Silloin edellisessä elämässä, silloin sohvaperunana, kun en liikkunut ja söin mitä sattuu, ainoat kipuni olivat selkäkipuja tai painavan ruhoni alla nitisevän kroppani kipuja. Miten olisin voinut saada niitä terveitä lihaskipuja, kun en liikkunut. Se on sitä hyvää kipua, kun tietää tehneensä. Mutta sitten on se ei niin kiva kipu, joka samaten liittyy liikkumiseen. Onnekseni en ole onnistunut telomaan itseäni pahemmin, mutta ei tämä pieni haaverikaan kivalta tunnu. Sattuu, ja turhauttaa valtavasti kun ei pääse liikkumaan niinkuin haluaisi.
Odotin tämänpäivän spinningiä kovasti. Koko viikon kahvakuulasta asti olen odottanut seuraavaa hikirääkkiä. Ja mites kävi. No, eilen illalla koira pölli tyttären leivän pöydältä, ja meitsi teki sellaisen jättiloikan vasemman jalan varaan, samalla kyykistyen ja kurotellen koiraa, ettei se pääse karkaamaan palkintonsa kanssa, vaan saan siltä leivän pois. No, ennen laihtumista ja liikkumista en olisi edes ajatuksissanikaan tehnyt tuollaista liikettä. Nyt se tuli aivan ajattelematta. Mutta vähän sit kuitenkin taisi kroppa luulla liikoja itsestään, koska samantien tuolla takareidessä tuntui siltä että joku tunkee sinne puukkoa sisään. Ensimmäiseen 10 minuuttiin en varannut jalalle ollenkaan ja itkukin tuli kun sattui niin pirusti. Äiti soitti sopivasti siihen saumaan, taisi vähän säikähtää kun alkoi vaatimaan että lääkäriin lähtisin... Mutta jotenkin ajattelin että ei se nyt oikeasti hajonnut se jalka, vähän valmiiksi rasittuneet lihakset vaan kramppasivat suojellakseen itseään. Ja taisin olla oikeassa, sillä pikkuhiljaa sitten helpotti.
Yöllä asennon vaihtamiseen heräsin kun sattui, ja aamulla jalka oli taas pahempi, kun oli ollut liikkumattomana. Aamun mittaan vertyi sen verran että pääsin kouluun (vaikka kytkimen pohjaan painaminen ei ollut kivaa) mutta spinning jäi sitten väliin. Jalka ei tykännyt sitten yhtään pulpetissa istumisesta eikä koululta pois lähtiessä enää se ajaminenkaan meinannut onnistua.
No, ajelin itkua niellen kotiin, pettymyksestä, en kivusta. Teki mieli potkaista kuntopyörää, joka suorastaan ilkkuen oli keskellä olkkarin lattiaa. Mutta päädyin sitten tämän uuden periksiantamattoman minäni kanssa kokeilemaan tuota omaa, tuttua ja turvallista kuntopyörää, ja huomasin että sillä pystyin polkemaan. Virittelin kännykän HIIT sovelluksen päälle, 50s työtä ja 40 s lepoa, 13 toistoa, ja alkulämmittelyn jälkeen annoin mennä niin että pyörä vinkuu. Voin sanoa että vaikka tuosta ei ajallisesti tullut kovin pitkä pätkä, niin kun joka toiston välissä käänsin tehoja kovemmalle, niin olin aika hikipuhki kun känny hälytti loppuverkan merkiksi. Mut oli muuten voittajafiilis. En ole tuolla teholla liikkunut kotona varmaan koskaan. Olen aina pysynyt sillä mukavuusalueellani. Nyt se on taakse jäänyttä elämää. Kevyet venyttelyt jaloille ja kylmää kipeään takareiteen, ja hyvä mieli että liikuin, kun vanha minä olisi lösähtänyt sohvalle syömään.
Piti oikein ottaa kuvakin itsetyytyväisestä nassustani :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti