Kun olin lapsi, tykkäsin liikkua siinä missä muutkin mukulat 80-luvulla maalla. Koulumatkat kuljettiin aina omin voimin, pyörällä, kävellen, suksilla tai potkukelkalla. Kavereita jos tahtoi nähdä niin ei ketään ollut kuskaamassa naapuriin, ihan itse piti kipaista. Kuitenkin muistan jo lapsena ajatelleeni etten ole liikunnassa yhtä hyvä kuin muut, en osannut kiivetä puuhun (paitsi oman pihan pihlajaan ja hopeapajuihin) enkä jaksanut juosta yhtä pitkään ja lujaa kuin kaverit. Olin kankeampi ja kömpelömpi. Mutta en silloinkaan vaatinut itseltäni enempää vaan hyväksyin sen ja olin sitten vaan huonompi.
Koululiikunta ei tuonut yhtään sen enempää onnistumisen tunteita, pakollisissa hiihtokisoissa olin aina joko toiseksi viimeinen tai viimeinen, ja yleisurheilu tai pesäpallo ei sujunut sen paremmin. Kotona ei osattu tai ehditty oikealla tavalla kannustaa liikkumaan, joten liikunta jäi koulun ja leikkien varaan. Teini-iässä onneksi innostuin lenkittämään koiraa, käveltiin oikeasti pitkiäkin lenkkejä (8-20 km) ja rämmittiin metsissä. Mutta mitään muuta liikuntaa en sitten harrastanutkaan, satunnaisia ratsastustunteja lukuunottamatta. En koskaan ollut paikalla silloin kun kaverit treenasi ja hikoili, joten vain oletin että ne on luonnostaan lahjakkaampia, parempia ja hoikempia. En tajunnut että saadakseen tuloksia pitää harjoitella. Siitä se kierre varmaan on alunperin lähtenytkin, tämä harhaluulo on ollut päässä iskostettuna syvälle.
Yläasteella ja lukiossa jo inhosin koululiikuntaa. Tein vähän enemmän mutten vieläkään haastanut itseäni, Tai halunnut etsiytyä liikunnan pariin. Pelkäsin epäonnistumista ja halusin pysyä mukavuusaluellani. Olin ujo ja epävarma, vaikka pärjäsinkin koulussa ja olin sosiaalisissa tilanteissa kohtuu edukseni. Liikunta tunnin jälkeen sydän hakkasi tuhatta ja sataa pitkään, ja olo oli kauhea. En kokenut minkäänlaista mielihyvää tai liikunnan riemua.
Joten mistä tämä hyvä olo ja tahto tehdä ja liikkua nyt oikein kumpuaa?
Suurin muutos on tietenkin täysin asenteellinen. Olen päättänyt että laitan elämäni kuntoon, niin henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisesti. Olen päättänyt opetella uudet elämäntavat. Olen aina ollut perus positiivinen, joten jos kerran jokatapauksessa liikkuminen ja terveellinen ravinto tulevat kuulumaan elämääni jatkossakin, niistä on sama löytää nautintoa ja iloa. En enää halua jäädä mukavuusalueelleni, vaan haluan haastaa itseni ja jos en tee sitä, suorastaan sisuunnun ja sitten haastetaan kaksin verroin.
Tottakai muutos on ollut hidas. Olen kasvanut ihmisenä ja kokenut asioita jotka ovat melko pysäyttäviä. Siinä menee elämän arvot aikalailla uusiksi, kun tajuaa että kaikki mitä nyt on, voi huomenna olla jo poissa. Muutos ei tosiaankaan ole tapahtunut viikossa tai kahdessa, vaan prosessi alkoi jo ennen juhannusta 2013 kun olin painavimmillani, ja pyörähti oikeasti todella käyntiin Jarnon itsemurhasta tammikuussa 2014. Siitä asti olen kehittynyt ja pyöritellyt näitä asioita, ja nyt sitten viimevuoden lopulla aloin olla valmis haastamaan itseni myös liikunnan saralla.
Toinen iso tekijä on ruokavalio. Syön oikein, joten jaksan paremmin. Uskon vakaasti että tämä uusi ruokavalio on iso tekijä siinä että liikkuminen on nyt ollut helpompaa. Olen vältellyt hiilareita, ja mitäs ne lihakset käyttävätkään energiakseen? No hiilareita! Näin yksinkertaistettuna. Sekä ravitsemustieteen opinnoissani että koulun liikuntafysiologiassa on näitä asioita käsitelty melko syvällisesti, kaikkine kauheine sanahirvioineen ja termeineen, juurta jaksaen, ja voin todeta että vaikka vähähiilarinen ruokavalio on hyvä laihduttajalle, ja oikein koostettuna varmasti eduksi terveydelle, niin paljon (ja suurella teholla) liikkuvalle se ei kovin hyvin sovellu. Silti syön itsekin edelleen hiilaritietoisesti, ja vältän sokeria ja valkoisia jauhoja yms. Perunakaan ei ole suuressa suosiossa, mutta pidän kuitenkin huolen että saan riittävästi hiilareita, siinä missä hyviä rasvoja, proteiineja ja energiaakin.
Kolmantena on sitten se kohonnut kunto. On makeaa huomata edistyminen ja se miten jaksaa enemmän ja paremmin ja voi haastaa itseään siitä innostuneena vielä lisää. Aiemmassa elämässäni ei koskaan jumpannut kotona, tai jos jumppasinkin, luovutin ennenkuin tuli edes kunnolla hiki. Emmä jaksa ja emmä pysty... Mutta perkule, jaksanhan mä! Ja pystyn! Esimerkiksi tänä aamuna selkääni särki niin etten aamulla päässyt sängystä ylös. Mulla on ennenkin ollut satunnaisia selkäsärkyjä, joten sinänsä kipu oli täysin tuttu. Kirosin raskaasti, itketti ja masensi, koska tiesin etten pysty ajamaan tunnin koulumatkaani, ja päivä jää väliin. Poikani auttoi minut ylös ennen kouluun lähtöään, että pääsin vessaan ja aamupalalle. Siinä sitten aamupäivän aikana selkä vähän vertyi, eikä sattunut ihan niin kovin. Ja silloin mulla napsahti tämä uusi minä aivoissa päälle. Päätin että tämähän ei mua nyt lannista, ja aja sohvalle makaamaan koko päiväksi niinkuin ennen. EI,
Joten kaivoin youtubesta 45 minuutin treenin ja eikun hommiin. Sykevyökin löytyi sopivasti, joten pääsin seuraamaan sykkeitäkin. Alkulämmittelyissä otti alkuun kipeää, enkä ihan kaikkia liikkeitä pystynyt tekemään samalla tavalla kuin videolla, mutta tein sitten helpotettuna. Ja kun treeni oli ohi olin litimärkä hiestä ja huohotin, mutta muuten olo oli mahtava. Kyllä tuo liikunta vaan oikeasti on ihmelääke.
Nyt selkää vähän aristaa, mutta pystyn sen kanssa täysin toimimaan. Harkitsin jo jos ajelisin loppupäiväksi kouluun, mutta koska ehtisin vain 2 tunniksi salille, ja talous on tiukilla (bensa maksaa aikas mukavasti), päätin kuitenkin jäädä kotiin. Saan opettajalta tietää mitä tekivät ja joko oma mies tai PT opiskelijat saa sitten näyttää ne mulle myöhemmin.
Niin ja mitä tulee vaakaan, niin olo on nyt ollut tosi hyvä kun ei tarvi miettiä koko vehjettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti