27.6. ma - Lenkki reissussa, pituus n. 6 km eikä rullannut sitten niin yhtään. Ihan tuskaa, oli kuuma, penikoita särki, takareisi kramppas... Ajattelin että johan on kun on juhannuksen istunut ja syönyt niin luulis rullaavan, vaan ei. Jäi p*ska maku suuhun.
28.6. ti - Sama lenkki. Ehkä vähäsen parempi, mutta edelleen penikat vaivasi ja oli kuuma. Ajettiin liki kokopäivä autolla suomen poikki kotiin.
29.6. ke - Uikkupolulle kotona heti aamusta, eli vajaa 5 km. Alkoi tuntua että ehkä tää tästä taas. Kotiin kun pääsin niin Juha halusi kävelylle ja päätin lähteä mukaan, ja käveltiin uikkupolku, eli sain lisää vajaat 5 km. Illalla oli vielä mentävä testaamaan uusia juoksukenkiä jotka kävin ostamassa, ja kiersin uikkupolun siis vielä kertaalleen, nyt sprintit mukana lenkillä 5*30 sekuntia, lepo 5 min ja uusiksi 5*30 s minuutin palautuksilla. Oli tosi jees!
30.6. to - Juhan kanssa 5 km kävely, päälle punnerrusvoittoinen käsi/rintajumppa. Illalla innostuin vielä tekemään samat sprinttisarjat kuin keskiviikkona mutta crosstrainerilla ja siihen päälle vatsalihasjumpan ja jalkajumpan. Voittaja fiilis.
1.7. pe - Yö oli tuskainen kun niskat veti jumiin punnerruksista. Aamulla heräsin päänsärkyyn. Olin liki koko päivän kotona sohvalla tai sängyssä lukemassa. Kesäloma <3 Illalla oli kuitenkin lähdettävä liikkeelle, tein reilun 6 km kävelylenkin.
2.7. la - aamupäivällä käytiin pojan kanssa painikisoissa ja tulomatkalla vähän pakon edessä katseltiin Paavo Nurmi maratoonareita. Vähän alkoi sykkiä sellainen ajatus että josko sitä vuoden päästä osallistuisi itse puolikkaalle. Sen jälkeen käytiin kotona olevien kahden muksun kanssa kävelyllä, joka muuttui hyppy-, sprinttitreeniksi ja hölkkäilyksi. Meikä kävi sen jälkeen vielä illemmalla kirmailemassa 5 km lenkin, koitin pistää vähän kovemman vaihteen silmään ja selviydyinkin lenkistä 5 min nopeammin kuin aiemmalla sprinttilenkillä keskiviikkona.
3.7. su - aamusta pitkälle kävelylle, reilu 7 km. Illalla sprintit crosstrainerilla ja hiit jumppa koko kropalle.
sunnuntai 3. heinäkuuta 2016
Kiri kiri!
Olen saanut pari yhteydenottoa jossa on toivottu tarkempaa selostusta siitä mitä tämä mun loppukirini pitää sisällään, ja ehdotettu myös "tilivelvollisuuden" luomiseksi sitä että listaisin tänne blogiin sitten treenit mitä olen tehnyt samalla kuin muutenkin loppukirikuulumisia vähän tiuhempaan tahtiin.
Mikäs siinä, sitten ne on täällä ylhäällä ja niihin on myöhemmin (kirin jälkeen) helppo palata ja miettiä missä olisi voinut tehdä asiat paremmin. Koska parantamisen varaahan on aina.
Ruokailu on tietenkin iso osa painonpudotusta ja -hallintaa. Oikeastaan se suurin osa. Liikunta on toki hyvästä monellakin tapaa, mutta painonhallinta on pitkälti kiinni siitä mitä suuhusi laitat. Jos olet lukenut blogiani aiemmin, tiedät että olen suuri sallivan syömisen kannattaja. En siis usko siihen että laihduttajankaan kannattaa liian ehdottomasti kieltää itseltään mitään. Mutta nyt kun maaliskuussa osallistuin Tomi Kokon Lean In Five Weeks haasteeseen, olen vähän joutunut omaa näkemystäni ravinnosta muovaamaan. Edelleenkään en usko siihen että kannattaa kieltäytyä ehdottomana. En usko että se pidemmän päälle kannattaa. Mutta ehkä sallivan syömisen sijaan voisin jatkossa puhua tiedostavasta syömisestä. Se ehkä kuivaisi paremmin sitä mitä tarkoitan. Eli ei kieltäydytä vain periaatteen vuoksi mistään, joten sallivuus tavallaan säilyy, mutta tiedostetaan se miten se oma kroppa toimii, ja mikä sille on parasta. Ruokavalioden tekeminen ei ole mitään helppoa hommaa, sen tietää joka ikinen PT. Ihmiset ovat niin yksilöllisiä, että yhtä ja samaa kaavaa kaikille käyttämällä ei saa aikaan lasta eikä pas... No ymmärrätte mitä tarkoitan. Minä olen jo vuosia sitten huomannut että oma kroppani toimii hyvin kun hiilareita rajoitetaan.
Nyt olen ollut muutamia poikkeuksia lukuunottamatta (pääsiäinen, juhannus ja muutama palkintopäivä) gluteenittomalla ja maidottomalla, melko vähähiilarisella ja runsaampirasvaisella ruokavaliolla, ja olen huomannut että olen taas pirteämpi, virtaa on vaikka miten paljon, ja painokin putoaa taas mukavasti. Joten tämän loppukirini ainakana en ruokavalioon tee juuri mitään muutoksia. Koitan ainoastaan suosia vihreitä vihanneksia, mutta en mitenkään ehdottomana, kyllä tomaatti ja paprika kuuluu edelleen ruokavalioon, enkä pidä reward day:tä ennen kuun lopussa olevia juhlia. Tai tämä on suunnitelma. Mutta jos kroppa väsyy liikaa ja alkaa sitä vaatia, niin sitten pidetään se hiilaritankkauspäivä ja sillä selvä.
Liikuntaa sen sijaan lisään melko paljon. Aiemmin liikunta oli taas vähän jäänyt, satunnaista lenkkeilyä, hyötyliikuntaa ja joku jumppa sillointällöin. Nyt kun tavoite on kova, vetää oikein kunnon loppukiri heinäkuun ajan, on treenimäärä sitten sen mukainen. Joka päivä lenkki, joko kovempitahtinen intervallilenkki tai palauttava kävelylenkki. Kovempitempoinen juoksulenkki voi olla lyhyempi kestoltaan, n 30-45 min, kävely sitten pidempi. Kuitenkin päivittäin on lenkille mentävä. Lenkkeily ei kuitenkaan yksinään riitä, vaan haluan laihtumisen lisäksi kohottaa kuntoani entisestään ja toivon ettei ihan kaikki lihakset sulaisi rasvan kanssa pois. Joten lihaskuntoakin on tehtävä. Olen tykästynyt noihin LIFW:n hiit tyylisiin jumppiin jotka on nopeita tehdä, hiki tulee takuuvarmasti ja seuraavana päivänä tietää tehneensä. Niitä on viikkosuunnitelmassa 4-5 joista kaksi teen usein putkeen, joten jumppa on suunnilleen joka toinen päivä. Mitään lihasmassan kasvatusta niillä ei tietenkään tehdä, mutta nyt onkin tarkoitus pudottaa painoa ja samalla pikkuisen saada kuntoa paremmaksi, lihasta aletaan tehdä sitten vasta heinäkuun jälkeen, joskus kun ollaan siinä normaalipainon korvilla, eikä painoa tarvi enää juuri pudottaa mutta kroppaan haluan muotoa.
Eli yhteenvetona: vähähiilarinen, rasvaisempi ruokavalio, 7 aerobista viikossa ja 4-5 hiit jumppaa viikossa. Näillä mennään nyt tämä kuu ja katsotaan mihin sillä päästään. Mitä lähempänä olen kutosella alkavia lukuja 30.7. sen parempi.
Mikäs siinä, sitten ne on täällä ylhäällä ja niihin on myöhemmin (kirin jälkeen) helppo palata ja miettiä missä olisi voinut tehdä asiat paremmin. Koska parantamisen varaahan on aina.
Ruokailu on tietenkin iso osa painonpudotusta ja -hallintaa. Oikeastaan se suurin osa. Liikunta on toki hyvästä monellakin tapaa, mutta painonhallinta on pitkälti kiinni siitä mitä suuhusi laitat. Jos olet lukenut blogiani aiemmin, tiedät että olen suuri sallivan syömisen kannattaja. En siis usko siihen että laihduttajankaan kannattaa liian ehdottomasti kieltää itseltään mitään. Mutta nyt kun maaliskuussa osallistuin Tomi Kokon Lean In Five Weeks haasteeseen, olen vähän joutunut omaa näkemystäni ravinnosta muovaamaan. Edelleenkään en usko siihen että kannattaa kieltäytyä ehdottomana. En usko että se pidemmän päälle kannattaa. Mutta ehkä sallivan syömisen sijaan voisin jatkossa puhua tiedostavasta syömisestä. Se ehkä kuivaisi paremmin sitä mitä tarkoitan. Eli ei kieltäydytä vain periaatteen vuoksi mistään, joten sallivuus tavallaan säilyy, mutta tiedostetaan se miten se oma kroppa toimii, ja mikä sille on parasta. Ruokavalioden tekeminen ei ole mitään helppoa hommaa, sen tietää joka ikinen PT. Ihmiset ovat niin yksilöllisiä, että yhtä ja samaa kaavaa kaikille käyttämällä ei saa aikaan lasta eikä pas... No ymmärrätte mitä tarkoitan. Minä olen jo vuosia sitten huomannut että oma kroppani toimii hyvin kun hiilareita rajoitetaan.
Nyt olen ollut muutamia poikkeuksia lukuunottamatta (pääsiäinen, juhannus ja muutama palkintopäivä) gluteenittomalla ja maidottomalla, melko vähähiilarisella ja runsaampirasvaisella ruokavaliolla, ja olen huomannut että olen taas pirteämpi, virtaa on vaikka miten paljon, ja painokin putoaa taas mukavasti. Joten tämän loppukirini ainakana en ruokavalioon tee juuri mitään muutoksia. Koitan ainoastaan suosia vihreitä vihanneksia, mutta en mitenkään ehdottomana, kyllä tomaatti ja paprika kuuluu edelleen ruokavalioon, enkä pidä reward day:tä ennen kuun lopussa olevia juhlia. Tai tämä on suunnitelma. Mutta jos kroppa väsyy liikaa ja alkaa sitä vaatia, niin sitten pidetään se hiilaritankkauspäivä ja sillä selvä.
Liikuntaa sen sijaan lisään melko paljon. Aiemmin liikunta oli taas vähän jäänyt, satunnaista lenkkeilyä, hyötyliikuntaa ja joku jumppa sillointällöin. Nyt kun tavoite on kova, vetää oikein kunnon loppukiri heinäkuun ajan, on treenimäärä sitten sen mukainen. Joka päivä lenkki, joko kovempitahtinen intervallilenkki tai palauttava kävelylenkki. Kovempitempoinen juoksulenkki voi olla lyhyempi kestoltaan, n 30-45 min, kävely sitten pidempi. Kuitenkin päivittäin on lenkille mentävä. Lenkkeily ei kuitenkaan yksinään riitä, vaan haluan laihtumisen lisäksi kohottaa kuntoani entisestään ja toivon ettei ihan kaikki lihakset sulaisi rasvan kanssa pois. Joten lihaskuntoakin on tehtävä. Olen tykästynyt noihin LIFW:n hiit tyylisiin jumppiin jotka on nopeita tehdä, hiki tulee takuuvarmasti ja seuraavana päivänä tietää tehneensä. Niitä on viikkosuunnitelmassa 4-5 joista kaksi teen usein putkeen, joten jumppa on suunnilleen joka toinen päivä. Mitään lihasmassan kasvatusta niillä ei tietenkään tehdä, mutta nyt onkin tarkoitus pudottaa painoa ja samalla pikkuisen saada kuntoa paremmaksi, lihasta aletaan tehdä sitten vasta heinäkuun jälkeen, joskus kun ollaan siinä normaalipainon korvilla, eikä painoa tarvi enää juuri pudottaa mutta kroppaan haluan muotoa.
Eli yhteenvetona: vähähiilarinen, rasvaisempi ruokavalio, 7 aerobista viikossa ja 4-5 hiit jumppaa viikossa. Näillä mennään nyt tämä kuu ja katsotaan mihin sillä päästään. Mitä lähempänä olen kutosella alkavia lukuja 30.7. sen parempi.
torstai 30. kesäkuuta 2016
Jussi juhlittu ja arki rullaa
Juhannus vietettiin miehen isän luona Kajaanin kupeessa. Voitte uskoa että ruokavalio oli vähän jotain muuta kuin mitä olen itselleni määrännyt loppukirin ajaksi, mutta en ajatellut ottaa siitä yhtään minkäänlaista stressin poikastakaan. Nih. En ottanut täytekakkua, en korppua, en pullaa, vain kohtuulliset annokset ruokaa ja antaumuksella salaattia ja ukin itse pyytämää ja savustamaa lohta. NAM! Viimeisenä reissupäivänä oli kuitenkin syötävä keksiä ja kääretorttua, koska minä en ole ihminen joka menisi väittämään vastaan lapsipuolteni isoisomummuille. Semmoinen ikä ja elämänkokemus ja viisaus joka asuu vanhoissa naisissa, se on jotain se. Liikunnan suhteen meni myös aika lomailuksi, torstaista tiistaihin ja vain kaksi lenkkiä ja pari kävelylenkkiä. Mutta annan senkin armollisesti itselleni anteeksi, sillä oli kiva pitkästä aikaa kutoa, kun sukuun on tullut uusi pienokainen. Pari myssyä ja parit sukat sain aikaan, opettelin vihdoin tekemään kaksi sukkaa yhtäaikaa pyöröpuikoilla.
Nyt ollaan kuitenkin oltu pari päivää kotona, ja takaisin rutiineihin on ollut mukavan helppo solahtaa. On ihanaa syödä hyvin ja liikkua! Eilen meinasi melkein mennä överiksi kun pirteänä aamulla kirmasin aamulenkille (4,5 km), sitten mies heräsi ja tahtoi kävelylle (5 km) ja lähdin seuraksi, ja illalla piti vielä mennä testaamaan uusia juoksuvarusteita (4,5 km). Sain vihdoin käytettyä vuosi sitten saamani intersportin lahjakortin. Mukaan lähti jalkaan ihanasti sopivat juoksukengät, jotka ammattitaitoinen ja mukava myyjä katsoi sopiviksi jalalleni sekä askellukselleni. Lisäksi tuli ostettua kompressiotrikoot, ja parin käyttökerran kokemuksella on kyllä sanottava että ai että on ihanat! Kyllä nyt kelpaa kirmailla pitkin Raisiota, kun varusteet on vimpan päälle. Olen ottanut tavoitteeksi juosta nopeammin, ja keinoiksi intervallitreenit. Spurtteja spurtteja, ja ei juuri ollenkaan hidasta hölköttelyä. Katsotaan kuinka homma puree. Toki lisäksi sitten kehonpainoharjottelua ja kahvakuulaa. Ja rullailua. Jos paikat vaikka pysyisi ehjinä tällä kertaa.
Työrintamalla on nyt suuret muutoksen tuulet kun alihankintasopimukseni Kotiapu Loisteelle päättyi. Ikävä tulee kaikkia Loisteen ihania asiakkaita. Mutta nyt on aika keskittyä uusiin asiakkaisiin ja uusiin juttuihin. Mutta ensin vähän lomailen, en joulunakaan pitänyt lomaa, joten hengähdystauko on tarpeen. Tosin ajatustyötä tässä lomallakin on tullut tehtyä.
Nyt ollaan kuitenkin oltu pari päivää kotona, ja takaisin rutiineihin on ollut mukavan helppo solahtaa. On ihanaa syödä hyvin ja liikkua! Eilen meinasi melkein mennä överiksi kun pirteänä aamulla kirmasin aamulenkille (4,5 km), sitten mies heräsi ja tahtoi kävelylle (5 km) ja lähdin seuraksi, ja illalla piti vielä mennä testaamaan uusia juoksuvarusteita (4,5 km). Sain vihdoin käytettyä vuosi sitten saamani intersportin lahjakortin. Mukaan lähti jalkaan ihanasti sopivat juoksukengät, jotka ammattitaitoinen ja mukava myyjä katsoi sopiviksi jalalleni sekä askellukselleni. Lisäksi tuli ostettua kompressiotrikoot, ja parin käyttökerran kokemuksella on kyllä sanottava että ai että on ihanat! Kyllä nyt kelpaa kirmailla pitkin Raisiota, kun varusteet on vimpan päälle. Olen ottanut tavoitteeksi juosta nopeammin, ja keinoiksi intervallitreenit. Spurtteja spurtteja, ja ei juuri ollenkaan hidasta hölköttelyä. Katsotaan kuinka homma puree. Toki lisäksi sitten kehonpainoharjottelua ja kahvakuulaa. Ja rullailua. Jos paikat vaikka pysyisi ehjinä tällä kertaa.
Työrintamalla on nyt suuret muutoksen tuulet kun alihankintasopimukseni Kotiapu Loisteelle päättyi. Ikävä tulee kaikkia Loisteen ihania asiakkaita. Mutta nyt on aika keskittyä uusiin asiakkaisiin ja uusiin juttuihin. Mutta ensin vähän lomailen, en joulunakaan pitänyt lomaa, joten hengähdystauko on tarpeen. Tosin ajatustyötä tässä lomallakin on tullut tehtyä.
lauantai 18. kesäkuuta 2016
Asiakkaan kengissä
Juhannus lähenee. Kolme vuotta sitten juhannus oli se hetki joka oli elämässäni hyvin käänteentekevä. Menin heti juhannuksen jälkeen puntariin kotona ja muistan varmasti ikuisesti sen hetken kun lukema 103 tuli näkyviin. 162 senttiä ja yli 100 kiloa. Ei se iskenyt kuin salama, eikä oivallus tullut välittömästi. Mutta jokin siinä hetkessä napsautti palikoita kohdilleen meikäläisen aivoissa. Lasken elämäntaparemonttini alkavaksi siitä hetkestä, juhannuksesta 2013.
Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon. Paino on mennyt ylös ja alas ja jos olisin ensimmäisellä tai toisella tai kolmannella kerralla luovuttanut, olisin nyt epäonnistuja ja lihavampi kuin koskaan. Mutta olen joka kerta todennut että no, tässä on nyt jokin oppimisen paikka, ja eteenpäin vaan. Olen oivaltanut sen ettei koko loppuelämän kestävä matka pääty pariin ylämäkeen.
Olen karsinut elämästäni negatiivisuutta, ensimmäisenä lähti kolme vuotta sitten silloinen miesystävä, jossa oli aika selkeitä feederin piirteitä. Olen opetellut pitämään itsestäni ja arvostamaan itseäni. Olen opetellut ajattelemaan "minä pystyn" sen sijaan että ajattelisin etten pysty tai voi koska olen liian lihava, liian vanha, liian heikko tai mitä vaan tekosyitä. Minä pystyn.
Olen muutoksen myötä tavannut ihmisiä jotka tukevat sitä minua joka haluan olla. Aviomieheni varmasti tärkein, mutta myös samanhenkisiä muuttujia sekä positiivisia valmentajia. Elämä on muuttunut kaikilla osa-alueillaan aivan erinäköiseksi. Se lienee osoitus siitä että elämäntapamuutos on onnistumassa. Koska ilman muutoksia elämässä ei tapahtuisi muutoksia kropassakaan.
Kaiken tämän oivaltaminen on antanut minulle aivan uuden purkauksen energiaa ja motivaatiota. Lupasin aikanaan kummitytölleni että olen normaalipainossa kun hän pääsee ripille. Ja nyt olen ottanut kunnon loppukirin kohti tuota tavoitetta. Heinäkuun loppuun aikaa, joten kiri on tarpeenkin. Mutta minä pystyn.
Astuin asiakkaan kenkiin ja tein suunnitelmat. Pysymällä suunnitelmassa tavoite on jo lähes saavutettu. Teen tästä loppukiristäni tarkemman postauksen ehtiessäni. Koska nyt mennään eikä meinata.
Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon. Paino on mennyt ylös ja alas ja jos olisin ensimmäisellä tai toisella tai kolmannella kerralla luovuttanut, olisin nyt epäonnistuja ja lihavampi kuin koskaan. Mutta olen joka kerta todennut että no, tässä on nyt jokin oppimisen paikka, ja eteenpäin vaan. Olen oivaltanut sen ettei koko loppuelämän kestävä matka pääty pariin ylämäkeen.
Olen karsinut elämästäni negatiivisuutta, ensimmäisenä lähti kolme vuotta sitten silloinen miesystävä, jossa oli aika selkeitä feederin piirteitä. Olen opetellut pitämään itsestäni ja arvostamaan itseäni. Olen opetellut ajattelemaan "minä pystyn" sen sijaan että ajattelisin etten pysty tai voi koska olen liian lihava, liian vanha, liian heikko tai mitä vaan tekosyitä. Minä pystyn.
Olen muutoksen myötä tavannut ihmisiä jotka tukevat sitä minua joka haluan olla. Aviomieheni varmasti tärkein, mutta myös samanhenkisiä muuttujia sekä positiivisia valmentajia. Elämä on muuttunut kaikilla osa-alueillaan aivan erinäköiseksi. Se lienee osoitus siitä että elämäntapamuutos on onnistumassa. Koska ilman muutoksia elämässä ei tapahtuisi muutoksia kropassakaan.
Kaiken tämän oivaltaminen on antanut minulle aivan uuden purkauksen energiaa ja motivaatiota. Lupasin aikanaan kummitytölleni että olen normaalipainossa kun hän pääsee ripille. Ja nyt olen ottanut kunnon loppukirin kohti tuota tavoitetta. Heinäkuun loppuun aikaa, joten kiri on tarpeenkin. Mutta minä pystyn.
Astuin asiakkaan kenkiin ja tein suunnitelmat. Pysymällä suunnitelmassa tavoite on jo lähes saavutettu. Teen tästä loppukiristäni tarkemman postauksen ehtiessäni. Koska nyt mennään eikä meinata.
perjantai 10. kesäkuuta 2016
Positiivisuuden jäljillä
Alunperin aloitin kirjoittelemaan tätä blogia ja tuntojani, enimmäkseen itselleni, mutta siksi että halusin tuoda esiin sen näkökulman painonhallintaan, että vain itseään arvostava ihminen laihtuu pysyvästi ja terveellisesti. Että positiivisuus ja elämänmyönteisyys pitäisi laajentaa koskemaan myös omaa kehonkuvaa. Tunnustaa itselleen, että juu, tässä on nyt ylimääräisiä kiloja, mutta olen silti hyvä ja arvokas ihminen. Koska itse uskon, että vasta kun hyväksyy itsensä, voi hyväksyä sen että on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, ja olla onnellinen niihin pieniin muutoksiin joita tekee hyvinvointinsa eteen. Koska pieniä ne muutokset alkuun on, kun puhutaan pysyvästä painonpudotuksesta.
Ylipaino ei ole mikään voittamaton mörkö jota ei pysty karistamaan, ellei siitä itse sellaista tee. Painonhallinta onkin mielestäni enemmän kiinni korvienvälistä, kuin siitä mitä menee suun kautta mahalaukkuun. Se mitä syöt, ja miten liikut, on seuraus siitä miten ajattelet ja koet asiat. Tavallaan tämän tiedostaminen on personal trainerille kamalan turhauttavaa. Sillä vaikka tekisi miten hyvät ruokaohjeet ja jumppaohjelmat, niin lopulta kaikki on kiinni jokaisesta itsestään, ja se työ kohti onnellisempaa ja terveempää minäkuvaa ei aina vaadi diettiä ja jumppaa. Se vaatii paljon enemmän.
Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat vuosia ajatelleet, että jos vain saisivat sen 5 kiloa tai vaikka 15 kiloa pois niin olisivat onnellisia ja tyytyväisiä kroppaansa. Mutta sitten kun se 5-15 on kadonnut, ei vieläkään olla tyytyväisiä. Ja joko laihdutetaan aina vaan lisää ja lisää, kunnes terveys alkaa reistailla, tai sitten lihotaan takaisin kun ollaan niin tyytymättömiä itseensä ja sorrutaan taas vanhoihin elämäntapoihin. Kenenkään onnellisuuden ei pitäisi olla kiinni painosta. Mutta itsekin vaa'an kanssa seurusteelleena tiedän kyllä että usein päivä oli hyvä tai huono, ihan sen mukaan mitä vaaka näytti.
Minua usein vähän surettaa lukea netistä näitä tarinoita joissa hoikka ja nätti nainen kertoo että vielä pitää saada 4 kiloa pois, että on löysää siellä tai täällä. Makuja on toki monia, enkä voi moittia jos joku haluaa rasvattoman kehon joka on litteä ja tasainen. Mutta usein ajattelen että monelle tekisi hyvää ottaa pari askelta taaksepäin ja pohtia että onko siinä omassa kehossa muka jotain vikaa. Miettiä, että jos se olisi jonkun toisen, niin mitä siitä ajattelisi. Että olisiko parempi keskittyä kokonaisuuteen ja siihen mihin se keho pystyy, kuin tuijottaa sitä alavatsan makkaraa tai käsivarsien pientä pehmeyttä alliosastolla, ja ylikriittisenä stressata ja ahdistua jostain mitä muut eivät edes huomaa.
Ei se että rakastaa itseään, ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, tarkoita että haluaisi olla lihava. Usein törmää sellaiseen ajattelumalliin että ylipainoisia ei saisi rohkaista olemaan tyytyväisiä itseensä, koska silloin he eivät laihduta, ja ylipaino tunnetusti on terveydelle haitallista. Että tyytyväisyys on kehityksen kuolema. Paskan marjat. Vasta kun rakastaa itseään, haluaa tarjota itselleen parasta mahdollista ravintoa, ja pitää itsensä kunnossa. Jos ei hyväksy itseään, kokee helposti ettei sillä omalla keholla ole mitään väliä. Ettei sillä ole mitään väliä miten jaksaa tai miltä näyttää, Siinä olotilassako sitä sitten pitäisi pystyä painoa hallitsemaan?
Minä toivon kaikille ihmisille voimaa etsiä itsestään hyviä puolia. Nauttia niistä aivan mitättömältäkin tuntuvista voitoista. Ne on kaikki askeleita oikeaan suuntaan. Niistä on ok iloita. On paljon parempi ajatella että jes, söin tänään kerran kunnon ruokaa kohtuudella, kuin ajatella että vittu tääkin päivä meni vituiksi kun söin illalla kolme keksiä ja sulkaapatukan. Kumpi ajatus kantaa painonhallinnassa pidemmälle?
Ja ottakaa niitä kuvia. Vaikka se tuntuisi miten vastenmieliseltä. Koska sitten kun se hetki koittaa että tuntuu että mikään ei suju, ja kaikki on ihan turhaa eikä muutos kuitenkaan näy missään, niin silloin on hyvä hetki muistuttaa itseään.
Ylipaino ei ole mikään voittamaton mörkö jota ei pysty karistamaan, ellei siitä itse sellaista tee. Painonhallinta onkin mielestäni enemmän kiinni korvienvälistä, kuin siitä mitä menee suun kautta mahalaukkuun. Se mitä syöt, ja miten liikut, on seuraus siitä miten ajattelet ja koet asiat. Tavallaan tämän tiedostaminen on personal trainerille kamalan turhauttavaa. Sillä vaikka tekisi miten hyvät ruokaohjeet ja jumppaohjelmat, niin lopulta kaikki on kiinni jokaisesta itsestään, ja se työ kohti onnellisempaa ja terveempää minäkuvaa ei aina vaadi diettiä ja jumppaa. Se vaatii paljon enemmän.
Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat vuosia ajatelleet, että jos vain saisivat sen 5 kiloa tai vaikka 15 kiloa pois niin olisivat onnellisia ja tyytyväisiä kroppaansa. Mutta sitten kun se 5-15 on kadonnut, ei vieläkään olla tyytyväisiä. Ja joko laihdutetaan aina vaan lisää ja lisää, kunnes terveys alkaa reistailla, tai sitten lihotaan takaisin kun ollaan niin tyytymättömiä itseensä ja sorrutaan taas vanhoihin elämäntapoihin. Kenenkään onnellisuuden ei pitäisi olla kiinni painosta. Mutta itsekin vaa'an kanssa seurusteelleena tiedän kyllä että usein päivä oli hyvä tai huono, ihan sen mukaan mitä vaaka näytti.
Minua usein vähän surettaa lukea netistä näitä tarinoita joissa hoikka ja nätti nainen kertoo että vielä pitää saada 4 kiloa pois, että on löysää siellä tai täällä. Makuja on toki monia, enkä voi moittia jos joku haluaa rasvattoman kehon joka on litteä ja tasainen. Mutta usein ajattelen että monelle tekisi hyvää ottaa pari askelta taaksepäin ja pohtia että onko siinä omassa kehossa muka jotain vikaa. Miettiä, että jos se olisi jonkun toisen, niin mitä siitä ajattelisi. Että olisiko parempi keskittyä kokonaisuuteen ja siihen mihin se keho pystyy, kuin tuijottaa sitä alavatsan makkaraa tai käsivarsien pientä pehmeyttä alliosastolla, ja ylikriittisenä stressata ja ahdistua jostain mitä muut eivät edes huomaa.
Ei se että rakastaa itseään, ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, tarkoita että haluaisi olla lihava. Usein törmää sellaiseen ajattelumalliin että ylipainoisia ei saisi rohkaista olemaan tyytyväisiä itseensä, koska silloin he eivät laihduta, ja ylipaino tunnetusti on terveydelle haitallista. Että tyytyväisyys on kehityksen kuolema. Paskan marjat. Vasta kun rakastaa itseään, haluaa tarjota itselleen parasta mahdollista ravintoa, ja pitää itsensä kunnossa. Jos ei hyväksy itseään, kokee helposti ettei sillä omalla keholla ole mitään väliä. Ettei sillä ole mitään väliä miten jaksaa tai miltä näyttää, Siinä olotilassako sitä sitten pitäisi pystyä painoa hallitsemaan?
Minä toivon kaikille ihmisille voimaa etsiä itsestään hyviä puolia. Nauttia niistä aivan mitättömältäkin tuntuvista voitoista. Ne on kaikki askeleita oikeaan suuntaan. Niistä on ok iloita. On paljon parempi ajatella että jes, söin tänään kerran kunnon ruokaa kohtuudella, kuin ajatella että vittu tääkin päivä meni vituiksi kun söin illalla kolme keksiä ja sulkaapatukan. Kumpi ajatus kantaa painonhallinnassa pidemmälle?
Ja ottakaa niitä kuvia. Vaikka se tuntuisi miten vastenmieliseltä. Koska sitten kun se hetki koittaa että tuntuu että mikään ei suju, ja kaikki on ihan turhaa eikä muutos kuitenkaan näy missään, niin silloin on hyvä hetki muistuttaa itseään.
tiistai 31. toukokuuta 2016
tavoitteet ja niihin pääseminen
Olen viimeaikoina pohtinut paljon omia tavoitteitani. Olen jotenkin jälleen lipsunut siihen ajattelumalliin että tavoitteeni on kilomäärä X pois, tällähetkellä mennään siinä että kiloja pitäisi karistaa tuon tavoitteen mukaan vielä 12 kiloa. Mutta pelkän vaa'an lukeman tuijottaminen ja kilojen pudottaminen on valtavan turhauttavaa, ja turhaantuminen syö onnistumisia. Lisäksi olen melko varma, että se paino johon olen nyt tähdännyt, ei ole se minun ihanteellinen lukemani.
Aiemmin, silloin kun painoindeksi huiteli siellä 40 korvilla, olivat tavoitteet tavallaan järkevämpiä. Halusin toki laihtua, mutta enemmän keskityin fyysiseen kuntoon sekä terveyteen. Mihin ne nyt ovat unohtuneet? Hyvä terveys ja hyvä fyysinen kunto ovat edelleen todella tärkeitä, eikä noiden tavotteiden pitäisi päästä hukkumaan. Kenties sitä tuntee olonsa jo niin hyväksi, että terveyttä ja parantunutta kuntoa pitää vähän itsestäänselvyytenä. Mutta sitähän ne suinkaan eivät ole.
On todella vaikeaa päästä tavoitteeseen joka ei ole järkevä. Jos asettaa itselleen mahdottomia tavoitteita, ja sitten epäonnistuu, niin syö vain omaa itsetuntoaan ja tekee hallaa itselleen paljon enemmän, kuin voisi kuvitellakaan. Tavoitteen pitäisi aina olla järkevä ja hyvin huolella pohdittu, mahdollinen saavuttaa ja sellainen että sitä todella kannattaa tavoitella.
Joskus on todella vaikeaa päästää irti sellaisista tavoitteista jotka ovat olleet mielessä kauan. Eikä siihen aina ole mitään tarvetta, sellainenkin tavoite voi olla hyvä, johon vie kauan päästä. Sitä suurempi palkinto se on itselle kun sen sitten vihdoin tavoittaa. Mutta kannattaa pohtia mihin oikeasti haluaa päästä ja miksi, ja että kannustaako se oma tavoite juuri sitä päämäärää kohti. -12 kiloa on hieman kevyt tavoite, jos vertaa sitä vaikka parantuneeseen coopertulokseen tai vähentyneeseen rasvaprosenttiin inbodymittauksessa, tai vaikka 20% parempaan penkkipunnerrustulokseen.
Oppia ikä kaikki ja oma pää on suurin haaste kaikissa elämäntapamuutoksissa. Sitä ei pääse karkuun vaikka olisi miten paljon koulutusta ja tietoa. Pitää vaan oppia tuntemaan se oma mieli, ja työskennellä sen kanssa niin että tavoitteet muuttuvat saavutettaviksi.
Aiemmin, silloin kun painoindeksi huiteli siellä 40 korvilla, olivat tavoitteet tavallaan järkevämpiä. Halusin toki laihtua, mutta enemmän keskityin fyysiseen kuntoon sekä terveyteen. Mihin ne nyt ovat unohtuneet? Hyvä terveys ja hyvä fyysinen kunto ovat edelleen todella tärkeitä, eikä noiden tavotteiden pitäisi päästä hukkumaan. Kenties sitä tuntee olonsa jo niin hyväksi, että terveyttä ja parantunutta kuntoa pitää vähän itsestäänselvyytenä. Mutta sitähän ne suinkaan eivät ole.
On todella vaikeaa päästä tavoitteeseen joka ei ole järkevä. Jos asettaa itselleen mahdottomia tavoitteita, ja sitten epäonnistuu, niin syö vain omaa itsetuntoaan ja tekee hallaa itselleen paljon enemmän, kuin voisi kuvitellakaan. Tavoitteen pitäisi aina olla järkevä ja hyvin huolella pohdittu, mahdollinen saavuttaa ja sellainen että sitä todella kannattaa tavoitella.
Joskus on todella vaikeaa päästää irti sellaisista tavoitteista jotka ovat olleet mielessä kauan. Eikä siihen aina ole mitään tarvetta, sellainenkin tavoite voi olla hyvä, johon vie kauan päästä. Sitä suurempi palkinto se on itselle kun sen sitten vihdoin tavoittaa. Mutta kannattaa pohtia mihin oikeasti haluaa päästä ja miksi, ja että kannustaako se oma tavoite juuri sitä päämäärää kohti. -12 kiloa on hieman kevyt tavoite, jos vertaa sitä vaikka parantuneeseen coopertulokseen tai vähentyneeseen rasvaprosenttiin inbodymittauksessa, tai vaikka 20% parempaan penkkipunnerrustulokseen.
Oppia ikä kaikki ja oma pää on suurin haaste kaikissa elämäntapamuutoksissa. Sitä ei pääse karkuun vaikka olisi miten paljon koulutusta ja tietoa. Pitää vaan oppia tuntemaan se oma mieli, ja työskennellä sen kanssa niin että tavoitteet muuttuvat saavutettaviksi.
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
Se fiilis kun keksit pyörän uudelleen...
Ihanaa kun paistaa aurinko. Se oikein kutsuu ulkoilemaan. Vappuviikonloppuna käveltiin miehen kanssa paljon, ja lasten kanssa peuhattiin pihalla. Koin myös sellaisen "ahaa"-elämyksen, jotka normaalisti on tosi kivoja, tulee sellainen ällistyneen fiksu ja mukava olo kun tajuaa jotain oleellista. Nyt sen sijaan tuli aika tyhmä olo. Tajusin nimittäin asian jonka jo tiedän, mutta joka vaan on jäänyt jonnekin mielen sopukoihin, eikä sitä ole tullut noudatettua. Kirjoitin siitä blogitekstin jo vuosi sitten. Älä hölkkää, juokse.
Älä hölkkää, juokse. Voihan pylly. Tuolla ajatuksellahan mä pidin itseni terveenä ja koivet oireettomina vaikka miten pitkään. Tein intervalleja ja spurtteja ja pikkuhiljaa pidensin juostavaa matkaa. Mutta sitten kunto kasvoi ja halusin kokeilla jaksaisinko hölkätä 5 km. Ja jaksoin. Ja se tunne oli niin koukuttava että lähes huomaamattani siirryin juoksijasta hölkkääjäksi, joka löntysteli menemään 5 km, 6km, 7 km jopa 10 km matkaa onnellisena kehityksestä. Ja sitten alkoi akillesvaivat. Ja bursiitti alkoi taas oireilla lonkassa. Ja sitten tuli juoksutauko ja tappeleminen koipien kanssa. Voihan nyt videlis.
Nyt jalat on olleet melkein oireettomat. Sanon melkein, koska parhaillaankin tuota lonkkaa vähän juilii, viimeviikkoisen mäkitreenin jäljiltä. Mutta voitte olla varmoja että muistan jatkossa tehdä kävelylenkkejä joissa mukana ihan oikeaa juoksua. Ei mitään hölkkää mulle kiitos, kun en kerran osaa pysyä kohtuudessa.
Positiiviset vibat sen sijaan jatkuu ravitsemuspuolella, nyt on tuon haasteen jäljiltä ollut helppoa syödä oikein ja virtaa riittää vaikka muillekin asti. Eilen tuli tehtyä työpäivän sisällä lounastauolla kävelylenkki, ja tänään tiedossa reenit ystävän kanssa. Ihana kevät!
Älä hölkkää, juokse. Voihan pylly. Tuolla ajatuksellahan mä pidin itseni terveenä ja koivet oireettomina vaikka miten pitkään. Tein intervalleja ja spurtteja ja pikkuhiljaa pidensin juostavaa matkaa. Mutta sitten kunto kasvoi ja halusin kokeilla jaksaisinko hölkätä 5 km. Ja jaksoin. Ja se tunne oli niin koukuttava että lähes huomaamattani siirryin juoksijasta hölkkääjäksi, joka löntysteli menemään 5 km, 6km, 7 km jopa 10 km matkaa onnellisena kehityksestä. Ja sitten alkoi akillesvaivat. Ja bursiitti alkoi taas oireilla lonkassa. Ja sitten tuli juoksutauko ja tappeleminen koipien kanssa. Voihan nyt videlis.
Nyt jalat on olleet melkein oireettomat. Sanon melkein, koska parhaillaankin tuota lonkkaa vähän juilii, viimeviikkoisen mäkitreenin jäljiltä. Mutta voitte olla varmoja että muistan jatkossa tehdä kävelylenkkejä joissa mukana ihan oikeaa juoksua. Ei mitään hölkkää mulle kiitos, kun en kerran osaa pysyä kohtuudessa.
Positiiviset vibat sen sijaan jatkuu ravitsemuspuolella, nyt on tuon haasteen jäljiltä ollut helppoa syödä oikein ja virtaa riittää vaikka muillekin asti. Eilen tuli tehtyä työpäivän sisällä lounastauolla kävelylenkki, ja tänään tiedossa reenit ystävän kanssa. Ihana kevät!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)