Hyvää syntymäpäivää!

Taas on se aika vuodesta kun mittariin tulee yksi vuosi lisää. 34 vuotta on jo tallattu pitkin maapalloa. Aina mietin että koska se vanhempi ja viisaampi juttu oikein toteutuu, mutta joka vuosi joudun toteamaan että ehkä ensi vuonna..

Vuosi sitten painoin 86,9 kiloa. Nyt 75,9 kiloa. 11 kiloa kevyempänä jatketaan siis eteenpäin. Joten jotain olen tehnyt vuoden aikana oikein. Jos kilot jakaa vuoden ajalle tasaisesti, olisi painoa pudonnut 211 grammaa viikossa. Tietenkään pudotus ei ole suoraviivaista eikä tasaista, mutta ihan mielenkiinosta laskin. Aika maltillinen tahti, mutta toisaalta maltillinen tahti lienee minulle ihan paikoillaan. Tai ainakin tähän asti. Kun ei ole ollut oikeanlaiset elämäntavat, niin menee aikaa omaksua pysyvästi ne paremmat elämäntavat. Puhumattakaan siitä etten edelleenkään oikein itse näe sitä muutosta.

Painoindeksi on nyt 28,9 ja siihen alkuperäiseen tavoitteeseen jota pidin lähes mahdottomana mutta kuitenkin tavoittelemisen arvoisena yli satakiloisena, on matkaa kolme kiloa. KOLME. En jotenkin edes tajua miten vähän on kolme kiloa. Sitten olen saavuttanut sen mihin lähdin aikanaan tähtäämään, eli 30 kilon painonpudotuksen. Toki tällä vauhdilla kolmeen kiloon menee aika tovi... semmonen 14 viikkoa :D

Tavoite myös elää, ja siirsin sitä muutamalla kilolla vielä kauemmas. Ajattelin uudeksi tavoitteeksi sellaista 7 kilon sulattelua, eli 68 kilon kieppeille jos pääsee... Tällä hetkellä ainakin tuntuu että siinä vaiheessa voisi sitten olla tyytyväinen painoon, pitää sen alle 70 kilon ja keskittyä urheilemaan ja tekemään lihaksilla toivotunlaista muotoa kroppaan. Semmonen kesäkuntoon 2016 ajatus vähän muhii mielessä, mutta katsotaan. Toisaalta mun tekis kovasti mieli ottaa nyt hetkeksi vähän tiukempi linja ja kiristellä noi kilot nopsaan pois, sit se ois tehty. Kun tän tasapainoilun ja ylläpidon mä jo aika hyvin osaan. Mutta semmonen tiukistelu ei vaan ole aiemmin ollut mulle kovin hyväksi, pää ei ole tykännyt siitä ja sit on otettu takapakkia. Mutta toisaalta jotain rutiinia ja järkeä tähän arkeen tarvitaan, että jaksan töissä ja vielä liikkuakin.

Mietintämyssyä päähän...

Ote juoksutreeneistä

On yllättävän vaikeaa tasapainoilla jalan kanssa sen suhteen miten rankasti sitä voi/uskaltaa rasittaa. Kivuilla pelotellaan, sanotaan että pahimmassa tapauksessa jos ei kuuntele oireita ja ota löysemmin, repeää koko jänne. Ja sitten on muuten pitkä juoksutauko.

Sitten kun on kuitenkin edelleen noviisi tässä aktiiviliikunnassa (vasta vajaa vuosi takana) niin ei oikein vieläkään tiedä sitä rajaa, että mikä kipu on ok ja menee ohi kun vaan sitkeästi antaa paikkojen tottua, ja mikä kipu on sitten hälyyttävää. Ja kun ei ole valmentajaakaan joka sanoisi mitä tehdään ja koska, niin joutuu vaan itse asiaa pähkäilemään. Mutta ainakin toistaiseksi olen päättänyt palata juoksun pariin, jalka kipuilee välillä, mutta ei se oikeastaan ole missään vaiheessa ollut tätä parempi... Ehkä jos se menee huonommaksi niin sitten menen ihan lekurille kysymään että mikä mättää.

Eilen jaoin peruslenkkini (n. 5km) kahtia, ja otin väliin ja loppuun 500 m kävelyä. Oli ihan motivoivaa huomata että kun keskityn siihen että pitää jaksaa 2 km, 5 km sijaan, jaksan vetää 2 km vedon paljon reippaammin. Ensimmäisen 2 km keskinopeus oli yli 9 km/h, ja palautuksen jälkeisen 2 kilometrin keskinopeus n. 8,5 km/h. Olen melko tyytyväinen, koska tähän asti keskinopeudet on pyörineet lenkeillä siellä 8 km/h pinnassa, Ja tauon jälkeen allekin. Keväällä mulle oli tärkeää että jaksoin sen 5 km hölkätä ilman taukoa. Se oli päätavoite ja kun se onnistui niin siihen fiilikseen jäi kiinni. Mutta nyt tiedän että pystyn siihen, ja voin alkaa jakamaan lenkkiä saadakseni lisää vauhtia. Hitaammin voi sitten mennä vaikka pidempää lenkkiä.

Tänään juoksutreenit ihan radalla, kun likkojen harrastus vie urheiluhallille kuitenkin.

Eilen oli muutenkin tosi hyvä päivä. Juhlittiin vähän etukäteen mun synttäriä, käytiin miehen kanssa kylpylässä lillumassa ja ulkona päivällisellä. Lopuksi vielä käytiin katsomassa miehen siskon tuoretta vauvaa. Niin pikkuista vauvaa en varmaan ole koskaan pitänyt sylissä, nuo omat kun painoi jo syntyessään liki kilon enemmän...

Lisäksi tuli tehtyä tälläinen muutoskuva, kun facebook ehdotteli muistoja kolmen vuoden takaa. Kuvien välissä siis päivälleen 3 vuotta, ja aika monta kiloa. Tuntuu että rinnat on ihan kadonneet, mutta totuus on että kun on mistä ottaa niin tottahan noissa kokoa on vieläkin... Mutta se on mihin vertaa!

Harrastaako lapsi liikaa?

Kun olin nuori, pikkusiskoni (hei vaan muru!) harrasti jotain jokapäivä, ja joskus samalla päivällä oli kaksikin eri harrastusta. Musiikki ja liikunta, ne olivat aina vahvasti mukana systerin elämässä. Silloin nuorena yläasteikäisenä olin teinisti kateellinen ja ehkä jopa vähän katkera, koska koin että siskoni sai paljon enemmän kuin mitä itse sain. Ja olihan se toki tottakin, siskolla oli monta rahaa vievää harrastusta ja häntä kuskattiin 17 km suuntaansa niitä harrastamaan, kun itse olisin vain halunnut ratsastaa, enkä saanut lähes koskaan kyytiä tai kannustusta. 

Mutta näin aikuisena sitä on tajunnut että ei kyse ole siitä että siskoa olisi enemmän rakastettu, tai suosittu. En vaan osannut pyytää. En ollut niin palavan kiinnostunut mistään (paitsi ratsastuksesta) että olisi kinunnut ja vaatinut päästä harrastuksen pariin. Kyllä minua kiinnosti (jo silloin) tanssi, musiikki ja kuvataiteet, ja kävinkin jonkun kuvataidekurssin kun ajat sopi ja päästiin siskon kanssa samalla kyydillä kotiin. Mutta en koskaan osannut etsiä harrastusmahdollisuuksia ja vaatia että pääsen mukaan. Jos jostai tanssikurssista kuulinkin, ajattelin että olen sinne liian huono, enkä sitten edes pyytänyt rahaa maksuihin tai kyytejä kotiin. Olin jo silloin tiellä lihavuuteen ja passiivisuuteen. Vain koska en uskonut itseeni, enkä uskaltanut vaatia itselleni samaa määrää apua ja tukea mitä siskoni sai. 

No, nyt kun omat lapset on sen verran isoja (alle 5-vuotiaan ei mielestäni tarvi harrastaa mitään erityisesti, kunhan ulkoilee ja leikkii paljon), on tämä harrastuskysymys tullut ajankohtaiseksi. Pojastani jo aiemmin puhuinkin, kuinka pystyin näkemään sen että poika oli matkaamassa omia jalanjälkiäni kohti lihavaa aikuisuutta. Mutta reitin voi muuttaa. Lasta voi ohjata kohti oikeita valintoja. 

Vanhin poika on nyt siis kahden eri lajin parissa, jotka toki tukevat toisiaan, mutta ihan puhtaasti hyvänolon liikuntaa ilman kisa-aikeita. Sellaista yleistä kehitystä ja kehonhallintaa vahvistavaa treeniä, jossa on kivaa. Tytöilläkin on usemapi harrastus, on freegym, baletti, ratsastus ja vanhemmalla vielä lisäksi telinevoimistelum eikä kisoista puhettakaan. Kaikki urheilu ei ole kisoihin tähtäävää, ja se on hyvä juttu. Toinen pojista taas painii ja pelaa jalkapalloa, eikä ole liioiteltua sanoa että hän on jo nyt kilpaurheilija. Harjoitusmäärät on siis suuret. Mutta poika tykkää siitä, treeneissä on kivaa ja hän itse haluaa myös kisata.

Minusta kukaan meidän muksuista ei harrasta liikaa, ja vanhimmalle olen jopa suunnitellut vielä yhtä harrastusta lisää. Harrastukset, oli ne sitten liikunnallisia tai ei, on hyväksi lapselle. Toki paljon vaikuttaa se millainen ryhmä kohdalle osuu, millaiset valmentajat ja miten lapsi itse kokee harrastamisen, mutta se että elämässä on rutiinia, ja lapsi oppii menemään treeneihin myös silloin kun ei oikein kiinnostaisi, ja huomaa että siellä oli kuitenkin kivaa, auttaa myös aikuisena. Siellä myös oppii sosiaalisia taitoja ja saa kavereita, ja liikunnallisuus tulee sitten hyvänä bonuksena. Ja milloin lapsi on harrastuksessa, on hän poissa "pahanteosta". Ja kokee myös että häntä kannustetaan ja tuetaan asioissa, kun vanhempi kuitenkin viimekädessä on vastuussa siitä että sinne treeneihin mennään ja maksaa maksut, ja osallistuu muutenkin lastensa menoihin.

Milloin sitten lapsi harrastaa liikaa? On vanhempien vastuulla valita lasten harrastukset, harrastemäärät ja rankkuus. Jokaisen pitäisi tuntea oma lapsensa niin hyvin että pystyy sen tekemään. Toiselle sopii kerta viikkoon, toiselle vaikka joka päivä. Alle 16-vuotiaalla ei juuri pitäisi olla valtaa sanoa milloin harrastaa ja mitä, vaan vastuu on vanhemman. Lapsi ei voi itse päättää, tai käy niinkuin minulle, enkä harrastanut sitten enää mitään muuta kuin lukemista (verrattavissa muuten nykyajan pelikoneisiin, mielestäni, vaikka sivistävänä pidetäänkin). Mutta jos koulu kärsii, lapsi on väsynyt ja haluton, stressaa liikaa, ei vaikuta terveeltä, niin on menty metsään jossain ja lujaa. Lapsen pitää kuitenkin saada olla lapsi, ja ensisijainen lapsen homma leikkimisen ja peuhaamisen lisäksi on koulu. Lapsen elämän (eikä kyllä aikuisenkaan) ei pidä olla pelkkää suorittamista ja juoksemista harrastuksesta toiseen. 

Pojan kanssa lenkillä

Kun omat elämäntavat on muuttuneet, ja ajatusmaailma on muuttunut, on lapsetkin aktivoituneet. Mä olen ollut aina aika tarkka siitä että en aiheuttaisi lapsilleni sellaisia paino-ongelmia joita mulla itselläni on ollut jo nuorena, en syöttämällä niitä paksuiksi, enkä toisaalta puhumalla lihavuudesta (tai laihuudesta) ja laihduttamisesta mitenkään itseäni (tai lapsia) arvostellen. En kuitenkaan ole myöskään piilottanut lapsilta sitä tosiasiaa että mun tarvii katsoa mitä suuhuni laitan. Mun mielestä lapsille pitää olla rehellinen, ja sehän on ihan luonnollista että jos ylimääräistä kertyy niin sit voi syödä vähän vähemmän ja päästä siitä eroon ilman mitään tuskasteluja siitä että olisi ruma ja lihava ja voi nyyh. Ihminen on hyvä painostaan riippumatta. Ylipaino ei määrittele ihmistä, eikä tee hänestä yhtään sen huonompaa kuin muistakaan. Mutta elämä nyt vaan on kaikinpuolin mukavampaa normaalipainoisena. Tai edes liki normaalipainoisena. Ja liikkuvana.

Poika oli vielä pari vuotta sitten ylipainoinen. Ei mitenkään merkittävästi, mutta silminnähden kuitenkin. Istui pelikoneen edessä ja söi samaa roskaa kuin mäkin. Veltto ja haluton ja passiivinen. Koulukiusattu ja muutenkaan ei kovin ruususelta vaikuttanut tulevaisuus. Epäiltiin millon mitäkin keskittymishäiriötä sun muuta. Oli koko varhaislapsuuden lihava, pikkuvauvasta asti. Toista on nyt. Poitsu on muuttunut ihan silminnähden aktiivisemmaksi, pelaaminen (toki pakosta, kun on tietyt rajat joita on noudatettava) on vähentynyt ja liikkuminen on aivan toista kuin ennen. Poika oli koulun yleisurheilujoukkueessa, käy huvikseen lenkillä, harrastaa telinevoimistelua ja FreeGymiä ja on venynyt pituutta painon pysyessä samana kuin vuosi sitten. Tänään kysyin lähtiskö se mun kaa lenkille, ajattelin että sais tuo jalka levätä kun hitaampi tahti ois pakostakin pojan kanssa. Koska jalka on taas ollut kipeä. Ja se on aihe josta voisin kirjoittaa ihan oman hyvin negatiivisen ja turhautuneen postauksen... No, pojan mukaan otta toimi ja ei toiminut. Toimi siinä mielessä että pojan kestävyyskunto on paljon heikompi kuin mun, ja käveltiin aina välillä. Ja ei toiminut siinä mielessä että poika ei tajua hölkkäämistä. Vaan se juoksee :D eli tahti oli sit juoksupätkillä aika paljon reippaampi...

Mutta oli kivaa höpötellä ja hassutella lenkillä, sen sijaan että paahtaisi yksinään menemään. Vaikka oon aina aatellut ettei porukassa juokseminen ole mun juttu.

Juoksufiiliksen testailua...

Tänään uskaltauduin viimein tekemään taas juoksutreenisuunnitelmaa, ja kokeilemaan 35 minsan kevyttä lenkkiä. Otin aika varovasti, lämmittelin hyvin ja olin kokoajan mukavuusalueella. Kunto on kyllä tauon aikana laskenut sen verran että taas ollaan alle sen 8 km/h keskinopeuden, minkä juuri ennen taukoa jo ohitin.. Mutta eipä se mittään, juoksu rullasi aika hyvin ja tuntui mukavalta. Ja jalka ihan normaali lenkin jälkeen.

Joten tästä on hyvä jatkaa. Saa nähdä koska tulee sitten sääolosuhteet vastaan, ja miten niistä selvitään.. Mutta vakaa aikomus on kyllä tänä vuonna jatkaa juoksua talven yli ilman taukoa. Ellei paikat hajoa, Pitää hankkia vaan kunnon varusteet niin tarkenee ja pysyy pystyssä.

Jospa se painokin alkaisi taas näyttää miinusmerkkejä kun jatkaa juoksentelua. Ja onhan se nyt kivaa että taas pääsee liikkeelle. On vaan jotenkin surrealistista ja upeaa että vaikka ei pariin kuukauteen ole juossut kuin pari kertaa, niin tuo vajaa 5 km menee ihan helposti hölkäten. Kun vielä vuosi sitten ei olisi voinut kuvitellakaan että jaksaa juosta niin pitkään.

On ollut muutamana päivänä taas sellainen olo että mitään ei ole tapahtunut missään. Etten kertakaikkiaan muista, näe ja tajua miten paljon olen edennyt. Toki ratsastaessa tajusi erittäin kirkkaasti että se kroppa jossa nyt elän on hyvin erilailla suoriutuva kuin se jossa elin vielä muutama vuosi sitten, ja luolassa se oli myös vahvasti mielessä. Ja nyt taas juostessa mietin sitä miten erilaista elämää elää nykyään. Ja silti on jotenkin sellanen olo että olen ihan samassa kunnossa kuin vaikka vuosi sitten. Koskakohan tämä oma päänuppi vihdoin tajuaa lopullisesti etten ole enää sama ihminen?

Vanhoja harrastuksia

Eilen kävin ratsastustunnilla. En ole ollut hevosen selässä liki neljään vuoteen, joten hirvitti kyllä että pääsenkö enää selkäänkään. Samalla kuitenkin oli jotenkin luottavainen olo, ajattelin että pakkohan sen on vaikuttaa että on paljon kevyempi ja paljon paremmassa kunnossa.

Ja vaikuttihan se. En mene tässä blogissa tunnin yksityiskohtiin, mutta kiteytettynä tuntui että olisin nyt parempi ratsastaja kuin neljä vuotta sitten. Vaikka silloin ratsastin liki joka päivä.

Oli kyllä valtavan kivaa palata vanhan harrastuksen pariin. Kallistahan tuo ratsastus on, mutta haluan silti sijoittaa siihen. On kai niitä huonompiakin kohteita. Tunnin ratsastusta varten pitää mun tehdä töitä n. 2,5 tuntia. Mutta ompa sit motivaatiota painaa duunissa, kun voi laittaa sitä rahaa siihen mitä oikeasti haluaa tehdä ja on kaivannut enemmän kuin on tajunnutkaan. 

Painorintamalla hiljaista, ollaan taas sellaisessa suvantovaiheessa ettei paino liene paljoa pudonnut. Ei tosin noussutkaan, ja syönyt olen kuitenkin pyhistä tsemppi lupauksistani huolimatta melko vapaasti. En ole vielä oppinut miten päivätyöt ja säännöllinen ruokailu yhdistetään..

Lasten menoissa mukana

Eilen oli ihan pikkuisen kiireinen päivä.

6.45 aamupala

7.15 lähtö

7.30 pienin hoitoon

7.50 hakemassa kohteen avainta työkaverilta

8.00 kohteessa

10.00 poistuminen, matkalla seuraavaan kohteeseen tonnikalasalaattia autossa

10.20 seuraavassa kohteessa 5 min myöhässä

12.15 poistuminen

12.15-13.20 etsin hysteerisesti oikeaa osoitetta, ostin autoon kännykänlaturin että pystyin tarkastamaan mihin olen menossa, olin väärän oven takana kahdesti ja lopulta päädyin viimeiseen kohteeseen.

14.30 kotimatkalle ja kotona pari sanaa ekaluokkalaisen kanssa

15.00 toiseen duuniin

16.10 kotiin

16.30 hakemaa pienin hoidosta, ja samalla heittämään ekaluokkalainen telinevoimisteluun.

17-18 kaupassa pienimmän kanssa

18.00 hakemaan ekaluokkalainen ja kotiin

18.10 ruoka kaikille

18.45 likat autoon ja takaisin liikuntahallille pomppuharrastukseen

19.00-19.45 kudoin liikuntallin kahviossa, ja moikkasin vanhinta poikaa kun se tuli pyörällä harrastamaan

20.00 hakemaan poika painihallilta

20.15 kotona ja lapset iltapallalle ja nukkumaan.

20.40 iltapissalle koiran kanssa

HUH HUH, on se kiva että lapset tykkää harrastaa ja voin sen heille tarjota, mut kyl noi maanantait on aika sähläystä. Uskomatonta tässä on se että kaikki sujui melko kitkattomasti. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty... Tänään pääsin jo helpommalla, oli vaan tyttöjen baletit ja ne on sopivasti peräkkäin. Leikittiin toisen kanssa leikkipaikalla kun toinen tanssi, ja sitten vaihdettiin. Tuli itsekin testailtua kiipeilytaitoja, en muista koska olen viimeksi roikkunut leikkipuistossa pääalaspäin. Olenkohan koskaan? Olin aika arka lapsi kiipeilyjen suhteen.

Torstaina pääsen palaamaan sellaisen lajin pariin jota on ollut ikävä pitkään. Maltan tuskin odottaa!