Tiedättekö sen tunteen kun päivän suunnan määrää se onko vaakan lukema pienempi vai suurempi kuin edellisenä aamuna? Kun se vaaka on se joka määrittää sen onko onnistunut vai epäonnistunut. Kun miinusmerkkinen lukema aiheuttaa suurta onnea ja plusmerkkinen suurta murhetta? Se on se laihduttajan epäjumala jota palvotaan ja joka on suurempi mittari kuin oma olo tai mittanauha. Ja se on aivan typerää. Sairasta jopa. Juuri siitä olen halunnut päästä eroon.
Olen viimeaikoina onnistunut melko hyvin siinä etten ajattele olevani laihdutuskuurilla. Liikunta on ehdottomasti ollut yksi tekijä, olen heittäytynyt kaikken uuteen niin suurella innolla etten ole ehtinyt miettimään kiloja. Mutta silti se puntari oli kokoajan menossa mukana, ja huomasin että kun paino sitten ei laskenutkaan sitä tahtia kuin olisin toivonut (eihän se koskaan) niin aloin ahdistua. Onneksi hoksasin tämän ajoissa, ja juttelin asiasta mieheni kanssa, ja siskoni kanssa. On muuten tosi tärkeää että on ihmisiä joille voi puhua olotiloistaan, silloinkin kun kaikki ei tunnu menevän putkeen. Silloin sitä tukea eniten tarviikin.
Miehen kanssa jutellessa tajusin että ne kasvikset on jääneet taas turhan vähiin. Ne ihan oikeasti on se jolla nuo ruokailuun liittyvät mielihalut pysyy kurissa. Ne täyttää vatsaa, niitä on ilo syödä, terveellisyydestä nyt puhumattakaan. Pitää vaan muistaa ostaa niitä kotiin kunnolla, ja käyttää.
Niin siitä vaakasta piti sanoa. Että heitän sen kaappiin. Siitä loppui onneksi sopivasti patterit, enkä varmana laita siihen uusia. Olen kauhean tyytyväinen siihen miten liikun ja syön, ja jatkamalla samaan malliin vähintäänkin kiinteydyn ja saan kaipaamaani muotoa, ja todennäköisesti kilotkin pikkuhiljaa karisee. Joten MIKSI minä stressaisin siitä vaakasta. Kiire mulla ei ole, ja päivä päivältä olo on vahvempi ja parempi. Ja näytän nyt jo hyvältä. Joten vaaka pois. Mittanauha saa toimia rajoittimena ettei paino lähde uudestaan nousuun. Ja voin silloin tällöin käydä salilla puntarissa katsastamassa tilanteen.
Tänään kiskaisin päälleni t-paidan ja tajusin et hitsit, täähän on mun pojan. :D Joko mun lapseni on suurempi kuin ajattelinkaan tai mä olen pienempi kuin ymmärsinkään. Todennäköisesti vähän molempia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti