Epätodellinen fiilis.

Tänään oli koulun kevätjuhla, ja valmistuimme. On tosi kummallinen fiilis, kun ajattelee että nyt se oli siinä. Nyt en enää aamulla herää ajaakseni 60 km kouluun. En näe niitä ihmisiä. En ihanaa opettajaa. Tänään on itketty meikit levälleen ja naurettu ja itketty taas vähän lisää. Onhan se uskomaton tunne, valmistua. Tammikuusta asti painettu duunia, ja siitä on nyt näyttää todistus, jossa komeilee 34 opintopistettä. Se vastaa muuten 918 käytettyä työtuntia, joista reilu 120 tuntia fysiologiaa ja anatomiaa hierojaopiskelijoiden kanssa. Ei ollenkaan huonosti, mutta ei ollenkaan ihme sekään että tuntuu että on ollut aivan järkky kiire koko alkuvuoden.

Mitä jäi käteen? Siis muuta kuin todistus? Ihania muistoja, uusia ystäviä, rakkaus liikuntaan, jano oppia lisää, haastaa itseään lisää, tehdä enemmän. Valtava määrä tietoa jota soveltaa käytäntöön ja rutkasti lisää itseluottamusta. Pienempi rasvaprosentti, parempi kunto, tasapainoisempi vartalo. Ja haikea, epäuskoinen fiilis siitä että homma on ohi. Ehkä sen tajuaa vasta vähän myöhemmin?

Mulle tämä valmistuminen on tosi iso asia. Olen valmistunut aiemmin vain ylioppilaaksi, enkä juuri sitä itse arvostanut. Ja siitä on 14 vuotta aikaa. Sen jälkeen olen ollut pätkätöissä, tehnyt paskaduunia niin kirjaimellisesti kuin kuvainnoillisesti, kokeillut yrittäjyyttä, saanut lapsia, eronnut, tehnyt lisää pätkätöitä, ollut työttömänä, opiskellut kaupan alaa joka ei tuntunut loppua kohden enää omalta (mutta saatanpa silti jossain välissä suorittaa ne loppuun) ja kokoajan ajatellut että mikä se mun juttu voisi olla. Luulin pitkään että se olisi hevoset ja hevosala, ja ehkä se olisi toisenlaisissa olosuhteissa ollutkin. Mutta ei tässä elämässä. Ja nyt mä sen sitten olen löytänyt, 33-vuotiaana, puolivahingossa. Se on valtavan iso juttu. Huge.

Olen pelännyt sitä miten liikunnan nyt käy. Kun koulun rutiinit ei enää vie liikkumaan. Mutta juttelin rakkaani kanssa ja hän lupasi tehdä mulle 6 kk ohjelman, niin pelot hälveni. Osaisin toki tehdä nyt ohjelman itsekin. Mutta koen että noudatan paremmin ohjelmaa jonka  Juha on tehnyt. Joten liikunta jatkuu. Ja haluan haastaa itseni, haluan olla vieläkin vahvempi, nopeampi ja tehdä juttuja joihin en ole aiemmin pystynyt. Olen löytänyt itsestäni puolia, joita en uskonut että minussa onkaan.

Nyt makaan lattialla patjalla muuttolaatikoiden keskellä. Huomenna viimeiset pakkaamiset, ja lauantaina itse muuttorutistus. Ja sitten mä alotan elämän äitinä, äitipuolena, avovaimona, personal trainerina ja  tulevana lähihoitajaopiskelijana Raisiossa. Kukapa olisi uskonut. En ainakaan minä itse. Ja haaveilen liikuntalääketieteen opinnoista avoimen yliopiston kautta. Katsotaan, mahdollista sekin..

peace  and love people!