Lasten menoissa mukana

Eilen oli ihan pikkuisen kiireinen päivä.

6.45 aamupala

7.15 lähtö

7.30 pienin hoitoon

7.50 hakemassa kohteen avainta työkaverilta

8.00 kohteessa

10.00 poistuminen, matkalla seuraavaan kohteeseen tonnikalasalaattia autossa

10.20 seuraavassa kohteessa 5 min myöhässä

12.15 poistuminen

12.15-13.20 etsin hysteerisesti oikeaa osoitetta, ostin autoon kännykänlaturin että pystyin tarkastamaan mihin olen menossa, olin väärän oven takana kahdesti ja lopulta päädyin viimeiseen kohteeseen.

14.30 kotimatkalle ja kotona pari sanaa ekaluokkalaisen kanssa

15.00 toiseen duuniin

16.10 kotiin

16.30 hakemaa pienin hoidosta, ja samalla heittämään ekaluokkalainen telinevoimisteluun.

17-18 kaupassa pienimmän kanssa

18.00 hakemaan ekaluokkalainen ja kotiin

18.10 ruoka kaikille

18.45 likat autoon ja takaisin liikuntahallille pomppuharrastukseen

19.00-19.45 kudoin liikuntallin kahviossa, ja moikkasin vanhinta poikaa kun se tuli pyörällä harrastamaan

20.00 hakemaan poika painihallilta

20.15 kotona ja lapset iltapallalle ja nukkumaan.

20.40 iltapissalle koiran kanssa

HUH HUH, on se kiva että lapset tykkää harrastaa ja voin sen heille tarjota, mut kyl noi maanantait on aika sähläystä. Uskomatonta tässä on se että kaikki sujui melko kitkattomasti. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty... Tänään pääsin jo helpommalla, oli vaan tyttöjen baletit ja ne on sopivasti peräkkäin. Leikittiin toisen kanssa leikkipaikalla kun toinen tanssi, ja sitten vaihdettiin. Tuli itsekin testailtua kiipeilytaitoja, en muista koska olen viimeksi roikkunut leikkipuistossa pääalaspäin. Olenkohan koskaan? Olin aika arka lapsi kiipeilyjen suhteen.

Torstaina pääsen palaamaan sellaisen lajin pariin jota on ollut ikävä pitkään. Maltan tuskin odottaa!

Läheisten suhtautuminen elämäntapamuutokseen

Todella usein kuulee siitä että lähipiirin pitäisi olla kannustava ja mukana elämäntapamuutoksessa, jotta muutosta tekevä voisi onnistua. Ja toki siinä piilee totuuden siemen. On hyvin vaikeaa muuttaa elämäntapojaan, varsinkin jos niitä muuttaa paljon kerralla, jos muu perhe ei sitä tee. Kiusauksia on paljon enemmän, ja heikolla hetkellä kun tekee mieli luovuttaa koko homma ja kiskoa maha täyteen täytekakkua, on hyvin hankala arvostaa sitä muutosta jonka haluaa sisimmässään tehdä, jos kukaan muukaan ei tunnu sitä arvostavan.

Onkin hyvä jos juttelee puolison, lasten tai vanhempien, sisarusten tai ystävien kanssa siitä mitä aikoo tehdä ja miksi. Oikeasti juttelee, vaikka se tuntuisi miten nololta, pahalta tai ahdistavalta tunnustaa että on tyytymätön siihen tilaan jossa oma elämä on. Samalla voikin sitten esittää sen kysymyksen, jota monet välttelevät. Olisiko teidänkin aiheellista katsoa omia elämäntapojanne? Kuinka monessa perheessä vain toinen vanhemmista on ylipainoinen tai huonossa kunnossa? Kuin monesta pariskunnasta toinen vain syö epäterveellisesti? Se että toinen ei välttämättä liho, ei tarkoita etteikö tämäkin hyötyisi terveellisemmästä elämästä. Kuinka monessa perheessä  myös lapset istuvat liikaa sisällä? Toki ketään ei voi saada näkemään valoa, niin sanotusti, jos heillä ei siihen todella halua ole. Mutta mikäli perhe saadaan mukaan edes yrittämään kokonaisvaltaista muutosta, ollaan jo voiton puolella.

Puoliso, vanhemmat, aikuiset ihmiset ovat se vaikein osuus. Heillä pitää olla oma halu osallistua muutokseen tervemmän elämän puolesta. Jos he eivät arvosta muuttujan tekemiä valintoja, eivät näe miksi puoliso tai lapsi haluaa muutoksen tehdä, on tiedossa ongelmia. Ei vain kiusausten muodossa, vaan muuttuvien arvojen muodossa. Itse koin voimakkaasti projektini keskivaiheilla, etten voisi seurustella ihmisen kanssa, jonka arvomaailma on niin erilainen kuin minulla. Että se oma terveys, ja oman rakkaan yritykset terveellisempään elämään kiinnostavat vain teorian tasolla, käytäntöön niitä ei sovelleta. Onnekseni törmäsin mieheen joka jakaa arvoni, ja voi kannustaa eteenpäin tasolla jota en olisi voinut kuvitellakaan.

Omat lapset onkin helpompi juttu. Moni varmaan pyörittelee päätään, ei voi olla, ei lasten ylipaino muuten olisi yleistyvä ongelma. Mutta kyllä se vaan on. Aikuinen päättää mitä kotiin ostetaan, aikuinen päättää mitä lapsi syö, ja mihin aikaan. Aikuinen on auktoriteetti jota lapsen on vaan toteltava. On varmasti vaikeaa katsoa peiliin, ja tunnustaa itselleen että oma lapsi on ylipainoinen ja passiivinen (kenties jopa sosiaalisesti kyvyttömämpi ja tarkkaavaisuuskin on kärsinyt) ja se on ihan oma vika. Muita on aina helpompi syyttää, puolisoa, yhteiskuntaa, koulua, milloin mitäkin. Mutta loppuviimeksi lapsen ruokailu ja liikunta on AINA vanhempien vastuulla. Jos lapsi käyttää viikkorahansa karkkiin, eikä vanhempi pysty sitä estämään, ei lapselle anneta viikkorahaa, tai annetaan niin vähän ettei sillä osteta kuin kohtuullisen kokoinen määrä karkkia. Kotiin ei osteta herkkuja ja limsaa. Lapsi ei todellakaan tarvitse saati kaipaa sitä määrää sokeria, mitä moni lapsi nykypäivänä syö. On jotenkin järkyttävää ajatella että monissa perheissä keksit, pullat ja sokeriset jälkiruoat, vanukkaat, murot ja jogurtit on täysin arkipäivää. Limut samaten. Miksi? Miksi ihmeessä? Vanhemman vastuulla on kasvattaa lapsestaan terve nuori ja aikuinen. Ruokavalio lienee siinä asiassa aivan avainasemassa.

Toki herkkuihin tottunut lapsi kapinoi. Mutta silloin on vanhemman vastuulla pysyä lujana. Selittää että tässä perheessä on nyt tälläiset säännöt, kertoa milloin on karkkipäivä ja sillä selvä. Ja mitä suuremman raivarin mukula saa, sitä varmempi vanhempi voi olla että tekee oikein. Addikti raivoaa kun huumetta ei ole saatavilla. Haluatko lapsesi olevan koukussa?

Kaikki kolme mukulaa meidän mukana metsäkävelyllä. Ei, ei kysytty haluatteko lähteä, vaan todettiin että nyt mennään. Ja kivaa tuntui olevan!

Myös muut ihmiset voivat myös tahallaan tai epähuomiossa koittaa sabotoida muutosta. Töissä tarjotaan pullaa, kylässä sanotaan että tottahan yhden voi ottaa jne. Mutta siitä päästäänkin sitten siihen minkä itse uskon olevan kaikkein tärkeintä.

Jos olet itse käynyt asian läpi mielessäsi, olet oikeasti pohtinut elämääsi, ja miksi haluat siihen ne muutokset joita pyrit tekemään, niin muiden mielipiteillä ei enää vaan ole väliä. Jos olet varma että todella haluat tehdä sen mitä olet tekemässä, pystyt siihen kyllä, huolimatta muiden asenteista. Lopulta kun kyse on kuitenkin vain ja ainoastaan sinusta itsestäsi. Kukaan muu ei voi sinun puolestasi muutosta tehdä, etkä sinä kenenkään muun puolesta. Jos perheesi ei arvosta sitä muutosta, se on toki heidän kannaltaan sääli, mutta sinä itse arvostat sitä ja itseäsi, ja se riittää.

Viisivuotias on aina yhtä positiivinen ja iloinen aamuisin. Kun itse on juuri tullut juoksemasta, ei ole mitään parempaa kuin aamukahvit terassilla jutellen nuorimmaisensa kanssa. Oma esimerkki on ensisijaisen tärkeää, kun haluaa lapsensa liikkuvan enemmän. 

juokse henkesi edestä!

Törmäsin aamulla facessa ylläolevaan lauseeseen. Lähdin siitä aika pian sitten reippaana hölkälle ja asia palasi mieleen siinä tossujen ruoskuttaessa hiekalla. Mutta en voi allekirjoittaa kuvan sanomaa. I do run for my life. At least five times a week. 

Ajattelin joskus, en kenties tietoisesti mutta näin jälkikäteen ajatellen tunnistan sen itsessäni, että liikunnallisuus on asia joka joko on tai ei ole. Että toiset vaan syntyy liikunnallisina ja se jatkuu sitten läpi elämän, he vaan osaavat, jaksavat ja tekevät paremmin. ja sitten taas me toiset ei osata, jakseta eikä tehdä. Hitto mitä puppua! Toki toisilla voi olla lahjoja johonkin tai liikkuminen voi olla helpompaa tai ovat onnekkaasti saaneet geeneissään nopeamman aineenvaihdunnan. Mutta kuka tahansa, ihan kuka tahansa, voi alkaa liikkua, ja kehittää itseään. Ei se ole vain harvojen ja valittujen etuoikeus. On sääli ettei apua lapsille ja nuorille ole tarpeeksi tarjolla siinä elämän vaihessa kun he haluaisivat liikkua. Lapsi kuitenkin yleensä nimittäin haluaa. Vaatii toki vanhemmilta kannustusta ja joskus komentamistakin pois pelikoneiden ääreltä, mutta löisin vaikka vetoa että lapsi kuin lapsi liikkuu vanhempansa tai kavereiden kanssa mieluummin kuin jumittaa ruudun edessä. Jos ei liiku, niin jossain on jo menty pahasti vikaan, ja vanhempi voisi katsoa peiliin syytä etsiessään. 

Kasvoin maatilalla, ja perheessämme liikuntaa arvostettiin periaatteellisella tasolla. Talvella hiihdettiin ja kesällä pelattiin ulkona. Leikittiin pihalla paljon, niinkun 80-luvun kakarat muutenkin, kun ei ollut mitään koneita harhauttamassa. Mutta käytännössä liikkumaan ei kannustettu. Äiti ei ole koskaan ollut mikään liikkuja. Tehnyt aina ruumiillista työtä, eikä ehkä siksi enää ymmärtänyt miksi pitäisi liikkua vapaa-ajallakin. Samoili metsissä kyllä, mutta oikastaan siihen se rajoittui. Eikä edelleenkään juuri liiku, vaikka onkin jäänyt eläkkelle. Isäpuoli taas arvosti kyllä urheilua ja koitti kannustaa, mutta keinot oli mun luonteelleni niin väärät kuin olla voi. Kun oli luonteeltaan mukavuudenhaluinen luovuttaja, ei todellakaan kannustanut kuulla ettei pysty eikä osaa. Tiedän nyt että isäpuoli tarkoitti sen sellaisena sisuunnuttavana, että näyttäisin sille. Mutta ei minussa ole kisaviettiä, eikä varsinkaan lapsena ollut. Koululiikuntakin oli kilpailuasetelmaan pohjaavaa, joten kasvoin inhomaan sitäkin. En vaan halunnut kilpailla. 

Omien lasten kanssa olin menossa yhtälailla metsään. Jos vanhempi ei arvosta liikkumista, ei sitä lapsikaan opi arvostamaan. Jos vanhempi vain istuu kotona perseellään ja syö, lapsikin oppii että siten elämää eletään. Se toki auttaa jos vanhemmat sitten kuskaavat johonkin liikunnalliseen harrastukseen, mutta jos perusteet on kuralla on turha rakentaa siihen päälle kalliista materiaaleista ja odottaa kestäviä tuloksia. 

Oma poikani nurisi juhannuksen yhdellä metsäretkellä että niskat on kipeät. Kehotin kävellessään heiluttelemaan käsiä ja nostelemaan olkapäitä. Nurina jatkui, mutta liikettä ei tapahtunut. Poika laahusti eteenpäin kuin löysäksi keitetty makaroni. Kerroin että jos ei halua kävellessään jumpata hartioitaan, nin voidaan sitten ennen autolle menoa jumpata yhdessä parkkipaikalla, että ihan itse saa päättää. Lopulta poika päätyi ihan iloisesti jumppaamaan urheilukentän laidalla olevilla telineillä, ilman sen kummempaa tappelua. Mutta ilman että olisin raahannut esiteinin pois pelikoneiden ja telkun läheltä ja jopa hieman painostanut jumppaamaan, ei mitään olisi tapahtunut. Sain toki kuulla että olin paljon mukavampi ennenkuin kävin PT koulun, mutta kyllä se pojan iloinen ja reipastunut olemus lenkin jälkeen palkitsi. 

Onneksi käänsin oman elämän ympäri ajoissa. Joka ikinen noista mukuloista liikkuu mielellään, ja voidaan yhdessä tehdä jopa liki 9 kilometrin kävelyitä metsässä. Jopa viisivuotias jaksaa mukana. Uskon antavani lapsilleni paljon paremmat eväät elämään kun oppivat pienestä pitän että liikunta kuuluu arkeen. Ovat vahvempia ja jaksavat paremmin. Puhumattakaan siitä miten hankalaa elämä ylipainoiselle lapselle on. Siitäkään ei tarvi omien kanssa murehtia, syötän niille paljon oikeaa itsetehtyä ruokaa, ja liikutan, joten pysyvät normaalipainoisina. Poika oli yhdessä vaiheessa suorastaa lihava, mutta nykyään on jopa aika hoikka. Ihan ilman että pojan itsetuntoa olisi lytättty painosta puhumalla. Vastuu lasten liikunnasta ja ravinnosta on aikuisella. Jos et itsesi tähden, oman elämäsi edestä, niin ajattele edes lapsiasi. 

Oikeastaan mä juoksen koska nautin siitä. Nautin siitä tunteesta että jaksan, nautin siitä tunteesta joka tulee lenkin jälkeen. Alussa nautin jo siitä että yleensä lähdin sinne lenkille. Ja siitä jos juoksin edes pari pätkää. Se itsensä voittaminen on aika mieletön motivaattori. Juoksu on pikkuhiljaa tullut osaksi mun elämää enkä taida enää siitä eroon päästä. Enkä haluaisikaan. Nyt koitan vaan juosta niin etten telo itseäni. Että edelleen edistyn, sekä kestävyydessä että nopeudessa, mutta pysyn ehjänä. Tasapainottelu siis jatkuu, vaikka verrattuna aloitukseen olen jo kaukana. Toki se on siten plussaa että paino putoaa samalla. Toisaalta juoksu myös tuo motivaatiota pudottaa painoa. Koska juoksu on vaan aikapaljon helpompaa jos painoa on vähemmän. 

Juoksua toki ei voi aloittaa ihan kylmiltään. Se on ihan kaikkein paras tapa saada koko juoksu loppumaan ennnkuin se alkaakaan. Ainakin jos on yhtään samanlainen kuin itse olin aloittaessani. Piti ottaa tosi hitaasti ja rauhallisesti, pysytellä pääosin mukavuusalueella mitä juoksuun tulee, ja venyttää mukavuusaluetta pikkuhiljaa. Jos joka lenkin jälkeen on sellainen olo että olisi vielä jaksanut juosta ja jää kaipaamaan enemmän, on melko varmaa että sinne lenkille lähtee vielä uudelleenkin. Mutta kuitenkin pitäisi haastaa itseään välillä, mukavuusaluelta olisi pakko poistua että se venyisi. Minulle sopiva keino oli intervalliharjoitukset. Kunto nousi kuin salaa, ja silti oli "lupa" kävellä lenkillä, alkuun enemmän, sitten vähemmän. Ja edistyessä vaan taivas on kattona.

Nyt haaveilen osallistumisesta juoksukouluun. Uskon että tekniikkani on aivan väärä ja vauhti ja kestävyys paranisivat paljon jos sen saisi paremmalle tolalle. Olen iskenyt silmäni vauhtisammakon kursseihin, ehkäpä syksystä sitten... 

P.S. huomaa että sain vihdoin kaivettua läppärin muuttolaatikosta :D pikkuisen pidempää tekstiä pukkaa heti kun ei tarvi kännyllä koittaa näpytellä...

Personal trainereita kuin sieniä sateella...

Olen tässä linjaa vaihdettuani miettinyt tätä Personal trainerin "ammattia". Nythän on tulossa tälläinen "auktorisoitujen personal trainereiden" hakemisto, johon automaattisesti kuuluu parin ison firman kouluttamat PT:t. Kuullostaa toki kovin ammattitaitoiselta, varsinkin kun heidän sivujaan katsoo, missä ei nyt suoraan sanota mutta vihjataan että kaikki jotka eivät tähän hakemistoon sitten kuulu, niin ovat ammattitaidottomia puoskareita. Kuitenkaan missään sivulla ei kerrota miten muualta valmistunut PT sitten voisi rekisteriin hakeutua. En voi tähän asiaan sanoa oikein juuta enkä jaata kun en siihen ole sen enempää perehtynyt, mutta vähän kummalliselta haiskahtaa, ellei sitten muuallakin opiskelleille tarjota mahdollisuutta päästä rekisteriin ilman lisämaksua, kenties jotenkin tarvittavat tiedot ja taidot testaten.

No, ei siinä mitään, olen itseasiassa sitä mieltä että tutkinnon yhtenäistäminen on hyvä ajatus, ja että tulevaisuudessa PT voisi sitten ollakin oikea ammatti, eikä tälläinen että ihan kuka tahansa voi sanoa olevansa PT. Itsehän valmistun rekisteröidyksi Personal Traineriksi. Suurin osa kaikista PT opinnoista (ainakin pikaisen googlettelun pohjalta) on monimuoto-opintoja, joissa lähiopetusta on muutaman modulin verran. Vastuu oppimisesta ja ammattitaidon kehittymisestä on siis pitkälti opiskelijalla itsellään. Se on varmasti monelle työssäkäyvälle ainoa vaihtoehto opiskella, ja toki ison organisaation tuki ja tunnettu nimitys auttaa varmasti myös työllistymisessä. Hinta opinnoilla on myös sitä luokkaa että pakko on ollakin työssäkäyvä että sellaiseen voi osallistua. En voi noiden muiden kouluttajien opintojen sisältöjä kommentoida koska en niihin ole perehtynyt. Sen sijaan voin kertoa omasta koulustani.

Me opiskelemme päiväopintoina, joka päivä. Opinnot kestävät 5 kuukautta, ja opintojen laajuus on 550 h. Mistään kirjekurssista ei siis ole kyse. Opintosisällöksi luetellaan koulun nettisivulla muunmuassa:

Anatomia ja fysiologia (eikä tosiaan mitään pintaraapaisua, sillä opiskelemme urheiluhierojien kanssa samoilla tunneilla, ja hehän joutuvat osaamisensa todistamaan näytöissä, ja hieroja on terveysalan ammattilainen. Meidän koulusta valmistuu siis KOULUTETTUJA hierojia, joilla on näyttöjen jälkeen valmistuttuaan oikeus kutsua itseään koulutetuksi hierojaksi.)

Lisäksi
Liikuntafysiologia
Liikunnan Didaktiikka: ohjauksen perusteet ja ohjausnäyte (ryhmäliikuntatuntien suunnittelua ja ohjausta oikeille asiakkaille, sekä valmennuksen perusteita, sisältäen henkisen valmentamisen)
Liikunta ja Terveyskasvatus
Liikunta II: Lajitaidot (pääsemme kokeilemaan erilaisia lajeja, ja perehdymme yleisimpiin syvällisemmin)
Ravitsemus
Kuntosaliohjaajan kurssi
Kuntokartoitus & Testaus
Sykeohjattu harjoittelu
Harjoitusohjelmien suunnittelu
Uintitekniikat ja ohjaaminen
Vesiliikunta
Erätaidot ja patikointi
Urheiluvammat
Teippaus
Tautioppi
Klassinen hieronta
Urheiluhieronta
Ensiapu I
Yritystalous ja Markkinointi

Lisäksi meillä on opintojen aikana kaksi harjoitusasiakasta joista saamme tärkeää käytännön kokemusta ja palautetta. Anatomian ja hieronnan tunnit ovat mielenkiintoisia, vaikka opettaja opettaa pääasiassa hierojille muuten, noilla tunneilla hän ottaa huomioon myös meidät PT opiskelijat ja kertoo meidän ammattiamme koskevia kokemuksiaan. Kaikki opettajat ovat äärimmäisen päteviä, meidän koulussa ei PT opeta tulevia PTtä, vaan kaikki opettajat ovat terveysalan ammattilaisia (fysioterapeutti, urheilufysioterapeutti jne.) joilla on lisäksi joko liikuntalan koulutus ja/tai kilpaurheilijan tausta joko urheilijana tai valmentajana, tai molempina, sekä vuosien työkokemus opettamisesta.

Jotenkin olisin taipuvainen uskomaan että 550 tunnin koulutus, jossa opiskellaan joka ikinen päivä ja samalla liikutaan ja ohjataan muita, voisi antaa aika hyvät valmiudet personal trainerin uralle. Ei sillä etteikö nuo viikonloppukurssitkin antaisi, ja paljonhan on kiinni asiakkaan ja PTn taustoista,  tavoitteista ja kemioista. Ja loppuviimeksi kaikkihan on kiinni asenteesta.

Ehkä meidän koulutus on vaan vähemmän tunnettu kuin näiden itseään voimakkaasti markkinoivien yritysten. Mutta kurssit on täynnä ilman voimakasta markkinointiakin, ja toisaalta kun itse tietää että mikä se oma ammattitaito on, ja missä sen rajat menee, niin sillä pääsee jo pitkälle.

Oho, meinas kyykyt unohtuu :D

Ihan unohdin osallistuneeni kyykkyhaasteeseen :D Nopea tarkastus osoitti että olin 155 kyykkyä jäljessä, joten päätin ujuttaa ne iltajumpan sekaan. Alkulämmittelyt tein kun lapset oli menossa nukkumaan, joten hammaspesulta tulleet tyttäret halusivat kanssa osallistua. Näin se liikunnan ilo tarttuu, leviää ja siirtyy lapsille, kyllä kannattaa vaan liikkua kotona niin lapsetkin osallistuu!

Haarahyppelyiden jälkeen patistin likat sänkyyn, tein lyhyesti kahvakuulan kanssa kotijumppaa, ja jahka kunnolla lämpenin aloin tekemään rästiin menneitä kyykkyjä. Suurimman osan tein ihan peruskyykkynä, mutta tein 25 askelkyykkyä eteen ja 25 askelkyykkyä taakse, kahvakuulan kanssa sumokyykky+pystysoutu yhdistelmää ja aivan viimeiseksi kymmenen syväkyykkyä. Olen erityisen onnellinen siitä että nykyään askelkyykyissä olen paljon tasapainoisempi kuin vuoden alussa, on vaivattomampaa kyykätä kun ei huoju kokoajan. Ja nuo syväkyykyt, niihin en pystynyt ollenkaan vuoden alussa. Nyt pääsen jo alas. Mahtavaa huomata näitä edistymisiä, vaikkei ne isoja asioita olisikaan. Tottahan tuo 155 kyykkyä jo alkoi vähän lihaksissa tuntumaan, jalkoja tärisytti mukavasti lopussa. Niin pitääkin!

Nyt on mukava mennä nukkumaan kun ei ole enää semmoinen olo että on jäänyt jotain tekemättä.

Hyvät neuvot kalliit.

Nyt meinaa iskeä stressi. Positiivinen pitää olla juu, ja ehkäpä positiivisuus on tässä se tekijä joka pitää paniikin poissa... Mutta nyt olisi kyllä hyvät neuvot kalliit.

Koulu jota käyn, on maksullinen. Se on mulle todella tärkeä, eikä vain työllistymisen takia tai valmennuksena pääsykokeisiin, vaan siellä opittu liikkuminen ja ilo tehdä tulee kantamaan pitkälle eteenpäin mun elämässä. Se tieto mitä saan liikunnasta, fysiologiasta, anatomiasta, hieronnasta ja fysioterapiasta tulee olemaan mulle todella tärkeää tulevaisuudessa, ihan jo oman hyvinvoinnin kannalta, puhumattakaan siitä miten iso etu ne tulevat olemaan tulevissa opinnoissa ja työelämässä. Tää koulu kirjaimellisesti lisää vuosia mun työkykyisyyteen, ja varmaan jopa ihan elinennusteeseen. Ja vaikuttaa mun läheisiinkin, varsinkin lasten hyvinvointiin. Esimerkki on paras keino opettaa oikeita elintapoja, joten..

Hakeutuessani kouluun toivoin kahta asiaa. Että työkkäri näkee koulutuksen edut ja tukee opintoja, jolloin päivittäinen eläminen helpottuu, ja että mulle myönnettäisiin opintoseteli opintomaksua helpottamaan. No, sain noista sen toisen toiveen. Työkkäri tukee, mikä on ihan mahtavaa. Mutta opintosetelit oli loppuneet. No, kekseliäänä likkana ajattelin kokeilla jos sosiaalitoimi näkisi näiden opintojen hyödyn myös, kun kerran työkkärissäkin nähtiin se miten ne tulevat mun itsenäistä pärjäämistä edistämään, ja hain ennaltaehkäisevää toimeentulotukea koulumaksuihin. Sitä ei myönnetty.

Nyt sitten tilanne on se, että pitkäaikaistyöttömänä mulla ei ole säästöjä, mulla ei ole mitään arvokasta omaisuutta jota voisin myydä, mulla ei ole muita tuloja kuin lapsien tuet (juuri pienemmiksi leikatut lapsilisät sekä elatusmaksut jotka aikas pitkälti menee lasten elämiseen) ja työttömyyspäiväraha. Ja mun pitäisi pystyä sekä kulkemaan 60 km päässä koulussa päivittäin, että maksaa koulusta. Maksu sinänsä ei musta ole edes suuri, se tuntuu isolta kertarytäkässä mutta kun ottaa huomioon mitä kaikkea se sisältää, on se lopulta aika kohtuuhintainen. Mutta näistä nykyisistä tuloista sen maksaminen on hyvin hankalaa.

No, koska koulun keskeyttäminen on se aivan viimeinen vaihtoehto. Ai miksi? No ensinnäkin siksi että mulla on valtava halu ja draivi tehdä tämä koulu nyt loppuun, koska olen keskeyttänyt liki kaiken elämässäni. Toisekseen siksi miten tärkeä se on mun ja lasten tulevaisuuden kannalta, ja kolmanneksi siksi että koska se on kirjattu mun työllitymissuunnitelmaan, jos keskeytän, joudun kolmen kuukauden karenssiin, ja toimeentulotuelle. Niin, siis se on tosiaan se aivan vihoviimeinen vaihtoehto, niin nyt niitä vaihtoehtoja ei taida olla kuin kaksi. Ja nekin osittain pitäisi limittää toisiinsa jos haluaisi oikeasti tulla toimeen taloudellisesti.

1. hanki osapäivätyö. Aika haasteellista kun on kolmen lapsen lähihuoltaja. Mutta tehtävissä JOS löytäisi työn jota voi tehdä pääasiassa arki-iltaisin, Lapset on jo niin isoja että hetken pärjäävät keskenään, ja tyttöjen isä kuitenkin pitää likkoja useampana iltana joten silloin voisi töitä tehdä. Olen jo laittanut pari kyselyä eteenpäin.

2. säästää kaikessa mahdollisessa. Aika haasteellista sekin, kun on jo pitkään elänyt hyvin pienillä tuloilla, joten kaikesta jo säästetään. Mutta nyt säästetään sitten vielä lisää. Mitään ylimääräistä ei osteta, yhtään ylimääräistä kilometriä ei ajeta autolla, kaikki ruoka tehdään itse mitä voidaan, Nyt tämä vuosien penninvenytys treenin tulos katsastetaan.

Jos jollain lukijalla tulee hienoja ajatuksia miten voi säästää lisää tai miten voisi tuloja kasvattaa vaikka aika on rajallinen, niin kommenttia vaan tulemaan. Kaiken avun ja ideat otan lämmöllä vastaan..

Millaisen kuvan annat lapsillesi?

Moni äiti laihduttaa. Ihan toki niitä vauvakiloja, mutta oma "vauvani" täyttää kohta viisi, en voi enää itse käyttää sitä tekosyytä. Luulen etten ole ainoa. Kun ylipaino yleistyy ja paineet laihtua lisääntyvät, on varmaan lähes jokainen normaalipainon ylärajoilla tai sen yli oleva joskus yrittänyt laihduttaa, osa onneksi ihan onnistunutkin. Pointsit heille, ovat älynneet että muutoksen pitää olla pysyvä.

Mutta moniko äiti tulee ajatelleeksi sitä, millaisen kuvan antaa lapsilleen?  Itse olen koittanut olla laihdutukseni suhteen mahdollisimman rehellinen. Ollaan lasten kanssa juteltu siitä paljonkin, heitä se kiinnostaa kovin kun en syö herkkuja tai en paista lettuja. Terveellinen ravinto ja liikunta on pitkälti sellaisia juttuja jotka lapset oppivat vanhemmiltaan, joten jokaisen vanhemman kannattaisi asialle ajatus jos toinenkin suoda. Ollaan juteltu siitä kuka oikeastaan on lihava, ja siitä miten laihoja tytöt teeveessä ovat, piirretyistä lähtien. Olen halunnut selvittää heille ettei se ole normaalia. Olen halunnut välittää sellaisia tunteita, että ihminen voi olla täysin onnellinen ja tyytyväinen itseensä vaikka on pyöreä. Ja kuitenkin samalla laihdutan. Siinäpä dilemmaa kerrakseen.

En halua lasteni kuvittelevan että lihava ihminen olisi jotenkin huonompi kuin hoikka. Se oli ensimmäinen murheeni, silloin yli satakiloisena. Koitin aina puhua positiivisesti itsestäni ja kertoa lapsille että meitä ihmisiä on monen muotoisia, olemme kaikki erilaisia ja että erilaisuus on rikkaus. En halua että lapseni määrittelevät myöskään itseään painonsa perusteella tulevaisuudessakaan, vaikka tietenkään minä yksin en pysty muuttamaan sitä miten yhteikunnassa suhtaudutaan ylipainoon. Mutta en myöskään halua lasteni lihovan, sillä karu tosiasia on että tässä yhteiskunnassa jossa elämme, ei lihavan lapsen elämä ole ruusuilla tanssimista. Terveysvaikutuksista nyt puhumattakaan. Otan vastuuni vanhempana vakavasti, minä ensisijaisesti päätän mitä lapseni syövät, sillä heillä ei ole viikkorahoja tms joilla voisivat herkkuja itse ostaa. Ja minun lapseni eivät syö ravintoköyhää  runsassokerista ruokaa, koska en osta sitä kotiin.

Mutten myöskään halua että laihduttamiseni heijastuu lapsiini siten että he alkavat ihannoida hoikkuutta. Olen sanonut painokkaasti että lapsien ei tarvi laihduttaa, ja että kun syö oikeaa ruokaa ja liikkuu niin asiaa ei tarvi edes miettiä. Kehun heitä ja koitan keskittyä siihen millaisia he ovat, en siihen miltä he näyttävät. Ja kuitenkin kertoa heille aina että he ovat kauniita ja ihania. Juuri sellaisina kuin ovat. Kun itse alkaa vihdoin olla sovussa sen kanssa että ylipaino on vain asia josta pääsee eroon oikeilla eväillä, niin on helpottunut myös se ettei lapsistaan murehdi niin paljoa. Jos on itsellä terve asenne liikuntaan ja ravintoon, niin on melko todennäköistä että sen myös siirtää lapsilleen.

Poikani on aina helposti pyöristynyt ja varsinkin kyläillessään mummoloissa, missä herkkuja on melko paljon tarjolla. Yhdessä vaiheessa alkoi olla jo selvästi huonompi kuntoinen ja pyöreämpi kuin ikätoverit, ja huolehdin jo että joudunko aivan ottamaan asian puheeksi. Sitä en halunnut tehdä, koska muistan millaisen laihdutuskierteen se minulla laukaisi kun terveydenhoitaja vitosluokalla puhui ylipainosta. Nyt kuitenkin olen huomannut että hän on venynyt pituutta, ja paino ei ole noussut. Hän on selvästi hoikistunut ja paremmassa kunnossa. Olen siitä onnellinen, ja salaa taputan itseäni olkapäälle että olen onnistunut vaikuttamaan positiivisesti esiteinini elämään (arkiliikunta, salibandyharrastus, ravinto) ilman että olemme puhuneet siitä että hänellä vähän on liikaa painoa. Nyt hän on juuri sopiva, ei liian laiha, ei liian lihava.

Äitinä ei voi murehtia vain omaa painonaan. Pitää miettiä sitä millaisen kuvan ja eväät antaa lapsilleen tulevaisuutta varten.

älä häpeile

Unohda häpeily. Siinä neuvo joka mun pitäisi ottaa onkeeni. Luulin jo aika pitkälti tällä positiivisella asenteellani omaa kroppaani kohtaan suurimman osan syyllisyydentunnosta ja häpeästä selättäneeni, mutta ei, siellä se lurkkii vieläkin.

Vaikka olen aina ollut iloinen, ulospäinsuuntautunut ja itsevarma, on vuosien ja taas vuosien syyllistäminen kuitenkin uponnut aika syvälle. Ei sitä kai kukaan ole tehnyt syyllistämistarkoituksessa, enkä edes osaa nimetä ketään yksittäistä henkilöä, mutta yhteiskunta jossa elämme ei ole lihavalle otollinen ympäristö, eikä se myöskään kannusta laihtumaan. Se kyllä kertoo että läski on rumaa ja laiha kaunista, että lihava on saamaton, tyhmä, avuton ja ruma. Ja että lihavuus on oma vikasi. Mitäs söit, senkin porsas. KUKAAN ei halua olla merkittävän ylipainoinen. Väitän että nekin jotka ihannoivat läskiä, olisivat mieluummin normaalipainoisia (joskin ehkä pyöreämmästä päästä) ja terveitä, kuin lihavia, tai sitten on nupissa vikaa. (Siis siinä mielessä kuin minusta myös laihuuden ihannoijilla on. Puhun nyt sairaanloisesta, terveydelle vaarallisesta yli- tai alipainosta. Kaikki siltä väliltä olkoon makuasia) Joten lihominen ja ylipaino ei voi olla ihan niin yksiselitteinen asia, että mitäs söit niin paljon. Siihen on  aina syy, miksi ihminen syö niinkuin syö. Ja syitä miksi se ruokavalion muuttaminen on vaikeaa joillekin, on varmasti yhtä paljon kuin on ylipainoisia. Suurin osa ylipainoisista tietää miten pitäisi syödä. Tietää miksi ja miten ja  ja yrittääkin. Muttei onnistu.

En jaksa uskoa, että se että kuulee joko suoraan tai välillisesti olevansa huonompi, laiskempi ja tyhmempi kuin hoikemmat ainakaan auttaa taistelemaan ylipainoa vastaan. Häpeä omaa kehoa kohtaan on usein niin suuri, ettei hakeudu liikkumaan. Ei kehtaa. Ei kehtaa hakea apua, koska syvällä sisimmässään USKOO sen että on oikeasti huonompi, eikä kuitenkaan onnistu. Ja sitten häpeää.

Nyt se häpeily saa luvan loppua. Olen mikä olen. Olen ylipainoinen, olen mahakas. Olen syönyt väärin. Se on johtanut tähän tilanteeseen. Mutta se miten olen aiemmin toiminut, ei saa määritellä sitä miten tulen jatkossa toimimaan. Minulla on yhtä suuri oikeus harrastaa ja liikkua kuin laihemmilla. Minulla on jopa suurempi velvollisuus itseäni kohtaan liikkua, vaikka sitten naama punaisena hikeä valuen. Entäs sitten jos en näytä hyvältä, ainakin teen jotain asian eteen. Ja ruoka. Minulla on oikeus hakea apua. Ei siinä ole MITÄÄN hävettävää, että olen aiemmin syönyt väärin. Olen nyt hakemassa apua, joten häpeäisin sitä miten olen aiemmin toiminut. Näkeehän sen nyt päältäkin että olen syönyt väärin, ei se ole mikään salaisuus.

Tämä ajatusten sekamelska johtuu siitä että läheiseni on tehnyt paljon ruokavaliota. Hän lupasi tehdä minullekin, kunhan ensin teen ruokapäiväkirjan. Ja en vaan ole onnistunut siinä. Se on ollut niin vaikeaa merkata rehellisesti ylös mitä syön, että aloin ihmettelemään missä vika oikeasti onkaan. Ja se on se häpeä. Se iän ikuinen häpeä siitä että on lihava.