Tarpeellisen laihtumisen ja muotilaihtumisen ero?

Rakastan kiireettömiä aamuja. Rakastan kiireisiäkin aamuja, mutta niistä en ehdi nauttimaan, kun viiletän tukka putkella. Tänään on todennäköisesti viimeinen kiireetön aamu, joka osuu viikolle. Toukokuun loppuun asti olen opiskelija, äiti ja ensisijainen huoltaja, joten aamut voi olla melko hektisiä, kun kaikkien aamupalat, pukemiset ja vanhimman kouluunlähtö pitää huolehtia, ja viedä tyttäret hoitoon ennenkuin ajelee 55 km kouluun. Nyt toki on pyhä, ja joitain arkipyhiä toki voi kevääseen osua, en ole niin tarkkaan kalenteria katsellut. Mutta kotona olleen työttömän päivärutiineissa se että on arkipyhä ei poikkea mitenkään arjesta. Lapset tuossa vieressä katselee piirrettyjä, ja minulla on aikaa siemailla tuota mustaa kultaa ja surffailla netissä.

Kuten kaikkina kiireettöminä aamuina, selailin facebookia. Huomasin miten taas monet on päättäneet uuden vuoden kunniaksi ottaa itseään niskasta kiinni. On pussikuurilaista, kuntoilijaa, perus tipattomia. Suklaatonta, sokeritonta mitä milloinkin. Monet kritisoivat uudenvuoden lupauksia ja tempauksia koska ne eivät yleensä kestä tammikuuta pidempään. Mutta itse koen paljon pahempana ongelmana sen, millaisia ne lupaukset ovat. En soisikaan niiden kestävän kovin pitkään, jos tarkoituksena on näännyttää itsensä.

Eräs tuttavani on laihduttanut 40 kiloa. Valtava urakka ja kovan työn takana. Hattua nostan todellakin. Usean vuoden aikana, joten ilmeisen järkevästi. Hän on kuvista päätellen todella hoikka ja kaunis nuori nainen. Silmiini osui kuvateksti jossa mietti että 9 kiloa vielä, sitten olisi kesäkunnossa ja onnellinen. En sanonut hänelle mitään, vaikka mieli teki. En kuitenkaan tunne häntä niin hyvin että kokisin oikeudekseni puuttua asiaan. Mutta heräsi kyllä kysymys, että laihdutetaanko siinä nyt sitten enää oikeaan tarpeeseen, vai onko kyseessä jokin muu?

Onko se oma onnellisuus kiinni siitä laihtumisesta? Osaako enää lopettaa? Ja jos ajatteli vuosia sitten että 40 kilon päästä on tavoitteessaan ja onnellinen, eikä nyt olekaan onnellinen, niin kuvitteleeko sen sitten johtuvan siitä että painoa pitääkin vielä pudottaa lisää? Ja mihin tämä 9 kilon pudotus sitten perustuu, onko takana painoindeksi (jota olen pohtinut jo aiemmin). Vai jokin vieläkin epämääräisempi ihanne? Nyt on kauneusihanteena niin kovin laiha naisvartalo, jos tähtää samanlaiseksi kuin mitä telkussa ja lehtien sivuilla, on aika heikko onnistumisprosentti. Kun laihduttaa paljon, on ehkä ajan saatossa vaikea pitää mielessä ne syyt miksi. Ja varmasti tulee myös uusia syitä. Mutta pitäisi yrittää pitää mielessä se, ettei vain ulkopuolisista johtuvista syistä (kuten yhteiskunnan paine ja kauneusihanne) pitäisi laihduttaa. Laihtumisen pitäisi tähdätä terveenpään kehoon. Kauneus on sinussa jo. Kauneuden tähden ei kenenkään tarvi painoaan pudottaa.

Puhui tämä tuttavani kuntoilustakin, mikä minusta olisi paljon järkevämpää. Mietin pienessä päässäni että unohtaisi sen vaa'an jo, ja keskittyisi terveyteen. Kannattaako sitä painoa ja vaa'an lukemaa enää tuossa vaiheessa kytätä, liikkuisi ja söisi terveellisesti ja keskittyisi hoitamaan henkistä hyvinvointiaan...  On niin helppoa pistää se oma kurja fiilis jonkun muutettavan asian piikkiin, ja sitten keskittyä muuttamaan sitä. Mutta entäs jos se ei sitten enää onnistukaan, koska tavoite on täysin epärealistinen? Tai jos onnistuukin niin ei edelleenkään näytä omaan silmäänsä hyvältä (harva pitää kauniina lihaksetonta, kuivaa ja kuihtunutta naisvartaloa, mutta vaikka pitäisikin, on ihminen joskus kykenemätön näkemään itseään kauniina, vaikka olisi miten laiha)?

Entäs jos se oma onnellisuus  ei olekaan siitä vaa'an lukemasta kiinni? Entäs jos voisikin olla onnellinen jo paksuna? Ei se tarkoita ettei sitten laihtuisi, ja etteikö voisi iloita tuloksista kun niitä syntyy, mutta olo olisi sallivampi itseään kohtaan  myös silloin kun tuloksia ei heti tulekaan, ja sillä laihiksella olisi helpompi pysyä pitkään. Eikä myöskään näännyttäisi itseään kuivan kesän kukkaseksi vaan sen tähden, että se on kuulemma kaunista. Kun kokisi olevansa kaunis jo nyt.

Syömään!

Pojan (12v) kanssa käytiin ruokakaupassa. Lista oli kännykässä ja eikun sitten vaan lappamaan hedelmää ja kasvista kärryyn. Kolme kassillista ruokaa, 70e ja tältä se näytti kasattuna keittiön baaritasolle:

hetelmä poikineen. Itse jos vain söisin niin noiden syömiseen menisi hyvä tovi, mutta on kolme mukulaa jaolla niin pakko ostaa isommin hedelmiä

Oli pakko oikein siivota jääkaappikin, kun sinne noin ihania ruokia alkoi laittamaan. Olikin jo vähän joulun jäljiltä siivoamisen tarpeessa. Hain tyttäret hoidosta ja aloin tekemään ruokaa. Vähän enemmän pohdintaa aiheuttaa se että pitää tietyt määrät saada omalle lautaselle ja lapsille pikkuisen eri sapuskat, mutta ei ollut ollenkaan mahdoton tehtävä. Tykkään kokkailla, kunhan vaan varaa siihen vähän aikaa, kiireessä se ei ole kivaa. Mulla noi mukulat alkaa olla jo sen kokoisia että nakitan niille askareita, joten ehdin itse sitten kokkailemaan ja huolehtimaan ravintopolitiikasta.

Tässä 4 vuotiaan sanoin "äidin laihdutusannos, mitä herkkua!" ja se muuten oli.

Pikaisesti heitetty lautaselle mitä listassa lukee, sen kummemmin ajattelematta estetiikkaa..

Nopeaa toimintaa!

En ole edes vielä ehtinyt palauttaa ruokapäiväkirjaani, kun jo sain uudet ohjeet syömisiini. Minun tämä epävirallinen personal trainerini on siis miesystäväni, jolla kokemusta näistä asoista on paljon enemmän kuin itselläni, ja olemme jo pitkään jutelleet tästä projektistani. Hän on siis ollut luonani nämä joulun ajan pyhät ja vapaat, ja siten päässyt seuraamaan meikäläisen ruokailua ihan vierestä. Okei, joulu on ehkä vähän huono aika seurailla saadakseen rehellistä kuvaa siitä miten arkena syön (hehe, kinkku ei ole ainoa porsas silloin!) mutta tottahan hänelle on muodostunut meidän perheen arjesta ja rutiineista jo melko selkeä kuva syksyn mittaan muutenkin. Ja kun itse olen tuskastellut hänelle kun en saa aikaiseksi ja paino vaan junnaa koska en saa aikaiseksi, niin hän sitten kovin kohteliaasti ja varoen ehdotti että jos tahdon apua niin sitä olisi kyllä tarjolla. Tottahan minä otan kaiken mahdollisen avun vastaan, tyhmäähän se olisi hänen tietotaitonsa jättää hyödyntämättä.

Harhauduinpas asiasta. Niin se ruokavalio. Se näytti ensilukaisulta melko selkeältä ja helpolta noudattaa, ja siltä että saan syödä aikas paljon. Mikä tietysti on varsin mahtava juttu, koska itse en usko mihinkään kitukuureihin. Haluan syödä, olla terve ja jaksaa, ja kitukuurilla ei vaan tule riittävästi energiaa että nuo kaikki kolme toteutuisivat. Tasapainoinen, ei mikään hurjan paljon hiilareita rajoittava, mutta kuitenkin selvästi matalemmille hiilareille kallistuva, ihan kuten salaa toivoinkin, ja meikäläisen ultimate herkku, avokado ujutettu mukaan. Ihan parhautta se. Salaattia ja kasviksia pitäisi syödä joka aterialla niin paljon että nälkä varmana lähtee, siis kaiken muun listatun lisäksi. Pitänee suunnata ruokakauppaan...

Kaiken kaikkiaan vaikuttaa erittäin hyvältä, ja nyt kun kokeilen miten se sujuu niin sitten voidaan viilata sitä suuntaan tai toiseen mahdollisuuksien mukaan. Jee!

Muitakin painonhallintaa edistäviä muutoksia on elämässä edessä. Kyllästyin vihdoin tähän byrokratiaviidakkoon ja päätin mennä opiskelemaan. Olen jo valmiiksi persaukinen joten 5 kk teho-opintopätkä ei meidän tuloja juuri enää huonommiksi voi saada. Ja saanpahan opiskella aihetta joka on minulle tärkeä ja josta olen oikeasti todella kiinnostunut. Minut valittiin opiskelijaksi fysioterapian, hieronnan ja liikunnan linjalle. Odotan kauhun sekaisella innolla, koulu alkaa keskiviikkona. Opinnot sisältävät hieronnan perusteiden lisäksi anatomiaa, ravitsemustiedettä, ensiapukurssin jne. Käydään läpi eri lajeja sekä niiden ohjausta, joten liikuntaakin tulen saamaan mukavasti! Täysillä aion heittäytyä mukaan ja imeä jokaisen tiedonmurusen itseeni tulevaisuuden varalta. Toivonmukaan kun toukokuun lopulla saan todistukseni, olen terveempi, hoikempi ja valmis kohtaamaan uusia haasteita.

Ruokapäiväkirjaa

Olen nyt onnistunut melko hyvin pitämään päiväkirjaa syömisistäni muutaman päivän ajan. Välillä se edelleen nolottaa ja välillä meinaa unohtua, mutta so far so Food! Heh, kirjoitan tätä kännyllä ja tämä päätti korjata sanan hyvä sanalla ruoka. Mutta annan olla, sehän sopii hyvin!

Olen juonut vettä taas enemmän ja väkisinkin tulee syötyä siivommin kun kirjaa ylös mitä syö. Vaikka vielä ei edes saisi kaloreita miettiä. Ja tänään huomasin sen olossa, oli energisenä mukava herätä.

Muutama päivä vielä ja annan päiväkirjan eteenpäin ja sit kohta saan ohjeet joita noudattaa. Sit vaan syön niin kuin ohjeet kertoo enkä voi epäonnistua ;)

älä häpeile

Unohda häpeily. Siinä neuvo joka mun pitäisi ottaa onkeeni. Luulin jo aika pitkälti tällä positiivisella asenteellani omaa kroppaani kohtaan suurimman osan syyllisyydentunnosta ja häpeästä selättäneeni, mutta ei, siellä se lurkkii vieläkin.

Vaikka olen aina ollut iloinen, ulospäinsuuntautunut ja itsevarma, on vuosien ja taas vuosien syyllistäminen kuitenkin uponnut aika syvälle. Ei sitä kai kukaan ole tehnyt syyllistämistarkoituksessa, enkä edes osaa nimetä ketään yksittäistä henkilöä, mutta yhteiskunta jossa elämme ei ole lihavalle otollinen ympäristö, eikä se myöskään kannusta laihtumaan. Se kyllä kertoo että läski on rumaa ja laiha kaunista, että lihava on saamaton, tyhmä, avuton ja ruma. Ja että lihavuus on oma vikasi. Mitäs söit, senkin porsas. KUKAAN ei halua olla merkittävän ylipainoinen. Väitän että nekin jotka ihannoivat läskiä, olisivat mieluummin normaalipainoisia (joskin ehkä pyöreämmästä päästä) ja terveitä, kuin lihavia, tai sitten on nupissa vikaa. (Siis siinä mielessä kuin minusta myös laihuuden ihannoijilla on. Puhun nyt sairaanloisesta, terveydelle vaarallisesta yli- tai alipainosta. Kaikki siltä väliltä olkoon makuasia) Joten lihominen ja ylipaino ei voi olla ihan niin yksiselitteinen asia, että mitäs söit niin paljon. Siihen on  aina syy, miksi ihminen syö niinkuin syö. Ja syitä miksi se ruokavalion muuttaminen on vaikeaa joillekin, on varmasti yhtä paljon kuin on ylipainoisia. Suurin osa ylipainoisista tietää miten pitäisi syödä. Tietää miksi ja miten ja  ja yrittääkin. Muttei onnistu.

En jaksa uskoa, että se että kuulee joko suoraan tai välillisesti olevansa huonompi, laiskempi ja tyhmempi kuin hoikemmat ainakaan auttaa taistelemaan ylipainoa vastaan. Häpeä omaa kehoa kohtaan on usein niin suuri, ettei hakeudu liikkumaan. Ei kehtaa. Ei kehtaa hakea apua, koska syvällä sisimmässään USKOO sen että on oikeasti huonompi, eikä kuitenkaan onnistu. Ja sitten häpeää.

Nyt se häpeily saa luvan loppua. Olen mikä olen. Olen ylipainoinen, olen mahakas. Olen syönyt väärin. Se on johtanut tähän tilanteeseen. Mutta se miten olen aiemmin toiminut, ei saa määritellä sitä miten tulen jatkossa toimimaan. Minulla on yhtä suuri oikeus harrastaa ja liikkua kuin laihemmilla. Minulla on jopa suurempi velvollisuus itseäni kohtaan liikkua, vaikka sitten naama punaisena hikeä valuen. Entäs sitten jos en näytä hyvältä, ainakin teen jotain asian eteen. Ja ruoka. Minulla on oikeus hakea apua. Ei siinä ole MITÄÄN hävettävää, että olen aiemmin syönyt väärin. Olen nyt hakemassa apua, joten häpeäisin sitä miten olen aiemmin toiminut. Näkeehän sen nyt päältäkin että olen syönyt väärin, ei se ole mikään salaisuus.

Tämä ajatusten sekamelska johtuu siitä että läheiseni on tehnyt paljon ruokavaliota. Hän lupasi tehdä minullekin, kunhan ensin teen ruokapäiväkirjan. Ja en vaan ole onnistunut siinä. Se on ollut niin vaikeaa merkata rehellisesti ylös mitä syön, että aloin ihmettelemään missä vika oikeasti onkaan. Ja se on se häpeä. Se iän ikuinen häpeä siitä että on lihava.

Tujaus positiivisuutta

Olen nyt vyötärönympärysmitan mukaisesti enää vain lievän riskin ryhmässä, ainakin joidenkin lähteiden mukaan. Toisissa sanotaan että pari senttiä vielä pois niin sitten olen enää vain lievän riskin ryhmässä. Tuntuu aika mukavalta, kun on ollut pitkään vyötärölihava omppu, niin tälläinen havainto oli oikein tervetullut.

Vyötärölantio-suhdekin on alle suositellun 0,8, mutta sehän nyt on sinänsä kiinni vain siitä että lantio on riittävästi leveämpi kuin vyötärö... Mutta naiselle joka on pitänyt itseään lantiottomana omenana, oli tämäkin ihan hauska huomio.

Painoindeksi on nyt 32 eli edelleen merkittävän lihavuuden puolella, mutta on se melkoisesti tullut alaspäin alkutilanteen huikeasta 39,25 ja vaikean lihavuuden ylärajalta. Ja montaa kiloa ei enää ole, että päästään lievän lihavuuden puolelle.

Painoindeksi sinänsä tälläiselle tavalliselle pulliaiselle on kohtuullisen ok tapa seurata tilannetta. Pitäisi vaan kaikkien sitä käyttävien muistaa että esimerkiksi 18,5-24.99 väliin sopiva paino on henkilöstä riippuen normaali. Se ei siis ole automaattisesti normaalipaino kaikille, eikä se ole niin että painoindeksi 19 on normaali ja ihanne jota tavoitellaan, ja painoindeksi 24,5 taas olisi lähes  ylipainoinen. Vaan tulkitaan henkilön ruumiinrakenteen ja lihasmassan yms mukaan, jolloin kaksi henkilöä jotka näyttävät täsmälleen yhtä hoikilta, voivat olla 19 ja 24 painoindekseiltään, ja kumpikin täysin normaalipainoisia. Minun mittaiselleni pätkälle normaalipainon alaraja menisi 48 kilon kieppeillä. Voin sanoa sataprosenttisella varmuudella että en olisi terveen näköinen siinä painossa. Mutta tunnen pituiseni naisen joka oli täysin terveen hoikan naisen näköinen niin kevyenä. Joten yksilöllisyys pitäisi tosiaankin ottaa huomioon.

84 kg

Jopas otti aikansa saada se 85 kiloa rikki. Kaksi kuukautta tappelin itseni kanssa, syömisien ja aikataulujen ja ihan puhtaasti itsekurin kanssa, enkä tiedä olisiko tämä vieläkään onnistunut jos en olisi sairastunut viiden vuorokauden vatsatautiin. Mitään ei oikein tehnyt mieli syödä kun kaikki tuli nesteenä ulos, ja olo oli kohtuu surkea. En puntarilla kipeänä käynyt joten en tiedä miten paljon kehosta poistuneet nesteet kuivatti, mutta pari pv ruokailuun palailtuani, oli tänään aamulla paino 84 kiloa tasan. Nyt sitten vaan alaspäin, ettei nouse takaisin tuon 85 kilon haamurajan yli, jos se on näin vaikea alittaa niin paras ettei sinne mennä enää koskaan.

Lupasin tosiaan myös pitää viikon ruokapäiväkirjaa joulukuun alusta. No arvatenkaan siinä ei olisi mitään järkeä ollut kipeänä, mutta nyt sitten tällä viikolla koitan muistaa laittaa ylös mitä syön. Varmaan tulee ihan jo sen takia syötyä enemmän oikein, ja tällähetkellä otan kaiken avun vastaan päästäkseni kauemmas karkuun tuota pelottaa 85 kiloa... ja johan tässä sitten taas seuraava tavoitekin alkaa olla liki.