älä häpeile

Unohda häpeily. Siinä neuvo joka mun pitäisi ottaa onkeeni. Luulin jo aika pitkälti tällä positiivisella asenteellani omaa kroppaani kohtaan suurimman osan syyllisyydentunnosta ja häpeästä selättäneeni, mutta ei, siellä se lurkkii vieläkin.

Vaikka olen aina ollut iloinen, ulospäinsuuntautunut ja itsevarma, on vuosien ja taas vuosien syyllistäminen kuitenkin uponnut aika syvälle. Ei sitä kai kukaan ole tehnyt syyllistämistarkoituksessa, enkä edes osaa nimetä ketään yksittäistä henkilöä, mutta yhteiskunta jossa elämme ei ole lihavalle otollinen ympäristö, eikä se myöskään kannusta laihtumaan. Se kyllä kertoo että läski on rumaa ja laiha kaunista, että lihava on saamaton, tyhmä, avuton ja ruma. Ja että lihavuus on oma vikasi. Mitäs söit, senkin porsas. KUKAAN ei halua olla merkittävän ylipainoinen. Väitän että nekin jotka ihannoivat läskiä, olisivat mieluummin normaalipainoisia (joskin ehkä pyöreämmästä päästä) ja terveitä, kuin lihavia, tai sitten on nupissa vikaa. (Siis siinä mielessä kuin minusta myös laihuuden ihannoijilla on. Puhun nyt sairaanloisesta, terveydelle vaarallisesta yli- tai alipainosta. Kaikki siltä väliltä olkoon makuasia) Joten lihominen ja ylipaino ei voi olla ihan niin yksiselitteinen asia, että mitäs söit niin paljon. Siihen on  aina syy, miksi ihminen syö niinkuin syö. Ja syitä miksi se ruokavalion muuttaminen on vaikeaa joillekin, on varmasti yhtä paljon kuin on ylipainoisia. Suurin osa ylipainoisista tietää miten pitäisi syödä. Tietää miksi ja miten ja  ja yrittääkin. Muttei onnistu.

En jaksa uskoa, että se että kuulee joko suoraan tai välillisesti olevansa huonompi, laiskempi ja tyhmempi kuin hoikemmat ainakaan auttaa taistelemaan ylipainoa vastaan. Häpeä omaa kehoa kohtaan on usein niin suuri, ettei hakeudu liikkumaan. Ei kehtaa. Ei kehtaa hakea apua, koska syvällä sisimmässään USKOO sen että on oikeasti huonompi, eikä kuitenkaan onnistu. Ja sitten häpeää.

Nyt se häpeily saa luvan loppua. Olen mikä olen. Olen ylipainoinen, olen mahakas. Olen syönyt väärin. Se on johtanut tähän tilanteeseen. Mutta se miten olen aiemmin toiminut, ei saa määritellä sitä miten tulen jatkossa toimimaan. Minulla on yhtä suuri oikeus harrastaa ja liikkua kuin laihemmilla. Minulla on jopa suurempi velvollisuus itseäni kohtaan liikkua, vaikka sitten naama punaisena hikeä valuen. Entäs sitten jos en näytä hyvältä, ainakin teen jotain asian eteen. Ja ruoka. Minulla on oikeus hakea apua. Ei siinä ole MITÄÄN hävettävää, että olen aiemmin syönyt väärin. Olen nyt hakemassa apua, joten häpeäisin sitä miten olen aiemmin toiminut. Näkeehän sen nyt päältäkin että olen syönyt väärin, ei se ole mikään salaisuus.

Tämä ajatusten sekamelska johtuu siitä että läheiseni on tehnyt paljon ruokavaliota. Hän lupasi tehdä minullekin, kunhan ensin teen ruokapäiväkirjan. Ja en vaan ole onnistunut siinä. Se on ollut niin vaikeaa merkata rehellisesti ylös mitä syön, että aloin ihmettelemään missä vika oikeasti onkaan. Ja se on se häpeä. Se iän ikuinen häpeä siitä että on lihava.

Tujaus positiivisuutta

Olen nyt vyötärönympärysmitan mukaisesti enää vain lievän riskin ryhmässä, ainakin joidenkin lähteiden mukaan. Toisissa sanotaan että pari senttiä vielä pois niin sitten olen enää vain lievän riskin ryhmässä. Tuntuu aika mukavalta, kun on ollut pitkään vyötärölihava omppu, niin tälläinen havainto oli oikein tervetullut.

Vyötärölantio-suhdekin on alle suositellun 0,8, mutta sehän nyt on sinänsä kiinni vain siitä että lantio on riittävästi leveämpi kuin vyötärö... Mutta naiselle joka on pitänyt itseään lantiottomana omenana, oli tämäkin ihan hauska huomio.

Painoindeksi on nyt 32 eli edelleen merkittävän lihavuuden puolella, mutta on se melkoisesti tullut alaspäin alkutilanteen huikeasta 39,25 ja vaikean lihavuuden ylärajalta. Ja montaa kiloa ei enää ole, että päästään lievän lihavuuden puolelle.

Painoindeksi sinänsä tälläiselle tavalliselle pulliaiselle on kohtuullisen ok tapa seurata tilannetta. Pitäisi vaan kaikkien sitä käyttävien muistaa että esimerkiksi 18,5-24.99 väliin sopiva paino on henkilöstä riippuen normaali. Se ei siis ole automaattisesti normaalipaino kaikille, eikä se ole niin että painoindeksi 19 on normaali ja ihanne jota tavoitellaan, ja painoindeksi 24,5 taas olisi lähes  ylipainoinen. Vaan tulkitaan henkilön ruumiinrakenteen ja lihasmassan yms mukaan, jolloin kaksi henkilöä jotka näyttävät täsmälleen yhtä hoikilta, voivat olla 19 ja 24 painoindekseiltään, ja kumpikin täysin normaalipainoisia. Minun mittaiselleni pätkälle normaalipainon alaraja menisi 48 kilon kieppeillä. Voin sanoa sataprosenttisella varmuudella että en olisi terveen näköinen siinä painossa. Mutta tunnen pituiseni naisen joka oli täysin terveen hoikan naisen näköinen niin kevyenä. Joten yksilöllisyys pitäisi tosiaankin ottaa huomioon.

84 kg

Jopas otti aikansa saada se 85 kiloa rikki. Kaksi kuukautta tappelin itseni kanssa, syömisien ja aikataulujen ja ihan puhtaasti itsekurin kanssa, enkä tiedä olisiko tämä vieläkään onnistunut jos en olisi sairastunut viiden vuorokauden vatsatautiin. Mitään ei oikein tehnyt mieli syödä kun kaikki tuli nesteenä ulos, ja olo oli kohtuu surkea. En puntarilla kipeänä käynyt joten en tiedä miten paljon kehosta poistuneet nesteet kuivatti, mutta pari pv ruokailuun palailtuani, oli tänään aamulla paino 84 kiloa tasan. Nyt sitten vaan alaspäin, ettei nouse takaisin tuon 85 kilon haamurajan yli, jos se on näin vaikea alittaa niin paras ettei sinne mennä enää koskaan.

Lupasin tosiaan myös pitää viikon ruokapäiväkirjaa joulukuun alusta. No arvatenkaan siinä ei olisi mitään järkeä ollut kipeänä, mutta nyt sitten tällä viikolla koitan muistaa laittaa ylös mitä syön. Varmaan tulee ihan jo sen takia syötyä enemmän oikein, ja tällähetkellä otan kaiken avun vastaan päästäkseni kauemmas karkuun tuota pelottaa 85 kiloa... ja johan tässä sitten taas seuraava tavoitekin alkaa olla liki.

Elämä (ja paino) junnaa paikoillaan

Tänään on sellainen päivä että on hankala pysyä positiivisena. On lamauttavaa olla työtön, ilman mitään toiveita työpaikasta tai koulutuksesta. Opinnot odottaa että työkkäri suostuu jälleen tukemaan, byrokratia estää koulunpenkille palaamisen ennen ensi maaliskuuta. Ainakaan samalle alalle. Ja alanvaihdossa ei ole mitään järkeä, kun opintoja on jäljellä muutama hassu kuukausi. Tosin valmistuminen venyy jokatapauksessa kun ei voi nyt opiskella. Ärsyttää. Opintotuella opiskelu kolmen lapsen lähihuoltajalle on aivan kuolleena syntynyt ajatus. Tosin juuri nyt kyllä tuntuu siltä että olisi pitänyt vain valita se vaihtoehto, Kituuttaminen koulussa olisi sentään mielekkäämpää kuin kituuttaminen kotona.

Lisäksi opinnot jotka odottavat ovat kaupallista alaa, jolle en usko edes suuntautuvani. Entistäkin enemmän kiinnostaa terveys ja hyvinvointi, hieronta ja liikunta. Kun sen merkityksen kokee omassa elämässään niin suuresti (vaikka juuri nyt se merkitys on taas jossain hukassa ajatuksista) niin oppii tajuamaan miten isoja asioita ravinto ja liikunta on. Hierontahan minulla onkin aina ollut mielenkiinnon kohteina, olen sitä opiskellutkin, tosin hevoshierontaa, en ihmisten.

Ja juu, se painokin junnaa. Tuntuu olevan suoraan sidoksissa omaan mielialaan, kun on ankeaa ja harmaata mielessä, ei painonpudotus onnistu. Syön väärin enkä liiku. Kyllä mä sen tiedän. Mutta mistä taas motivaatio??

Nyt sujuu

Ainakin syömiset on olleet aivan kohdallaan jo tovin, nyt saisi alkaa sitten niitä tuloksiakin tulemaan. Koitan ajatella positiivisesti, ja olla stressaamatta, koska se nyt ei ainakaan auta painoa tippumaan, taitaa vaan nostaa painoa nuo stressistä johtuvat hormonit.

Tässä elämänmuutosta ja päänupinremppaa tehdessä olen paljon kästellyt laihduttamiseen ja minäkuvaan liittyviä asioita. On helppoa laihtua,teoriassa. Pitää vaan kuluttaa ennemmän kuin saa energiaa. Mutta käytännössä se ei sitten enää olekaan niin yksinkertaista. Siihen lihomiseen on kuitenkin aina jokin syy. Ensin pitää päästä niistä syistä eroon, ennenkuin laihtumisesta tulee pysyvä muutos. Ja niitä muutoksia on valtavan paljon. Usein kuulee että laihduttaminen on paljon helpompaa kuin esimerkiksi tupakasta luopuminen. Joillekin se varmasti onkin. Mutta sitten olemme me addiktit, joille olisi paljon helpompaa lopettaa kokonaan. Ja ruokaa on kuitenkin pakko syödä. Ei voi vain lopettaa kokonaan. Ruokakaupassa on pakko käydä, ravintoloiden ohi kävellä, telkku suoltaa ruokaohjelmia jatkuvasti. On aika hankala olla ajattelematta ruokaa. Siksi se henkinen muutos on niin tärkeä. Ruoka, ja varsinkin ne omat heikkoudet (kellä makea kellä suolainen) on pakko oppia näkemään eritavalla.

Itse olen kiinnostunut ravitsemuksesta syvemminkin, ja ilmottauduinkin avoimenyliopiston ravitsemustieteen peruskurssin jaksoille. Toivon saavani lisää tietoa ja työkaluja itseni auttamiseen. Ehkä joskus tulevaisuudessa voin sitten auttaa muitakin.

Ohhoo mikä päivitystauko!

Täällä ollaan vielä, enempi vähempi aktiivisesti karppauksessa kiinni. Tuloksia näkyy suoraan verrannaisesti aktiivisuuteen, eli enempi vähempi. Pääsen siihen kahdeksaanviiteen, sitten paino nousee vähän, sitten taas laskee siihen kahdeksaan viiteen, sitten taas pikkuisen nousee... Jep jep. Hankalalta on tuntunut kun koko lokakuussa ei oikeastaan tulosta tullut, ja nytkään ei lupaavalta näytä. Mutta en ole luovuttamassa. Päinvastoin, päätin jo (ja puhuinkin siitä parin ihmisen kanssa niin en sitten voi jänistää) että pidän joulukuun alusta ruokapäiväkirjaa, niin näkee konkreettisesti että missä se vika on. En alota heti koska mun päänuppi koittaa kovasti yhdistää ruokapäiväkirjailut aiemman elämän kalorilaskentaan ja sitä seuranneisiin jojoiluihin ja itsetunto-ongelmiin, joten tarvin tälläisen siirtymäajan että saan nuppini tajuamaan että ruokapäiväkirjan pitäminen ei tarkoita että suhtautuisin painooni pakkomielteisesti.

Positiivisuus kun kauttalinjan ollut mun elämäni kantava voima, niin sen nimissä on sanottava että kyllä sitä osaa nainen olla onnellinen silloin kun on ihastunut. Varsinkin kun on ihastunut ihmiseen joka kannustaa ja on tukena, mutta silti tykkää musta just sellaisena kuin olen.

nyt en ihan ymmärrä...

Viime viikolla jätin synttäreiden takia punnituksen väliin. Ja hyvä niin, koska ilmeisesti tulos olisi ollut järkyttävä, ainakin siitä päätellen, että nytkin tulos oli +-0. Edelleen siis 85 kiloa. Ei alle. Vähän olen kyllä pettynyt koska olen syönyt mielestäni aivan oikein. Mutta koitan hokea itselleni että pudotus on voinut olla suurikin, jos synttäri tosiaan painoa nosti.

Ensiviikolla sitten toivon mukaan laskee taas lisää.. ois jo kova hinku seiskytluvulle :)