Ylös ja eteen

Nautiskelin parin lenkin ajan mukavuusalueella hölkkäilystä. Se on vaan niin makea fiilis kun voi hölkkäillä tasaisesti ilman mitään ikäviä tuntemuksia ja nautiskella siitä että jaksaa. Mutta. Mutta mutta. En ajatellut jäädä tähän. Vaikka  5 km hölkkä oli tavoitteena pitkään, en ole valmis. En lähellekään.  Ja jotta edistyisin tästä edelleen, pitää siltä mukavuusalueelta taas poistua.

Ajatuksesta tekoihin, aamulenkillä sykevyö käyttöön. Päätin tehdä nopean lenkin, vähän kävelyä ja hölkkää alkuun, vartin verran, käännös ympäri ja kotiin juosten. En tiedä oliko kyse jo siitä tiedosta että pitäisi taas potkia itseään, vai oliko vaan väsy aamu, mutta tuntui kyllä kamalalta. Toki tulin takaisinpäin sportstrackerin mukaan nopeammin kuin mun normivauhti on, niin kuin pitikin. Mutta silti koin sen kurjempana kuin odotin. Jalkoihin sattui ja hengästytti ja suututti koira joka koitti jättäytyä jälkeen.

No, mukavuusalueen ulkopuolella ei ole mukavaa. Niin se vaan on.  Lenkin jälkeen oli kuitenkin tosi kiva olo.

Elämäni kunnossa

Kesäkunto,  rantakunto, bikinikunto. Tiiättehän te, se kunto jota kukaan ei oikeasti saavuta. Mutta monet tavoittelevat. Mä sanon että paskat siitä. Median ja laihdutustuotemyyjien hapatusta. Bikinikuntoon pääsee kun pistää päälleen bikinit. Tosin en ole koskaan oikein ymmärtänyt mitä niin hienoa bikineissä on.

Mä olen elämäni kunnossa vaikka painoindeksi on yli kolmekymmentä. En ole koskaan ollut paremmassa kunnossa. Jaksan juosta viiden kilsan lenkin ilman mitään ongelmia. Juuri kotiuduin iltalenkiltä ja olo on mahtava. Siellä sitä painettiin tossua toisen eteen kepeästi ja hyvällä mielellä,  hymy korvissa ja nautiskellen. Ja olen päässyt tähän pisteeseen melkein huomaamattani.

Ja painosta mulla ei ole hajuakaan. Tuskin juuri on pudonnut, mut en jaksa välittää :) olen terve, vahva, aika hyvässä kunnossa kaiken kaikkiaan. Syön pääosin terveellisesti. Paino löytää kyl oman uomansa aikanaan.  Ja koiran hihna ei enää pysy vyötäröllä vaan valuu persauksen yli :D joten jotain on kyllä tapahtumassa..

Kotiseudun tutkimista lasten kanssa

Sitä parempaa puuhaa ei muuten olekaan!  Lapset tykkää ja saa liikuntaa ihan huomaamattaan, samalla voi viettää laatuaikaa mukuloiden kanssa ja nauttia itsekin luonnosta.

Miksi ihmeessä kaiken kesäpuuhan pitäisi sisältää kalliita huvipuistoja tai leirejä. Okei, olen toki siinä onnekkaassa asemassa että voin paljon aikaa lasten kanssa käyttää, osapäivätyöt ei paljon vie ja kun syksyllä kuitenkin alkaa taas koulu niin vakityötä ei voi edes ottaa vastaan. Mutta silti, eilen tyttäret julisti että oli ihan paras päivä ikinä. Ja mitään sen kummempaa ei tehty kuin käveltiin katsomaan alppiruusupuistoa ja syötiin siellä eväät. Ja käveltiin taas takaisin. Lenkin pituus oli n. 6,5 km mutta tosi hyvin jaksoi ekalle menevä ja 5-vuotias kun oli matkalla kaikkea kivaa kuten tulevan koulun leikkipaikka ja juomista ja leipää mukana.  Ja koirakin nautti 2,5 tunnin ulkoilusta.

Illalla käytiin sitten miehen ja nuorimman pojan kanssa kiertämässä uikkupolku, joten ihan hyvin sain liikuntaa vaikka en askeltakaan juossut.

Voihan makkara

Mulla on murheenkryyninä ollut ekasta synnytyksestä lähtien roikkuva maha. Olen ollut raskaana kolmesti ja joka kerralla maha on ollut valtaisa. Isoja vauvoja,  lyhyt nainen ja ilmeisesti sellainen kohtu että se tuohon eteen hy0ää heti kun kroppa tajuaa olevansa raskaana.

Raskausarpia on paljon, mutta ne ei ole minua koskaan häirinneet.  Mutta tuo roikkuva maha. Löysä nahka. No luonnollisesti ylipaino ja sittemmin laihtuminen ei ole ainakaan auttanut asiaa.

Nyt maha on siinä laihtumisen vaiheessa kun kiinteämmästä läskistä yhtäkkiä tulee semmoista löysää ja hyllyvää. Se on kiva juttu koska tiedän että se on ensi askel siihen että se maha siitä sulaa mutta se myös pahentaa tuota löysyyttä alavatsassa.

