Olen koko talven potenut vähän huonoa omaatuntoa kun liikkuminen on jäänyt vähemmälle ja ruokailutkin olleet vähän mitä sattuu. Sen seurauksena paino tietenkin nousi, ja entiselle jojolaihduttajalle se tuntui melkoisella epäonnistumiselta ja sai epäilemään itseäni vähän joka asiassa, sellaisissakin jotka ei painoon edes liity. Mutta nyt kun on pääsiäisen pyhinä ollut aikaa itselle ja muutenkin tässä kevään tullen on taas tullut se halu liikkua, oivalsin jälleen yhden tärkeän asian. Aikaa on loppuelämä parantaa kuntoa ja suorituksia. Ei maailma kaadu siihen että elämän muut osa-alueet tulee välillä painonhallinnan tielle. Pitää hyväksyä se mitä on tapahtunut ja jatkossa koittaa ennakoida ja suunnitella niin ettei se tapahtuisi uudelleen, ainakaan samassa mittakaavassa.
Ollaan Kainuussa sukuloimassa ja viimevuonna pääsiäisenä tein täällä parina päivänä lenkin jossa tein kävelyn lomaan minuutin tai kahden hölkkäpätkiä. Nyt tein saman lenkin hölkäten ja aika parani 10 minuuttia. Joten vaikka kuluneen vuoden loppupuolisko on tietystä näkökulmasta mennyt penkin alle, ja paino on liki sama kuin vuosi sitten, niin kunto on kuitenkin aivan eri. Ja asenne! Se vasta muuttunut onkin. Aloittelevan liikkujan varovaisuus oli vuosi sitten vahvana mukana, syke nousi 175 ja luulin että noutaja tulee. Nyt kroppa on tottuneempi ja ei haitannut vaikka syke kävi ylämäessä yli 190, pystyin edelleen kannustamaan itseäni puhuen joten annoin mennä vaan.
Kaikenkaikkiaan on hyvä välillä käydä lomalla. Ajatukset voi yllättäin kirkastua kun stressi ja kiire helpottuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti