Juhannus lähenee. Kolme vuotta sitten juhannus oli se hetki joka oli elämässäni hyvin käänteentekevä. Menin heti juhannuksen jälkeen puntariin kotona ja muistan varmasti ikuisesti sen hetken kun lukema 103 tuli näkyviin. 162 senttiä ja yli 100 kiloa. Ei se iskenyt kuin salama, eikä oivallus tullut välittömästi. Mutta jokin siinä hetkessä napsautti palikoita kohdilleen meikäläisen aivoissa. Lasken elämäntaparemonttini alkavaksi siitä hetkestä, juhannuksesta 2013.
Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon. Paino on mennyt ylös ja alas ja jos olisin ensimmäisellä tai toisella tai kolmannella kerralla luovuttanut, olisin nyt epäonnistuja ja lihavampi kuin koskaan. Mutta olen joka kerta todennut että no, tässä on nyt jokin oppimisen paikka, ja eteenpäin vaan. Olen oivaltanut sen ettei koko loppuelämän kestävä matka pääty pariin ylämäkeen.
Olen karsinut elämästäni negatiivisuutta, ensimmäisenä lähti kolme vuotta sitten silloinen miesystävä, jossa oli aika selkeitä feederin piirteitä. Olen opetellut pitämään itsestäni ja arvostamaan itseäni. Olen opetellut ajattelemaan "minä pystyn" sen sijaan että ajattelisin etten pysty tai voi koska olen liian lihava, liian vanha, liian heikko tai mitä vaan tekosyitä. Minä pystyn.
Olen muutoksen myötä tavannut ihmisiä jotka tukevat sitä minua joka haluan olla. Aviomieheni varmasti tärkein, mutta myös samanhenkisiä muuttujia sekä positiivisia valmentajia. Elämä on muuttunut kaikilla osa-alueillaan aivan erinäköiseksi. Se lienee osoitus siitä että elämäntapamuutos on onnistumassa. Koska ilman muutoksia elämässä ei tapahtuisi muutoksia kropassakaan.
Kaiken tämän oivaltaminen on antanut minulle aivan uuden purkauksen energiaa ja motivaatiota. Lupasin aikanaan kummitytölleni että olen normaalipainossa kun hän pääsee ripille. Ja nyt olen ottanut kunnon loppukirin kohti tuota tavoitetta. Heinäkuun loppuun aikaa, joten kiri on tarpeenkin. Mutta minä pystyn.
Astuin asiakkaan kenkiin ja tein suunnitelmat. Pysymällä suunnitelmassa tavoite on jo lähes saavutettu. Teen tästä loppukiristäni tarkemman postauksen ehtiessäni. Koska nyt mennään eikä meinata.
lauantai 18. kesäkuuta 2016
perjantai 10. kesäkuuta 2016
Positiivisuuden jäljillä
Alunperin aloitin kirjoittelemaan tätä blogia ja tuntojani, enimmäkseen itselleni, mutta siksi että halusin tuoda esiin sen näkökulman painonhallintaan, että vain itseään arvostava ihminen laihtuu pysyvästi ja terveellisesti. Että positiivisuus ja elämänmyönteisyys pitäisi laajentaa koskemaan myös omaa kehonkuvaa. Tunnustaa itselleen, että juu, tässä on nyt ylimääräisiä kiloja, mutta olen silti hyvä ja arvokas ihminen. Koska itse uskon, että vasta kun hyväksyy itsensä, voi hyväksyä sen että on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, ja olla onnellinen niihin pieniin muutoksiin joita tekee hyvinvointinsa eteen. Koska pieniä ne muutokset alkuun on, kun puhutaan pysyvästä painonpudotuksesta.
Ylipaino ei ole mikään voittamaton mörkö jota ei pysty karistamaan, ellei siitä itse sellaista tee. Painonhallinta onkin mielestäni enemmän kiinni korvienvälistä, kuin siitä mitä menee suun kautta mahalaukkuun. Se mitä syöt, ja miten liikut, on seuraus siitä miten ajattelet ja koet asiat. Tavallaan tämän tiedostaminen on personal trainerille kamalan turhauttavaa. Sillä vaikka tekisi miten hyvät ruokaohjeet ja jumppaohjelmat, niin lopulta kaikki on kiinni jokaisesta itsestään, ja se työ kohti onnellisempaa ja terveempää minäkuvaa ei aina vaadi diettiä ja jumppaa. Se vaatii paljon enemmän.
Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat vuosia ajatelleet, että jos vain saisivat sen 5 kiloa tai vaikka 15 kiloa pois niin olisivat onnellisia ja tyytyväisiä kroppaansa. Mutta sitten kun se 5-15 on kadonnut, ei vieläkään olla tyytyväisiä. Ja joko laihdutetaan aina vaan lisää ja lisää, kunnes terveys alkaa reistailla, tai sitten lihotaan takaisin kun ollaan niin tyytymättömiä itseensä ja sorrutaan taas vanhoihin elämäntapoihin. Kenenkään onnellisuuden ei pitäisi olla kiinni painosta. Mutta itsekin vaa'an kanssa seurusteelleena tiedän kyllä että usein päivä oli hyvä tai huono, ihan sen mukaan mitä vaaka näytti.
Minua usein vähän surettaa lukea netistä näitä tarinoita joissa hoikka ja nätti nainen kertoo että vielä pitää saada 4 kiloa pois, että on löysää siellä tai täällä. Makuja on toki monia, enkä voi moittia jos joku haluaa rasvattoman kehon joka on litteä ja tasainen. Mutta usein ajattelen että monelle tekisi hyvää ottaa pari askelta taaksepäin ja pohtia että onko siinä omassa kehossa muka jotain vikaa. Miettiä, että jos se olisi jonkun toisen, niin mitä siitä ajattelisi. Että olisiko parempi keskittyä kokonaisuuteen ja siihen mihin se keho pystyy, kuin tuijottaa sitä alavatsan makkaraa tai käsivarsien pientä pehmeyttä alliosastolla, ja ylikriittisenä stressata ja ahdistua jostain mitä muut eivät edes huomaa.
Ei se että rakastaa itseään, ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, tarkoita että haluaisi olla lihava. Usein törmää sellaiseen ajattelumalliin että ylipainoisia ei saisi rohkaista olemaan tyytyväisiä itseensä, koska silloin he eivät laihduta, ja ylipaino tunnetusti on terveydelle haitallista. Että tyytyväisyys on kehityksen kuolema. Paskan marjat. Vasta kun rakastaa itseään, haluaa tarjota itselleen parasta mahdollista ravintoa, ja pitää itsensä kunnossa. Jos ei hyväksy itseään, kokee helposti ettei sillä omalla keholla ole mitään väliä. Ettei sillä ole mitään väliä miten jaksaa tai miltä näyttää, Siinä olotilassako sitä sitten pitäisi pystyä painoa hallitsemaan?
Minä toivon kaikille ihmisille voimaa etsiä itsestään hyviä puolia. Nauttia niistä aivan mitättömältäkin tuntuvista voitoista. Ne on kaikki askeleita oikeaan suuntaan. Niistä on ok iloita. On paljon parempi ajatella että jes, söin tänään kerran kunnon ruokaa kohtuudella, kuin ajatella että vittu tääkin päivä meni vituiksi kun söin illalla kolme keksiä ja sulkaapatukan. Kumpi ajatus kantaa painonhallinnassa pidemmälle?
Ja ottakaa niitä kuvia. Vaikka se tuntuisi miten vastenmieliseltä. Koska sitten kun se hetki koittaa että tuntuu että mikään ei suju, ja kaikki on ihan turhaa eikä muutos kuitenkaan näy missään, niin silloin on hyvä hetki muistuttaa itseään.
Ylipaino ei ole mikään voittamaton mörkö jota ei pysty karistamaan, ellei siitä itse sellaista tee. Painonhallinta onkin mielestäni enemmän kiinni korvienvälistä, kuin siitä mitä menee suun kautta mahalaukkuun. Se mitä syöt, ja miten liikut, on seuraus siitä miten ajattelet ja koet asiat. Tavallaan tämän tiedostaminen on personal trainerille kamalan turhauttavaa. Sillä vaikka tekisi miten hyvät ruokaohjeet ja jumppaohjelmat, niin lopulta kaikki on kiinni jokaisesta itsestään, ja se työ kohti onnellisempaa ja terveempää minäkuvaa ei aina vaadi diettiä ja jumppaa. Se vaatii paljon enemmän.
Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat vuosia ajatelleet, että jos vain saisivat sen 5 kiloa tai vaikka 15 kiloa pois niin olisivat onnellisia ja tyytyväisiä kroppaansa. Mutta sitten kun se 5-15 on kadonnut, ei vieläkään olla tyytyväisiä. Ja joko laihdutetaan aina vaan lisää ja lisää, kunnes terveys alkaa reistailla, tai sitten lihotaan takaisin kun ollaan niin tyytymättömiä itseensä ja sorrutaan taas vanhoihin elämäntapoihin. Kenenkään onnellisuuden ei pitäisi olla kiinni painosta. Mutta itsekin vaa'an kanssa seurusteelleena tiedän kyllä että usein päivä oli hyvä tai huono, ihan sen mukaan mitä vaaka näytti.
Minua usein vähän surettaa lukea netistä näitä tarinoita joissa hoikka ja nätti nainen kertoo että vielä pitää saada 4 kiloa pois, että on löysää siellä tai täällä. Makuja on toki monia, enkä voi moittia jos joku haluaa rasvattoman kehon joka on litteä ja tasainen. Mutta usein ajattelen että monelle tekisi hyvää ottaa pari askelta taaksepäin ja pohtia että onko siinä omassa kehossa muka jotain vikaa. Miettiä, että jos se olisi jonkun toisen, niin mitä siitä ajattelisi. Että olisiko parempi keskittyä kokonaisuuteen ja siihen mihin se keho pystyy, kuin tuijottaa sitä alavatsan makkaraa tai käsivarsien pientä pehmeyttä alliosastolla, ja ylikriittisenä stressata ja ahdistua jostain mitä muut eivät edes huomaa.
Ei se että rakastaa itseään, ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, tarkoita että haluaisi olla lihava. Usein törmää sellaiseen ajattelumalliin että ylipainoisia ei saisi rohkaista olemaan tyytyväisiä itseensä, koska silloin he eivät laihduta, ja ylipaino tunnetusti on terveydelle haitallista. Että tyytyväisyys on kehityksen kuolema. Paskan marjat. Vasta kun rakastaa itseään, haluaa tarjota itselleen parasta mahdollista ravintoa, ja pitää itsensä kunnossa. Jos ei hyväksy itseään, kokee helposti ettei sillä omalla keholla ole mitään väliä. Ettei sillä ole mitään väliä miten jaksaa tai miltä näyttää, Siinä olotilassako sitä sitten pitäisi pystyä painoa hallitsemaan?
Minä toivon kaikille ihmisille voimaa etsiä itsestään hyviä puolia. Nauttia niistä aivan mitättömältäkin tuntuvista voitoista. Ne on kaikki askeleita oikeaan suuntaan. Niistä on ok iloita. On paljon parempi ajatella että jes, söin tänään kerran kunnon ruokaa kohtuudella, kuin ajatella että vittu tääkin päivä meni vituiksi kun söin illalla kolme keksiä ja sulkaapatukan. Kumpi ajatus kantaa painonhallinnassa pidemmälle?
Ja ottakaa niitä kuvia. Vaikka se tuntuisi miten vastenmieliseltä. Koska sitten kun se hetki koittaa että tuntuu että mikään ei suju, ja kaikki on ihan turhaa eikä muutos kuitenkaan näy missään, niin silloin on hyvä hetki muistuttaa itseään.
tiistai 31. toukokuuta 2016
tavoitteet ja niihin pääseminen
Olen viimeaikoina pohtinut paljon omia tavoitteitani. Olen jotenkin jälleen lipsunut siihen ajattelumalliin että tavoitteeni on kilomäärä X pois, tällähetkellä mennään siinä että kiloja pitäisi karistaa tuon tavoitteen mukaan vielä 12 kiloa. Mutta pelkän vaa'an lukeman tuijottaminen ja kilojen pudottaminen on valtavan turhauttavaa, ja turhaantuminen syö onnistumisia. Lisäksi olen melko varma, että se paino johon olen nyt tähdännyt, ei ole se minun ihanteellinen lukemani.
Aiemmin, silloin kun painoindeksi huiteli siellä 40 korvilla, olivat tavoitteet tavallaan järkevämpiä. Halusin toki laihtua, mutta enemmän keskityin fyysiseen kuntoon sekä terveyteen. Mihin ne nyt ovat unohtuneet? Hyvä terveys ja hyvä fyysinen kunto ovat edelleen todella tärkeitä, eikä noiden tavotteiden pitäisi päästä hukkumaan. Kenties sitä tuntee olonsa jo niin hyväksi, että terveyttä ja parantunutta kuntoa pitää vähän itsestäänselvyytenä. Mutta sitähän ne suinkaan eivät ole.
On todella vaikeaa päästä tavoitteeseen joka ei ole järkevä. Jos asettaa itselleen mahdottomia tavoitteita, ja sitten epäonnistuu, niin syö vain omaa itsetuntoaan ja tekee hallaa itselleen paljon enemmän, kuin voisi kuvitellakaan. Tavoitteen pitäisi aina olla järkevä ja hyvin huolella pohdittu, mahdollinen saavuttaa ja sellainen että sitä todella kannattaa tavoitella.
Joskus on todella vaikeaa päästää irti sellaisista tavoitteista jotka ovat olleet mielessä kauan. Eikä siihen aina ole mitään tarvetta, sellainenkin tavoite voi olla hyvä, johon vie kauan päästä. Sitä suurempi palkinto se on itselle kun sen sitten vihdoin tavoittaa. Mutta kannattaa pohtia mihin oikeasti haluaa päästä ja miksi, ja että kannustaako se oma tavoite juuri sitä päämäärää kohti. -12 kiloa on hieman kevyt tavoite, jos vertaa sitä vaikka parantuneeseen coopertulokseen tai vähentyneeseen rasvaprosenttiin inbodymittauksessa, tai vaikka 20% parempaan penkkipunnerrustulokseen.
Oppia ikä kaikki ja oma pää on suurin haaste kaikissa elämäntapamuutoksissa. Sitä ei pääse karkuun vaikka olisi miten paljon koulutusta ja tietoa. Pitää vaan oppia tuntemaan se oma mieli, ja työskennellä sen kanssa niin että tavoitteet muuttuvat saavutettaviksi.
Aiemmin, silloin kun painoindeksi huiteli siellä 40 korvilla, olivat tavoitteet tavallaan järkevämpiä. Halusin toki laihtua, mutta enemmän keskityin fyysiseen kuntoon sekä terveyteen. Mihin ne nyt ovat unohtuneet? Hyvä terveys ja hyvä fyysinen kunto ovat edelleen todella tärkeitä, eikä noiden tavotteiden pitäisi päästä hukkumaan. Kenties sitä tuntee olonsa jo niin hyväksi, että terveyttä ja parantunutta kuntoa pitää vähän itsestäänselvyytenä. Mutta sitähän ne suinkaan eivät ole.
On todella vaikeaa päästä tavoitteeseen joka ei ole järkevä. Jos asettaa itselleen mahdottomia tavoitteita, ja sitten epäonnistuu, niin syö vain omaa itsetuntoaan ja tekee hallaa itselleen paljon enemmän, kuin voisi kuvitellakaan. Tavoitteen pitäisi aina olla järkevä ja hyvin huolella pohdittu, mahdollinen saavuttaa ja sellainen että sitä todella kannattaa tavoitella.
Joskus on todella vaikeaa päästää irti sellaisista tavoitteista jotka ovat olleet mielessä kauan. Eikä siihen aina ole mitään tarvetta, sellainenkin tavoite voi olla hyvä, johon vie kauan päästä. Sitä suurempi palkinto se on itselle kun sen sitten vihdoin tavoittaa. Mutta kannattaa pohtia mihin oikeasti haluaa päästä ja miksi, ja että kannustaako se oma tavoite juuri sitä päämäärää kohti. -12 kiloa on hieman kevyt tavoite, jos vertaa sitä vaikka parantuneeseen coopertulokseen tai vähentyneeseen rasvaprosenttiin inbodymittauksessa, tai vaikka 20% parempaan penkkipunnerrustulokseen.
Oppia ikä kaikki ja oma pää on suurin haaste kaikissa elämäntapamuutoksissa. Sitä ei pääse karkuun vaikka olisi miten paljon koulutusta ja tietoa. Pitää vaan oppia tuntemaan se oma mieli, ja työskennellä sen kanssa niin että tavoitteet muuttuvat saavutettaviksi.
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
Se fiilis kun keksit pyörän uudelleen...
Ihanaa kun paistaa aurinko. Se oikein kutsuu ulkoilemaan. Vappuviikonloppuna käveltiin miehen kanssa paljon, ja lasten kanssa peuhattiin pihalla. Koin myös sellaisen "ahaa"-elämyksen, jotka normaalisti on tosi kivoja, tulee sellainen ällistyneen fiksu ja mukava olo kun tajuaa jotain oleellista. Nyt sen sijaan tuli aika tyhmä olo. Tajusin nimittäin asian jonka jo tiedän, mutta joka vaan on jäänyt jonnekin mielen sopukoihin, eikä sitä ole tullut noudatettua. Kirjoitin siitä blogitekstin jo vuosi sitten. Älä hölkkää, juokse.
Älä hölkkää, juokse. Voihan pylly. Tuolla ajatuksellahan mä pidin itseni terveenä ja koivet oireettomina vaikka miten pitkään. Tein intervalleja ja spurtteja ja pikkuhiljaa pidensin juostavaa matkaa. Mutta sitten kunto kasvoi ja halusin kokeilla jaksaisinko hölkätä 5 km. Ja jaksoin. Ja se tunne oli niin koukuttava että lähes huomaamattani siirryin juoksijasta hölkkääjäksi, joka löntysteli menemään 5 km, 6km, 7 km jopa 10 km matkaa onnellisena kehityksestä. Ja sitten alkoi akillesvaivat. Ja bursiitti alkoi taas oireilla lonkassa. Ja sitten tuli juoksutauko ja tappeleminen koipien kanssa. Voihan nyt videlis.
Nyt jalat on olleet melkein oireettomat. Sanon melkein, koska parhaillaankin tuota lonkkaa vähän juilii, viimeviikkoisen mäkitreenin jäljiltä. Mutta voitte olla varmoja että muistan jatkossa tehdä kävelylenkkejä joissa mukana ihan oikeaa juoksua. Ei mitään hölkkää mulle kiitos, kun en kerran osaa pysyä kohtuudessa.
Positiiviset vibat sen sijaan jatkuu ravitsemuspuolella, nyt on tuon haasteen jäljiltä ollut helppoa syödä oikein ja virtaa riittää vaikka muillekin asti. Eilen tuli tehtyä työpäivän sisällä lounastauolla kävelylenkki, ja tänään tiedossa reenit ystävän kanssa. Ihana kevät!
Älä hölkkää, juokse. Voihan pylly. Tuolla ajatuksellahan mä pidin itseni terveenä ja koivet oireettomina vaikka miten pitkään. Tein intervalleja ja spurtteja ja pikkuhiljaa pidensin juostavaa matkaa. Mutta sitten kunto kasvoi ja halusin kokeilla jaksaisinko hölkätä 5 km. Ja jaksoin. Ja se tunne oli niin koukuttava että lähes huomaamattani siirryin juoksijasta hölkkääjäksi, joka löntysteli menemään 5 km, 6km, 7 km jopa 10 km matkaa onnellisena kehityksestä. Ja sitten alkoi akillesvaivat. Ja bursiitti alkoi taas oireilla lonkassa. Ja sitten tuli juoksutauko ja tappeleminen koipien kanssa. Voihan nyt videlis.
Nyt jalat on olleet melkein oireettomat. Sanon melkein, koska parhaillaankin tuota lonkkaa vähän juilii, viimeviikkoisen mäkitreenin jäljiltä. Mutta voitte olla varmoja että muistan jatkossa tehdä kävelylenkkejä joissa mukana ihan oikeaa juoksua. Ei mitään hölkkää mulle kiitos, kun en kerran osaa pysyä kohtuudessa.
Positiiviset vibat sen sijaan jatkuu ravitsemuspuolella, nyt on tuon haasteen jäljiltä ollut helppoa syödä oikein ja virtaa riittää vaikka muillekin asti. Eilen tuli tehtyä työpäivän sisällä lounastauolla kävelylenkki, ja tänään tiedossa reenit ystävän kanssa. Ihana kevät!
tiistai 19. huhtikuuta 2016
Viiden viikon ihmiskoe
Päätin kevättä rinnassa ja kiloja vyötäröllä että nyt on saatava jotain uutta potkua tähän touhuun ettei mene aivan puurtamiseksi. Mielekästä pitää elämän olla, mutta tavoitteisiin olisi silti päästävä. Nyt on soudettu ja huovattu ja junnattu taas kuukausi tolkulla ilman sen suurempaa edistystä.
Joten päätin kokeilla LeanInFiveWeeks haastetta, ja pakko sanoa että kyllä siitä vaan sai paljon lisää potkua tähän touhuun, ja koko elämään. Mitään maatajärisyttävää uutta tietoa ei kenties tarjoiltu, koska paljon olen jo ennestään asioita opiskellut, mutta jotenkin tieto oli niin hyvällä tavalla tarjolla, että haasteesta sai kuitenkin paljon irti, vaikka taustaa on sekä painonhallintaan että hiilareiden vähentelyyn, niin silti koin että sain kyllä sisältöä ihan koko rahan edestä. Vähän pelkäsin että lyökö sit yli se virallisten suositusten "lyttääminen" koska mä periaatteessa kyllä ihan uskon että niille suosituksille on aikansa ja paikkansa. Mutta yllätyin positiivisesti, pääjehulla oli hieno asenne touhuun, eikä lyttäämistä tyrkytetty missään vaiheessa. Kunhan kehoitettiin kokeilemaan asioita ja miettimään mikä sopii juuri itselle. Ja sehän ei ole koskaan paha asia.
Kaiken kaikkiaan tuloksena oli enemmän virtaa, muutama miinuskilo, useampi kadonnut sentti vyötäröltä ja vakaa aikomus jatkaa samalla tyylillä. Sen verran hyvältä taas tuntuu olla omassa kehossaan, ja on tosiaan kokonaisvaltaisesti virkeämpi ja parempi olo. Tosi paljon sai myös uusia työkaluja omaan työhön ja treeniin, ja ideoita jatkoa varten.
Joten päätin kokeilla LeanInFiveWeeks haastetta, ja pakko sanoa että kyllä siitä vaan sai paljon lisää potkua tähän touhuun, ja koko elämään. Mitään maatajärisyttävää uutta tietoa ei kenties tarjoiltu, koska paljon olen jo ennestään asioita opiskellut, mutta jotenkin tieto oli niin hyvällä tavalla tarjolla, että haasteesta sai kuitenkin paljon irti, vaikka taustaa on sekä painonhallintaan että hiilareiden vähentelyyn, niin silti koin että sain kyllä sisältöä ihan koko rahan edestä. Vähän pelkäsin että lyökö sit yli se virallisten suositusten "lyttääminen" koska mä periaatteessa kyllä ihan uskon että niille suosituksille on aikansa ja paikkansa. Mutta yllätyin positiivisesti, pääjehulla oli hieno asenne touhuun, eikä lyttäämistä tyrkytetty missään vaiheessa. Kunhan kehoitettiin kokeilemaan asioita ja miettimään mikä sopii juuri itselle. Ja sehän ei ole koskaan paha asia.
Kaiken kaikkiaan tuloksena oli enemmän virtaa, muutama miinuskilo, useampi kadonnut sentti vyötäröltä ja vakaa aikomus jatkaa samalla tyylillä. Sen verran hyvältä taas tuntuu olla omassa kehossaan, ja on tosiaan kokonaisvaltaisesti virkeämpi ja parempi olo. Tosi paljon sai myös uusia työkaluja omaan työhön ja treeniin, ja ideoita jatkoa varten.
lauantai 16. huhtikuuta 2016
Vielä virtaa
Ihanaa kun on kevät! Aurinko oikein huutaa liikkumaan ulkona ja mieli on virkeä ja iloinen. Mutta se himputin jalka kiusaa. No olen kuitenkin päässyt taas kävelylenkeille ja jalka on lähes oireeton, joten ehkä pian uskaltaa vähän hölkkäilläkin. Pyörällä voi sitten tehdä kovempia intervallitreenejä.
Olen pohtinut viimeaikoina sittenkun-listaa. Meillä kaikilla varmaan on sellainen, lista asioita joita haluaisi tehdä sitten kun jokin asia x sen sallii. Oli se muuttuja sitten raha, paino tai aika niin olen pohtinut että tekisi varmasti todella hyvää valita edes yksi asia siltä listalta, jonka toteuttaisikin nyt heti. Miksi odottaa jotain mystistä sopivaa aikaa, jos voi toteuttaa havaitaan jo nyt?
tiistai 5. huhtikuuta 2016
Milloin lääkäriin?
Itsehän olen sellainen etten mene lääkäriin ellei ole aivan pakko. Koitan ensin kaikki mahdolliset kotikonstit ja huijaan itseäni että jatkossa muistan venytellä ja rullata säännöllisesti. Siinä muuten toinen aloittelijan virhe, riittämätön kehonhuolto. No joskus voisi ehkä päästä helpommalla jos menisi sinne lekurille suoraan. Ja siitä voisi olla paljonkin apua jos menisi suosiosta erikoislääkärille yksityiselle puolelle. Mutta kun ei.
Mun lonkka ei osoittanut paranemisen merkkejä levossakaan, joten sen sijaan että olisin mennyt lääkäriin (koska ylimielisenä kuvittelen että tiedän hänen ehdottavan kortisonipiiķkiä johon en suostu niin kauan kun pystyn kävelemään) niin rouskuttelen nyt tulkehduskipulääkekuuria. 7 päivää ja jos ei mene tällä ohi, niin sitten lupaan mennä sinne lekurille. Mutten silti huoli sitä piikkiä.
Mutta onneksi on muitakin tapoja liikkua kuin juoksu ja kävely. Uimaan en ole saanut itseäni vielä piiskattua, mutta pyöräilyä olisi tiedossa tänään.
Tsemppi päälle ja menoksi.
Onko teidän helppoa kääntyä lääkärin puoleen vammojenne hoidossa? Vai hoidatteko itse itseänne?
Mun lonkka ei osoittanut paranemisen merkkejä levossakaan, joten sen sijaan että olisin mennyt lääkäriin (koska ylimielisenä kuvittelen että tiedän hänen ehdottavan kortisonipiiķkiä johon en suostu niin kauan kun pystyn kävelemään) niin rouskuttelen nyt tulkehduskipulääkekuuria. 7 päivää ja jos ei mene tällä ohi, niin sitten lupaan mennä sinne lekurille. Mutten silti huoli sitä piikkiä.
Mutta onneksi on muitakin tapoja liikkua kuin juoksu ja kävely. Uimaan en ole saanut itseäni vielä piiskattua, mutta pyöräilyä olisi tiedossa tänään.
Tsemppi päälle ja menoksi.
Onko teidän helppoa kääntyä lääkärin puoleen vammojenne hoidossa? Vai hoidatteko itse itseänne?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)