Moni äiti laihduttaa. Ihan toki niitä vauvakiloja, mutta oma "vauvani" täyttää kohta viisi, en voi enää itse käyttää sitä tekosyytä. Luulen etten ole ainoa. Kun ylipaino yleistyy ja paineet laihtua lisääntyvät, on varmaan lähes jokainen normaalipainon ylärajoilla tai sen yli oleva joskus yrittänyt laihduttaa, osa onneksi ihan onnistunutkin. Pointsit heille, ovat älynneet että muutoksen pitää olla pysyvä.
Mutta moniko äiti tulee ajatelleeksi sitä, millaisen kuvan antaa lapsilleen? Itse olen koittanut olla laihdutukseni suhteen mahdollisimman rehellinen. Ollaan lasten kanssa juteltu siitä paljonkin, heitä se kiinnostaa kovin kun en syö herkkuja tai en paista lettuja. Terveellinen ravinto ja liikunta on pitkälti sellaisia juttuja jotka lapset oppivat vanhemmiltaan, joten jokaisen vanhemman kannattaisi asialle ajatus jos toinenkin suoda. Ollaan juteltu siitä kuka oikeastaan on lihava, ja siitä miten laihoja tytöt teeveessä ovat, piirretyistä lähtien. Olen halunnut selvittää heille ettei se ole normaalia. Olen halunnut välittää sellaisia tunteita, että ihminen voi olla täysin onnellinen ja tyytyväinen itseensä vaikka on pyöreä. Ja kuitenkin samalla laihdutan. Siinäpä dilemmaa kerrakseen.
En halua lasteni kuvittelevan että lihava ihminen olisi jotenkin huonompi kuin hoikka. Se oli ensimmäinen murheeni, silloin yli satakiloisena. Koitin aina puhua positiivisesti itsestäni ja kertoa lapsille että meitä ihmisiä on monen muotoisia, olemme kaikki erilaisia ja että erilaisuus on rikkaus. En halua että lapseni määrittelevät myöskään itseään painonsa perusteella tulevaisuudessakaan, vaikka tietenkään minä yksin en pysty muuttamaan sitä miten yhteikunnassa suhtaudutaan ylipainoon. Mutta en myöskään halua lasteni lihovan, sillä karu tosiasia on että tässä yhteiskunnassa jossa elämme, ei lihavan lapsen elämä ole ruusuilla tanssimista. Terveysvaikutuksista nyt puhumattakaan. Otan vastuuni vanhempana vakavasti, minä ensisijaisesti päätän mitä lapseni syövät, sillä heillä ei ole viikkorahoja tms joilla voisivat herkkuja itse ostaa. Ja minun lapseni eivät syö ravintoköyhää runsassokerista ruokaa, koska en osta sitä kotiin.
Mutten myöskään halua että laihduttamiseni heijastuu lapsiini siten että he alkavat ihannoida hoikkuutta. Olen sanonut painokkaasti että lapsien ei tarvi laihduttaa, ja että kun syö oikeaa ruokaa ja liikkuu niin asiaa ei tarvi edes miettiä. Kehun heitä ja koitan keskittyä siihen millaisia he ovat, en siihen miltä he näyttävät. Ja kuitenkin kertoa heille aina että he ovat kauniita ja ihania. Juuri sellaisina kuin ovat. Kun itse alkaa vihdoin olla sovussa sen kanssa että ylipaino on vain asia josta pääsee eroon oikeilla eväillä, niin on helpottunut myös se ettei lapsistaan murehdi niin paljoa. Jos on itsellä terve asenne liikuntaan ja ravintoon, niin on melko todennäköistä että sen myös siirtää lapsilleen.
Poikani on aina helposti pyöristynyt ja varsinkin kyläillessään mummoloissa, missä herkkuja on melko paljon tarjolla. Yhdessä vaiheessa alkoi olla jo selvästi huonompi kuntoinen ja pyöreämpi kuin ikätoverit, ja huolehdin jo että joudunko aivan ottamaan asian puheeksi. Sitä en halunnut tehdä, koska muistan millaisen laihdutuskierteen se minulla laukaisi kun terveydenhoitaja vitosluokalla puhui ylipainosta. Nyt kuitenkin olen huomannut että hän on venynyt pituutta, ja paino ei ole noussut. Hän on selvästi hoikistunut ja paremmassa kunnossa. Olen siitä onnellinen, ja salaa taputan itseäni olkapäälle että olen onnistunut vaikuttamaan positiivisesti esiteinini elämään (arkiliikunta, salibandyharrastus, ravinto) ilman että olemme puhuneet siitä että hänellä vähän on liikaa painoa. Nyt hän on juuri sopiva, ei liian laiha, ei liian lihava.
Äitinä ei voi murehtia vain omaa painonaan. Pitää miettiä sitä millaisen kuvan ja eväät antaa lapsilleen tulevaisuutta varten.
tiistai 20. tammikuuta 2015
Miksei ravitsemusta opeteta peruskoulussa?
Tottahan kaikki varmaan on joskus kuulleet ravintosuosituksista tai lautasmallista, ehkä jopa siellä peruskoulussa. Mutta kun kansa lihoo ja lihoo, ja ravinnosta ei saada edes tarpeellisia rakennusaineita keholle, niin olisikohan aiheellista opettaa asiaa vähän syvällisemmin?
Olen aina kuvitellut tietäväni melko hyvin sen miten minun kuuluisi syödä jos haluan laihtua. Ikuinen laihduttaja ei voi elää elämäänsä törmäämättä aika suureen määrään tietoa, varsinkin internetaikakaudella. Mutta ehkä juuri se on se ongelma. Tietoa tulee joka tuutista, ja ihmisen pitäisi sitten tietää miten sitä seuloa, mihin uskoa ja mihin ei. Ja kun osa ammattilaisitakaan ei tunnu tietävän asiasta muuta kuin suositukset, niin vähän pelottavalla tolalla on asiat.
Olen nyt opiskellut ravitsemustieteitä vasta pienen hetken, mutta olen jo oppinut sen että en oikeasti aiemmin tiennyt yhtään mitään siitä miten ihmisen keho energiaa käyttää, ja mihin kaikkeen se ravintoaineita tarvitsee. Moni uskomus on lentänyt ikkunasta ulos, ja olen tajunnut että olen purematta niellyt jonkun toisen käsityksiä asiasta pohtimatta sen todenperäisyyttä sen kummemmin. Minä, joka olen aina pitänyt itseäni kohtuullisen älykkäänä. Oppia ikä kaikki.
Toki on tullut myös tietoa joka vahvistaa omaa näkemystäni asioihin, ja vaikka en pidä hiilareita enää samanlaisena mörkönä kuin aiemmin, ja omaan ruokavaliooni hyviä hiilareita kuuluu, niin olen edelleen sitä mieltä että jos on vaikeuksia pysyä ruodussa, niin se lähes kaikkien hiilareiden karsiminen ruokavaliosta todennäköisesti kyllä auttaa. Pitää vaan muistaa että ihmisen elimistö muuttuu sitä mukaa kun elämme, ja mikä on sopinut kerran ei välttämättä toimikaan jatkossa. Ääripäitä yleensäkin pyrkisin välttämään, jos ruokailu alkaa muistuttaa uskontoa, on kenties menty jo metsään.
Olen aina kuvitellut tietäväni melko hyvin sen miten minun kuuluisi syödä jos haluan laihtua. Ikuinen laihduttaja ei voi elää elämäänsä törmäämättä aika suureen määrään tietoa, varsinkin internetaikakaudella. Mutta ehkä juuri se on se ongelma. Tietoa tulee joka tuutista, ja ihmisen pitäisi sitten tietää miten sitä seuloa, mihin uskoa ja mihin ei. Ja kun osa ammattilaisitakaan ei tunnu tietävän asiasta muuta kuin suositukset, niin vähän pelottavalla tolalla on asiat.
Olen nyt opiskellut ravitsemustieteitä vasta pienen hetken, mutta olen jo oppinut sen että en oikeasti aiemmin tiennyt yhtään mitään siitä miten ihmisen keho energiaa käyttää, ja mihin kaikkeen se ravintoaineita tarvitsee. Moni uskomus on lentänyt ikkunasta ulos, ja olen tajunnut että olen purematta niellyt jonkun toisen käsityksiä asiasta pohtimatta sen todenperäisyyttä sen kummemmin. Minä, joka olen aina pitänyt itseäni kohtuullisen älykkäänä. Oppia ikä kaikki.
Toki on tullut myös tietoa joka vahvistaa omaa näkemystäni asioihin, ja vaikka en pidä hiilareita enää samanlaisena mörkönä kuin aiemmin, ja omaan ruokavaliooni hyviä hiilareita kuuluu, niin olen edelleen sitä mieltä että jos on vaikeuksia pysyä ruodussa, niin se lähes kaikkien hiilareiden karsiminen ruokavaliosta todennäköisesti kyllä auttaa. Pitää vaan muistaa että ihmisen elimistö muuttuu sitä mukaa kun elämme, ja mikä on sopinut kerran ei välttämättä toimikaan jatkossa. Ääripäitä yleensäkin pyrkisin välttämään, jos ruokailu alkaa muistuttaa uskontoa, on kenties menty jo metsään.
maanantai 19. tammikuuta 2015
mittanauha kertoo enemmän kuin vaaka
Olen aina välillä koittanut ottaa mittoja, lähinnä nyt vyötärönympäryksen, lantion ja reiden, joskus myös pohkeenympäryksen, ihan sen takia että kun koitan vähän vähemmän rampata vaa'alla ja joskus se vaaka pysyy samoissa lukemissa viikko tolkulla (ei tosin tänään, -1 kg) niin mittanauha voikin kertoa yllättäviä juttuja. Tänään otin mitat lähinnä siksi etten tänävuonna ole vielä mittaillut, ja nyt kun on uusi ruokavalio niin saa sitten sen muutosten vertailua varten ns. lähtöarvot. Painan nyt saman verran kuin ennen joulua, grammalleen. Mutta vyötäröni on 2 cm kapeampi. Mutta lantio oli se suuri yllättäjä, se on pienentynyt joulun lukemista 5 senttiä! Olen kyllä huomannutkin housuissa pientä löysyyttä, mutta olin silti aikas yllättynyt.
Yhteensä olen projektin alusta karistanu hurjat 60 senttiä! Joista puolet vyötäröltä. Ei ollenkaan pöllömpää. Kilo kun putoaa niin olen kevyempi kuin 4 vuoteen ja pudottanut yhteensä 20 kiloa.
Olen luvannut itselleni silloin käynnin kampaajalla, leikkaus ja väri, miten ihanaa! Saatan tosin sen verran huijata että käyn kampaajalla ensi viikolla vaikka paino nyt putoaisi vähäsen vähemmän kuin sen kilon, koska olemme miehen kanssa menossa risteilemään kuun vaihteessa, haluan sinne uudet hiukset.
Sovimme myös että sitten kun 80 kg menee rikki niin mennään leffaan ja ulos syömään. Se ei ole repsu kun se on etukäteen sovittu juttu, ja onhan se nyt sitten kiva juhlistaa sinne seiskytluvulle pääsyä :)
Yhteensä olen projektin alusta karistanu hurjat 60 senttiä! Joista puolet vyötäröltä. Ei ollenkaan pöllömpää. Kilo kun putoaa niin olen kevyempi kuin 4 vuoteen ja pudottanut yhteensä 20 kiloa.
Olen luvannut itselleni silloin käynnin kampaajalla, leikkaus ja väri, miten ihanaa! Saatan tosin sen verran huijata että käyn kampaajalla ensi viikolla vaikka paino nyt putoaisi vähäsen vähemmän kuin sen kilon, koska olemme miehen kanssa menossa risteilemään kuun vaihteessa, haluan sinne uudet hiukset.
Sovimme myös että sitten kun 80 kg menee rikki niin mennään leffaan ja ulos syömään. Se ei ole repsu kun se on etukäteen sovittu juttu, ja onhan se nyt sitten kiva juhlistaa sinne seiskytluvulle pääsyä :)
sunnuntai 18. tammikuuta 2015
Millainen on hyvä tavoite?
Miten te muut laihduttajat tai painonhallitsijat olette määritelleet tavoitteenne? Tai onko teillä edes sellaisia?
Minulle tietyn kilomäärän asettaminen tavoitteeksi oli vähän hankalaa, koska en ole koskaan aikuisiällä ollu esimerkiksi BMIn mukaan normaalipainoinen. Nuorena aikuisena painoin pienimmillään 67 kiloa joka oli jo aika liki, mutta ei kuitenkaan aivan. Kun katselee kuvia, olin mielestäni todella hyväkuntoisen ja hoikankin näköinen. Oloni koin kuitenkin silloinkin läskiksi. Joten en voinut ottaa tavoitepainoa sen mukaan että olisin joskus painanut tietyn verran. Enkä usko että se muutenkaan olisi paras keino, koska ihminen kuitenkin muuttuu vanhetessaan, mikä on joskus ollut hyvä paino, ei kenties olekaan sitä nyt.
BMI kertoo että pituiseni (162 cm) naisen normaalipaino olisi 48,6 - 65,6 kiloa. Olen kuitenkin jo aiemminkin pohtinut miten BMIhin tulisi suhtautua, enkä koe että voisin painaa alle 50 tai edes alle 60 kiloa. Minulle sen sijaan voisi sopia tuo 65 kiloa, tai vähän ylikin. Jos ajattelee pelkästään painoa, olen ajatellut että tavoite elää sitä mukaa kun tuo 65 lähenee. Mitään kiveenhakattua kilomäärää en voi asettaa, tällä kokemuksella, mutta alle 70 kiloa haluan painaa, en ole ollut niin kevyt sitten sen kun olin 18 vuotias, joten se on sellainen haaveeni (tähän asti lähes salainen sellainen).
En harrasta mitään liikuntalajia ainakaan vielä, joka antaisi osviittaa tavoitteen asettamiseen. Lajista riippuen voisi ajatella maksimoivansa suorityskykyään painon ja voiman suhteella, mutta kun ei suosikki lajia. Onneksi opinnoissani pääsen nyt kokeilemaan eri lajeja, jos vaikka jokin niistä koukuttaisi ja antaisi lisäsyvyyttä tavoitteen asettamiseen.
Making weight kirjassa, joka on suunnattu siis ammattiurheilijoille, määritellään hyvä painotavoite siten, että se edistää terveyttä, suoritusta ja on mahdollinen tavoittaa. On turhaa asettaa itselleen tavoite jonka saavuttaminen joko ei ole mahdollista ainakaan asetetussa ajassa tai joka on terveydelle haitaksi (esim. erittäin alhainen rasvaprossentti). Oma vartalonmalli tulisi ottaa huomioon, samoin kuin laji jota varten treenaa ja kehon koostumus. Minulla ei ole omasta rasvaprosentistani hajuakaan, ehkä pitäisi hakeutua johonkin kehonkoostumuksen mittauksiin. Voisi sitten lähempänä 65 kiloa katsoa millainen muutos on tullut.
Minulle tietyn kilomäärän asettaminen tavoitteeksi oli vähän hankalaa, koska en ole koskaan aikuisiällä ollu esimerkiksi BMIn mukaan normaalipainoinen. Nuorena aikuisena painoin pienimmillään 67 kiloa joka oli jo aika liki, mutta ei kuitenkaan aivan. Kun katselee kuvia, olin mielestäni todella hyväkuntoisen ja hoikankin näköinen. Oloni koin kuitenkin silloinkin läskiksi. Joten en voinut ottaa tavoitepainoa sen mukaan että olisin joskus painanut tietyn verran. Enkä usko että se muutenkaan olisi paras keino, koska ihminen kuitenkin muuttuu vanhetessaan, mikä on joskus ollut hyvä paino, ei kenties olekaan sitä nyt.
BMI kertoo että pituiseni (162 cm) naisen normaalipaino olisi 48,6 - 65,6 kiloa. Olen kuitenkin jo aiemminkin pohtinut miten BMIhin tulisi suhtautua, enkä koe että voisin painaa alle 50 tai edes alle 60 kiloa. Minulle sen sijaan voisi sopia tuo 65 kiloa, tai vähän ylikin. Jos ajattelee pelkästään painoa, olen ajatellut että tavoite elää sitä mukaa kun tuo 65 lähenee. Mitään kiveenhakattua kilomäärää en voi asettaa, tällä kokemuksella, mutta alle 70 kiloa haluan painaa, en ole ollut niin kevyt sitten sen kun olin 18 vuotias, joten se on sellainen haaveeni (tähän asti lähes salainen sellainen).
En harrasta mitään liikuntalajia ainakaan vielä, joka antaisi osviittaa tavoitteen asettamiseen. Lajista riippuen voisi ajatella maksimoivansa suorityskykyään painon ja voiman suhteella, mutta kun ei suosikki lajia. Onneksi opinnoissani pääsen nyt kokeilemaan eri lajeja, jos vaikka jokin niistä koukuttaisi ja antaisi lisäsyvyyttä tavoitteen asettamiseen.
Making weight kirjassa, joka on suunnattu siis ammattiurheilijoille, määritellään hyvä painotavoite siten, että se edistää terveyttä, suoritusta ja on mahdollinen tavoittaa. On turhaa asettaa itselleen tavoite jonka saavuttaminen joko ei ole mahdollista ainakaan asetetussa ajassa tai joka on terveydelle haitaksi (esim. erittäin alhainen rasvaprossentti). Oma vartalonmalli tulisi ottaa huomioon, samoin kuin laji jota varten treenaa ja kehon koostumus. Minulla ei ole omasta rasvaprosentistani hajuakaan, ehkä pitäisi hakeutua johonkin kehonkoostumuksen mittauksiin. Voisi sitten lähempänä 65 kiloa katsoa millainen muutos on tullut.
perjantai 16. tammikuuta 2015
Kauneus on katsojan silmässä
Kauneusihanteita on yhtä paljon kuin ihmisiä. Nyt on mediassa, ja siten ns. yleisenä ihanteena, pinnalla melko hoikka naisvartalo, ja rinnalle on tullut tämä fittnes-buumi jossa ollaa myös hyvin hoikkia, mutta myös lihaksikkaita. Itse olen aina pitänyt kauniina pikkuisen pyöreämpää naisvartaloa, kurvit on mielestäni ihania!
Fakta kuitenkin on, että olemme kaikki erilaisia. On ihmisiä jotka ovat luonnostaan hoikkia ja siroja, ja on ihmisiä joille lihas tai rasva kertyy helpommin. Voimme toki vaikuttaa ulkonäköömme laihduttamalla, lihomalla tai treenaamalla, mutta uskon itse että olemme kukin kauneimmillamme kun olemme vartalon malliimme sopivan painoisia ja muotoisia. Laihduttaminen ei tee kaikista automaattisesti kauniimman näköisiä, mutta jos on luonnostaa hoikka, ei lihominen automaattisesti tee kauniita kurveja.
Kun ihminen on sinut itsensä kanssa, ja tyytyväinen itseensä ja oloonsa, hän on kaunis. Silloin myös tarve muuttaa itseään vain koska yhteiskunta suosii 10 kiloa hoikempaa vartta, tai vaikka isompia rintoja, poistuu.
torstai 15. tammikuuta 2015
Pois mukavuusalueelta
Olen muuttunut todella paljon siitä millainen olin vielä juhannuksena 2013. Olen 18 kiloa kevyempi, asun eri paikkakunnalla, seurustelen aivan erilaisen ihmisen kanssa... Mutta suurin muutos on tapahtunut ajatusmaailmassa. Ei sitä tietenkään silloin tunnustanut kenellekään, vähiten itselleen, mutta nyt, jälkiviisaana, voin sanoa että lihoin niihin kiloihin mukavuudenhalun takia. Enkä tarkoita vain ruokaa tai liikkumattomuutta, vaan myös isompia, syvempiä asioita.
Olen nuoresta asti tehnyt sitä mikä on helppoa. Harrastin lapsesta asti lukemista koska se oli helppoa. Kirjoja sai kirjastoautosta ja se ei vaatinut rahaa eikä kuskaamista joten en joutunut vaatimaan vanhemmiltani mitään. Sitten harrastin ratsastusta koska se oli helppoa, isosiskon siivellä tallille, ja koska olin kohtuu lahjakas en joutunut haastamaan itseäni. Mutten myöskään vaatinut päästä tallille säännöllisesti tai useammin, koska se olisi jälleen vaatinut rahaa ja kuskaamista. Sitten harrastin kävelylenkkejä koiran kanssa, taas koska se oli helppoa eikä vaatinut rahaa eikä kuskaamista.
Menin lukioon koska se oli helppoa. Olisin oikeasti halunnut ypäjälle hevostenhoijaksi lukemaan, tai kakkosvaihtoehtona ammattikouluun lukemaan parturikampaajaksi, mutta äiti vastusti kotoa muuttoani, joten en lähtenyt tappelemaan, vaan menin kotipaikkakunnan lukioon. Tai tappelemaan, oikeastaan en edes sitten puhunut asiasta enempää. Annoin olla. Söin sitä mitä tarjottiin kotona tai koulussa. Tein kesätöinä ripari-isosen töitä koska sinne oli helppoa päästä ja työ sopi minulle, ja tuntui siten helpolta ja mukavalta. Juurikaan siinä ei kyllä tienannut.
Ylioppilaskirjoituksista läpi pääseminen hälläväliä asenteella ei ollutkaan helppoa, joten valmistumiseni venyi. Kirjoitin silti kohtuullisen hyvät paperit, lukematta. Aloin seurustella ensimmäisen aviomieheni kanssa koska se oli helppoa, ja menimme naimisiin koska se oli helpompaa kuin olla menemättä. Opiskelin merkonomiksi koska kouluun oli helppoa päästä. Sain pojan koska tulin helposti raskaaksi. Erosin koska elämä ei sen miehen kanssa ollutkaan helppoa ja kivaa (no kärjistän nyt aika raskaasti, enkä tosiaankaan kadu eroa, mutta noin periaatteessa). Muutin lähemmäs äitiäni koska se oli helppoa. Ensimmäinen asia jonka tein vaikka se ei ollut kovin helppoa, oli haku ammattikorkeakouluun. Hain lukemaan sosionomiksi koska se ihan todella kiinnosti. Tapasin seuraavan aviomieheni jonka kanssa olin 8 vuotta. Sain kaksi lasta. Tein asioita puolivillaisesti ja vähän sinnepäin ja kaikki jäi kesken, oli kyseessä sitten harrastus, opinnot tai työt. Hetken tein sitä mitä todella halusin, pidin tallia, opiskelin hevoshierojaksi ja hoisin lapsia siinä sivussa kotona. Mutta sitten tuli avioero ja rahat oli miinuksella, joten siihen päättyi se elämä. Sekään ei enää ollut helppoa. Olisin voinut taistella pitääkseni sen unelman. Mutta annoin sen mennä.
Ainoa pysyvä asia elämässäni on lapset. Ja pitkään hevosharrastus, joka kuitenkin päättyi rahan puutteeseen.
Ja sitten tajusin painavani 103 kiloa. Ja olevani miehen kanssa joka suorastaan halusi minun painavan vieläkin enemmän. Ja päätin että ei kiitos. Vieläkin laskettelin vähän siitä mistä oli helppoa mennä, kunnes tapasin Jarnon. Ja sitten Jarno tappoi itsensä. Siihen loppui sitten se elämän helppous. Se on muuttanut mua paljon, tai ei niinkään se että löysin hänet hirressä, vaan se miten olen asiaa käsitellyt, ja miten eritavoin koen elämän nykyään.
On pakko irrota mukavuusalueelta, jos tahtoo elämäänsä muutoksia. Jos haluaa ettei elämä jatku samanlaisena kuin ennen, on tehtävä jotain eritavalla kuin ennen. On syötävä ja liikuttava eritavoin, mutta sen oivaltaminen on paljon syvemmällä tasolla. On ymmärrettävä itseään, ja kannnustettava tekemään asiat erilailla. Ei saa pelätä epäonnistumista niin paljon ettei edes yritä tavoitella sitä mitä oikeasti haluaa. On lakattava häpeämästä. Jos haluaa olla aktiivinen ja terve, hoikka ihminen, on alettava käyttäytyä kuin aktiivinen, terve ja hoikka ihminen. On unohdettava sittenkun-ajattelu. On elettävä hetkessä. On uskallettava haaveilla, ja tähdättävä korkealle, enkä puhu nyt mistään painotavoitteista, vaan isommista, elämään liittyvistä tavoitteista. On uskallettava tehdä töitä sen eteen mitä haluaa, ja uskottava että se on mahdollista saavuttaa. Siten ympäröi itsensä ihmisillä ja asoilla jotka auttavat elämänmuutoksessa, sen sijaan että pysyisi niissä olosuhteissa jotka aiemmin ovat johtaneet passiivisuuteen ja epäonnistumiseen.
Olen vihdoin alkanut haaveilla ja haastaa itseäni. On vielä pitkä matka siihen että teen sen kunnolla, mutta olen matkalla. Olen opiskelemassa alaa joka ei todellakaan ole helppoa (ei opinnot sisällöltään, eikä niiden toteuttaminen tällä budjetilla) minulla on tavoitteita joihin ei ole helppoa päästä, mutta joihin uskon, ja minulla on haaveita ja unelmia jotka liittyvät tulevaisuuteen, ja jopa uskon että voin saavuttaa ne. Muutos on aika huima. Sen tuntee. Ja varmasti myös näkee.
Olen nuoresta asti tehnyt sitä mikä on helppoa. Harrastin lapsesta asti lukemista koska se oli helppoa. Kirjoja sai kirjastoautosta ja se ei vaatinut rahaa eikä kuskaamista joten en joutunut vaatimaan vanhemmiltani mitään. Sitten harrastin ratsastusta koska se oli helppoa, isosiskon siivellä tallille, ja koska olin kohtuu lahjakas en joutunut haastamaan itseäni. Mutten myöskään vaatinut päästä tallille säännöllisesti tai useammin, koska se olisi jälleen vaatinut rahaa ja kuskaamista. Sitten harrastin kävelylenkkejä koiran kanssa, taas koska se oli helppoa eikä vaatinut rahaa eikä kuskaamista.
Menin lukioon koska se oli helppoa. Olisin oikeasti halunnut ypäjälle hevostenhoijaksi lukemaan, tai kakkosvaihtoehtona ammattikouluun lukemaan parturikampaajaksi, mutta äiti vastusti kotoa muuttoani, joten en lähtenyt tappelemaan, vaan menin kotipaikkakunnan lukioon. Tai tappelemaan, oikeastaan en edes sitten puhunut asiasta enempää. Annoin olla. Söin sitä mitä tarjottiin kotona tai koulussa. Tein kesätöinä ripari-isosen töitä koska sinne oli helppoa päästä ja työ sopi minulle, ja tuntui siten helpolta ja mukavalta. Juurikaan siinä ei kyllä tienannut.
Ylioppilaskirjoituksista läpi pääseminen hälläväliä asenteella ei ollutkaan helppoa, joten valmistumiseni venyi. Kirjoitin silti kohtuullisen hyvät paperit, lukematta. Aloin seurustella ensimmäisen aviomieheni kanssa koska se oli helppoa, ja menimme naimisiin koska se oli helpompaa kuin olla menemättä. Opiskelin merkonomiksi koska kouluun oli helppoa päästä. Sain pojan koska tulin helposti raskaaksi. Erosin koska elämä ei sen miehen kanssa ollutkaan helppoa ja kivaa (no kärjistän nyt aika raskaasti, enkä tosiaankaan kadu eroa, mutta noin periaatteessa). Muutin lähemmäs äitiäni koska se oli helppoa. Ensimmäinen asia jonka tein vaikka se ei ollut kovin helppoa, oli haku ammattikorkeakouluun. Hain lukemaan sosionomiksi koska se ihan todella kiinnosti. Tapasin seuraavan aviomieheni jonka kanssa olin 8 vuotta. Sain kaksi lasta. Tein asioita puolivillaisesti ja vähän sinnepäin ja kaikki jäi kesken, oli kyseessä sitten harrastus, opinnot tai työt. Hetken tein sitä mitä todella halusin, pidin tallia, opiskelin hevoshierojaksi ja hoisin lapsia siinä sivussa kotona. Mutta sitten tuli avioero ja rahat oli miinuksella, joten siihen päättyi se elämä. Sekään ei enää ollut helppoa. Olisin voinut taistella pitääkseni sen unelman. Mutta annoin sen mennä.
Ainoa pysyvä asia elämässäni on lapset. Ja pitkään hevosharrastus, joka kuitenkin päättyi rahan puutteeseen.
Ja sitten tajusin painavani 103 kiloa. Ja olevani miehen kanssa joka suorastaan halusi minun painavan vieläkin enemmän. Ja päätin että ei kiitos. Vieläkin laskettelin vähän siitä mistä oli helppoa mennä, kunnes tapasin Jarnon. Ja sitten Jarno tappoi itsensä. Siihen loppui sitten se elämän helppous. Se on muuttanut mua paljon, tai ei niinkään se että löysin hänet hirressä, vaan se miten olen asiaa käsitellyt, ja miten eritavoin koen elämän nykyään.
On pakko irrota mukavuusalueelta, jos tahtoo elämäänsä muutoksia. Jos haluaa ettei elämä jatku samanlaisena kuin ennen, on tehtävä jotain eritavalla kuin ennen. On syötävä ja liikuttava eritavoin, mutta sen oivaltaminen on paljon syvemmällä tasolla. On ymmärrettävä itseään, ja kannnustettava tekemään asiat erilailla. Ei saa pelätä epäonnistumista niin paljon ettei edes yritä tavoitella sitä mitä oikeasti haluaa. On lakattava häpeämästä. Jos haluaa olla aktiivinen ja terve, hoikka ihminen, on alettava käyttäytyä kuin aktiivinen, terve ja hoikka ihminen. On unohdettava sittenkun-ajattelu. On elettävä hetkessä. On uskallettava haaveilla, ja tähdättävä korkealle, enkä puhu nyt mistään painotavoitteista, vaan isommista, elämään liittyvistä tavoitteista. On uskallettava tehdä töitä sen eteen mitä haluaa, ja uskottava että se on mahdollista saavuttaa. Siten ympäröi itsensä ihmisillä ja asoilla jotka auttavat elämänmuutoksessa, sen sijaan että pysyisi niissä olosuhteissa jotka aiemmin ovat johtaneet passiivisuuteen ja epäonnistumiseen.
Olen vihdoin alkanut haaveilla ja haastaa itseäni. On vielä pitkä matka siihen että teen sen kunnolla, mutta olen matkalla. Olen opiskelemassa alaa joka ei todellakaan ole helppoa (ei opinnot sisällöltään, eikä niiden toteuttaminen tällä budjetilla) minulla on tavoitteita joihin ei ole helppoa päästä, mutta joihin uskon, ja minulla on haaveita ja unelmia jotka liittyvät tulevaisuuteen, ja jopa uskon että voin saavuttaa ne. Muutos on aika huima. Sen tuntee. Ja varmasti myös näkee.
maanantai 12. tammikuuta 2015
Viikko takana ja elämä edessä :)
Nyt olen viikon popsinut ruokaohjelmani mukaisesti, ja aamulla vaaka näytti 1,5 kiloa vähemmän :) en valita ollenkaan, hommahan toimii! Tuntuu että saan syödä ihan kokoajan, syödä ja juosta vessassa. Innolla eteenpäin, mukavaa kun ei tarvi olla nälkäinen eikä ole ollenkaan sellainen olo että luopuisin jostain. Kyllä näin voi elää, helposti. Seuraavaan välitavoitteeseen on nyt 3 kiloa matkaa, sitten pääsee taas kampaajalle. Alkaa ollakin hiukset siinä kunnossa että motivoi tuo kampaajalle pääsykin... Laihdutusta en ole ajatellut, hyvä minä. Olen syönyt liian hyvin ja ollut liian kiireinen ajatellakseni olevani lahdutuskuurilla. Olen vihdoin päässyt siitä ajattelutavasta eroon. Ainakin toistaiseksi.
Viikonloppuna sain taas viettää aikaa miehen kanssa, syötiin oikein, käytiin kävelyllä koirien kanssa ja vietettiin aikaa lasten kanssa. Laatuviikonloppu, etten sanoisi. Keskusteltiin paljon myös koulussa heränneistä ajatuksista. Mies tietää näistä asioista niin paljon että meillä oli oikein mielenkiintoisia keskusteluita, ja koulu kuitenkin paljon ohjaa mun valintoja myös tulevaisuudessa, joten tottahan miestä kiinnostaa mitä ajatuksia mulla sen suhteen on. Vaikuttaa häneenkin.
Kaveri kyseli tuossa että siis mitä sä oikeen syöt, lupasin kuvata sille päivän ateriat. Kun vaan muistaisi. Ehkä huomenna, laitan ne sitten toki tänne blogiin näytille.
Tänään kirjauduin myös yliopiston oppimisympäristöön, avoimen kautta opiskelen 3 opintopisteen laajuisen Ravitsemus ja liikunta kurssin. Varmasti saan paljon lisää tärkeää tietoa. Koulussakin on ravitsemuksen kurssi tulossa, mutta liikaa tietoa ei voi saada, ja ravitsemus on kuitenkin aihe josta toivoo saavansa mahdollisimman paljon tietoa, koska uskomuksia ja ajatuksia on yhtäpaljon kuin ihmisiä, ja haluan oppia poimimaan ne jotka käy parhaiten mun järkeen.
Viikonloppuna sain taas viettää aikaa miehen kanssa, syötiin oikein, käytiin kävelyllä koirien kanssa ja vietettiin aikaa lasten kanssa. Laatuviikonloppu, etten sanoisi. Keskusteltiin paljon myös koulussa heränneistä ajatuksista. Mies tietää näistä asioista niin paljon että meillä oli oikein mielenkiintoisia keskusteluita, ja koulu kuitenkin paljon ohjaa mun valintoja myös tulevaisuudessa, joten tottahan miestä kiinnostaa mitä ajatuksia mulla sen suhteen on. Vaikuttaa häneenkin.
Kaveri kyseli tuossa että siis mitä sä oikeen syöt, lupasin kuvata sille päivän ateriat. Kun vaan muistaisi. Ehkä huomenna, laitan ne sitten toki tänne blogiin näytille.
Tänään kirjauduin myös yliopiston oppimisympäristöön, avoimen kautta opiskelen 3 opintopisteen laajuisen Ravitsemus ja liikunta kurssin. Varmasti saan paljon lisää tärkeää tietoa. Koulussakin on ravitsemuksen kurssi tulossa, mutta liikaa tietoa ei voi saada, ja ravitsemus on kuitenkin aihe josta toivoo saavansa mahdollisimman paljon tietoa, koska uskomuksia ja ajatuksia on yhtäpaljon kuin ihmisiä, ja haluan oppia poimimaan ne jotka käy parhaiten mun järkeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)