Itsensä todellista voittamista!

Olen pelännyt kaikkea mikä liittyy tunneleihin ja maan alla olemiseen niin kauan kuin muistan. Ala-asteella muut hyppi ojaan joka tuuli oli puhaltanut täyteen lunta, ja minä olin kauhuissani. Ajatuskin siitä että uppoaisi sinne lumen alle... Hyi. Lumilinnoissa jos oli tunnelli mistä pääsi sisään, jäin ulkopuolelle. Vaikka näkisi valon toisesta päästä, en halunut ryömiä sinne. Kotikylällä oli pirunpesä, onkalo maan sisällä. En voinut kuvitellakaan meneväni sinne sisään, vaikka muut kaverit meni edeltä. Kammoan kaikkea luoliin liittyvää.

Hyvä ystäväni sen sijaan on harrastanut luolissa möyrimistä jo vuosikausia. Katselen kauhunsekaisella ihastuksella hänen lomakuviaan netissä, kuvia joissa hän ahtautuu pienistä raoista syvemmälle jonkin vieraan maan uumeniin. Olen sanonut useammin kuin kerran, että luolailu on aivan hullun hommaa, eikä minua saisi luolaan kuuna kullanvalkeana.

No, eilen jouduin sitten syömään sanani. Ystäväni on poikani kummitäti, ja kun hän aiemmin soitteli että haluisitteko lähteä käymään luolassa Turussa, lupasin empimättä. En tainnut oikein edes tajuta mitä menin lupaamaan, ajattelin vaan että hieno kokemus pojalle, joka on kiipeilystäkin kiinnostunut, miksei siis luolista. Otettiin poikani lisäksi mukaan ekaluokkalainen tyttäreni ja mieheni tokaluokkalainen poika. Nuorimmaiseni jäi oman kummitätinsä kanssa viettämään laatuaikaa.  No, todellisuus alkoi upota tajuntaan suunnilleen siinä vaiheessa kun Suvi kaivoi kassistaan haalarit, kypärän, otsalampun ja polvisuojat... Mutta siinä vaiheessa oli turha enää alkaa panikoida.

Luolaa etsiessä kiivettiin kallioista Luolavuorta ylös, kunnes suuaukko löytyi. Se näytti ihan valtavan pieneltä, vaikka siitä pääsikin kulkemaan ihan kävellen. Mutta sitä iloa ei kauaa jatkunut. Luolakammoista ei myöskään helpottanut yhtään kun ensimmäisenä Suvin ohjeiden mukaan kulkeva poikani sanoi pariin eri otteeseen että ei tästä mahdu, ja Suvi vain nauroi että "Olet väärässä!".  Mutta koska lapset oli niin innoissaan, ja meni edeltä, en oikein voinut jäädä ulkopuolelle panikoimaankaan. Olen vaahdonnut esimerkin voimasta vaikka miten pitkään, joten millaisen kuvan se nyt sitten olisi antanut jos olisin jäänyt ulos yksin kyhjöttämään. Että eikun sisään vaan, polvillaan ensin ja parista raosta ryömien. Sisempänä oli kammio johon mahduttiin kaikki viisi hyvin istumaan, ja Suvi kertoi luolailun periaatteista. Sitten Suvi näytti mallia miten ryömittiin perällä olevaan pieneen käytävään. Ja yksi kerrallaan kaikki muksut meni saman käytävän edestakaisin, ihan innoissaan. Voin täysin rehellisesti sanoa että mulla ei ollut aikomustakaan mennä siihen reikään. Ei tosiaankaan. Mutta sitten kun lapset olivat käyneet, ja Suvi totesi et sitten Annina, niin pakkohan se oli mennä. Helpotti kyllä että Suvikin oli mahtunut perällä kääntymään, joten tiesin ettei tarvi peruuttaa takaisin. Oli se vaan jännää silti. Jupisin ääneen ettei tämä kyllä ole selväjärkisen hommaa, mutta menin kuitenkin. Ja suoriuiduin. Olin kyllä takaisin tullessa todella onnellinen että olen sen 26 kiloa pienempi, mahduin sinne ihan kohtuu hyvin. Ryömisessäni tosin jouduin tietoisesti ajattelemaan kivoja ajatuksia ja blokkaamaan kauhun jonnekin kauas. Ei voinut ajatella sitä mitä tekee, piti vaan tehdä.

Mutta voin sanoa että on aika uskomaton tehdä jotain, mitä ei ikipäivänä uskonut pystyvänsä tekemään, ja suoriutua siitä kunnialla. Sellainen voittajafiilis oli sen reissun jälkeen, ettei mitään rajaa. Lupasin jopa että lähdetään toistekin. Koska kammostani huolimatta, en ollut oikeasti peloissani kertaakaan. Sydämentykytyksiä aiheutti lähinnä ne tilanteet kun lapset kiipesi rinnettä ylös menomatkalla.

Suurimpia oivalluksia siellä luolan pienimmässä onkalossa, oli se, että turhaan kiellän itseltäni asioita sillä että ajattelen etten pysty niihin. Mun kroppani pystyy nykyään aika uskomattomiin juttuihin, enkä luota siihen vieläkään likikään tarpeeksi. Aika hurjaa.

Vasemmalta lähtien, poitsu 8v, poitsu 12v, meikäläinen ja luolaekspertti. Kuvan otti likka 7v.