Koko elämä muuttuu kun alkaa tehdä oikeita päätöksiä. Pikkuhiljaa, yksi päätös kerrallaan. Ei kaikkea pidä, saati voi, muuttaa kerralla. Ei se kestä, jos koittaa ahmaista liian suuren palasen kerrallaan. Pitää antaa itselleen (ja perheelleen) aikaa ymmärtää asioita, jotta niitä päätöksiä tekee jatkossakin oikein, ja muutoksista tulee pysyviä.
Kun muistelen taaksepäin niin alussa ne päätökset oli ihan sitä luokkaa että lähdenkö kävelylle vai jäänkö sohvalle. Tai kävelyllä, menenkö pidemmän kautta, vaikka vaan vähäsen pidensin koirien pissatuslenkkiä. Ei ne silloin tuntuneet edes päätöksiltä, saati vaikutuksellisilta, mutta siitä se vaan alkoi silti. Yksi jo suurempi päätös oli se että aloin kulkea silloiset koulumatkat kävellen. Siitä tuli hyötyliikuntaa arkeen jo iso määrä. Ruokailujen suhteen päätökset oli laatua koskevia enemmän kuin määrää. Salaattia meillä ei syöty oikeastaan koskaan. Raasteita (porkkana, lanttu) joskus. Kasvisten lisääminen ruokavalioon tuli mukaan oikeastaan vasta tämän vuoden puolella. Siihen asti paino putosi vanhoillakin syömisillä, mutta olo oli kyllä välillä aika ankea. Vetämätön ja väsynyt. Ei sitä oikeastaan silloin edes tajunnut miten epäterveellistä elämää eli. Eikä sitä tajunnut mitä söi, tai miten vähän liikkui. Jotenkin sitä aina kuvitteli että meillä syödään suht terveellisesti ja että kaikki on ok. Mutta tottahan sen nyt tajuaa että kukaan 160 senttinen, joka liikkuu ja syö terveellisesti, eikä ole sairas, ei liho yli satakiloiseksi. Vikaa on ollut elämäntavoissa, ja paljon.
Joskus joku kysyy että miten mä tämän tein. Jaa-a. Mä vaan aloin tehdä niitä päätöksiä. Sen sijaan että olisin ajattelematta syönyt Antin konditorian herkullisen munkin (voi niitä aikoja) mä katsoin sitä munkkia ja tietoisesti päätin joko syödä tai jättää syömättä. Ja monta kertaa söinkin sen. Ja tulen jatkossakin syömään. Koska ei elämä voi olla seuraavan 60 vuoden ajan pelkkää kalorien kyttäämistä ja laihduttamista. Kyllä elämästä pitää nauttia. Mutta se nauttiminen pitää tehdä tietoisesti, niin ettei epähuomiossa tule mättäneeksi kolmea viikkoa putkeen karkkia ja pullaa ja sitten havahdu itsesyytöksiin kun ei onnistunut taaskaan. Kun ajattelee sitä mitä on tekemässä, tiedostaa seuraukset, voi ottaa vastuun syömisistään. Tein päätönsiä jotka vahvisti tätä uutta elämää jota kohti olin matkalla, vaikka en sitä silloin osanut visioida. Silloin ajattelin vain painoa, halusin laihtua. Nyt kun jäljellä on alkuperäiseen tavoitteeseen 1,2 kiloa ja uuteen tavoitteeseen 6,2 kiloa, niin se laihtuminen ei ole edes tärkeää. Paljon tärkeämpää on elää tätä elämää, aktiivista, liikkuvaa, tervettä. Painosta viis.
No miten se elämä sitten muuttuu? Oma olo ja vointi lienee ensimmäisenä mielessä. Kyllä, voin paljon paremmin, olen terveempi ja jaksan paremmin. Olen pirteämpi ja energisempi, mutta se ei johdu niinkään painosta, vaan siitä että syön oikein. Ja nukun hyvin. Suurempia muutoksia kuin liki 30 kilon painonpudotus ja hyvä olo, näen joka päivä lapsissani. Poijassani varsinkin, joka oli lihava vauva ja lihava lapsi. Passiivinen ja myrtynyt, koulukiusattu ja helposti suuttuva, ärimmäisyyksiin heilahteleva. Nyt hän on energinen, aktiivinen, hoikka nuori, jolla on kavereita ja tasaisempi luonne. Ruokailuja pidän isona tekijänä, ravinnosta on hävinnyt iso kasa E-koodeja ja sokeria. Edelleen tykkää pelailla tietokoneella, mutta käy myös lenkillä, harrastaa freegymiä ja telinevoimistelua, ja omaa lähestulkoon erottuvat vatsalihakset. Tyttäret ovat liikunnallisesti lahjakkaita, ovat kyllä olleet aina. Mutta esimerkin kautta olen ollut huomaavinani heissä sellaista iloa tehdä ja sitkeyttä yrittää vaikka häviökin olisi edessä. Aiemmin varsinkin vahempi luovutti heti jos koki ettei voitto ole mahdollinen.
Itsessäni huomaan varmuutta tehdä asioita, jota minulla ei aiemmin ollut. Uskon että kroppa pystyy suoriutumaan, ja siten uskallan kokeilla uusia juttuja. Huomaan leikkikentällä juoksevani tyttären perässä kierros toisensa jälkeen, meneväni portaita ylösalas kaikin eritavoin, juosten, hyppien, yhdellä jalalla, ristiin.. Ihan vaan huviksemme. Toissapäivänä olin aivan maassa kun en ehtinyt juosta kuin 1,5 km. Kaksi vuotta sitten en edes haaveillut siitä että jaksaisin edes hölkätä putkeen 1,5 km matkaa, saati juosta sitä.
Ja toki sain liikunnasta myös ammatin, vaikka en sitä harjoitakaan kovin suuressa mittakaavassa. Personal trainerin hommat ovat palkitsevia, mutta en edelleenkään koe olevani perinteinen PT joka vaan ruoskii salilla tai tekee ohjelmat ja unohdetaan. Haluaisin jotenkin paremmin päästä auttamaan niitä jotka eivät välttämättä edes tajua haluavansa apua. Etsin vielä sitä omaa polkuani, kenties se aukeaa eteeni myöhemmin. Sitä odotellessa elän tätä elämää jossa olen onnellinen ja tyytyväinen. Liikkuen ja nautiskellen, kohtuudella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti