Rakastan kiireettömiä aamuja. Rakastan kiireisiäkin aamuja, mutta niistä en ehdi nauttimaan, kun viiletän tukka putkella. Tänään on todennäköisesti viimeinen kiireetön aamu, joka osuu viikolle. Toukokuun loppuun asti olen opiskelija, äiti ja ensisijainen huoltaja, joten aamut voi olla melko hektisiä, kun kaikkien aamupalat, pukemiset ja vanhimman kouluunlähtö pitää huolehtia, ja viedä tyttäret hoitoon ennenkuin ajelee 55 km kouluun. Nyt toki on pyhä, ja joitain arkipyhiä toki voi kevääseen osua, en ole niin tarkkaan kalenteria katsellut. Mutta kotona olleen työttömän päivärutiineissa se että on arkipyhä ei poikkea mitenkään arjesta. Lapset tuossa vieressä katselee piirrettyjä, ja minulla on aikaa siemailla tuota mustaa kultaa ja surffailla netissä.
Kuten kaikkina kiireettöminä aamuina, selailin facebookia. Huomasin miten taas monet on päättäneet uuden vuoden kunniaksi ottaa itseään niskasta kiinni. On pussikuurilaista, kuntoilijaa, perus tipattomia. Suklaatonta, sokeritonta mitä milloinkin. Monet kritisoivat uudenvuoden lupauksia ja tempauksia koska ne eivät yleensä kestä tammikuuta pidempään. Mutta itse koen paljon pahempana ongelmana sen, millaisia ne lupaukset ovat. En soisikaan niiden kestävän kovin pitkään, jos tarkoituksena on näännyttää itsensä.
Eräs tuttavani on laihduttanut 40 kiloa. Valtava urakka ja kovan työn takana. Hattua nostan todellakin. Usean vuoden aikana, joten ilmeisen järkevästi. Hän on kuvista päätellen todella hoikka ja kaunis nuori nainen. Silmiini osui kuvateksti jossa mietti että 9 kiloa vielä, sitten olisi kesäkunnossa ja onnellinen. En sanonut hänelle mitään, vaikka mieli teki. En kuitenkaan tunne häntä niin hyvin että kokisin oikeudekseni puuttua asiaan. Mutta heräsi kyllä kysymys, että laihdutetaanko siinä nyt sitten enää oikeaan tarpeeseen, vai onko kyseessä jokin muu?
Onko se oma onnellisuus kiinni siitä laihtumisesta? Osaako enää lopettaa? Ja jos ajatteli vuosia sitten että 40 kilon päästä on tavoitteessaan ja onnellinen, eikä nyt olekaan onnellinen, niin kuvitteleeko sen sitten johtuvan siitä että painoa pitääkin vielä pudottaa lisää? Ja mihin tämä 9 kilon pudotus sitten perustuu, onko takana painoindeksi (jota olen pohtinut jo aiemmin). Vai jokin vieläkin epämääräisempi ihanne? Nyt on kauneusihanteena niin kovin laiha naisvartalo, jos tähtää samanlaiseksi kuin mitä telkussa ja lehtien sivuilla, on aika heikko onnistumisprosentti. Kun laihduttaa paljon, on ehkä ajan saatossa vaikea pitää mielessä ne syyt miksi. Ja varmasti tulee myös uusia syitä. Mutta pitäisi yrittää pitää mielessä se, ettei vain ulkopuolisista johtuvista syistä (kuten yhteiskunnan paine ja kauneusihanne) pitäisi laihduttaa. Laihtumisen pitäisi tähdätä terveenpään kehoon. Kauneus on sinussa jo. Kauneuden tähden ei kenenkään tarvi painoaan pudottaa.
Puhui tämä tuttavani kuntoilustakin, mikä minusta olisi paljon järkevämpää. Mietin pienessä päässäni että unohtaisi sen vaa'an jo, ja keskittyisi terveyteen. Kannattaako sitä painoa ja vaa'an lukemaa enää tuossa vaiheessa kytätä, liikkuisi ja söisi terveellisesti ja keskittyisi hoitamaan henkistä hyvinvointiaan... On niin helppoa pistää se oma kurja fiilis jonkun muutettavan asian piikkiin, ja sitten keskittyä muuttamaan sitä. Mutta entäs jos se ei sitten enää onnistukaan, koska tavoite on täysin epärealistinen? Tai jos onnistuukin niin ei edelleenkään näytä omaan silmäänsä hyvältä (harva pitää kauniina lihaksetonta, kuivaa ja kuihtunutta naisvartaloa, mutta vaikka pitäisikin, on ihminen joskus kykenemätön näkemään itseään kauniina, vaikka olisi miten laiha)?
Entäs jos se oma onnellisuus ei olekaan siitä vaa'an lukemasta kiinni? Entäs jos voisikin olla onnellinen jo paksuna? Ei se tarkoita ettei sitten laihtuisi, ja etteikö voisi iloita tuloksista kun niitä syntyy, mutta olo olisi sallivampi itseään kohtaan myös silloin kun tuloksia ei heti tulekaan, ja sillä laihiksella olisi helpompi pysyä pitkään. Eikä myöskään näännyttäisi itseään kuivan kesän kukkaseksi vaan sen tähden, että se on kuulemma kaunista. Kun kokisi olevansa kaunis jo nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti