mielihalujen jäljillä

Nyt on ollut taas vaikeaa syödä oikein. Istuin oikein alas miettimään että mistä se nyt oikein johtuu, enkä keksinyt kuin yhden asian. Mun on niin ikävä Juhaa. Viikonloput on ihania, saadaan olla yhdessä ja se mies on mulle niin oikea. Oli lapset sitten paikalla tai ei, niin se arki yhdessä on helppoa ja mukavaa. Mutta sitten Juha joutuu lähtemään takaisin kotiin ja ikävä iskee. Se iskee lujaa, tuntuu kaikkein pahimmalta alkuviikon, sitten hieman helpottaa. Ja vanha tunnesyöppö mun sisällä nostaa päätään. Ikävöin ja olen vähän surullinen ja kaipaan ja tekisi mieli syödä kaapit tyhjiksi. Olen kyllä pystynyt syömään oikein (toistaiseksi), mutta epäilen että ihan alitajuisestikin syön kuitenkin enemmän määrällisesti kuin olisi tarpeen. Tuntuu ettei paino laske. En tiedä, en ole käynyt puntarilla, mutta jotenkin oma tunne on se. En tiedä. Tosi omituinen fiilis.

Miksi sitä omaa oloa pitäisi koittaa paikkailla ruoalla? Olen edelleen tunnesyöppö sisimmässäni, enkä tiedä muuttuuko se koskaan. Mutta niin kauan kun sen tiedostan ja mielihalut pysyy kurissa, lienee se ihan ok. Ehkä se vyyhti pikkuhiljaa lähtee aukeamaan kun sitä mietiskelee että miksi pitäisi toimia niinkuin ennen on toiminut. Ja miksi ei enää halua toimia niin.

Lisäys: Pohdin asiaa vähän lisää, juttelin Juhan kanssa ja luulen että tämä mielihalu syödä on pohjimmiltaan menettämisen pelkoa. Mä en mitään niin pelkää kuin sitä että koen uudestaan sen mitä Jarnon kanssa. Paitsi että nyt se olisi vieläkin pahempaa. Luotan kyllä Juhaan. Mutta pelot on syvempiä kuin järjellinen ajattelu. Ja tunnesyömisen taustalla voi olla menettämisen pelko ollut jo pitkään. Jos aletaan oikein tonkimaan ja leikkimään keittiöpsykologia, niin isä kuoli kun olin pieni... Mutta ehkä mä nyt keskityn näihin tuoreempiin menetyksiin.

No pikkuisen iloisempiin asioihin. Liikkumisen iloa on edelleen vaikka muille jakaa, ja sitä muille jakamistakin pääsen kohta harjoittelemaan ihan käytännössä, kun käydään harjotusasiakkaiden kanssa ohjelmat läpi. Jänskättää aika lailla tuo asia, mutta koen tehneeni hyvät ohjelmat. Voin tehdä vain parhaani, ja toivoa että se riittää.

Tänä aamuna mietin että mun ei ole varmaan koskaan ollut näin helppoa herätä ja nousta ylös aamuisin. Koska kaikesta huolimatta mä rakastan tätä mun uutta elämää. Ravitsemus on aikalailla kohdillaan mikä tottakai vaikuttaa myös vireystilaan, mutta onhan se nyt selvä että jos kouluun on kova halu mennä, niin herääminen sinne on helpompaa, kuin jos opiskelisi jotain mikä ei niin kiinnosta. Mä rakastan tätä alaa, ja haluan jatkaa polkua hyvinvoinnin ja liikunnan parissa jatkossakin, jos voin edes osan tästä omasta hyvästä olosta ja oivalluksista jakaa eteenpäin, niin koen onnistuneeni.

Tässä sitä ollaan. Salitreenin jälkeen ja siistiytyneenä. Alkaa olla se omenalihava yli satakiloinen nainen aikalailla historiaa. Tuosta vyötärön ympäriltä on lähtenyt semmoinen 34 senttiä läskiä. Että aika pitkälle on tultu. Toki matkaa on edelleen, mutta kun kiirettä ei ole, vaan hyvää oloa ja vieläkin parempaa oloa.