urheiluvaatteita, ainoat hyväkuntoiset vaatteet ovat urheiluvaatteita tai pari juhlamekkoa. Kaikki muut vaatteet on joko kulahtaneita ja roskiin valmiita, tai liian suuria. No, kävin hoitamassa osapäiväduunin pois alta, otin tyttäret mukaan ja suuntasin ensin kirpputorille, ja sitten Myllyyn. Etsin siis arkisia, mutta siistimpiä housuja ja paitoja. Pari kutakin. Tai niin ajattelin. Kirpparilla törmäsin tietenkin juuri oikean kokoisiin ja värisiin converseihin, jotka maksoi 15 euroa. No pakkohan ne oli ostaa. Ja sitten oli toisetkin tennarit, jotka sopi ja maksoi pari euroa, joten nekin lähti mukaan. No entäs ne vaatteet? Löysin shortsit (ei ihan työhaastis kamaa) ja mustat legginssit, jotka nekin ehkä turhan rokit työhaastatteluun. Mutta ne oli niin halvat, pari euroa kumpainenkin, ja sopivat. Joten ne lähti mukaan. Myllyssä kierrettiin likkojen kanssa useampikin vaatekauppa. Alehyllystä nappasin kolmet farkut sovitettavaksi kokoa 42, ja ne oli kaikki suuria. Siis koko 42 on suuri. TÄH? No, oisin yhdet ostanut jos olisi ollut koko 40, mutta se tietenkin puuttui. Onneksi löysin pari M koon paitaa (siis mitä, olen kokoa M??) jotka oli oikein passeleita. Siinä vaiheessa likat alkoi olla sen verran levottomia, että totesin että saan luvan pärjätä niillä housuilla joita mulla on. Pesen ne tänään kuumassa ja kuivatan kuivausrummussa niin jospa ne on ok :D

Kotona syötiin ja levättiin hetki, ja sain tyttäret innostumaan valokuvaamisesta. Kamerakännyllä ei laatu päätä huimaa, mutta sain kuitenkin pari muutoskuvaa aikaan.

Huppari on sama. Housut vasemmalla kokoa 46, oikealla kokoa 42. Ja koirakin on vaihtunut, oikean puolen kuvan koira on eläkkeellä ystävälläni. Kuvien välillä joku 25 kiloa suunnilleen.

Vasemmalla olen lihavimmillani, n. 103 kiloa. Oikealla tänään, 77 kiloa. Koitin valkata samantyyppiset vaatteet, vaikka nuo vasemman kuvan vaatteet on heitetty pois jo aikaa sitten. Koira on sama, mutta kaljuversio uudessa kuvassa. 

Rakeiset muutoskuvat

Tuttuun tapaan muutoskuvat itsestä, siis nämä kokovartalosellaiset, on toteutettu läppärin kameran avulla. Ovat siis yhtä epäselviä ja epätarkkoja kuin aikaisemmatkin, siitä pahoittelut. Pyrin saamaan lähiaikoina parempilaatuisia kuvia joissa ylläni on samat tai samankaltaiset vaatteet kuin vanhoissa kuvissa, uskon että ne ovat melko valaisevia. Kokeilin nimittäin tänään vanhoja farkkujani, ja niihin mahtuisi varmaan yksi lapsista kanssani...

Mutta tässä näitä luvattuja muutoskuvia. Näissä näkyy hyvin myös tuo alavatsan ongelma-alue... Mutta enää ei sekään minua niin häiritse, alan oikeasti oppia olemaan sinut itseni kanssa. Kuvien välillä siis 17 kilon pudotus, sillä minulla ei ole tälläisiä vertailukuvia siitä kaikkein pahimmasta tilanteesta.

takaa näkee että mulla on nykyään vyötärö! Bebaa tosin pitää alkaa reenaamaan pyöreämmäksi ;)

Ja tässä se mun murheenkryynini. Mutta onhan tuo nyt jo aikas hurjasti pienempi.

sivulta

ja kasvokuva. 

Kesä on kesä vaikka ei aurinko paistaisikaan

Avopuoliso oli kovasti tilaillut helteitä tälle viikolle, kun hänellä on loma. Vaan toisi kävi, helteitä ei sen yhden jakson jälkeen ole näkynyt. Minua itseäni vähän naurattaa ihmisten RIP kesä päivitykset facebookissa, mihinkäs se kesä ja kesäloma tästä muka katoaa, vaikka vähän vettä satelisikin. Muutenkin helle on aivan yliarvostettua, 22 astetta alkaa olla ihan maksimi missä voi vielä elää ja olla. Tälläinen sateisempi kesä käy mulle oikein hyvin.

Eilen vietettiin oikein mukava kesäinen lomapäivä reissun päällä, mustikkapiirakkaa ja mansikkakermakakkua kahvilla ja ihanaa kesäistä jauhelihakeittoa päivälliseksi. Välissä vähän koiran kanssa kävelyä ja maisemien ihailua, sekä rauhallista illan istumista. Se on kiva tunne kun joskus voi vaan huokasta ja todeta ettei ole kiire minnekään.

26 kiloa pudotettu, viidestä kymmeneen kiloa edessä

Sain myös kokeilla ampumista, sekin oli aika kivaa hommaa, osuin jopa maalitauluun. Alkuun kyllä vähän hirvitti, mutta sen verran maalta olen että tiedän ettei tuommoisella aseella ja panoksilla kovin isoa jälkeä saisi kenenkään nahkaan, niin uskalsin sitten reippaasti kokeilla. Olen vahvasti sitä mieltä että kaikkea pitää uskaltaa kokeilla. Ehkä nyt kaikkista hurjimmat jutut voi jättää sellaisille joita ne todella kiinnostaa, mutta itseään pitää haastaa ja tehdä asioita joihin ei ole ihan varma pystyvänsä. Silloin tulee niitä parhaita onnistumisenkokemuksia. Entinen minä ajatteli usein, todella usein, etten pysty. En osaa, en voi, olen liian lihava, olen liian vanha, olen liian huonossa kunnossa... Tekosyyt oli loputtomat. Nykyinen minä ajattelee että pirkule minäpä testaan, sittenhän sen näkee miten käy.

Aamulla ennen reissuun lähtöä kävin tekemässä päivän juoksutreenit. Jostain syystä nyt ei oikein meinanut sujua. En tiedä miksi, mutta tahti oli hidas alusta alkaen. Sain tehtyä rullailut, mutta sitten alkoi kantapää vaivaamaan niin että lopulta päädyin kävelemään kilometrin verran mitä kotiin vielä oli matkaa. Kylmäystä jalalle kantapäästä akillesjänteen kautta polveen ja lopulta vielä etureiden lihaksille ja lonkallekin, koko jalan hoito ja rentouttelu tuntui auttavan. Pitää nyt seurailla vähän tarkemmin tuota jalkaa, se on se meikäläisen heikompi jalka, joten tuli ostettua salikortti varmasti aika kreivin aikaan.. Lisääntyneet treenit varmasti pistävät kropan tiukille, kun tuota ylimääräistä painoakin on vielä jäljellä.

Nyt nautiskelen aamupalan loppuun, hörpiskelen kahvini, ja valmistaudun kiireiseen päivään. Jahka koiran saa lenkitettyä niin edessä on PT hommia sekä sitten illalla avustajan duunit, joten päivä voi venähtää. Mutta kun syö hyvin, jaksaa hyvin!

Ihanan kamalat mäkitreenit ja kokeellinen coopperi

Edellisen kerran juoksin coopperin huhtikuun 20. päivä. Silloin tulos oli 1750 metriä ja olin sen jälkeen ihan finaalissa. Makasin radalla varmaan kymmenen minuuttia ennenkuin pääsin edes ylös.

Olen tässä pohdiskellut koska olisi aikaa juosta se uudelleen, katsoa mikä tilanne on nyt. Juoksutreenit on mitkä on ja olen koittanut pähkäillä minkä niistä voisi yhdistää coopperiin. No, tein sen sitten tänään, tosin vähän hetken mielijohteesta. Alla oli pyöräily urheilukeskukselle ja 8*30 s mäkivetoja 90 s palautuksilla, ja palautusta viimeisen vedon jälkeen semmoinen viitisen minuuttia mitä kesti kävellä radalle. Harmittavasti en aloittanut ihan riittävän kovalla vauhdilla, tulokseksi sain 1850m, eli vain 100 m enemmän kuin huhtikuussa ja edelleen 150 m vähemmän kuin tavoitteeni, mikä on arvosanan Hyvä alaraja ikäiselleni naiselle. Mutta, juostuani pystyin helposti jatkamaan palauttavalla hölkällä, kävelemään tovin, venyttelemään ja pyöräilemään kotiin. Joten jos olisin kiskonut itseni samalla lailla piippuun niin ehkä se 2000m olisi täyteen tullut...

Mäkitreenit on edelleen minulle ihan tuskaa. Tälläinen tasamaantaallaaja kun olen, niin hyydyn ylämäkeen ihan totaalisesti. Mutta sitä suuremmalla syyllä on valtavan hieno fiilisi kun ukkosen jyristessä ja pisaroiden kastellessa kasvot voi todeta että tein ne kaikki kahdeksan vetoa. Voittaja fiilis suorastaan! Ja lisää iloa tuottaa se, että niiden jälkeen jaksoin vielä juosta reilun 2 km (coopperi plus palauttelu) ja pyöräillä kotiin. Saa muuten aika lujaa veivata polkupyörällä jos meinaa saada sykkeen nousemaan. Aikaa reissuun meni pikkuisen vajaa puolitoista tuntia, ja kaloreita sykemittarin mukaan paloi 885 kcal. Että ei ollenkaan pöllömpi treenipäivä!

fiilistelyä radalla ennen coopperia

Tuli kuuma. Mutta onnistujan on helppo hymyillä, ja oli todella nautinnollista istua kuistilla kiikkustuolissa koira jaloissa treenejen jälkeen.

Läheisten suhtautuminen elämäntapamuutokseen

Todella usein kuulee siitä että lähipiirin pitäisi olla kannustava ja mukana elämäntapamuutoksessa, jotta muutosta tekevä voisi onnistua. Ja toki siinä piilee totuuden siemen. On hyvin vaikeaa muuttaa elämäntapojaan, varsinkin jos niitä muuttaa paljon kerralla, jos muu perhe ei sitä tee. Kiusauksia on paljon enemmän, ja heikolla hetkellä kun tekee mieli luovuttaa koko homma ja kiskoa maha täyteen täytekakkua, on hyvin hankala arvostaa sitä muutosta jonka haluaa sisimmässään tehdä, jos kukaan muukaan ei tunnu sitä arvostavan.

Onkin hyvä jos juttelee puolison, lasten tai vanhempien, sisarusten tai ystävien kanssa siitä mitä aikoo tehdä ja miksi. Oikeasti juttelee, vaikka se tuntuisi miten nololta, pahalta tai ahdistavalta tunnustaa että on tyytymätön siihen tilaan jossa oma elämä on. Samalla voikin sitten esittää sen kysymyksen, jota monet välttelevät. Olisiko teidänkin aiheellista katsoa omia elämäntapojanne? Kuinka monessa perheessä vain toinen vanhemmista on ylipainoinen tai huonossa kunnossa? Kuin monesta pariskunnasta toinen vain syö epäterveellisesti? Se että toinen ei välttämättä liho, ei tarkoita etteikö tämäkin hyötyisi terveellisemmästä elämästä. Kuinka monessa perheessä  myös lapset istuvat liikaa sisällä? Toki ketään ei voi saada näkemään valoa, niin sanotusti, jos heillä ei siihen todella halua ole. Mutta mikäli perhe saadaan mukaan edes yrittämään kokonaisvaltaista muutosta, ollaan jo voiton puolella.

Puoliso, vanhemmat, aikuiset ihmiset ovat se vaikein osuus. Heillä pitää olla oma halu osallistua muutokseen tervemmän elämän puolesta. Jos he eivät arvosta muuttujan tekemiä valintoja, eivät näe miksi puoliso tai lapsi haluaa muutoksen tehdä, on tiedossa ongelmia. Ei vain kiusausten muodossa, vaan muuttuvien arvojen muodossa. Itse koin voimakkaasti projektini keskivaiheilla, etten voisi seurustella ihmisen kanssa, jonka arvomaailma on niin erilainen kuin minulla. Että se oma terveys, ja oman rakkaan yritykset terveellisempään elämään kiinnostavat vain teorian tasolla, käytäntöön niitä ei sovelleta. Onnekseni törmäsin mieheen joka jakaa arvoni, ja voi kannustaa eteenpäin tasolla jota en olisi voinut kuvitellakaan.

Omat lapset onkin helpompi juttu. Moni varmaan pyörittelee päätään, ei voi olla, ei lasten ylipaino muuten olisi yleistyvä ongelma. Mutta kyllä se vaan on. Aikuinen päättää mitä kotiin ostetaan, aikuinen päättää mitä lapsi syö, ja mihin aikaan. Aikuinen on auktoriteetti jota lapsen on vaan toteltava. On varmasti vaikeaa katsoa peiliin, ja tunnustaa itselleen että oma lapsi on ylipainoinen ja passiivinen (kenties jopa sosiaalisesti kyvyttömämpi ja tarkkaavaisuuskin on kärsinyt) ja se on ihan oma vika. Muita on aina helpompi syyttää, puolisoa, yhteiskuntaa, koulua, milloin mitäkin. Mutta loppuviimeksi lapsen ruokailu ja liikunta on AINA vanhempien vastuulla. Jos lapsi käyttää viikkorahansa karkkiin, eikä vanhempi pysty sitä estämään, ei lapselle anneta viikkorahaa, tai annetaan niin vähän ettei sillä osteta kuin kohtuullisen kokoinen määrä karkkia. Kotiin ei osteta herkkuja ja limsaa. Lapsi ei todellakaan tarvitse saati kaipaa sitä määrää sokeria, mitä moni lapsi nykypäivänä syö. On jotenkin järkyttävää ajatella että monissa perheissä keksit, pullat ja sokeriset jälkiruoat, vanukkaat, murot ja jogurtit on täysin arkipäivää. Limut samaten. Miksi? Miksi ihmeessä? Vanhemman vastuulla on kasvattaa lapsestaan terve nuori ja aikuinen. Ruokavalio lienee siinä asiassa aivan avainasemassa.

Toki herkkuihin tottunut lapsi kapinoi. Mutta silloin on vanhemman vastuulla pysyä lujana. Selittää että tässä perheessä on nyt tälläiset säännöt, kertoa milloin on karkkipäivä ja sillä selvä. Ja mitä suuremman raivarin mukula saa, sitä varmempi vanhempi voi olla että tekee oikein. Addikti raivoaa kun huumetta ei ole saatavilla. Haluatko lapsesi olevan koukussa?

Kaikki kolme mukulaa meidän mukana metsäkävelyllä. Ei, ei kysytty haluatteko lähteä, vaan todettiin että nyt mennään. Ja kivaa tuntui olevan!

Myös muut ihmiset voivat myös tahallaan tai epähuomiossa koittaa sabotoida muutosta. Töissä tarjotaan pullaa, kylässä sanotaan että tottahan yhden voi ottaa jne. Mutta siitä päästäänkin sitten siihen minkä itse uskon olevan kaikkein tärkeintä.

Jos olet itse käynyt asian läpi mielessäsi, olet oikeasti pohtinut elämääsi, ja miksi haluat siihen ne muutokset joita pyrit tekemään, niin muiden mielipiteillä ei enää vaan ole väliä. Jos olet varma että todella haluat tehdä sen mitä olet tekemässä, pystyt siihen kyllä, huolimatta muiden asenteista. Lopulta kun kyse on kuitenkin vain ja ainoastaan sinusta itsestäsi. Kukaan muu ei voi sinun puolestasi muutosta tehdä, etkä sinä kenenkään muun puolesta. Jos perheesi ei arvosta sitä muutosta, se on toki heidän kannaltaan sääli, mutta sinä itse arvostat sitä ja itseäsi, ja se riittää.

Viisivuotias on aina yhtä positiivinen ja iloinen aamuisin. Kun itse on juuri tullut juoksemasta, ei ole mitään parempaa kuin aamukahvit terassilla jutellen nuorimmaisensa kanssa. Oma esimerkki on ensisijaisen tärkeää, kun haluaa lapsensa liikkuvan enemmän. 

Positiivinen minäkuva, koosta viis?

Mietiskelin pitkään miten alkaisin lähestymään tätä seuraavaa aihetta. Se on sydäntäni hyvin lähellä, sillä se on itselleni ollut täysin käänteentekevä oivallus. Ja kuten ihmisillä on tapana, itselleen tärkeistä asioista haluaisi kertoa monille, mutta samalla pelkää että muut käsittävät sen väärin, eivät ymmärrä tai tuomitsevat. No, minä kun en teitä mahdollisia lukioita tunne, ja ne tutut jotka blogia lukevat tuntevat minut ja tietävät mistä puhun, joten kynnyksen käsitellä minäkuvaa pitäisi olla kohtuu matalalla. Mutta jotenkin tämän aiheen kokee silti sellaisena, että toivoisi voivansa selittää sen niin hyvin, ettei väärinkäsityksiä tulisi.

Olen ollut ikuinen laihduttaja ja jojoilija koko ikäni. Siitä asti kun terveydenhoitaja mainitsi painostani ala-asteella, olen ajatellut olevani lihava ja yrittänyt (tai kokenut että minun pitäisi yrittää) laihduttaa. Minusta tuli lihava ihminen, kasvoin lihavaksi, en aikuiseksi. Lihavuus ja läski määritteli minut, en ollut minä, olin ylipainoinen. Tietenkään en tiedostanut sitä silloin, mutta suuri osa identiteetistäni kasvoi kieroon sen tähden etten rakastanut itseäni. En pitänyt itseäni minkään arvoisena, koska olin lihava. Koin alemmuutta ja tein huonoja ratkaisuja elämässäni, koska en uskonut voivani, saati ansaitsevani, saada parempaa. Enkä silloinkaan tietenkään tajunnut sitä, vaan elämä vaan meni niin. Mutta jälkiviisaana, katsellen taaksepäin, todella moni asia olisi mennyt toisin elämässäni, jos olisin teininä oppinut pitämään itsestäni. Surullisinta tässä on se, että en ollut lihava lapsi. Pyöreä, aina välillä, mutta en lihava. Ja ajoittain jopa ihan normaalipainoinen. Ja silti kasvoin lytäten itseäni, kasvoin lihavaksi. No, ajan kanssa sitten muutuin ihan oikeasti lihavaksi. Ja vaikka välillä onnistuin laihtumaan, en uskonut siihen oikeasti itsekään. Olin jo syvällä sisimmässäni oppinut että olen läski, ja siksi huonompi kuin muut. Eihän sellainen ihminen onnistu. 

Sitten tapahtui jotain. En oikein itsekään osaa sanoa mitä tarkalleen. Ehkä aloin ajatella asiaa enemmän. Jarnon kuolema viimeistään oli käänteentekevä juttu, se sai minut näkemään tämän maailman täysin eri tavalla. Ja opettelin (opettelen edelleen) rakastamaan itseäni. Kiloistani huolimatta. Vasta kun hyväksyin itseni, hyväksyin sen että olen vajavainen, rikkinäinen ihminen, tajusin että voin vaikuttaa asiaan itse. Rakastan itseäni, olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Ansaitsen vain parasta.

Moni ajattelee, että jos hyväksyy itsensä, hyväksyy kilonsa ja jää lihavaksi. Tänään luin blogia jossa melko kärjekkäästikin kyseenalaistettiin itsensä hyväksyminen. Mutta koen että silloin on hyväksyntä ja rakkaus ymmärretty väärin. Ei se että pitää itsestään tarkoita että pitää jäädä paikoilleen. Se että voi kokea olevansa nätti ja haluttava ja hyvä tyyppi, vaikka painaisi sata kiloa, ei tarkoita että haluaisi jäädä sinne sataan kiloon. Ihminen joka sanoo että itsensä hyväksyminen on sama kuin edistyksen loppuminen, on itse henkisellä matkallaan vielä melko alussa. Koska ne kilot eivät määrittele sitä kuka minä olen. Peilikuva ei kerro sitä. Minä olen minä, arvokas ja ihana, huolimatta siitä mitä painan. Mutta koska ansaitsen vain parasta, haluan tietenkin myös pitää huolta itsestäni ja tarjota keholleni hyviä raaka-aineita ja liikuntaa. Minulle itseni hyväksyminen lihavana oli se tärkein askel pysyvään painonpudotukseen ja elämäntapamuutokseen. 

Minusta on hyvä että positiivista kehonkuvaa ja itsensä, oman kroppansa, hyväksymistä huomioidaan mediassa. Mitä useampi nuori hyväksyisi pienet virheensä, sitä harvempi heistä sairastuisi syömishäiriöihin, masennukseen tms. Paino ei määrittele sitä kuka olet, eikä sitä mitä voit tehdä. Sinä pystyt mihin tahansa, mitä vain päätät tehdä. Vaikka olisit nyt lihava, se ei tarkoita että olisit huonompi kuin sellainen joka on laiha. Ja jos pidät itsestäsi lihavana, olet paljon paremmassa asemassa kuin moni laiha joka ei pidä itsestään.

 Terkuin Anni, joka tässä aamulla otetusa kuvassa on BMIn mukaan merkittävästi ylipainoinen. Ja silti onnellinen että olen juuri minä. Onnellinen että minulla on keho joka on terve ja toimiva, ja jota voin kehittää.

Hyvää juhannusta!

Eilen oli oikein teemapäivä, ja teemana se pois mukavuusalueelta. Sen hengessä päätin tehdä pidemmän iltalenkin.  Ensin vaan käppäilin mutta päädyin sitten jostain mielijohteesta kuitenkin hölkkäämään,  Enkä enää osannut lopettaa. Pysähdyin kertaalleen komentamaan pari pikkutenavaa pois lampaita pelottelemasta (ja kello siis yhdentoista kieppeillä yöllä, kävi mielessä missä niiden vanhemmat oli.. ) ja koira tietysti koitti välillä ehdotella merkkailutaukoa, mutta päädyin hölkkäämään ajallisesti varmaan pidempään kuin aiemmin. Sääriin sattui alussa ja päkiässä alkoi tuntumaan vihlontaa mutta ajattelin että tän lenkin nyt teen ja sit otan juhannuksen yli rauhallisemmin.

Kaloreita paloi sykemittarin mukaan liki 800 joten sekin kertoo lenkin hikisyydestä.

Tänä aamuna sitten hyppäsin pitkästä aikaa vaakalle (semmoisen  löytyy taas taloudesta miehen ansiosta, omanihan heitin muutossa menemään) ja kyllähän se mukava on aloittaa juhannus alle 80 kokoisena! 

Elämäni kunnossa

Kesäkunto,  rantakunto, bikinikunto. Tiiättehän te, se kunto jota kukaan ei oikeasti saavuta. Mutta monet tavoittelevat. Mä sanon että paskat siitä. Median ja laihdutustuotemyyjien hapatusta. Bikinikuntoon pääsee kun pistää päälleen bikinit. Tosin en ole koskaan oikein ymmärtänyt mitä niin hienoa bikineissä on.

Mä olen elämäni kunnossa vaikka painoindeksi on yli kolmekymmentä. En ole koskaan ollut paremmassa kunnossa. Jaksan juosta viiden kilsan lenkin ilman mitään ongelmia. Juuri kotiuduin iltalenkiltä ja olo on mahtava. Siellä sitä painettiin tossua toisen eteen kepeästi ja hyvällä mielellä,  hymy korvissa ja nautiskellen. Ja olen päässyt tähän pisteeseen melkein huomaamattani.

Ja painosta mulla ei ole hajuakaan. Tuskin juuri on pudonnut, mut en jaksa välittää :) olen terve, vahva, aika hyvässä kunnossa kaiken kaikkiaan. Syön pääosin terveellisesti. Paino löytää kyl oman uomansa aikanaan.  Ja koiran hihna ei enää pysy vyötäröllä vaan valuu persauksen yli :D joten jotain on kyllä tapahtumassa..

Kotiseudun tutkimista lasten kanssa

Sitä parempaa puuhaa ei muuten olekaan!  Lapset tykkää ja saa liikuntaa ihan huomaamattaan, samalla voi viettää laatuaikaa mukuloiden kanssa ja nauttia itsekin luonnosta.

Miksi ihmeessä kaiken kesäpuuhan pitäisi sisältää kalliita huvipuistoja tai leirejä. Okei, olen toki siinä onnekkaassa asemassa että voin paljon aikaa lasten kanssa käyttää, osapäivätyöt ei paljon vie ja kun syksyllä kuitenkin alkaa taas koulu niin vakityötä ei voi edes ottaa vastaan. Mutta silti, eilen tyttäret julisti että oli ihan paras päivä ikinä. Ja mitään sen kummempaa ei tehty kuin käveltiin katsomaan alppiruusupuistoa ja syötiin siellä eväät. Ja käveltiin taas takaisin. Lenkin pituus oli n. 6,5 km mutta tosi hyvin jaksoi ekalle menevä ja 5-vuotias kun oli matkalla kaikkea kivaa kuten tulevan koulun leikkipaikka ja juomista ja leipää mukana.  Ja koirakin nautti 2,5 tunnin ulkoilusta.

Illalla käytiin sitten miehen ja nuorimman pojan kanssa kiertämässä uikkupolku, joten ihan hyvin sain liikuntaa vaikka en askeltakaan juossut.

Positiivisuutta pullollaan

Nyt taas sujuu kaikki!  Juokseminen rullaa tosi hyvin ja kevyen oloisesti, varmaan jo tällä tai viimeistään ensi viikolla juoksen tuon uikkupolun kokonaan, ilman kävelypätkiä. Siinä on sitten iso virstanpylväs ihan lähellä, olen haaveillut n.  5 km yhtäjaksoisesta juoksusta vuodesta 2007..  voitte uskoa että tuntuu hyvältä! 

Muutto vei melko hyvin kaiken liukuvaran budjetista,  joten ainakaan nyt kesäkuussa en salikorttia vielä hommaa.  Olen sen sijaan tehnyt paljon lihaskuntotreenejä oman kehon painolla. Kun on näin painava on se ainakin riittävän kova vastus :D Haaveilen siitä että joskus on kehon hallinta ja lihaskunto niin hyvä että sellaiset ihan perusjutut kuin käsilläseisonta onnistuu.

Suurin muutos minussa liittyykin haaveiluun. Olen oivaltanut että ihmisen kroppa on siitä mahtava juttu, että se voi kehittyä kunnes kuolema korjaa. Liikunnallisuus ja urheilullisuus, hyvä kunto ja terve keho eivät ole jotain mikä olisi vain harvojen etuoikeus. Kaikilla on mahdollisuus kehittää itseään, ja kuka tahansa voi tavoitteeseensa päästä. Se vaatii vaan töitä.

Töistä puheenollen.  Allekirjoitin viimeviikolla työsopimuksen. Sain oman alan osapäivätöitä, ja olen asiasta valtavan onnellinen. Elämä on menossa mahtavan kivaan suuntaan.

Uusi koti uudet lenkit

Sain muuton ajaksi mukavasti flunssan. Pakolliset muuttoliikunnat siis tuli rehkittyä mutta ei tosiaan mitään ylimääräistä. Olo oli niin heikko ja kurkku oli niin kipeä että käveleminenkin hengästytti ja sattui. 

Eilen alkoi olla ensimmäistä kertaa sellainen olo että ehkä voisi lenkkeilyä harkita, ja tänään sitten lähdin kaksoset leiribussiin saateltuani kiertämään läheisen ulkoilulenkin.

Uikkupolku kulkee ihan tuossa vieressä,  Raisionlahden pohjukan kiertävä lenkki on n.  5 km mittainen.  Ja kaunis!  Ihanat maisemat ja lintuja tosi paljon.  Tulee aivan varmasti olemaan mun vakilenkki. 

Pari pätkää koitin juostakin,  mutta alkoi niin yskittää että päätin keskittyä maisemien ihailuun kävelyvauhdissa.

Epätodellinen fiilis.

Tänään oli koulun kevätjuhla, ja valmistuimme. On tosi kummallinen fiilis, kun ajattelee että nyt se oli siinä. Nyt en enää aamulla herää ajaakseni 60 km kouluun. En näe niitä ihmisiä. En ihanaa opettajaa. Tänään on itketty meikit levälleen ja naurettu ja itketty taas vähän lisää. Onhan se uskomaton tunne, valmistua. Tammikuusta asti painettu duunia, ja siitä on nyt näyttää todistus, jossa komeilee 34 opintopistettä. Se vastaa muuten 918 käytettyä työtuntia, joista reilu 120 tuntia fysiologiaa ja anatomiaa hierojaopiskelijoiden kanssa. Ei ollenkaan huonosti, mutta ei ollenkaan ihme sekään että tuntuu että on ollut aivan järkky kiire koko alkuvuoden.

Mitä jäi käteen? Siis muuta kuin todistus? Ihania muistoja, uusia ystäviä, rakkaus liikuntaan, jano oppia lisää, haastaa itseään lisää, tehdä enemmän. Valtava määrä tietoa jota soveltaa käytäntöön ja rutkasti lisää itseluottamusta. Pienempi rasvaprosentti, parempi kunto, tasapainoisempi vartalo. Ja haikea, epäuskoinen fiilis siitä että homma on ohi. Ehkä sen tajuaa vasta vähän myöhemmin?

Mulle tämä valmistuminen on tosi iso asia. Olen valmistunut aiemmin vain ylioppilaaksi, enkä juuri sitä itse arvostanut. Ja siitä on 14 vuotta aikaa. Sen jälkeen olen ollut pätkätöissä, tehnyt paskaduunia niin kirjaimellisesti kuin kuvainnoillisesti, kokeillut yrittäjyyttä, saanut lapsia, eronnut, tehnyt lisää pätkätöitä, ollut työttömänä, opiskellut kaupan alaa joka ei tuntunut loppua kohden enää omalta (mutta saatanpa silti jossain välissä suorittaa ne loppuun) ja kokoajan ajatellut että mikä se mun juttu voisi olla. Luulin pitkään että se olisi hevoset ja hevosala, ja ehkä se olisi toisenlaisissa olosuhteissa ollutkin. Mutta ei tässä elämässä. Ja nyt mä sen sitten olen löytänyt, 33-vuotiaana, puolivahingossa. Se on valtavan iso juttu. Huge.

Olen pelännyt sitä miten liikunnan nyt käy. Kun koulun rutiinit ei enää vie liikkumaan. Mutta juttelin rakkaani kanssa ja hän lupasi tehdä mulle 6 kk ohjelman, niin pelot hälveni. Osaisin toki tehdä nyt ohjelman itsekin. Mutta koen että noudatan paremmin ohjelmaa jonka  Juha on tehnyt. Joten liikunta jatkuu. Ja haluan haastaa itseni, haluan olla vieläkin vahvempi, nopeampi ja tehdä juttuja joihin en ole aiemmin pystynyt. Olen löytänyt itsestäni puolia, joita en uskonut että minussa onkaan.

Nyt makaan lattialla patjalla muuttolaatikoiden keskellä. Huomenna viimeiset pakkaamiset, ja lauantaina itse muuttorutistus. Ja sitten mä alotan elämän äitinä, äitipuolena, avovaimona, personal trainerina ja  tulevana lähihoitajaopiskelijana Raisiossa. Kukapa olisi uskonut. En ainakaan minä itse. Ja haaveilen liikuntalääketieteen opinnoista avoimen yliopiston kautta. Katsotaan, mahdollista sekin..

peace  and love people!

Pakko hehkuttaa!

Tammikuussa tutustuin kahvakuulaan ja tykkäsin!  Ostin itselle 6kg:n kahvakuulan joka sittemmin annoin siskolle kun alkoi tuntua liian kepoiselta. Crossfit treeneissä tein kahvakuulaosion 10 kilon kuulalla ja sekin oli vähän köykäinen.

Äsken päätin jumppailla ja hetken lämmiteltyäni ajattelin testata tuota Juhan 16 kilon kuulaa.  Ja se oli aika hyvä!  Siis raskas kuin synti mutta sain tehtyä!  Nyt on jalat ja kädet ihan tärinöissä ja olo ihan Super!