Aiemmin olen ajatellut että vika on mun päässäni, että pitäisi vain oppia elämään sen kanssa että tälläinen mun kroppani nyt vaan on. Vaikka laihdun  tulee mulla aina olemaan löysää nahkaa alavatsassa.  Mutta eilisen juoksu lenkin jäljiltä päätin että jos tuo ei ratkaisevasti pienene kun laihdun, se leikataan pois. Sen verran kivuliaan hankauman sain sinne, iho on oikeasti auki ja kivut yllättävän pahat vammaan  nähden. Kurjinta on että ainoa asento jossa haavat saavat hengittää on selinmakuulla, koska muulloin tuo mahanahka hautoo niitä. Mutta ei mulla ole aikaa pötkötellä pitkin päivää...

Mukavuusalueen kasvatusta

Tää sit juoksi (hölkkäs) just sen yhtäjaksoisen 5 km!  Oli pakko lopussa pidentää tuota mun vakilenkkiä että sain 5 km täyteen. Ekaa kertaa elämässäni. Eikä se edes tuntunut pahalta!  Tuntui että olisin voinut jatkaa vielä. Okei, vauhti ei toki päätä huimannut, joku olisi kävellyt ohi. Mutta henkisesti tää on meikäläiselle valtavan iso juttu! 

Olen aina tykännyt juoksemisesta. Aiemmin ne yritykset kohottaa kuntoa on vaan kaatuneet joko kipuihin tai kärsimättömyyteeni tulosten suhteen. Olen ollut sellainen kaikki mulle nyt heti äkkiä - persoona. Ja se on johtanut joko kipuihin tai luovuttamiseen. Ja kun ei ole ollut lähipiirissä ketään joka olisi osannut sanoa koska ne kivut on normaalia rasitusta ja koska vakavia, niin kivut on johtaneet luovuttamiseen.

Mutta nyt olen kärsivällisempi. Aloitin hyvin hitaasti. Oikeastaan voisi ajatella että aloitin jo yli vuosi sitten. Vaikka talvella en juossut askeltakaan, niin vähintään ajatusmaailma on kehittynyt ja jalostunut. Ja koulussa opin mitä on oikea kipu ja mitä sellainen jota kannattaa kuunnella ja hidastaa tahtia. 

Mutta tärkein muutos on se että olen oppinut itselleni sopivan tavan poistua mukavuusalueeltani. Pikkuisen kerrallaan venyttäen, välillä, harvemmin isommin repäisten. Koska joka kerran kun sieltä poistuu, se pikkuisen samalla mukana laajenee. Jos joku olisi vielä tammikuussa sanonut että juoksen kesäkuussa 5 km poistumatta kertaakaan mukavuusalueeltani, hyvillä mielin ja hymyssäsuin, en olisi uskonut.

Nyt on kyllä ihan tolkuton voittajafiilis!

Positiivisuutta pullollaan

Nyt taas sujuu kaikki!  Juokseminen rullaa tosi hyvin ja kevyen oloisesti, varmaan jo tällä tai viimeistään ensi viikolla juoksen tuon uikkupolun kokonaan, ilman kävelypätkiä. Siinä on sitten iso virstanpylväs ihan lähellä, olen haaveillut n.  5 km yhtäjaksoisesta juoksusta vuodesta 2007..  voitte uskoa että tuntuu hyvältä! 

Muutto vei melko hyvin kaiken liukuvaran budjetista,  joten ainakaan nyt kesäkuussa en salikorttia vielä hommaa.  Olen sen sijaan tehnyt paljon lihaskuntotreenejä oman kehon painolla. Kun on näin painava on se ainakin riittävän kova vastus :D Haaveilen siitä että joskus on kehon hallinta ja lihaskunto niin hyvä että sellaiset ihan perusjutut kuin käsilläseisonta onnistuu.

Suurin muutos minussa liittyykin haaveiluun. Olen oivaltanut että ihmisen kroppa on siitä mahtava juttu, että se voi kehittyä kunnes kuolema korjaa. Liikunnallisuus ja urheilullisuus, hyvä kunto ja terve keho eivät ole jotain mikä olisi vain harvojen etuoikeus. Kaikilla on mahdollisuus kehittää itseään, ja kuka tahansa voi tavoitteeseensa päästä. Se vaatii vaan töitä.

Töistä puheenollen.  Allekirjoitin viimeviikolla työsopimuksen. Sain oman alan osapäivätöitä, ja olen asiasta valtavan onnellinen. Elämä on menossa mahtavan kivaan suuntaan.

Uusi koti uudet lenkit

Sain muuton ajaksi mukavasti flunssan. Pakolliset muuttoliikunnat siis tuli rehkittyä mutta ei tosiaan mitään ylimääräistä. Olo oli niin heikko ja kurkku oli niin kipeä että käveleminenkin hengästytti ja sattui. 

Eilen alkoi olla ensimmäistä kertaa sellainen olo että ehkä voisi lenkkeilyä harkita, ja tänään sitten lähdin kaksoset leiribussiin saateltuani kiertämään läheisen ulkoilulenkin.

Uikkupolku kulkee ihan tuossa vieressä,  Raisionlahden pohjukan kiertävä lenkki on n.  5 km mittainen.  Ja kaunis!  Ihanat maisemat ja lintuja tosi paljon.  Tulee aivan varmasti olemaan mun vakilenkki. 

Pari pätkää koitin juostakin,  mutta alkoi niin yskittää että päätin keskittyä maisemien ihailuun kävelyvauhdissa.