Flunssan kourissa

Mulla on nyt ollut kova yskä koko tämän vuoden. Viime viikolla se alkoi mennä keuhkoihin, hengittäminen tuntui ahdistavalta ja yskä tuli jostain hyvin alhaalta. Lääkärissä käynti kuitenkin kertoi ettei mitään voi tehdä, koska kyseessä on virus. Oireita voi lievittää, ja muuten on vaan kärsittävä. Sitten nousi kuume. Poissaoloja koulusta tuli aivan liikaa omaan makuun, mutta onneksi pystyin kuitenkin opiskelemaan avoimen verkko-opintoja, jotka liippaavat erittäin läheltä tuota koulun aihealuetta (koulussa jonkunverran on ravitsemusta tulossakin, olen sitten siinä vaiheessa muita edellä) ja joka kovin minua kiinnostaa.

Kummallista tässä sairastaessa on ollut se, että yleisvointi on ollut kuitenkin kohtuullisen hyvä, ja mitään haluja alkaa mässäillä ei ole ilmennyt. Tajusin asian vasta. Yleensä kipeänä mieli on maassa ja tekee mieli hemmotella surkeaa itseään herkuilla. Vaikka jossain takaraivossa tajuaakin sen ettei se köyhä ravinto ainakaan auta parantumiseen, sitä silti haluaa.  Mutta nyt ei ole ollut tälläistä ollenkaan. Sattumaako? Voi olla. Mutta melkein olisin taipuvainen uskomaan että tämä tasapainoinen ruokavalioni on nyt se jota saan kiittää.

Kaloreita ei tietenkään kipeänä lasketa, kroppa tarvitsee energiaa parantuakseen. Mutta koska ruokavalioni on jo valmiiksi erittäin täyttävä, en ole kokenut tarpeelliseksi syödä yhtään enempää kuin aiemminkaan. Ja mielihaluja ei ole ollut ollenkaan, ei ole ollut edes lähellä lipsua herkuttelun puolelle. Hyvä ja toimiva ruokavalio onkin ensisijaisesti sellainen jota on helppo noudattaa. Mitä hyötyä on tarkkaan lasketuista ravitsemuksellisista vaikutuksista tai kalorirajoituksista, jos ruokavaliota noudattaa sitten vain pari päivää. Eikä minulla ole sen kummempi itsekuri kuin kenelläkään muullakaan, siitä tässä nyt ei ole kysymys. Uskon, että kun ruokavalio on suunniteltu ihmiselle yksilönä, huomioiden paitsi fysiologiset tekijät myös tottumukset ja mieltymykset, on sen noudattaminen kenelle tahansa paljon helpompaa kuin jonkin dietin yleismaalimalliset ohjeet joissa yksilöllisyyttä ei ole otettu huomioon.

Eilen söin välipalaani, maitorahkaa johon olin paloitellut sekaan appelsiinin, ja huomasin suorastaan ynähteleväni nautinnosta, kun se oli vaan niin hyvää. Jos joku olisi sanonut mulle vuosi, tai edes kuukausi sitten että saan kylmiä väreitä nautinnosta syödessäni täysin makeuttamatonta ja maustamatonta rahkaa appelsiinilla, olisin varmaan nauranut :D Mutta niin ne makuhermot vaan mukautuu ja muuttuu. Miksi sortuisin suklaaseen tai kroisanttiin (vanhan elämän superherkku) kun saan isommat kiksit rahkasta? En ole koskaan suklaata syödessäni saanut kylmiä väreitä ja maiskutellut ääneen.

Samalla kun ruokavalion noudattamisen helppous on käynyt ilmiselväksi, on myös tullut varmuus siitä että paino putoaa. Ei niin väliä sillä miten nopeasti tai hitaasti, mieluummin jopa ehkä vähän hitaammin, mutta se putoaa. Stressi ja suuremmatkin mielenailahdukset (epätoivo, epäonnistumisen pelko, turhautuminen, masentuminen) on kokonaan poistuneet. Jos painon putoaminen lakkaa, tarkastetaan vaan ruokavaliota ja taas mennään. Ja jos sekään ei jostain syystä auttaisi, on tapoja herätellä kroppaa. Toistaiseksi niitä vain ei ole tarvittu.

Nopeaa toimintaa!

En ole edes vielä ehtinyt palauttaa ruokapäiväkirjaani, kun jo sain uudet ohjeet syömisiini. Minun tämä epävirallinen personal trainerini on siis miesystäväni, jolla kokemusta näistä asoista on paljon enemmän kuin itselläni, ja olemme jo pitkään jutelleet tästä projektistani. Hän on siis ollut luonani nämä joulun ajan pyhät ja vapaat, ja siten päässyt seuraamaan meikäläisen ruokailua ihan vierestä. Okei, joulu on ehkä vähän huono aika seurailla saadakseen rehellistä kuvaa siitä miten arkena syön (hehe, kinkku ei ole ainoa porsas silloin!) mutta tottahan hänelle on muodostunut meidän perheen arjesta ja rutiineista jo melko selkeä kuva syksyn mittaan muutenkin. Ja kun itse olen tuskastellut hänelle kun en saa aikaiseksi ja paino vaan junnaa koska en saa aikaiseksi, niin hän sitten kovin kohteliaasti ja varoen ehdotti että jos tahdon apua niin sitä olisi kyllä tarjolla. Tottahan minä otan kaiken mahdollisen avun vastaan, tyhmäähän se olisi hänen tietotaitonsa jättää hyödyntämättä.

Harhauduinpas asiasta. Niin se ruokavalio. Se näytti ensilukaisulta melko selkeältä ja helpolta noudattaa, ja siltä että saan syödä aikas paljon. Mikä tietysti on varsin mahtava juttu, koska itse en usko mihinkään kitukuureihin. Haluan syödä, olla terve ja jaksaa, ja kitukuurilla ei vaan tule riittävästi energiaa että nuo kaikki kolme toteutuisivat. Tasapainoinen, ei mikään hurjan paljon hiilareita rajoittava, mutta kuitenkin selvästi matalemmille hiilareille kallistuva, ihan kuten salaa toivoinkin, ja meikäläisen ultimate herkku, avokado ujutettu mukaan. Ihan parhautta se. Salaattia ja kasviksia pitäisi syödä joka aterialla niin paljon että nälkä varmana lähtee, siis kaiken muun listatun lisäksi. Pitänee suunnata ruokakauppaan...

Kaiken kaikkiaan vaikuttaa erittäin hyvältä, ja nyt kun kokeilen miten se sujuu niin sitten voidaan viilata sitä suuntaan tai toiseen mahdollisuuksien mukaan. Jee!

Muitakin painonhallintaa edistäviä muutoksia on elämässä edessä. Kyllästyin vihdoin tähän byrokratiaviidakkoon ja päätin mennä opiskelemaan. Olen jo valmiiksi persaukinen joten 5 kk teho-opintopätkä ei meidän tuloja juuri enää huonommiksi voi saada. Ja saanpahan opiskella aihetta joka on minulle tärkeä ja josta olen oikeasti todella kiinnostunut. Minut valittiin opiskelijaksi fysioterapian, hieronnan ja liikunnan linjalle. Odotan kauhun sekaisella innolla, koulu alkaa keskiviikkona. Opinnot sisältävät hieronnan perusteiden lisäksi anatomiaa, ravitsemustiedettä, ensiapukurssin jne. Käydään läpi eri lajeja sekä niiden ohjausta, joten liikuntaakin tulen saamaan mukavasti! Täysillä aion heittäytyä mukaan ja imeä jokaisen tiedonmurusen itseeni tulevaisuuden varalta. Toivonmukaan kun toukokuun lopulla saan todistukseni, olen terveempi, hoikempi ja valmis kohtaamaan uusia haasteita.

Ruokapäiväkirjaa

Olen nyt onnistunut melko hyvin pitämään päiväkirjaa syömisistäni muutaman päivän ajan. Välillä se edelleen nolottaa ja välillä meinaa unohtua, mutta so far so Food! Heh, kirjoitan tätä kännyllä ja tämä päätti korjata sanan hyvä sanalla ruoka. Mutta annan olla, sehän sopii hyvin!

Olen juonut vettä taas enemmän ja väkisinkin tulee syötyä siivommin kun kirjaa ylös mitä syö. Vaikka vielä ei edes saisi kaloreita miettiä. Ja tänään huomasin sen olossa, oli energisenä mukava herätä.

Muutama päivä vielä ja annan päiväkirjan eteenpäin ja sit kohta saan ohjeet joita noudattaa. Sit vaan syön niin kuin ohjeet kertoo enkä voi epäonnistua ;)

älä häpeile

Unohda häpeily. Siinä neuvo joka mun pitäisi ottaa onkeeni. Luulin jo aika pitkälti tällä positiivisella asenteellani omaa kroppaani kohtaan suurimman osan syyllisyydentunnosta ja häpeästä selättäneeni, mutta ei, siellä se lurkkii vieläkin.

Vaikka olen aina ollut iloinen, ulospäinsuuntautunut ja itsevarma, on vuosien ja taas vuosien syyllistäminen kuitenkin uponnut aika syvälle. Ei sitä kai kukaan ole tehnyt syyllistämistarkoituksessa, enkä edes osaa nimetä ketään yksittäistä henkilöä, mutta yhteiskunta jossa elämme ei ole lihavalle otollinen ympäristö, eikä se myöskään kannusta laihtumaan. Se kyllä kertoo että läski on rumaa ja laiha kaunista, että lihava on saamaton, tyhmä, avuton ja ruma. Ja että lihavuus on oma vikasi. Mitäs söit, senkin porsas. KUKAAN ei halua olla merkittävän ylipainoinen. Väitän että nekin jotka ihannoivat läskiä, olisivat mieluummin normaalipainoisia (joskin ehkä pyöreämmästä päästä) ja terveitä, kuin lihavia, tai sitten on nupissa vikaa. (Siis siinä mielessä kuin minusta myös laihuuden ihannoijilla on. Puhun nyt sairaanloisesta, terveydelle vaarallisesta yli- tai alipainosta. Kaikki siltä väliltä olkoon makuasia) Joten lihominen ja ylipaino ei voi olla ihan niin yksiselitteinen asia, että mitäs söit niin paljon. Siihen on  aina syy, miksi ihminen syö niinkuin syö. Ja syitä miksi se ruokavalion muuttaminen on vaikeaa joillekin, on varmasti yhtä paljon kuin on ylipainoisia. Suurin osa ylipainoisista tietää miten pitäisi syödä. Tietää miksi ja miten ja  ja yrittääkin. Muttei onnistu.

En jaksa uskoa, että se että kuulee joko suoraan tai välillisesti olevansa huonompi, laiskempi ja tyhmempi kuin hoikemmat ainakaan auttaa taistelemaan ylipainoa vastaan. Häpeä omaa kehoa kohtaan on usein niin suuri, ettei hakeudu liikkumaan. Ei kehtaa. Ei kehtaa hakea apua, koska syvällä sisimmässään USKOO sen että on oikeasti huonompi, eikä kuitenkaan onnistu. Ja sitten häpeää.

Nyt se häpeily saa luvan loppua. Olen mikä olen. Olen ylipainoinen, olen mahakas. Olen syönyt väärin. Se on johtanut tähän tilanteeseen. Mutta se miten olen aiemmin toiminut, ei saa määritellä sitä miten tulen jatkossa toimimaan. Minulla on yhtä suuri oikeus harrastaa ja liikkua kuin laihemmilla. Minulla on jopa suurempi velvollisuus itseäni kohtaan liikkua, vaikka sitten naama punaisena hikeä valuen. Entäs sitten jos en näytä hyvältä, ainakin teen jotain asian eteen. Ja ruoka. Minulla on oikeus hakea apua. Ei siinä ole MITÄÄN hävettävää, että olen aiemmin syönyt väärin. Olen nyt hakemassa apua, joten häpeäisin sitä miten olen aiemmin toiminut. Näkeehän sen nyt päältäkin että olen syönyt väärin, ei se ole mikään salaisuus.

Tämä ajatusten sekamelska johtuu siitä että läheiseni on tehnyt paljon ruokavaliota. Hän lupasi tehdä minullekin, kunhan ensin teen ruokapäiväkirjan. Ja en vaan ole onnistunut siinä. Se on ollut niin vaikeaa merkata rehellisesti ylös mitä syön, että aloin ihmettelemään missä vika oikeasti onkaan. Ja se on se häpeä. Se iän ikuinen häpeä siitä että on lihava.