Pojan kanssa lenkillä

Kun omat elämäntavat on muuttuneet, ja ajatusmaailma on muuttunut, on lapsetkin aktivoituneet. Mä olen ollut aina aika tarkka siitä että en aiheuttaisi lapsilleni sellaisia paino-ongelmia joita mulla itselläni on ollut jo nuorena, en syöttämällä niitä paksuiksi, enkä toisaalta puhumalla lihavuudesta (tai laihuudesta) ja laihduttamisesta mitenkään itseäni (tai lapsia) arvostellen. En kuitenkaan ole myöskään piilottanut lapsilta sitä tosiasiaa että mun tarvii katsoa mitä suuhuni laitan. Mun mielestä lapsille pitää olla rehellinen, ja sehän on ihan luonnollista että jos ylimääräistä kertyy niin sit voi syödä vähän vähemmän ja päästä siitä eroon ilman mitään tuskasteluja siitä että olisi ruma ja lihava ja voi nyyh. Ihminen on hyvä painostaan riippumatta. Ylipaino ei määrittele ihmistä, eikä tee hänestä yhtään sen huonompaa kuin muistakaan. Mutta elämä nyt vaan on kaikinpuolin mukavampaa normaalipainoisena. Tai edes liki normaalipainoisena. Ja liikkuvana.

Poika oli vielä pari vuotta sitten ylipainoinen. Ei mitenkään merkittävästi, mutta silminnähden kuitenkin. Istui pelikoneen edessä ja söi samaa roskaa kuin mäkin. Veltto ja haluton ja passiivinen. Koulukiusattu ja muutenkaan ei kovin ruususelta vaikuttanut tulevaisuus. Epäiltiin millon mitäkin keskittymishäiriötä sun muuta. Oli koko varhaislapsuuden lihava, pikkuvauvasta asti. Toista on nyt. Poitsu on muuttunut ihan silminnähden aktiivisemmaksi, pelaaminen (toki pakosta, kun on tietyt rajat joita on noudatettava) on vähentynyt ja liikkuminen on aivan toista kuin ennen. Poika oli koulun yleisurheilujoukkueessa, käy huvikseen lenkillä, harrastaa telinevoimistelua ja FreeGymiä ja on venynyt pituutta painon pysyessä samana kuin vuosi sitten. Tänään kysyin lähtiskö se mun kaa lenkille, ajattelin että sais tuo jalka levätä kun hitaampi tahti ois pakostakin pojan kanssa. Koska jalka on taas ollut kipeä. Ja se on aihe josta voisin kirjoittaa ihan oman hyvin negatiivisen ja turhautuneen postauksen... No, pojan mukaan otta toimi ja ei toiminut. Toimi siinä mielessä että pojan kestävyyskunto on paljon heikompi kuin mun, ja käveltiin aina välillä. Ja ei toiminut siinä mielessä että poika ei tajua hölkkäämistä. Vaan se juoksee :D eli tahti oli sit juoksupätkillä aika paljon reippaampi...

Mutta oli kivaa höpötellä ja hassutella lenkillä, sen sijaan että paahtaisi yksinään menemään. Vaikka oon aina aatellut ettei porukassa juokseminen ole mun juttu.

Juoksufiiliksen testailua...

Tänään uskaltauduin viimein tekemään taas juoksutreenisuunnitelmaa, ja kokeilemaan 35 minsan kevyttä lenkkiä. Otin aika varovasti, lämmittelin hyvin ja olin kokoajan mukavuusalueella. Kunto on kyllä tauon aikana laskenut sen verran että taas ollaan alle sen 8 km/h keskinopeuden, minkä juuri ennen taukoa jo ohitin.. Mutta eipä se mittään, juoksu rullasi aika hyvin ja tuntui mukavalta. Ja jalka ihan normaali lenkin jälkeen.

Joten tästä on hyvä jatkaa. Saa nähdä koska tulee sitten sääolosuhteet vastaan, ja miten niistä selvitään.. Mutta vakaa aikomus on kyllä tänä vuonna jatkaa juoksua talven yli ilman taukoa. Ellei paikat hajoa, Pitää hankkia vaan kunnon varusteet niin tarkenee ja pysyy pystyssä.

Jospa se painokin alkaisi taas näyttää miinusmerkkejä kun jatkaa juoksentelua. Ja onhan se nyt kivaa että taas pääsee liikkeelle. On vaan jotenkin surrealistista ja upeaa että vaikka ei pariin kuukauteen ole juossut kuin pari kertaa, niin tuo vajaa 5 km menee ihan helposti hölkäten. Kun vielä vuosi sitten ei olisi voinut kuvitellakaan että jaksaa juosta niin pitkään.

On ollut muutamana päivänä taas sellainen olo että mitään ei ole tapahtunut missään. Etten kertakaikkiaan muista, näe ja tajua miten paljon olen edennyt. Toki ratsastaessa tajusi erittäin kirkkaasti että se kroppa jossa nyt elän on hyvin erilailla suoriutuva kuin se jossa elin vielä muutama vuosi sitten, ja luolassa se oli myös vahvasti mielessä. Ja nyt taas juostessa mietin sitä miten erilaista elämää elää nykyään. Ja silti on jotenkin sellanen olo että olen ihan samassa kunnossa kuin vaikka vuosi sitten. Koskakohan tämä oma päänuppi vihdoin tajuaa lopullisesti etten ole enää sama ihminen?

Vanhoja harrastuksia

Eilen kävin ratsastustunnilla. En ole ollut hevosen selässä liki neljään vuoteen, joten hirvitti kyllä että pääsenkö enää selkäänkään. Samalla kuitenkin oli jotenkin luottavainen olo, ajattelin että pakkohan sen on vaikuttaa että on paljon kevyempi ja paljon paremmassa kunnossa.

Ja vaikuttihan se. En mene tässä blogissa tunnin yksityiskohtiin, mutta kiteytettynä tuntui että olisin nyt parempi ratsastaja kuin neljä vuotta sitten. Vaikka silloin ratsastin liki joka päivä.

Oli kyllä valtavan kivaa palata vanhan harrastuksen pariin. Kallistahan tuo ratsastus on, mutta haluan silti sijoittaa siihen. On kai niitä huonompiakin kohteita. Tunnin ratsastusta varten pitää mun tehdä töitä n. 2,5 tuntia. Mutta ompa sit motivaatiota painaa duunissa, kun voi laittaa sitä rahaa siihen mitä oikeasti haluaa tehdä ja on kaivannut enemmän kuin on tajunnutkaan. 

Painorintamalla hiljaista, ollaan taas sellaisessa suvantovaiheessa ettei paino liene paljoa pudonnut. Ei tosin noussutkaan, ja syönyt olen kuitenkin pyhistä tsemppi lupauksistani huolimatta melko vapaasti. En ole vielä oppinut miten päivätyöt ja säännöllinen ruokailu yhdistetään..

Lasten menoissa mukana

Eilen oli ihan pikkuisen kiireinen päivä.

6.45 aamupala

7.15 lähtö

7.30 pienin hoitoon

7.50 hakemassa kohteen avainta työkaverilta

8.00 kohteessa

10.00 poistuminen, matkalla seuraavaan kohteeseen tonnikalasalaattia autossa

10.20 seuraavassa kohteessa 5 min myöhässä

12.15 poistuminen

12.15-13.20 etsin hysteerisesti oikeaa osoitetta, ostin autoon kännykänlaturin että pystyin tarkastamaan mihin olen menossa, olin väärän oven takana kahdesti ja lopulta päädyin viimeiseen kohteeseen.

14.30 kotimatkalle ja kotona pari sanaa ekaluokkalaisen kanssa

15.00 toiseen duuniin

16.10 kotiin

16.30 hakemaa pienin hoidosta, ja samalla heittämään ekaluokkalainen telinevoimisteluun.

17-18 kaupassa pienimmän kanssa

18.00 hakemaan ekaluokkalainen ja kotiin

18.10 ruoka kaikille

18.45 likat autoon ja takaisin liikuntahallille pomppuharrastukseen

19.00-19.45 kudoin liikuntallin kahviossa, ja moikkasin vanhinta poikaa kun se tuli pyörällä harrastamaan

20.00 hakemaan poika painihallilta

20.15 kotona ja lapset iltapallalle ja nukkumaan.

20.40 iltapissalle koiran kanssa

HUH HUH, on se kiva että lapset tykkää harrastaa ja voin sen heille tarjota, mut kyl noi maanantait on aika sähläystä. Uskomatonta tässä on se että kaikki sujui melko kitkattomasti. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty... Tänään pääsin jo helpommalla, oli vaan tyttöjen baletit ja ne on sopivasti peräkkäin. Leikittiin toisen kanssa leikkipaikalla kun toinen tanssi, ja sitten vaihdettiin. Tuli itsekin testailtua kiipeilytaitoja, en muista koska olen viimeksi roikkunut leikkipuistossa pääalaspäin. Olenkohan koskaan? Olin aika arka lapsi kiipeilyjen suhteen.

Torstaina pääsen palaamaan sellaisen lajin pariin jota on ollut ikävä pitkään. Maltan tuskin odottaa!

Itsensä todellista voittamista!

Olen pelännyt kaikkea mikä liittyy tunneleihin ja maan alla olemiseen niin kauan kuin muistan. Ala-asteella muut hyppi ojaan joka tuuli oli puhaltanut täyteen lunta, ja minä olin kauhuissani. Ajatuskin siitä että uppoaisi sinne lumen alle... Hyi. Lumilinnoissa jos oli tunnelli mistä pääsi sisään, jäin ulkopuolelle. Vaikka näkisi valon toisesta päästä, en halunut ryömiä sinne. Kotikylällä oli pirunpesä, onkalo maan sisällä. En voinut kuvitellakaan meneväni sinne sisään, vaikka muut kaverit meni edeltä. Kammoan kaikkea luoliin liittyvää.

Hyvä ystäväni sen sijaan on harrastanut luolissa möyrimistä jo vuosikausia. Katselen kauhunsekaisella ihastuksella hänen lomakuviaan netissä, kuvia joissa hän ahtautuu pienistä raoista syvemmälle jonkin vieraan maan uumeniin. Olen sanonut useammin kuin kerran, että luolailu on aivan hullun hommaa, eikä minua saisi luolaan kuuna kullanvalkeana.

No, eilen jouduin sitten syömään sanani. Ystäväni on poikani kummitäti, ja kun hän aiemmin soitteli että haluisitteko lähteä käymään luolassa Turussa, lupasin empimättä. En tainnut oikein edes tajuta mitä menin lupaamaan, ajattelin vaan että hieno kokemus pojalle, joka on kiipeilystäkin kiinnostunut, miksei siis luolista. Otettiin poikani lisäksi mukaan ekaluokkalainen tyttäreni ja mieheni tokaluokkalainen poika. Nuorimmaiseni jäi oman kummitätinsä kanssa viettämään laatuaikaa.  No, todellisuus alkoi upota tajuntaan suunnilleen siinä vaiheessa kun Suvi kaivoi kassistaan haalarit, kypärän, otsalampun ja polvisuojat... Mutta siinä vaiheessa oli turha enää alkaa panikoida.

Luolaa etsiessä kiivettiin kallioista Luolavuorta ylös, kunnes suuaukko löytyi. Se näytti ihan valtavan pieneltä, vaikka siitä pääsikin kulkemaan ihan kävellen. Mutta sitä iloa ei kauaa jatkunut. Luolakammoista ei myöskään helpottanut yhtään kun ensimmäisenä Suvin ohjeiden mukaan kulkeva poikani sanoi pariin eri otteeseen että ei tästä mahdu, ja Suvi vain nauroi että "Olet väärässä!".  Mutta koska lapset oli niin innoissaan, ja meni edeltä, en oikein voinut jäädä ulkopuolelle panikoimaankaan. Olen vaahdonnut esimerkin voimasta vaikka miten pitkään, joten millaisen kuvan se nyt sitten olisi antanut jos olisin jäänyt ulos yksin kyhjöttämään. Että eikun sisään vaan, polvillaan ensin ja parista raosta ryömien. Sisempänä oli kammio johon mahduttiin kaikki viisi hyvin istumaan, ja Suvi kertoi luolailun periaatteista. Sitten Suvi näytti mallia miten ryömittiin perällä olevaan pieneen käytävään. Ja yksi kerrallaan kaikki muksut meni saman käytävän edestakaisin, ihan innoissaan. Voin täysin rehellisesti sanoa että mulla ei ollut aikomustakaan mennä siihen reikään. Ei tosiaankaan. Mutta sitten kun lapset olivat käyneet, ja Suvi totesi et sitten Annina, niin pakkohan se oli mennä. Helpotti kyllä että Suvikin oli mahtunut perällä kääntymään, joten tiesin ettei tarvi peruuttaa takaisin. Oli se vaan jännää silti. Jupisin ääneen ettei tämä kyllä ole selväjärkisen hommaa, mutta menin kuitenkin. Ja suoriuiduin. Olin kyllä takaisin tullessa todella onnellinen että olen sen 26 kiloa pienempi, mahduin sinne ihan kohtuu hyvin. Ryömisessäni tosin jouduin tietoisesti ajattelemaan kivoja ajatuksia ja blokkaamaan kauhun jonnekin kauas. Ei voinut ajatella sitä mitä tekee, piti vaan tehdä.

Mutta voin sanoa että on aika uskomaton tehdä jotain, mitä ei ikipäivänä uskonut pystyvänsä tekemään, ja suoriutua siitä kunnialla. Sellainen voittajafiilis oli sen reissun jälkeen, ettei mitään rajaa. Lupasin jopa että lähdetään toistekin. Koska kammostani huolimatta, en ollut oikeasti peloissani kertaakaan. Sydämentykytyksiä aiheutti lähinnä ne tilanteet kun lapset kiipesi rinnettä ylös menomatkalla.

Suurimpia oivalluksia siellä luolan pienimmässä onkalossa, oli se, että turhaan kiellän itseltäni asioita sillä että ajattelen etten pysty niihin. Mun kroppani pystyy nykyään aika uskomattomiin juttuihin, enkä luota siihen vieläkään likikään tarpeeksi. Aika hurjaa.

Vasemmalta lähtien, poitsu 8v, poitsu 12v, meikäläinen ja luolaekspertti. Kuvan otti likka 7v.

Elämä ilman kahvia?

Onko sitä? Puoli vuotta sitten olisin sanonut että ei todellakaan. Olen yksi niistä monista joiden päivä ei vaan käynnisty(nyt) ilman kahvia. Lisäksi kahvia piti saada ruoan jälkeen, iltapäivällä ja illallakin joskus. Vätin ettei vaikuttanut yöuniin, ja se oli vaan niin hyvää. Eikä se edes lihota!

No, mystiset mahakivut sitten aiheuttivat sen että jätin kahvin kokonaan pois. Ajattelin että mikään mihin addiktoituu ja joka aiheuttaa vierotusoireita jos sitä ei saakaan, ei voi olla minulle hyväksi. Ja lisäksi vielä mahakivut, joita kahvi ei ainakaan vähentänyt. Yllätyin siitä että lopettaminen olikin kovin helppoa. Tuli pari tilannetta että teki mieli kahvia ihan kahvin takia, ja pari päivää särki päätä. Mutta ei tullut pakottavaa tarvetta palata kahvin pariin, ja silloinkin kun teki sitä mieli ajattelin vaan etten tahdo takaisin koukkuun.

Toki korvasin kahvin teellä, mikä sekin sisältää kofeiinia, että ihan täysin en koukusta ehkä päässyt. Mutta olen pyrkinyt siihen että juon mustaa teetä vain aamuisin, päivällä sitten vihreää tai valkoista, ja illalla jos haluan teetä, juon kamomillaa. Tuntuu sopivan minulle. Illalla väsyttää, mutta hei, niin pitääkin! Silloinhan sitä pitää mennä petiin ja nukkua sikeästi aamuun asti.

Olen ollut huomaavinani että olen rennompi ja iloisempi. Tiedä siitä sitten, mutta mahdollisesti johtuu kahvin jättämisestä. Enkä tosiaan kaipaa sitä että päätä alkaa särkeä heti jos edellisestä annoksesta on kulunut liian pitkä aika. Joten taidanpa jatkossakin pärjäillä ilman kahvia.

Tosin mielessäni kyllä heräsi kysymys siitä, että jos kahvin jättäminen on noin helppoa, niin miksi herkuttelun jättäminen (eli sokerista luopuminen useammissa muodoissaan) ei ole? Nimimerkillä olen nyt koittanut siivota ruokavaliota taas parempaan ja terveellisempään suuntaan, mutta heikoin tuloksin... Onks kukaan ylimääräistä selkärankaa nähnyt? Mun oma on hukassa...

Kun flunssa painaa päälle

Aloinkin jo ihmetellä miten ollaan säilytty niin pitkään terveinä. No, iskihän se flunssa sitten. Toistaiseksi yritän vielä räpistellä vastaan finnrexinin, hunajan, carmolistippojen ja teen voimin, ja nappaan pahimpina aamuina buranaa töihin lähtiessä, ja strepsilssiä töissä. En vielä väittäisi olevani varsinaisesti kipeä, mutta selkeästi toimintakyky on vähän heikossa hapessa, ja liikkuminen on pitänyt rajoittaa koiran kusetukseen ja töihin. Ensiviikko on uudessa työssäni kiireisin tähän asti, eikä oikein olisi varaa olla kipeänä kun pomokin lähtee ulkomaille, joten koitan nyt ottaa iisisti.

Olen päättänyt tehdä taas vähän enemmän hommia tämän jäljellä olevan painon suhteen, jos vaikka ensi vuoden alottelisi normaalipainoisena. Mutta stressiä en halua edelleenkään asiasta ottaa, vaan samaan rauhaisaan tyyliin. Mutta pikkuisen tarkemmin. Samalla varmaan blogiinkin tulee kirjoiteltua enemmän, kun treenit saa taas pyörimään kunnolla. Jalka alkaa olla kunnossa, ja pikkuhiljaa aloittelen taas juoksutreenejä. Tuntuu kuin olisi ikuisuus siitä kun juoksi säännöllisesti. Saa nähdä mitä tauko teki kunnolle... Vaikka varovasti pitääkin aloittaa.

Tulossa myös pohdintaa tunnesyömisestä ja siitä miten sitä voi hillitä, tai miten siitä voisi päästä eroon kokonaan. Onkohan se mahdollistakaan?