Koulussa tutustuin tankoon ja levypainoihin. Ikinä ennen en ollut sellaisiin koskenutkaan. Käytiin läpi pintaa raapaisten mitä niillä voi tehdä ja miten, käytiin läpi tekniikkaa ja tehtiin treenit usein salin "äijäpuolella" niinkuin ajatuksissani sitä silloin nimitin. Tulinkin melko tutuksi penkkipunnerruksen kanssa, ja kyykkyjäkin tein itsenäisissäkin treeneissä. Ongelmani vaan oli, että en pääse riittävän alas. Boksikyykky ja puolikyykky onnistuu, 90 asteen kulmaan pääsen hyvin. Siitä alemmas, enkä pysty pitämään asentoa puhtaana edes ilman tankoa.
Olen valittanut siitä säännöllisen epäsäännöllisesti kotona, ja ilmeisesti tuo siippa vihdoin kyllästyi kuuntelemaan, haki painonnostokenkänsä varastosta ja käski sovittaa. Varpaissa oli turhan paljon tilaa mutta ei kuulemma nyt haitannut. Sit alettiin kyykkäämään. On muuten aika avartavaa kun voimanostoa paljon treenannut ja kisannut kädestä pitäen näyttää MITEN sinne kyykkyyn pitäisi mennä, ja miten treenataan että sinne pääsee. Kenkä auttoi, siinä on korkoa joten kantapää pysyi paremmin maassa. Ja sitten vaan alas ja venytystä. Voin sanoa että reidet tärisi ja pakarat poltteli vaikka mitään muuta ei tehty kuin mentiin alas ja koitettiin pysyä siellä. Välillä oli pakko nousta ylemmäs ja sitten taas takaisin alas. Ongelma oli liikkuvuudessa, eli venyttelyä venyttelyä venyttelyä, sekä tekniikassa. Nyt kun tiedän miten se pitäisi tehdä, pitää vaan treenata että pystyn sen tekemään. Tavoitteena on että jahka syksyn tullen pääsen taas salille, pääsen myös kyykkyyn.
Luulin myös että saadakseen lihaksensa kipeiksi pitää tehdä lihaskuntoa, käydä salilla tai tehdä kotijumppaa tms. Joten eilisen juoksutreenin kipeyttämät reidet ja pakarat tuli vähän yllärinä. Vaikka aavistella saattoi, oli ne sen verran väsyneet eilen. Joten ehkä juoksutreeni nyt alkaa oikeasti tehota kun taas tajuan vaatia itseltäni enemmän, ja poistua mukavuusalueelta.
perjantai 10. heinäkuuta 2015
torstai 9. heinäkuuta 2015
Endorfiinipöllyissä edelleen.
Suomessa on siitä kummallinen ilmapiiri ja asennemaailma, että omaa kehitystään ja menestystään ei saisi tuoda julki. Jos joku on aidosti iloinen saavutuksistaan, sanotaan että sillä on noussut päähän, tai vaihtoehtoisesti lytätään että eihän tuo vielä nyt ole mitään. Siitäkin huolimatta, seuraa kohta hehkutusta omista pienistä iloistani.
Reilu vuosi, lähes kaksi vuotta sitten olin aloitteleva lenkkeilijä. Käppäilin koiran kanssa kiloineni, ja tahti tuntui kyllä kovalta, vaikka 4,5 km lenkkiin meni liki tunti. Tahti oli siis loppuviimeksi hyvinkin rauhallinen, mutta tässäpä nyt korostuukin se, mitä moni aktiiviliikkuja ei tajua. Pitää aloittaa sellaiselta tasolta joka on itselle hyvä. Ylipainoisen liikkumattoman on turha olettaa kävelevän kovin kovaan tahtiin, saati että se juoksisi. Liian kovaa aloittaminen kostautuu kiinnostuksen lopahtamisella. Silloin aloin pikkuhiljaa vähän hölkkäillä väliin, jaksoin ehkä yhden lamppujen välin. En siis minuuttiakaan. Ja vauhti oli suunnilleen sama kuin sauvakävelevillä mummoilla. Tai hitaampi. Siinä siis lähtötaso. Silloin aikanaan.
Tulin puolisen tuntia sitten aamulenkiltä. Käytiin ensin koiran kanssa hölkkäämässä 2 km hissuksiin (koira sai tehtyä hädät ja merkkailtua) ja sitten heitin koiran kotiin ja tein juoksutreenin tälle päivälle. 4 kertaa 6 minuutin veto, ja tuo 6 min oli tarkoitus oikeasti juosta. Minulle se ei tarkoita mitään huippunopeuksia, tavoitteena oli sellainen kilometrin matka tuossa 6 minuutissa, eli n. 10 km/h vauhtia, mutta siitä vähän kyllä jäin joka vedolla. Mutta en loppuviimeksi kovin paljoa. Palautukset 3 minsaa vetojen välillä, ja loppuverkkana hissuttelua 10 minuuttia. Joka tosin mulla venyi varttiin, koska lenkki oli mitoitettu ihanteelliseen vauhtiin, ja niistä tosiaan jäätiin. Eli summa summarium, hölkkäsin yhteensä vajaan 9 km, josta juoksin, siis oikeasti juoksin vajaan 4 km. Aikaa meni kokonaisuudessaan tunti ja parikymmentä minuuttia päälle (tosin tässä mukana koiran palautus kotiin) ja kaloreita tuona aikana kului yli 800 kcal.
Aika hemmetin kauas olen tullut tuosta lähtötilanteesta. Välillä ihmetyttää itseäkin. Mutta silti aika mielettömän hienoa. Ja todellakin olen ylpeä itsestäni, ja siitä mihin olen pystynyt. Samalla myös vahvistuu ajatus siitä, että voin todella kehittyä juoksijaksi. Vahvistuu jopa niin paljon, että ilmottauduin syyskuun alussa juostavalle 10 km matkalle. Se on nyt sitten se konkreettinen tavoite, jota kohti alan tehdä töitä. Kun hölkkäily kerran tuntuu jo lähes yhtä luonnolliselta kuin kävely, niin sitten pitää opetella juoksemaan. Oikeasti.
Reilu vuosi, lähes kaksi vuotta sitten olin aloitteleva lenkkeilijä. Käppäilin koiran kanssa kiloineni, ja tahti tuntui kyllä kovalta, vaikka 4,5 km lenkkiin meni liki tunti. Tahti oli siis loppuviimeksi hyvinkin rauhallinen, mutta tässäpä nyt korostuukin se, mitä moni aktiiviliikkuja ei tajua. Pitää aloittaa sellaiselta tasolta joka on itselle hyvä. Ylipainoisen liikkumattoman on turha olettaa kävelevän kovin kovaan tahtiin, saati että se juoksisi. Liian kovaa aloittaminen kostautuu kiinnostuksen lopahtamisella. Silloin aloin pikkuhiljaa vähän hölkkäillä väliin, jaksoin ehkä yhden lamppujen välin. En siis minuuttiakaan. Ja vauhti oli suunnilleen sama kuin sauvakävelevillä mummoilla. Tai hitaampi. Siinä siis lähtötaso. Silloin aikanaan.
Tulin puolisen tuntia sitten aamulenkiltä. Käytiin ensin koiran kanssa hölkkäämässä 2 km hissuksiin (koira sai tehtyä hädät ja merkkailtua) ja sitten heitin koiran kotiin ja tein juoksutreenin tälle päivälle. 4 kertaa 6 minuutin veto, ja tuo 6 min oli tarkoitus oikeasti juosta. Minulle se ei tarkoita mitään huippunopeuksia, tavoitteena oli sellainen kilometrin matka tuossa 6 minuutissa, eli n. 10 km/h vauhtia, mutta siitä vähän kyllä jäin joka vedolla. Mutta en loppuviimeksi kovin paljoa. Palautukset 3 minsaa vetojen välillä, ja loppuverkkana hissuttelua 10 minuuttia. Joka tosin mulla venyi varttiin, koska lenkki oli mitoitettu ihanteelliseen vauhtiin, ja niistä tosiaan jäätiin. Eli summa summarium, hölkkäsin yhteensä vajaan 9 km, josta juoksin, siis oikeasti juoksin vajaan 4 km. Aikaa meni kokonaisuudessaan tunti ja parikymmentä minuuttia päälle (tosin tässä mukana koiran palautus kotiin) ja kaloreita tuona aikana kului yli 800 kcal.
Aika hemmetin kauas olen tullut tuosta lähtötilanteesta. Välillä ihmetyttää itseäkin. Mutta silti aika mielettömän hienoa. Ja todellakin olen ylpeä itsestäni, ja siitä mihin olen pystynyt. Samalla myös vahvistuu ajatus siitä, että voin todella kehittyä juoksijaksi. Vahvistuu jopa niin paljon, että ilmottauduin syyskuun alussa juostavalle 10 km matkalle. Se on nyt sitten se konkreettinen tavoite, jota kohti alan tehdä töitä. Kun hölkkäily kerran tuntuu jo lähes yhtä luonnolliselta kuin kävely, niin sitten pitää opetella juoksemaan. Oikeasti.
keskiviikko 8. heinäkuuta 2015
Paperiviidakko
Olen nyt saanut ekan palkkani osapäivätöistä, ilmoittanut tunnit kelaan ja lähettänyt liitteeksi palkkakuitin. Nyt sitten odottelen ja jännään meneekö homma niinkuin sivuilla lupaillaan, vai tuleeko vielä jokin mutka matkaan. Jotenkin kelan kanssa on tottunut aina odottamaan pahinta kunnes saa mustaa valkoisella :D
Työvoimatoimistossa kävin kyselemässä kaikkia eri mahdollisuuksia, mutta se tärkein asia ei selvinnyt. Eli siis se että jos teen töitä ja laskutan Ukko.fi:n tms kautta, niin miten se vaikuttaa työttömyysturvaani. Virkailija sanoi vain että siitä lähetetään aina sitten selvitys ja päätös tulee jälkikäteen, eli en voi mitenkään tietää vaikka tulkitsisivat mut yrittäjäksi ja lähtisi turva kokonaan, vaikka töitä olisi ollut vain kolme tuntia kuussa. Ei juuri kannusta tekemään töitä, vai mitä? Ehkä koitan kysellä ja selvitellä tuota asiaa vielä jostain muualta.
Muuten käynti oli kyllä varsin mukava, virkailija avulias ja oma tilanne tuntuu kuitenkin kaikesta huolimatta aika hyvältä. Lisäksi tein reissun pyörällä, kaatosateessa. Mutta se oli vaan virkistävää, kun on hyvät varusteet, niin ei sää haittaa. Lainasin tosin miehen takkia, kun omaa kunnolla vettäpitävää ei ole. Mutta ratsastussadehousut toimii oikein hyvin myös patikoidessa ja pyöräillessä, ja mahtuu taas piiiiitkästä aikaa jalkaankin. Hyvä ostos olivat ne aikanaan.
Työvoimatoimistossa kävin kyselemässä kaikkia eri mahdollisuuksia, mutta se tärkein asia ei selvinnyt. Eli siis se että jos teen töitä ja laskutan Ukko.fi:n tms kautta, niin miten se vaikuttaa työttömyysturvaani. Virkailija sanoi vain että siitä lähetetään aina sitten selvitys ja päätös tulee jälkikäteen, eli en voi mitenkään tietää vaikka tulkitsisivat mut yrittäjäksi ja lähtisi turva kokonaan, vaikka töitä olisi ollut vain kolme tuntia kuussa. Ei juuri kannusta tekemään töitä, vai mitä? Ehkä koitan kysellä ja selvitellä tuota asiaa vielä jostain muualta.
Muuten käynti oli kyllä varsin mukava, virkailija avulias ja oma tilanne tuntuu kuitenkin kaikesta huolimatta aika hyvältä. Lisäksi tein reissun pyörällä, kaatosateessa. Mutta se oli vaan virkistävää, kun on hyvät varusteet, niin ei sää haittaa. Lainasin tosin miehen takkia, kun omaa kunnolla vettäpitävää ei ole. Mutta ratsastussadehousut toimii oikein hyvin myös patikoidessa ja pyöräillessä, ja mahtuu taas piiiiitkästä aikaa jalkaankin. Hyvä ostos olivat ne aikanaan.
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Omat treenit kuosiin
Olen sitkeästi jatkanut lenkkeilyä vaikka tuossa oli pitkä jakso että juoksu tuntui tervanjuonnilta ja tossu ei tosiaankaan noussut keveästi. Nyt on pahimman ohi päästy, ja taas treenit rullaa. Omaa kroppaa pitää kuunnella, itselle on vain ollut haasteena se, että kun ei ole nuoresta asti liikkunut niin ei osaa sitä kroppansa kieltä. Mikä kipu on normaalia ja menee ohi, mikä taas sellaista joka vaatii toimenpiteitä? Koska väsymys johtuu jostain pienemmästä ja sen läpi pitää vaan painaa, koska se on merkki todellisesta ylirasittumisesta?
Yksi suurin kriteeri itselle on se, olenko oikeasti tehnyt jotain niin raskasta että keho olisi voinut siitä ylirasittua. Yleensä vastaus on ei, en enää koulun jälkeen. Toki tuossa kesäkuun alussa tuli selkeä piikki lenkkimääriin kun muuton sai valmiiksi ja lenkkipolut lähtee kotiovelta, mutta ei sekään niin suuri juttu ole. Olen kuitenkin ottanut vähän varmanpäälle, ja pitänyt vapaapäiviä juoksusta jos tuntuu pahalta. Mutta vapaapäivä juoksusta ei toki ole vapaapäivä liikunnasta, vaan sitten on koiran kanssa lenkit tehty kävellen.
Suurempi vaikutus tuntuikin olevan tuolla runfestin siirtymisellä. Se oli mulle sellainen selkeä tavoite, johon tähtäsin. Ei kilpailu (en edelleenkään tunnusta että minulla olisi kisaviettiä) mutta tapahtuma jossa kuitenkin tietty matka ja muitakin ihmisiä. Toistaiseksi kun nää mun juoksuni on olleet aika yksinäistä puuhaa. Kun se sitten siirtyi, lopahti mielenkiinto. Kivasta harrastuksesta tuli velvollisuus. Ja sehän ei ole hyvä juttu. Mulle juokseminen on ollut kokoajan sitä kivaa omaa aikaa, itseni voittamista. Ja nyt se jotenkin mystisesti muuttui sitten pakoksi. Pakko mennä lenkille ja pakko juosta. Ja siihen loppui ilo.
Pääsin toki tunteista yli, itseäni vartenhan mä tätä koko elämäntapamuutostani olen tehnyt. Ensisijaisesti itseäni, välillisesti lapsiani. Joten lenkit alkoi taas maistumaan. Ja nyt kun löysin uuden tavoitteen tai kaksikin, niin sain taas lisää potkua. Joten tänään aamulenkin jälkeen istuin oikein alas ja tein itselleni juoksutreeniohjelman, kun tähän asti olen juossut vähän fiilispohjalta.
Nyt on tämä täti intoa täynnä eikä malta odottaa lenkkejä. Kyllä suunnitelmallisuus vaan on kiva juttu!
Yksi suurin kriteeri itselle on se, olenko oikeasti tehnyt jotain niin raskasta että keho olisi voinut siitä ylirasittua. Yleensä vastaus on ei, en enää koulun jälkeen. Toki tuossa kesäkuun alussa tuli selkeä piikki lenkkimääriin kun muuton sai valmiiksi ja lenkkipolut lähtee kotiovelta, mutta ei sekään niin suuri juttu ole. Olen kuitenkin ottanut vähän varmanpäälle, ja pitänyt vapaapäiviä juoksusta jos tuntuu pahalta. Mutta vapaapäivä juoksusta ei toki ole vapaapäivä liikunnasta, vaan sitten on koiran kanssa lenkit tehty kävellen.
Suurempi vaikutus tuntuikin olevan tuolla runfestin siirtymisellä. Se oli mulle sellainen selkeä tavoite, johon tähtäsin. Ei kilpailu (en edelleenkään tunnusta että minulla olisi kisaviettiä) mutta tapahtuma jossa kuitenkin tietty matka ja muitakin ihmisiä. Toistaiseksi kun nää mun juoksuni on olleet aika yksinäistä puuhaa. Kun se sitten siirtyi, lopahti mielenkiinto. Kivasta harrastuksesta tuli velvollisuus. Ja sehän ei ole hyvä juttu. Mulle juokseminen on ollut kokoajan sitä kivaa omaa aikaa, itseni voittamista. Ja nyt se jotenkin mystisesti muuttui sitten pakoksi. Pakko mennä lenkille ja pakko juosta. Ja siihen loppui ilo.
Pääsin toki tunteista yli, itseäni vartenhan mä tätä koko elämäntapamuutostani olen tehnyt. Ensisijaisesti itseäni, välillisesti lapsiani. Joten lenkit alkoi taas maistumaan. Ja nyt kun löysin uuden tavoitteen tai kaksikin, niin sain taas lisää potkua. Joten tänään aamulenkin jälkeen istuin oikein alas ja tein itselleni juoksutreeniohjelman, kun tähän asti olen juossut vähän fiilispohjalta.
Nyt on tämä täti intoa täynnä eikä malta odottaa lenkkejä. Kyllä suunnitelmallisuus vaan on kiva juttu!
sunnuntai 5. heinäkuuta 2015
Kun kirkas tulevaisuus muuttuu sameaksi
Sainpa sitten työkkäriltä sellaista tietoa, että lähihoitajan opintojani ei tueta. Ymmärrän sen toki, olen juuri valmistunut tuetuista opinnoista, joten nyt pitäisi sitten päästä työelämään. Ongelmapa on noiden PT hommien vähäisyys. Tai siis, pitäisi alkaa yrittäjäksi. Tai kevytyrittäjäksi.
Ilman työkkärin tukea en pysty opiskelemaan, meidän perheen talous ei kestä kahta vuotta opintotuella, ei sitten niin millään, Ei vaikka kuinka tahtoisin opiskella. Enkä pysty tekemään opintojen ohassa niin paljon töitä että eläisimme niillä ansioilla, koska nuo lapsetkin vaatii oman aikansa. Joten ne opintohaaveet saa nyt haudata. Yhtäkkiä selkeä kuva seuraavasta kahdesta vuodesta muuttuu täysin epäselväksi. En tiedä yhtään mitä nyt tapahtuu.
Töitä olen tietenkin katsellut. Pidän silmät auki, jos jotain sopivaa tulee eteen. Lisäksi olen pyöritellyt mielessäni tuota kevytyrittäjyyttä. Olen menossa tiistaina työkkäriin, joten voin samalla varmistaa, että jos saan palkkaa esim. ukko.fi:n kautta, vaikuttaako se miten työttömyystukiin. Ja jos sitten toiminta lisääntyy niin toiminimeä voisi sitten mietiskellä myöhemmin.
Mitään varmaa ei ole valmiina mihinkään suuntaan. Mutta onneksi on vakituinen osapäivätyö, perhe ja treenit jotka rullaa. Kaikki muu kyllä löytää oman uomansa.
Runfest turku onkin siirretty kevääseen, joten olen katsellut jotain muuta juoksutapahtumaa johon osallistua. Yksi vaihtoehto olisi susihölkkä Nousiaisissa, matka 7,5 km mutta uskoisin että hölkkäluokassa sen matkan kyllä elokuussa klaaraisin. Mutta katsotaan.
Loppuun hassu huomio muuttuvasta kropasta. Mä en ole koskaan voinut käyttää kesäkuumalla hameita tai lyhyitä shortseja. En edes hoikimmillani. Aina, ihan aina hinkkautui sisäreidet kipeästi yhteen. No, toissapäivän kuljin shortseissa ja bikineissä, eilisen mekossa, ja tänään shortseissa, eikä mun reidet ole millänsäkään. Wohoo!
Ilman työkkärin tukea en pysty opiskelemaan, meidän perheen talous ei kestä kahta vuotta opintotuella, ei sitten niin millään, Ei vaikka kuinka tahtoisin opiskella. Enkä pysty tekemään opintojen ohassa niin paljon töitä että eläisimme niillä ansioilla, koska nuo lapsetkin vaatii oman aikansa. Joten ne opintohaaveet saa nyt haudata. Yhtäkkiä selkeä kuva seuraavasta kahdesta vuodesta muuttuu täysin epäselväksi. En tiedä yhtään mitä nyt tapahtuu.
Töitä olen tietenkin katsellut. Pidän silmät auki, jos jotain sopivaa tulee eteen. Lisäksi olen pyöritellyt mielessäni tuota kevytyrittäjyyttä. Olen menossa tiistaina työkkäriin, joten voin samalla varmistaa, että jos saan palkkaa esim. ukko.fi:n kautta, vaikuttaako se miten työttömyystukiin. Ja jos sitten toiminta lisääntyy niin toiminimeä voisi sitten mietiskellä myöhemmin.
Mitään varmaa ei ole valmiina mihinkään suuntaan. Mutta onneksi on vakituinen osapäivätyö, perhe ja treenit jotka rullaa. Kaikki muu kyllä löytää oman uomansa.
Runfest turku onkin siirretty kevääseen, joten olen katsellut jotain muuta juoksutapahtumaa johon osallistua. Yksi vaihtoehto olisi susihölkkä Nousiaisissa, matka 7,5 km mutta uskoisin että hölkkäluokassa sen matkan kyllä elokuussa klaaraisin. Mutta katsotaan.
Loppuun hassu huomio muuttuvasta kropasta. Mä en ole koskaan voinut käyttää kesäkuumalla hameita tai lyhyitä shortseja. En edes hoikimmillani. Aina, ihan aina hinkkautui sisäreidet kipeästi yhteen. No, toissapäivän kuljin shortseissa ja bikineissä, eilisen mekossa, ja tänään shortseissa, eikä mun reidet ole millänsäkään. Wohoo!
perjantai 3. heinäkuuta 2015
Joskus pitää vaan uskaltaa?
Ihan ensiksi kiitos kaikille edelliseen postaukseen onnitteluja jättäneelle :) On edelleen aika epätodellisen hieno olo. Se vain lisääntyi kun tosiaan kävin muutamassa vaatekaupassa ja mukaan lähti kahdet lyhyet farkkushortsit, ja koko oli 40 ja 42! Ja 42 kokoiset oli sen tuntuiset että ehkä olisi pitänyt ottaa pienemmät, mutta ne oli viimeiset ja kamalan kivat, joten otin ne silti. Olen siis siirtynyt koosta 46 (jopa 48) kokoon 40. Mä en ole koskaan aikuisiällä ollut tätä pienempi, vaikka olenkin ollut kevyempi. Toki maha on ollut litteämpi ennn lapsia, mut hey, that's life. Joten kyllä, varsin tyytyväinen saa olla. Ei niinkään siihen että olen laihduttanut ja laihtunut ja pienentynyt, vaan siihen että nämä nykyiset elämäntavat joilla voin hyvin ja suhteeni ruokaan on stressitön, toimii myös kehon kannalta.
En useinkaan shoppaile, en oikein ole tajunnut mikä siinä niin kivaa on. Mutta nyt kun oli oikeasti yli viidet shortsit jotka kaikki mahtui ja näytti hyvältä, oli aika kiva fiilis siinä sitten pohdiskella mitkä otan. Ne kaikkein ihanimmat tosin olivat myös kalleimmat, joten ne jätin kauppaan. Koska kuitenkin kroppa muuttuu vielä, ensi kesänä nää ei enää toimi. Jos poika ei olisi odotellut kaupan ulkopuolella erittäin kyllästyneen näköisenä, olisi lasku ollut varmasti suurempi kun olisin innostunut sovittelemaan muutakin. Kiitos siis esiteinille siitä että rahat säästyi.
Toiseen liikkeeseen sitten paloikin aika iso raha, kun ostin elämäni ensimmäiset bikinit. Kyllä, minä, joka en koskaan ole tajunnut mitä ideaa bikineissä on, osti sellaiset. Perustelut seuraa: olen hokenut siitä että itsensä pitää hyväksyä ja kuinka nahoissaan pitää viihtyä vaikka kroppa ei vielä sellainen olisikaan mistä unelmoi. No, samaan aikaan suhtaudun edelleen häpeillen mahaani. Vaistomaisesti valitsen vaatteita joilla peittelen sitä, minua ahdistaa jos vyötärölle tulee makkara (ja tässä painossa se kyllä tulee hyvin helposti) olen käyttänyt semmoista kiristävää bodyä tukemassa ja litistämässä ja bikinit, ne nyt on täysi kauhistus. No, nyt riitti. En aio enää häpeillä mahaani. En suostu. Koska prosessi tulee olemaan hankala, sillä se on niin alitajuista se toiminta, niin aloitan shokkihoidolla. Ostin täysihintaiset, sopivat, kauniit bikinit. Maksoin itseni kipeäksi (koska kun koko on 75G ei halpa ole vaihtoehto), ja siten niitä bikineitä on sitten pakko käyttää. Nyt loppui häpeily, pää pystyyn ja shokkihoidolla pihalle aurinkoon. Ja body lähti kaapinperälle. Kokonaan en heittänyt pois, sillä on sellaisellekin aikansa, kuten se kun lähdetään miehen kanssa ulos ja haluaa että mekko istuu ja näyttää pirun hyvältä. Mutta arkena, silloin ei mitään tukiaisia (hah hah) tarvita. Jos jotain mun makkarani häiritsee nii katselkoot muualle, Mä olen ylpeä siitä mitä olen jo saavuttanut, enkä aio häpeillä.
Mun oikeastaan piti kirjoittaa siitä mitä aion tulevaisuudessa tehdä, mutta tämä postaus venyi jo niin pitkäksi, että taidan tehdä siitä omansa pikkuisen myöhemmin. Nyt tyttärien kanssa ulkoilemaan :)
En useinkaan shoppaile, en oikein ole tajunnut mikä siinä niin kivaa on. Mutta nyt kun oli oikeasti yli viidet shortsit jotka kaikki mahtui ja näytti hyvältä, oli aika kiva fiilis siinä sitten pohdiskella mitkä otan. Ne kaikkein ihanimmat tosin olivat myös kalleimmat, joten ne jätin kauppaan. Koska kuitenkin kroppa muuttuu vielä, ensi kesänä nää ei enää toimi. Jos poika ei olisi odotellut kaupan ulkopuolella erittäin kyllästyneen näköisenä, olisi lasku ollut varmasti suurempi kun olisin innostunut sovittelemaan muutakin. Kiitos siis esiteinille siitä että rahat säästyi.
Toiseen liikkeeseen sitten paloikin aika iso raha, kun ostin elämäni ensimmäiset bikinit. Kyllä, minä, joka en koskaan ole tajunnut mitä ideaa bikineissä on, osti sellaiset. Perustelut seuraa: olen hokenut siitä että itsensä pitää hyväksyä ja kuinka nahoissaan pitää viihtyä vaikka kroppa ei vielä sellainen olisikaan mistä unelmoi. No, samaan aikaan suhtaudun edelleen häpeillen mahaani. Vaistomaisesti valitsen vaatteita joilla peittelen sitä, minua ahdistaa jos vyötärölle tulee makkara (ja tässä painossa se kyllä tulee hyvin helposti) olen käyttänyt semmoista kiristävää bodyä tukemassa ja litistämässä ja bikinit, ne nyt on täysi kauhistus. No, nyt riitti. En aio enää häpeillä mahaani. En suostu. Koska prosessi tulee olemaan hankala, sillä se on niin alitajuista se toiminta, niin aloitan shokkihoidolla. Ostin täysihintaiset, sopivat, kauniit bikinit. Maksoin itseni kipeäksi (koska kun koko on 75G ei halpa ole vaihtoehto), ja siten niitä bikineitä on sitten pakko käyttää. Nyt loppui häpeily, pää pystyyn ja shokkihoidolla pihalle aurinkoon. Ja body lähti kaapinperälle. Kokonaan en heittänyt pois, sillä on sellaisellekin aikansa, kuten se kun lähdetään miehen kanssa ulos ja haluaa että mekko istuu ja näyttää pirun hyvältä. Mutta arkena, silloin ei mitään tukiaisia (hah hah) tarvita. Jos jotain mun makkarani häiritsee nii katselkoot muualle, Mä olen ylpeä siitä mitä olen jo saavuttanut, enkä aio häpeillä.
Mun oikeastaan piti kirjoittaa siitä mitä aion tulevaisuudessa tehdä, mutta tämä postaus venyi jo niin pitkäksi, että taidan tehdä siitä omansa pikkuisen myöhemmin. Nyt tyttärien kanssa ulkoilemaan :)
keskiviikko 1. heinäkuuta 2015
BMI alle 30
Se on jännä juttu että vaikka mielestäni BMI ei ole niin luotettava keino mitata ylipainoa kuin mitä annetaan ymmärtää, niin silti tuntuu näin hienolta että olen siirtynyt BMIni mukaan merkittävästä lihavuudesta lievään ylipainoon. Eihän sillä pitäisi olla mitään merkitystä, kun en sitä painoindeksiä minään pidä.
Mutta on sillä. Olen viimeksi ollut näin kevyt vuonna 2005. 10 vuotta sitten. Ja silloinkaan en ollut näin hyvässä kunnossa. Joten onhan se nyt hieno juttu. Joskus silloin satakiloisena lupailin itselleni uusia vaatteita kun joskus pääsen alle 80 kilon. En nyt ajatellut ihan hulluksi heittäytyä, koska taloudellinen tilanne ei ole maailman paras tällä hetkellä, mutta ajattelin kyllä käydä tänään pyörällä kurkkaamassa Myllyn alennusmyynnit ja pari kirpparia. Jos löytyisi vaikka shortsit, en ole käyttänyt sellaisia vuosiin.
Painoa on nyt pudonnut 24,3 kiloa. Senttejä karissut paljon, mittanauha vaan on muuton jäljiltä jossakin. Otan mittoja taas joskus. Suurin muutos on kuitenkin tapahtunut mun pään sisällä. En nytkään koe laihduttavani, paino vain putoaa. Söin poikapuolen juhlissa kakkua (joka oli syntisen ihananaa suklaakolakakkua ja sisälsi varmaan miljoona kaloria) ja karkkia, mutta paino putoaa silti. Söin kohtuudella, liikuin ja seuraavana päivänä jätin herkut syömättä. Niin helppoa se oli, etten edes tajunnut sitä tehneeni.
Nyt aamupalaa nassuun ja pojan kanssa pyöräilemään. Illalla päivitystä tulevaisuudensuunnitelmista, jahka ne itselle vähän selkiää. Tuli nimittäin pari mutkaa matkaan...
Mutta on sillä. Olen viimeksi ollut näin kevyt vuonna 2005. 10 vuotta sitten. Ja silloinkaan en ollut näin hyvässä kunnossa. Joten onhan se nyt hieno juttu. Joskus silloin satakiloisena lupailin itselleni uusia vaatteita kun joskus pääsen alle 80 kilon. En nyt ajatellut ihan hulluksi heittäytyä, koska taloudellinen tilanne ei ole maailman paras tällä hetkellä, mutta ajattelin kyllä käydä tänään pyörällä kurkkaamassa Myllyn alennusmyynnit ja pari kirpparia. Jos löytyisi vaikka shortsit, en ole käyttänyt sellaisia vuosiin.
Painoa on nyt pudonnut 24,3 kiloa. Senttejä karissut paljon, mittanauha vaan on muuton jäljiltä jossakin. Otan mittoja taas joskus. Suurin muutos on kuitenkin tapahtunut mun pään sisällä. En nytkään koe laihduttavani, paino vain putoaa. Söin poikapuolen juhlissa kakkua (joka oli syntisen ihananaa suklaakolakakkua ja sisälsi varmaan miljoona kaloria) ja karkkia, mutta paino putoaa silti. Söin kohtuudella, liikuin ja seuraavana päivänä jätin herkut syömättä. Niin helppoa se oli, etten edes tajunnut sitä tehneeni.
Nyt aamupalaa nassuun ja pojan kanssa pyöräilemään. Illalla päivitystä tulevaisuudensuunnitelmista, jahka ne itselle vähän selkiää. Tuli nimittäin pari mutkaa matkaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)