Tää sit juoksi (hölkkäs) just sen yhtäjaksoisen 5 km! Oli pakko lopussa pidentää tuota mun vakilenkkiä että sain 5 km täyteen. Ekaa kertaa elämässäni. Eikä se edes tuntunut pahalta! Tuntui että olisin voinut jatkaa vielä. Okei, vauhti ei toki päätä huimannut, joku olisi kävellyt ohi. Mutta henkisesti tää on meikäläiselle valtavan iso juttu!
Olen aina tykännyt juoksemisesta. Aiemmin ne yritykset kohottaa kuntoa on vaan kaatuneet joko kipuihin tai kärsimättömyyteeni tulosten suhteen. Olen ollut sellainen kaikki mulle nyt heti äkkiä - persoona. Ja se on johtanut joko kipuihin tai luovuttamiseen. Ja kun ei ole ollut lähipiirissä ketään joka olisi osannut sanoa koska ne kivut on normaalia rasitusta ja koska vakavia, niin kivut on johtaneet luovuttamiseen.
Mutta nyt olen kärsivällisempi. Aloitin hyvin hitaasti. Oikeastaan voisi ajatella että aloitin jo yli vuosi sitten. Vaikka talvella en juossut askeltakaan, niin vähintään ajatusmaailma on kehittynyt ja jalostunut. Ja koulussa opin mitä on oikea kipu ja mitä sellainen jota kannattaa kuunnella ja hidastaa tahtia.
Mutta tärkein muutos on se että olen oppinut itselleni sopivan tavan poistua mukavuusalueeltani. Pikkuisen kerrallaan venyttäen, välillä, harvemmin isommin repäisten. Koska joka kerran kun sieltä poistuu, se pikkuisen samalla mukana laajenee. Jos joku olisi vielä tammikuussa sanonut että juoksen kesäkuussa 5 km poistumatta kertaakaan mukavuusalueeltani, hyvillä mielin ja hymyssäsuin, en olisi uskonut.
Nyt on kyllä ihan tolkuton voittajafiilis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti