Aloittelijan moka

Tulipa syyllistyttyä oikein perinteiseen aloittelijan mokaan. Liikaa liian nopeasti. Juoksuinto palasi, tein pari reipasta lenkkiä, ja nyt oireilee tuo pahanonnenjalka. Kahdesti lonkan bursiitin kärsineenä onneksi tajusin että taukoa on nyt pidettävä. Mutta voi miten mieli kaipaa tuonne ulos aurinkoon juoksemaan...  vaan ei auta kuin levätä ja tehdä lihaskuntoa. Jospa tämä menisi nyt reippaasti ohi niin voisi taas aloittaa. Mutta rauhallisemmin.

Oivalluksia ja suurempaa kuvaa

Olen koko talven potenut vähän huonoa omaatuntoa kun liikkuminen on jäänyt vähemmälle ja ruokailutkin olleet vähän mitä sattuu. Sen seurauksena paino tietenkin nousi, ja entiselle jojolaihduttajalle se tuntui melkoisella epäonnistumiselta ja sai epäilemään itseäni vähän joka asiassa, sellaisissakin jotka ei painoon edes liity. Mutta nyt kun on pääsiäisen pyhinä ollut aikaa itselle ja muutenkin tässä kevään tullen on taas tullut se halu liikkua, oivalsin jälleen yhden tärkeän asian. Aikaa on loppuelämä parantaa kuntoa ja suorituksia. Ei maailma kaadu siihen että elämän muut osa-alueet tulee välillä painonhallinnan tielle. Pitää hyväksyä se mitä on tapahtunut ja jatkossa koittaa ennakoida ja suunnitella niin ettei se tapahtuisi uudelleen, ainakaan samassa mittakaavassa.

Ollaan Kainuussa sukuloimassa ja viimevuonna pääsiäisenä tein täällä parina päivänä lenkin jossa tein kävelyn lomaan minuutin tai kahden hölkkäpätkiä. Nyt tein saman lenkin hölkäten ja aika parani 10 minuuttia. Joten vaikka kuluneen vuoden loppupuolisko on tietystä näkökulmasta mennyt penkin alle, ja paino on liki sama kuin vuosi sitten, niin kunto on kuitenkin aivan eri. Ja asenne!  Se vasta muuttunut onkin. Aloittelevan liikkujan varovaisuus oli vuosi sitten vahvana mukana, syke nousi 175 ja luulin että noutaja tulee. Nyt kroppa on tottuneempi ja ei haitannut vaikka syke kävi ylämäessä yli 190, pystyin edelleen kannustamaan itseäni puhuen joten annoin mennä vaan.

Kaikenkaikkiaan on hyvä välillä käydä lomalla. Ajatukset voi yllättäin kirkastua kun stressi ja kiire helpottuu.

Kiireitä kiireitä

Blogin pitäminen ei ole viimeaikoina ollut kovin korkealla prioriteettilistalla. Yritystoiminnan aloittelu, työt, muutto, lapset, mies... On pidellyt kiirettä ilman someakin :D

Oma projekti junnasi pitkään paikoillaan, energiaa ei ole oikein riittänyt ajatellakaan että vielä olisi tavoitteisiin matkaa ja jotain pitäisi niiden eteen tehdäkin. Mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, ja jo ennen muuttoa aloin suunnitella että otan taas tavaksi lähteä aamulenkille kun miehellä on aamuvuoroviikko, ja herään jokatapauksessa aikaisemmin kuin yleensä. No tänään vasta sain aikaiseksi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Vajaan 4 km kävin käppäilemässä, muutama kevyt hölköttelypätkä sekaan. Pitää koittaa malttaa aloitella rauhallisesti, niin voisi pysyä ehjänä.

Venyttelyä olen sentään saanut kohtuudella harrastettua, joten jospa sekin edistäisi kunnossa pysymistä.

Hoksasin tuossa myös sen että muutama vuosi sitten tuli luvattua kummitytölle että olen normaalipainossa hänen rippijuhlissaan. Mokoma pääsee ripille jo tulevana kesänä! Hui miten aika kuluu nopsaan. Joten tässä pitäisi ottaa nyt sellainen keväinen loppurutistus. Matkaa normaalipainon ylärajalle on semmoinen rapsakka 14 kiloa...

Elämä ei ole laihdutuskuuri

Uusi vuosi on alkanut ja ihmisillä on tarmoa ja tahtoa muuttaa elämäntapansa ja suunnata kohti sitä surullisen kuuluisaa kesäkuntoa. Aloitetaan innolla liikkumaan joka päivä, ostetaan salikortti, juodaan aamuisin viherpirtelöitä ja lasketaan kaloreita, tai vähintäänkin proteiineja tai hiilihydraatteja. Tai ostetaan pussikuureja ja pureskellaan ärtyneinä porkkanoita kun kroppa vaatii polttoainetta, jota ei sille anneta. Laihdutetaan. Kunnes se into lopahtaa, viikon, kahden tai kuukauden päästä.

Laihduttaminen on mielessäni muuttunut jo lähes kirosanaksi. En oikeastaan enää keksi yhtäkään positiivista merkitystä sanalle laihdutus. Paino ei ole ihmisen paremmuuden määre.

On toki lääketieteellinen tosiasia, että ylipaino on terveydelle haitallista. Ja mitä enemmän sitä painoa on, sitä haitallisempaa. Mutta laihduttaminen ei mielestäni ole ratkaisu tähän ongelmaan, koska laihduttamalla saadaan vaan aineenvaihdunta sekaisin, mieli ja kroppa väsyneeksi, sekä jo valmiiksi sellainen ennakkoasetelma, että onnistuminen pysyvässä muutoksessa on lähes mahdotonta. Koska eihän kukaan voi menestyksekkäästi laihduttaa ikuisesti. Jos vaikka sitten onnistuukin laihtumaan, pitää laiduttaminen lopettaa. Ja mitäs sitten tapahtuu? Jos ei ole todella taitava ja asiaan perehtynyt, niin paino tulee takaisin. Usein korkojen kera. Vain opettelemalla sellaisia elämäntapoja, joita on mahdollista ja miellyttävää noudattaa lopun ikää, voi saavuttaa pysyvän muutoksen. Vain antamalla keholle sen mitä se oikeasti tarvitsee, voi oppia tasapainoista ja sallivaa syömistä. Unohtakaa siis laihduttaminen ja laihdutuskuurit. Niistä ei ole mitään apua kenellekään.

Itse olen viimeiset viikot hokenut itselleni, "en laihduta". Se auttaa paitsi syömään terveemmin, myös helpottaa stressiä. Kun poistaa sanan laihdutus yhtälöstä, onkin yhtäkkiä metsästämässä terveyttään, eikä jotain mystistä vaakalukemaa. Liikkuminenkin on mielekkäämpää, kun "en laihduta". Minä en enää ikinä aio laihduttaa. Se on hullun hommaa.

uusia ideoita

Haluaisin juosta. Se ei vaan tunnu olevan hyvä idea kun nilkka prakailee vähän väliä. Joten en voi. Ja sekös minua harmittaa. Tuntuu että olen jäänyt vähän sen harmistumisen vangiksi. En voi juosta, niin en tee mitään.

Mikäs h*ton asenne se tuo on??

Lihaskuntoa parantamalla voisi parantua nilkkakin. Tiedän sen. Mutta pohdittuani asiaa, ja kohdeltuani itseäni kuin asiakastani, totesin että ongelma on perustavanlaatuinen. Pelkkä voimatreeni ei nyt riitä.

Joten kaivoin esiin venyttely ohjeeni, ja aloitin 30 päivän teho-ohjelman. Nyt opettelen venyttelemään säännöllisesti ja aktiivisesti. Ja toivon mukaan 30 päivän päästä venyttelystä (ja kehonhuollosta yleensäkin) on tullut tapa, ja kroppa on tasapainoisempi ja suorempi, liikkuvampi ja tehokkaampi. Sitten voisi olla toivoa siitä että nilkkakin alkaisi taas kestämään...

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty?

Olen tässä viimeaikoina kovasti suunnitellut aloittavani sitä tätä ja tuota. Ja samalla olen soimannut itseäni kun en ole saanut oikein mitään aikaan. Kunnes sitten havahduin taas tajuamaan, että olen vajonnut takaisin sinne entisen minän ajatusmalliin. Se lihava minä ajatteli aina että "sitten kun" ja "vielä joskus", puhumattakaan siitä negatiivisuuden määrästä! Olen aina pitänyt itseäni positiivisen asenteen omaavana, ja olenkin tietyllä tapaa, semmoinen perusonnellinen tyyppi joka ei yleensä jaksa kauaa velloa ikävissä jutuissa. Mutta. Itseäni kohtaan olin kyllä aika paska kaveri, negatiivinen ja latistava. En osaa, en pysty, en voi, olen liian vanha, liian lihava, liian huonossa kunnossa. Ei se onnistu kuitenkaan, en koskaan opi, tulen aina olemaan läski, köyhä ja huonossa kunnossa. NO HALOO! Miten mikään uusi ja erilainen voisikaan onnistua, jos on hokenut itselleen 20 vuotta että on liian huono edes yrittääkseen?

Miten sieltä kierteestä sitten noustiin ekan kerran? Hitaasti. Oikein väkisin etsimällä etsien niitä hyviä juttuja, jotka onnistuu. Juhlimalla niin penteleesti kun onnistui, ja hehkuttamalla sitä kyllästymiseen asti joka paikassa. Kaivamalla kaivaen niitä postiivisia ja hyviä asioita, ja pikkuhiljaa tajuamalla että hei, ei kukaan tässä maailmassa ole täydellinen, ollaan kaikki vaan ihmisiä. Ja ihmisyyden parhaita puolia on se, että me voidaan kehittyä. Kun treenaa, oppii. Kun treenaa, kehittyy. Mutta se vaatii sen että aloittaa. Vaikka se tuntuukin lähestulkoon ylitsepääsemättömältä ja mahdottomalta. Ei se ole.

No, nyt on toimittava samoin. Minä en ole huono ihminen vain koska en ole saanut aikaan mennä salille. En ole laiska. En ole palannut sohvaperunaksi. Teen jokapäivä 4-8 tuntia ruumiillista työtä, ja lisäksi leikin lasten kanssa. En ole laihtunut, päinvastoin, mutten ole palannut takaisin niihin tottumuksiin jotka minut pitivät satakiloisena. Olen aktiivinen ja reipas. Usein juoksen kotiin toisesta työstäni, koska käveleminen vain on niin hidasta. Enkä edes hengästy. En anna periksi, enkä luovuta. Se ei vaan ole vaihtoehto. Takapakkia tulee, ja se on ihan odotettavissa. En voi kuvitella että koko elämän kestäneet väärät elämäntavat katoavat pysyvästi. Mutta sitten taas jatketaan eteenpäin.

En ole liian lihava liikkuakseni, kukaan ei ole. En ole liian huonossa kunnossa aloittaakseni uusia lajeja. En ole liian lihava ollakseni ryhmäliikunnanvetäjä, tai personal trainer.

sopivasti jännää!

On tää alkuvuosi ollut aika kiireinen, mutta voi miten ihanasti kutkuttaa kaikki vastaan tulevat mahdollisuudet! Työrintamalla menee hyvin, ja uusia ovia aukeaa raolleen vähän siellä ja täällä. Pitää vaan yrittää osata valita niistä ne oikeat... Mutta näyttäisi vahvasti siltä että pääsen toteuttamaan itseäni myös personal trainerin hommissa, mikä on kyllä ihan omiaan lisäämään motivaatiota omassakin projektissa, että jaksaa sitten vetää niitä tunteja, ja olisi edes vähän katu-uskottavampi PT :D

Lasten kanssa ollaan liikuttu nyt talvella ehkä vähän vähemmän kuin kesällä, onneksi heillä on koululiikunnat ja harrastukset niin ovat kuitenkin liikkuneet, vaikka yhteiset harrasteet onkin jääneet vähiin. Tuo ikuinen vesisade ja pimeys ei ole houkutellut telmuamaan ulos, eikä oma nilkka ole kannustanut juoksentelemaankaan.  Eilen kuitenkin käytiin kahden tyttären kanssa luistelemassa, nyt kun pakkasta on ollut putkeen sen verran pitkään että jäät on saatu jäädytettyä. Itse en ole ollut koskaan mitenkään hyvä luistelija, luistimet on olleet aina jonkun (ja useammankin jonkun) vanhat eikä yleensä kovin hyvin terässäkään. Nyt kuitenkin päätin satsata ja näyttää hyvää (tai ainakin kohtuullista, joskin horjuvaa) esimerkkiä, ja ostin itsellekin kaunoluistimet. Hokkareilla en varmaan olisi pysynyt ees pystyssä, vaikka muksuna luistelin niilläkin. Oli muuten kivaa! Vaikka edellisestä kerrasta jäällä on meikällä liki 20 vuotta, niin pysyin pystyssä (juuri ja juuri) ja osasin jopa kääntyä ja peruuttaakin :D Ja nyt kun on luistimet ostettuna, niin pitää mennä toistekin.