älä häpeile

Unohda häpeily. Siinä neuvo joka mun pitäisi ottaa onkeeni. Luulin jo aika pitkälti tällä positiivisella asenteellani omaa kroppaani kohtaan suurimman osan syyllisyydentunnosta ja häpeästä selättäneeni, mutta ei, siellä se lurkkii vieläkin.

Vaikka olen aina ollut iloinen, ulospäinsuuntautunut ja itsevarma, on vuosien ja taas vuosien syyllistäminen kuitenkin uponnut aika syvälle. Ei sitä kai kukaan ole tehnyt syyllistämistarkoituksessa, enkä edes osaa nimetä ketään yksittäistä henkilöä, mutta yhteiskunta jossa elämme ei ole lihavalle otollinen ympäristö, eikä se myöskään kannusta laihtumaan. Se kyllä kertoo että läski on rumaa ja laiha kaunista, että lihava on saamaton, tyhmä, avuton ja ruma. Ja että lihavuus on oma vikasi. Mitäs söit, senkin porsas. KUKAAN ei halua olla merkittävän ylipainoinen. Väitän että nekin jotka ihannoivat läskiä, olisivat mieluummin normaalipainoisia (joskin ehkä pyöreämmästä päästä) ja terveitä, kuin lihavia, tai sitten on nupissa vikaa. (Siis siinä mielessä kuin minusta myös laihuuden ihannoijilla on. Puhun nyt sairaanloisesta, terveydelle vaarallisesta yli- tai alipainosta. Kaikki siltä väliltä olkoon makuasia) Joten lihominen ja ylipaino ei voi olla ihan niin yksiselitteinen asia, että mitäs söit niin paljon. Siihen on  aina syy, miksi ihminen syö niinkuin syö. Ja syitä miksi se ruokavalion muuttaminen on vaikeaa joillekin, on varmasti yhtä paljon kuin on ylipainoisia. Suurin osa ylipainoisista tietää miten pitäisi syödä. Tietää miksi ja miten ja  ja yrittääkin. Muttei onnistu.

En jaksa uskoa, että se että kuulee joko suoraan tai välillisesti olevansa huonompi, laiskempi ja tyhmempi kuin hoikemmat ainakaan auttaa taistelemaan ylipainoa vastaan. Häpeä omaa kehoa kohtaan on usein niin suuri, ettei hakeudu liikkumaan. Ei kehtaa. Ei kehtaa hakea apua, koska syvällä sisimmässään USKOO sen että on oikeasti huonompi, eikä kuitenkaan onnistu. Ja sitten häpeää.

Nyt se häpeily saa luvan loppua. Olen mikä olen. Olen ylipainoinen, olen mahakas. Olen syönyt väärin. Se on johtanut tähän tilanteeseen. Mutta se miten olen aiemmin toiminut, ei saa määritellä sitä miten tulen jatkossa toimimaan. Minulla on yhtä suuri oikeus harrastaa ja liikkua kuin laihemmilla. Minulla on jopa suurempi velvollisuus itseäni kohtaan liikkua, vaikka sitten naama punaisena hikeä valuen. Entäs sitten jos en näytä hyvältä, ainakin teen jotain asian eteen. Ja ruoka. Minulla on oikeus hakea apua. Ei siinä ole MITÄÄN hävettävää, että olen aiemmin syönyt väärin. Olen nyt hakemassa apua, joten häpeäisin sitä miten olen aiemmin toiminut. Näkeehän sen nyt päältäkin että olen syönyt väärin, ei se ole mikään salaisuus.

Tämä ajatusten sekamelska johtuu siitä että läheiseni on tehnyt paljon ruokavaliota. Hän lupasi tehdä minullekin, kunhan ensin teen ruokapäiväkirjan. Ja en vaan ole onnistunut siinä. Se on ollut niin vaikeaa merkata rehellisesti ylös mitä syön, että aloin ihmettelemään missä vika oikeasti onkaan. Ja se on se häpeä. Se iän ikuinen häpeä siitä että on lihava.