Epäonnistuminen haisee

Mulla on ollut jostain syystä viimeviikot tosi epäonnistunut olo. Pahinta on, etten oikein tiedä miksi, enkä saa rikottua sitä negatiivisten ajatusten kehää, vaikka tiedän että tietyllä tavalla toimimalla vain pahennan asioita. En tiedä onko kyseessä epärealistiset odotukset ja sitten pettyminen kun niihin ei ylläkään, vai jokin hormonaalinen älykääpiökohtaus. On aivan idiootin hommaa sättiä itseään ja moittia itseään kaikesta mitä ei ole tehnyt, varsinkin kun samalla on tehnyt todella paljon. Hoitanut lasten kouluunlähtemiset ja välipalat ja ruoat ja siivoillut kotona, käynyt töissä ja lenkittänyt koiran. Pessyt pyykit ja vaihtanut lakanat ja ollut lapsille läsnä, valvonut läksyt ja kammannut tukat aamuisin poninhännälle.

Mutta silti mielessä pyörii vaan kaikki mitä en ole tehnyt. En ole käynyt salilla. En ole käynyt juoksemassa (nyt kun ehkä taas pystyisin, niin missä motivaatio??). En ole jumpannut kotona. En ole syönyt oikein. En ole tehnyt PT hommiani ollenkaan niin hyvin kuin pitäisi, vaikka ne vapaaehtoishommia onkin. Kotona ei todellakaan näy kaikki se siivoilu, pyykkäys ja tiskaus. Kämppä on ihan yhtä räjähtänyt siivosin tai en. En ole laihtunut grammaakaan, en varmasti. Ja kärsimätön minä tahtoo jo sinne maaliviivalle. Eikä tajua että kiirehtimällä tulee vaan stressi ja stressisyöminen, ja sitten voikin taas syyllistää itseään lisää kun syö väärin. On vaikea olla iloinen ja positiivinen jos mielessä pyörii vaan että on huono äiti, huono äitipuoli, huono (avo)vaimo, huono PT ja huono laihduttaja. Ainoa asia joka sujuu juuri nyt on työt. Olen hemmetin hyvä työntekijä.

Olen taantunut takaisin johonkin epäsäännöllisen syömisen ja hiilarihötön maailmaan. Eikä se tunnu ollenkaan mukavalta, eikä kivalta, eikä omalta. Haluan sieltä pois. Ja kukaa muu kuin minä itse ei voi minua siitä itsesyytöksen suosta nostaa.

Mutta itselleen pitää olla rehellinen. Tälläistä se entisen sohvaperunan ja tunnesyöpön elämä on. Kun olonsa tuntee pahaksi niin yhtäkkiä huomaa tuhonneensa litran jäätelöä ja seuraavana hetkenä pussillisen irtokarkkeja. Mutta ei maailma siihen kaadu. Ei 26 kiloa palaa korkoineen yhden heikon hetken (tai heikon jakson) takia. Elämä jatkuu ja se elämä mikä mulla on ei sisällä sokeria ja sohvalla makaamista. Ei ainakaan usein.

Mutta silti, tarvitsen potkun persuuksille. Ja se potku tuli nyt sopivasti syyskroppahaasteen muodossa. Haastan itseni syömään ohjeen mukaan ja suoriutumaan liikunoista, ja jo on kumma jos ei olo kohene kun ruokailut taas järkeistyy.

ja taaskin minä juoksin!

Voi että on mahtava olo nyt! Toissapäivänä juoksin tyttären hoitopaikalle eikä jalka kipeytynyt, ja tänäänkin kun lähdin lapsia saattelemaan laitoin juoksukamat niskaan. Ja juoksin sitten vuorostani kotiin tytön hoitopaikalta. En pysty edes hehkuttamaan sanoin niin että tämä mieletön fiilis välittyisi, on se vaan kertakaikkiaan mahtavaa kun pääsee pitkän tauon jälkeen tekemään sitä mitä rakastaa. Ja jalka, se on edelleen kivuton. Okei, nää 3 km lenkit on lyhkäsiä pätkiä, viimeksihän mun lenkit on semmoista 5-10 km luokkaa, mutta nyt pikkuhiljaa venytän jalalta salaa...

Mutta ennen taukoa vauhdit oli keskimäärin 8 km/h, usein jäi allekin, se kasi tuntui välillä hankalalta ylittää, mutta nyt oli keskinopeus 8,5km/h ja meni kevyesti. Että ehkä se kuntosalilla vääntäminen on jotain apua tuonut, ja toki ei pidä levon tärkeyttä unohtaa, ehkä mulla kroppa kävi jo vähän ylikierroksilla silloin.

Nyt on pakko syödä jotain etten sorru ylilyönteihin myöhemin tänään, eilen kiskaisin tuosta noin vaan lakupussin jämät ja 75g suklaata ihan hetkessä. Tajusin oikeastaan vasta ne syötyäni että Oho, hups... Säännöllinen ruokailu unohtui eilen kiireessä, ja heti kostautui.

P.S. ostin eilen ratsastushousut. Koska vanhat oli ikivanhat ja kokoa 46. Olivat hilppasen suuret. On siis toiveissa päästä takaisin satulaan... jossain välissä.

Eilen minä juoksin...

...pää kolmantena jalkana. Ja vähän muutenkin.

Olipa kyllä jännä päivä. Aamupalat lapsille, yksi lähti vanhaan tuttuun luokkaan tuttujen kavereiden keskelle, mutta oksensi matkalla ja joutui kääntymään takaisin. Pyörästä lähti ketjut ja pyöränavain katkesi lukkoon. Ei ollut hänen päivänsä se. No, muilla sujui onneksi paremmin. Saattelin uudet koululaiset kouluun ja vein nuorimman hoitoon, matka on semmonen kolmisen kilsaa hoitoon. Sitten kotiin kaupan kautta, ruokakassia kantaen. Sitten kotona vähän paperihommia, ja jännittämistä, että miten ne mun mussukat pärjää. Kohta kello olikin sen verran että sain hilpasta taas (kävellen) koululaisia vastaan. Poika oli saanut heti kavereita ja menikin heidän kanssa yhtämatkaa kotia kohti, joten mentiin sitten ekaluokkalaisen kanssa leikkipaikalle, ja sen jälkeen ostamaan jäätelöt. No, kaupasta sitten lähti mukaan muutakin, joten kotimatka taas kauppakassin kanssa, ja tälläkertaa tein 3*10 sarjat hauiskääntöjä samalla.

No, taas parituntia kotona hääräilyä. Olin ajatellut että haen nuorimmaisen hoidosta autolla, mutta miehen autokaupat venyi ja huomasin että jaa, nyt on enää 20 min aikaa siihen kun piti olla lasta hakemassa. Joten ei auttanut kuin laittaa juoksukengät jalkaan, napit korviin ja pistää juoksuksi. Sen verran tuli kiire etten viritellyt mukaan sykevyötä enkä edes hoksannnut laittaa sportstrackeria päälle, mutta mukavalta kyllä tuntui. Helposti jaksoin hölkätä sen 3 km, aikaa meni 20 minuuttia suunnilleen, mikä tarkottaa että juoksin jopa aika kovaa. Ja voi miten ihanaa se oli pitkästä aikaa! Okei, jalka vähän kipuili, mutta vertyessään kunnolla loppui särkykin. Ja ei se tänään ole tuntunut yhtään sen kipeämmältä. Ehkä ostamani juoksupohjalliset todella auttaa, ehkä jalka on vihdoin toipunut, tai ehkä se alkaa särkeä taas kohta. Saa nähdä... Käveltiin pienimmän kanssa kotiin, ja sitten sainkin lähteä jo töihin nurmikon leikkuu puuhiin. Sieltä kotiuduin kahdeksan aikaan illalla, iltapala lapsille ja hetki sohvalla murun kainalossa. Voin sanoa että uni muuten maistui.

Saldona n. 15 km kävelyä (ilman ruohonleikkuun edestakaisin tallailua) ja 3 km juoksua eiliselle. Eikä tuntunut edes pahalta :P Tänään ja huomenna vielä saattelen koululaiset, mutta sitten joutuvat kulkemaan itsenäisesti kun meikällä alkaa aamuduunit. Mutta ainakin matkaa on kuljettu nyt yhteensä jo yli viikko, joten tuskin ainakaan eksyvät.

Voihan eka koulupäivä ja puutuvat ja kipuilevat jalat

Voi että osaa jännittää. Aamulla saattelin lapset kouluun, poika oli kovin rauhallinen ja lunki joten en niin jännitä hänen puolestaan, mutta tuo mun pieni ekaluokkalainen. Apua! Sinne se meni iso reppu selässä kouluun ja omaa paikkaa etsimään. Nyyh. Mun pikkuine vauvani on jo koululainen. Nyt sitten jännään puoleenpäivään asti että pääsen koululaisia vastaan ja kuulemaan miten eka päivä meni. Onneksi olen tänään kotona, huomenna sitten joutuvat varmaankin tulemaan jo itsenäisesti kotiinpäin. No, ainakin matkaa on hinkattu monta kertaa.. Pienin meni tosi reippaana hoitoon, odotti jo kovin uusien kavereiden saamista.

Muihin asioihin hetkeksi, koitan harhauttaa itseäni.

Parina viimeviikkona jalat on olleet huonossa kunnossa. Akillesjänne oireilee edelleen aina välillä (ja välillä taas ei) mutta sen lisäksi iski kummallinen hermosärky. Alkoi alaselästä ja säteili pitkälle pitkin kumpaakin jalkaa, särki ja särki vaan vaikka mitä kokeilin. Aloin jo vähän tuskastumaan kun päivästä toiseen kävelykin tuntuu kurjalta, mutta sitten mystisesti eräänä aamuna vain heräsin kivuttomana. En tosiaan tiedä mikä kivut aiheutti (paitsi että aika hyvä veikkaus on lihasjumi joka pisti hermot jotenkin pinteeseen) mutta toivon että ne nyt pysyvät poissa. On heti paljon mukavampi ja rennompi olla kun kokoajan ei satu. Haluaisin jo kovasti taas juoksemaan, ja varmaan kohta kokeilenkin kevyttä lenkkiä. En suostu antamaan nyt periksi tämän kanssa. Sitten jos jalka taas kipeytyy enemmän niin pitää varmaan marssia johonkin oikeasti kunnolla tutkittavaksi.

Viikonlopun sain siis onneksi viettää ystävien kanssa kivuttomana, ja kyllä muuten teki päälle hyvää kun sai olla ihan vaan vanhojen kavereiden kanssa, syödä (ja juoda) mitä huvittaa (kuten ihanan kermaisaa ja juustoisaa pastaa..) ja tanssia tanssia ja tanssia. Jostain syystä rakastan tanssia yökerhossa ja edellisestä kerrasta on aivan liian kauan aikaa. Ei vaan tähän nykyiseen elämään oikein sovi nuo yökerhokeikat kovin usein. Nyt on ihan kylkien lihakset kipeänä siitä persauksen pyörittelystä.

Kun arki alkaa

Kesälomat loppuu, työt ja koulut ja hoidot alkaa ja stressitasot nousee. Kesä on ohi ja nyt pitää taas jaksaa monta pimeää kuukautta ennenkun taas kevät koittaa. Niinkö? Kiire kiire kiire ja hyvästi hitaat aamut ja rauhalliset yhteiset hetket. Kaikki juoksevat tukkaputkella suorittaen milloin mitäkin ja tavoitteet kirkkaina mielessä.

Onhan se niinkin. Mutta toisaalta, se on myös syksyn parhaita puolia. Pitää vain osata löytää se tasapaino kiireen ja kiireettömien hetkien keskellä, pitää itse ohjat käsissään elämässä, viedä sitä eikä antaa elämän ja kiireiden viedä sinua. Monet pitävät uuttavuotta uuden alkuna, tehdään lupauksia ja odotetaan innolla kaikkea uutta mitä vuosi tuo tullessaan. Minulle tuo mystinen uuden alku on aina ollut syksy. Olen aina nauttinut syksystä, koulujen alkamisesta, puiden kellastumisesta, sateista. Syksy on aina ollut minulle paras vuodenaika. Syksyllä voi aloittaa uuden (lukuvuoden, työn, harrastuksen, elämän) ja onnistua yli odotuksiensa.

Vaikka odotan kauhuissani tyttären kouluunlähtöä ensi maanantaina, jännitän sitä varmasti enemmän kuin tyttö itse, ja toki myös pojan kuudennelle luokalle, uuteen luokkaan ja uuteen sosiaaliseen ympäristoon meneminen aiheuttaa tälle äidille sydämentykytyksiä, niin silti minusta on kivaa että tulee syksy. Elämään tulee taas lisää rutiinia ja rakennetta. Vaikka kesällä on kiva höntsäillä ja tehdä kaikkea mihin ei ehkä syksyllä ole aikaa tai mahdollisuuksia, niin kaipaan kuitenkin sitä tietynlaista kiirettä, joka pakottaa suunnittelemaan etukäteen. Niin ruokailuja kuin muutakin ajankäyttöä. Kun perheessä asuu vakituisesti neljä lasta, joista yksi kilpailee kahdessa lajissa ja kolmella on kaksi harrastusta, niin se harrastusmäärä ei edes mahdu kalenteriin. Ruokailut, kyydit yms. joutuu suunnittelemaan aika tarkasti. Sitten jos vielä itse aikoo ehtiä lenkille ja salille, omien töiden lisäksi, niin aika tukkaputkella saakin painaa. Mutta ei haittaa. Olen parhaimmillani pienessä kiireessä.

Joten vaikka stressi lasten koulujen alkamisesta alkaa olla huipussaan, vaatteiden etsimisen ja reppujen pesemisten ja ostamisten kanssa, huoneiden muutoshommissa, koulumatkatreenejen edetessä, niin silti odotan kovasti maanantaita. Ensiviikolla alkaa isojen koulut, ja pienimmän hoito, ja mun toinen työ. Kilpaurheilijapojan treenit alkaa, muiden harrastukset onneksi vasta syyskuun alusta, niin saavat ensin totutella koulussakäymiseen. Tervetuloa kiire! Tervetuloa suunnitelmallisuus ja aikataulut. Tervetuloa järkevä syöminen, tervemenoa kesämässyt :)

positiivisen kaivamista vaikka väkisin

En halua valittaa. Huomaatteko miten aina kun joku aikoo valittaa oikein todenteolla, valitusvirttä pohjustetaan sanomalla ettei kuitenkaan haluaisi valittaa. No älä sitten valita jos et halua.

Koitan ottaa omasta neuvosta vaarin ja olla valittamatta. Positiivista viimepäivissä on ollut kävelyt tyttärien kanssa. Vaikka tuntuu etten ole päässyt liikkumaan, niin ollaan kuitenkin joka päivä kävelty useampi kilometri, ja uitukin. Harjoiteltu pyöräilyä ja käyty IKEAssa, mikä sekin on kahden pienen tytön kanssa laskettavissa urheilusuoritukseksi. Puhumattakaan siitä että nyt kun arki alkaa pitää laittaa lasten huoneet arkiasuun, meillä vain jokatoinen viikonloppu jatkossa käyvien lasten pedit pakettiin ja tilalle säilytystilaa että saa koulupöydät käyttöön, sielä sinikeltaisesta kaupasta tuli niitä lootiakin sitten ihan mukavasti kannettavaksi kotiin, ja yläkertaan. Ja sitten ne hyllyt piti myös koota. Montako personal traineria tarvitaan IKEA kalusteiden kokoamiseen? Yksikin näyttää riittävän, vaikka apukäsistä ei varmaa olisi ollut haittaa.

Töissä on ollut mukavaa, niinkuin aina, ja asiakkaat on ihania,

Mahaan ei enää juuri satu, eikä okseta joka päivä. Jätin kahvin pois, ehkä se riitti rauhoittamaan oikuttelevan mahan, ehkä joudun tekemään vielä muutakin karsintaa myöhemmin. Aika näyttää. Olisin kuvitellut kahvista luopumisen olevan hankalaa, mutta en ole juuri sitä kaivannut. Kaksi ekaa päivää sattui päähän, mutta sitten helpotti. Tilalle otin teen, mikä kenties on parempi kahdesta pahasta. Toki iltapäivällä siirryn vihreään teehen ja illalla koitan juoda kamomillaa tai muuta jonka huhutaan rentouttavan.

On ihan mukavaa kun aurinko paistaa, vaikka en toivokaan tänne mitään superhelteitä. Ja viikonloppuna näen vanhoja ystäviä! Se jos mikä on kivaa ja postiivista. Rahaa ei juuri ole harrastaa mitään ihmeempiä, koska työkkäri miettii edelleen olenko heidän mielestään oikeutettu tukeen vai en, mutta onneksi ihmisten kanssa tapaaminen ei vaadi suurta budjettia.

Kaikenkaikkiaan ei mulla ehkä sitä valitettavaa niin kamalan paljon olisikaan :)

P.S. katsoin muuten jotain 5D dokkaria telkusta jossa oli ihmisiä jotka odotti tietoa ihonpoistoleikkaukseen pääsystä. Voin sanoa nyt ihan rehellisesti ja kaikella kunnioituksella, että ehkä pitää lopettaa tuon oman mahamakkaran ja nahkalerpakkeen sureminen ja voivottelu. Se on kuitenkin verrattaessa aivan olematon.

Kehonhallintaa ja kehonpainoharjoittelua

Olen jo nuorena ihaillut voimistelijoita ja tanssijoita, ja heidän mieletöntä kehonhallintaansa, sekä voimaa. On todella vakuuttavaa katsoa tanssijoiden tekevän liikkeitä vaivattoman ja kepeän oloisesti, kun itse kuitenkin tietää miten paljon voimaa ja hallintaa liikkeet vaativat. Loistava "ääri"esimerkki tästä on vaikkapa tämä video.

Olen kuitenkin ollut niin lannistuneen varma siitä etten koskaan pystyisi mihinkään lähellekään samaan kuin edes oman kylän voimistelyryhmän tytöt, että en ole edes yrittänyt. Sama virsi koko lapsuuden ja nuoruuden ajan, en minä osaa, en pysty, en voi. Paskan marjat. Kaikilla meillä on mahdollisuus oppia ja kehittyä, vaikka joillain sitten onkin myös poikkeuksellista lahjakkuutta. Myös aikuisena, vaikka lapselle moni juttu onkin helpompaa. No, ihan tuon linkin videon tasolle en tähtää, mutta kyllä minä tavoittelen sellaista kehoa joka pystyy esimerkiksi käsilläseisontaan. Niinkin helpon ja yksinkertaisen kuuloinen juttu kuin hartiaseisonta, oli vielä alkuvuodesta mahdoton tehdä. Koulussa kokeilin, ei toivoakaan. Mutta tänään sen tein, seinää vasten toki koska tätiä hirvittää heittää jalkoja taivaalle ilman että seinä on siellä takana turvana ettei voi mennä ympäri. Ja se onnistui aika helpostikin. Kaunista se ei ollut, ja maha valui korviin, mutta selkä oli irti maasta ja jalat kohti kattoa :D Siitä innostuneena päädyin kokeilemaan myös päälläseisontaa, sekin melkein jo onnistuu seinää vasten. On vaan vaikea pysähtyä ylös, jalat tuppaa heilahtamaan samalla vauhdilla alas... mutta ompahan jotain kivaa mitä treenata!

Kehonpainotreeni muutenkin on minua kovin kiinnostavaa, samoin kuin kaikki toiminnallinen treeni. Nyt kun luottamus omaan kroppaan alkaa olla parempi, on innostus vain kasvanut. Jumppanurkassani on nyt jumppamatto pysyvästi vasten seinää, voi sitten käyttää sitä pitkin päivää.