Olen tässä viimeaikoina kovasti suunnitellut aloittavani sitä tätä ja tuota. Ja samalla olen soimannut itseäni kun en ole saanut oikein mitään aikaan. Kunnes sitten havahduin taas tajuamaan, että olen vajonnut takaisin sinne entisen minän ajatusmalliin. Se lihava minä ajatteli aina että "sitten kun" ja "vielä joskus", puhumattakaan siitä negatiivisuuden määrästä! Olen aina pitänyt itseäni positiivisen asenteen omaavana, ja olenkin tietyllä tapaa, semmoinen perusonnellinen tyyppi joka ei yleensä jaksa kauaa velloa ikävissä jutuissa. Mutta. Itseäni kohtaan olin kyllä aika paska kaveri, negatiivinen ja latistava. En osaa, en pysty, en voi, olen liian vanha, liian lihava, liian huonossa kunnossa. Ei se onnistu kuitenkaan, en koskaan opi, tulen aina olemaan läski, köyhä ja huonossa kunnossa. NO HALOO! Miten mikään uusi ja erilainen voisikaan onnistua, jos on hokenut itselleen 20 vuotta että on liian huono edes yrittääkseen?
Miten sieltä kierteestä sitten noustiin ekan kerran? Hitaasti. Oikein väkisin etsimällä etsien niitä hyviä juttuja, jotka onnistuu. Juhlimalla niin penteleesti kun onnistui, ja hehkuttamalla sitä kyllästymiseen asti joka paikassa. Kaivamalla kaivaen niitä postiivisia ja hyviä asioita, ja pikkuhiljaa tajuamalla että hei, ei kukaan tässä maailmassa ole täydellinen, ollaan kaikki vaan ihmisiä. Ja ihmisyyden parhaita puolia on se, että me voidaan kehittyä. Kun treenaa, oppii. Kun treenaa, kehittyy. Mutta se vaatii sen että aloittaa. Vaikka se tuntuukin lähestulkoon ylitsepääsemättömältä ja mahdottomalta. Ei se ole.
No, nyt on toimittava samoin. Minä en ole huono ihminen vain koska en ole saanut aikaan mennä salille. En ole laiska. En ole palannut sohvaperunaksi. Teen jokapäivä 4-8 tuntia ruumiillista työtä, ja lisäksi leikin lasten kanssa. En ole laihtunut, päinvastoin, mutten ole palannut takaisin niihin tottumuksiin jotka minut pitivät satakiloisena. Olen aktiivinen ja reipas. Usein juoksen kotiin toisesta työstäni, koska käveleminen vain on niin hidasta. Enkä edes hengästy. En anna periksi, enkä luovuta. Se ei vaan ole vaihtoehto. Takapakkia tulee, ja se on ihan odotettavissa. En voi kuvitella että koko elämän kestäneet väärät elämäntavat katoavat pysyvästi. Mutta sitten taas jatketaan eteenpäin.
En ole liian lihava liikkuakseni, kukaan ei ole. En ole liian huonossa kunnossa aloittaakseni uusia lajeja. En ole liian lihava ollakseni ryhmäliikunnanvetäjä, tai personal trainer.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti