Tytötkin painii!

Olen aika fiiliksissä siitä, miten upea painiseura meillä on. Pakko kehua, Raision Voimamiehet rocks! Seuraan voi tutustua nettisivuilla ja facebookissa. Seuralla on myös tulossa 30-vuotis juhlakisat 1.10. missä allekirjoittanutkin on mukana hääräämässä,

Ensin ottivat avosylin vastaan myös meidän likat, mieheni pojathan ovat jo painineet pidempäänkin. Siellä ne neidit meni poikien messissä. Sitten yksi valmentajista otti asiakseen pistää likoille myös oman ryhmän pystyyn, ja tänään likkojen treeneissä oli jo kahdeksan pientä painijaa. Likat pääsee nyt sitten maanantaisen sekaryhmän lisäksi treenaamaan nimenomaan heille tärkeitä vapaapainin asioita, kokeneen valmentajan johdolla. Voiko sitä enää enempää toivoakaan, kahden tyttären äitinä ja kolmannen äitipuolena. No voi, nimittäin sitä että äiti pääsisi itsekin kokeilemaan. Raision voimamiehillä on kyllä aktiivinen kuntopainiryhmä mihin naisetkin ovat tervetulleita, mutta minulle se ei aikataulujen puolesta oikein passaa, ja toisaalta se on myös mieheni oma juttu, johon en viitsisi tuppautua.

No, viimeksi juttelin valmentajien kanssa asiasta, ja tänään osallistuin treeneihin :D Oli muuten valtavan hauskaa! Roolini oli ehkä jotain apuohjaajan ja valmennettavan välistä, välillä jeesasin tyttöjä ja välillä pääsin painimaan toisen valmentajan kanssa. Mutta olipa yllättävän raskasta, ja ihan sika kivaa! On tosi hienoa kun pääsee  vähän kokeilemaan niitä juttuja joita on koittanut treenailla kuunteluoppilaana aina kun ollut treenejä seuraamassa. Ja osallistuin tietenkin täysillä treeneissä alkulämmittelyyn yms. ja voin sanoa että kyllä se kuntoilusta käy :D

Upea oppimisviikonloppu!

Osallistuin viikonloppuna Liikuntaleikkikoulu ohjaaja koulutukseen, ja voin sanoa että oli kyllä niin mahtava kokemus. Sain siitä paljon enemmän kuin olisin uskonutkaan, ja tuntuu että palo lasten liikuttamisen pariätin vaan voimistuu. Opin uutta, tapasin ihania, positiivisia, samanhenkisiä ihmisiä ja sain takataskuun ohjaajan pätevyyden, ja valtavan paksun ohjaajan kansion, joten kaikenkaikkiaan todella onnistunut koulutus. Luulin tietäväni aika paljon aiheesta jo valmiiksi, mutta paljon sain vielä käytännön vinkkejä ja oppia. Oli hienoa kun sekä kouluttajat että muut osallistuvat olivat rautaisia alan ammattilaisia, valtavan paljon sai hyviä vinkkejä omaan ohjaamiseen.

Oma innostus hakeutua yhä enemmän ja enemmän lasten ja nuorten liikuttamisen pariin vaan kasvaa. Onneksi olen nyt päässyt mukaan myös tyttärieni painiseuran toimintaan kunnolla, joten sitäkin kautta saan itseäni toteuttaa.

Koulutuksessa liikuimme ja ohjasimme muita, leikimme, opiskelimme ja puhuimme. Niin ja nauroimme paljon. Nyt on mieli täynnä uusia ideoita ja ajatuksia ja intoa on vaikka muille jakaa.

Lapset liikkumaan

Lähes päivittäin törmään mediassa uutisiin siitä miten nykyään lapset ei enää liiku vapaa-ajallaan, ja siitä joko suoraan tai välillisesti johtuvat ongelmat ovat vain kokoajan lisääntyneet. Eikä ihme, jos vertaa lapsen elämää nyt siihen mitä se oli vaikkapa vielä 80-luvulla, niin onhan se nyt aivan erinäköistä. En kuitenkaan menisi syyttävällä sormella osoittelemaan teknologiaa tai teollisuutta, kyllä vastuu siitä miten lapset vapaa-aikansa käyttävät on ensisijaisesti meillä vanhemmilla. On surullista että niin monet vanhemmat eivät joko pidä liikuntaa ja leikkiä tarpeeksi tärkeinä, tai heiltä puuttuu työkalut motivoida ja jopa määrätä lapsensa liikkeelle. Ihminen on mukavuudenhaluinen otus, on selvää että jos passivoituminen on jo tapahtunut, on uudelleen liikkeelle lähtö hankalaa, eikä se onnistu ihman että joku vähän (tai vähän enemmänkin) houkuttelee, ohjaa ja töniikin tarvittaessa.

Oman elämänmuutokseni myötä myös lasteni liikuntatottumukset ovat muuttuneet. Yleensä sitä ei tule ajatelleeksi, mutta jos olisin jäänyt siihen entiseen elämääni, olisi myös lasteni elämä melko erinäköistä. En usko että yksikään heistä liikkuisi enempää kuin koiranlenkityksen tai satunnaisen viikkosatujumpan verran. Vanhin olisi todennäköisesti edelleen ylipainoinen, eikä 13-vuotiaan pojan elämä ainakaan helpompaa olisi huonossa fyysisessä kunnossa ja ylipainoisena. Puhumattakaan siitä miten väsynyt ja jaksamaton olo on väärällä ravinnolla. Siihen kun lisäisi alkavan murrosiän ja lievän autisminkirjon piirteet niin ei kovin voittajakortit olisi kädessä. Tytöistä isompi olisi varmaankin myös ylipainoinen, hän kun tuntuu myös perineen minun taipumukseni kerätä helposti vararavintoa. Pienin sen sijaan ei välttämättä olisi, tosin hänestä on vaikea sanoa miten asia olisi jos liikuntaa ei olisi, koska pikkulintuni lentää tauotta paikasta toiseen.

Eikä kyse ole siitä että meidän muksuille mitenkään tuputtaisin liikuntaa. Ihan esimerkin voiman tässä on saanut nähdä. Kun itse liikkuu ja jopa nauttii siitä, kiinnostuu lapsetkin liikkumisesta ihan itsestään. Ja kun itse arvostaa liikettä ja oikeanlaista ravintoa, niin tietenkin ne hyvät eväät haluaa tarjota myös lapsilleen. Toki välillä joutuu sanomaan että nyt pihalle leikkimään, puhelimet parkkiin ja että aloitettuun harrastukseen mennään myös jatkossa, mutta pääsääntöisesti kun alkusysäys on annettu niin liikunnan ilo ja onnistumiset vie mennessään.

On totta että moni liikuntaharrastus maksaa paljon. Mutta ei liikkumisen tarvitse olla aina ohjattua, ihan jo luonnossa kävely vanhempien kanssa on monelle lapselle hieno kokemus. Toki sitten pitää vanhemmankin nostaa perseensä sohvalta ja lähteä ulos. Mutta kyllä se vaan kannattaa! Ja on myös edullisia harrastuksia, joita voi kokeilla. Monilla työväenopistoilla on varsin huokeita kursseja myös lapsille. Myös pienemmät seurat saattavat etsiä uusia harrastajia ja pitävät seuramaksut pieninä saadakseen enemmän väkeä mukaan. Pienillä lapsilla lajilla ei edes ole kamalasti väliä, treenit on pienillä hyvin samanlaisia perustaitojen opettelutreenejä lajissa kuin lajissa.

Joten eikun lapset liikkumaan. Se on sijoitus heidän tulevaisuuteensa. Ja sinun.

sokerivierotuksessa

Ja taas on ruokailut päässeet lipsumaan liikaa. Melkoista tasapainoilua löytää taas se oikea tapa syödä, ettei koko homma lähde lapasesta, mutta että se kuitenkin pysyy mielekkäänä. Mutta se mikä on muuttunut alkuaikoihin verrattuna, on fiilis. Enää se että "repsuilee" ei ole mikään maailmaa kaatava juttu, vaan kuuluu elämään, ja siitä sitten taas lähdetään uudellaan viilaamaan.

Ja siitä puheenollen, nyt on viikon sokerivierotus menossa. Ai mitenkö? No, koska olen ollut Lean In Five Weeks jengissä mukana jo kuukausitolkulla, niin tietenkin sieltä ammentamillani keinoin. Voin muuten lämpimästi suositella kyseistä porukkaa, jos jonkun nettivalmennuksen haluaa, niin tuossa saa eniten vastinetta rahoilleen. Minun mielestäni. Toki kaikki riippuu siltikin itsestä, mutta työkaluja sieltä saa paljon. Oli sitten aloittelija tai edistyneempi.

Nyt meikäläisen lautaselta löytyy siis vihreitä kasviksia. Paljon, vihreitä kasviksia. Ja lihaa, kalaa tai kanaa, ja hyviä rasvoja. Hyvillä tarkoitan pääasiassa luonnonmukaisia, mahdollisimman vähän käsiteltyjä rasvoja. Avokadoa, avokadoöljyä (en vaan tykkää oliiviöljystä) ja jopa sitä parjattua voita. Näillä mennään tämä viikko. Sitten uskaltaa taas vähän niitä hiilareitakin lisäillä, kun pahin sokerikoukku on taas selätetty. Ja lasista löytyy joko sitruunavettä tai ihanaa viherpirtelöä, josta en koskaan arvannut oppivani tykkäämään, mutta joka voitti minut puolelleen heti ekasta lasillisesta. Nam! Ihanan raikasta.

voihan viikko.

Arki alkoi tosiaan kuun alussa. Ensin oma uusi työ, johon siis pyrin pääsääntöisesti kulkemaan pyörällä, ainakin nyt vielä säiden salliessa, ja sitten lasten koulut ja eskari, ja oih voih, harrastukset. Kotona meillä asuvista lapsista 3/4 painii, yksi useana päivänä viikossa ja likat toistaiseksi kerran viikossa. No, ettei liian helpolla kuskauksissa päästäisi, niin kohta meidän seurassa strattaa tytöille oma vuoro, joten sitten painivat kahdesti viikossa, ja lisäksi laitoin likat jonoon toisen näyttelemään ja toisen kuvataidekouluun. Siinähän sitä sitten onkin taas... No, katsotaan nyt sitten miten vakiintuu nuo päivät. Onneksi nuo isommat voivat tarvittaessa kulkea polkupyörilläkin, ainakin toistaiseksi.

Vanhimmalle muksulle olen koittanut keksiä tekemistä, kesän yli pistin sen lenkkeilemään ja tekemään kotijumppaa, mutta nyt syksyn tullen olen (taas) koittanut kannustaa sitä keksimään itselleen jotain mielekästä harrastusta. Tämä on varmaan 10. syksy kun sama asia nousee esiin... Mutta nyt löytyi ehkä aika hyvä, pojalle sopiva juttu. Siitä lisää maanantain jälkeen kun käydään tutustumassa lajiin.

Omat liikunnat on työmatkapyöräilyn ja töissä tapahtuvan porraskiipeilyn lisäksi jääneet aika vähiin, eilen sain taas itseä niskasta kiinni ja jumppailin, vaikka koko jumpan ajan homma tuntui ihan tervanjuonnilta ja jalat lyijyltä. Mutta sen verran sain viimeviikolla aikaan että kävin ostamassa kymppikortin uimahalliin johon sisältyy sitten hallin kuntosalin käyttö. Tavoite ensi viikolle: käy ainakin kerran töiden jälkeen salilla.

Tunnesyöjän tunnustukset

Olipa opettavainen ja todella raskas viikko.

Myöhään tiistaina sain tietää että koirani, josta luovuin suurella tuskalla ajanpuutteen vuosi että se pääsisi uuteen kotiin jossa sille olisi enemmän aikaa ja jossa se saisi vaatimaansa liikuntaa ja aktivointia tarpeeksi, oli jälleen vaihtamassa kotia.

Keskiviikkona otin yhteyttä koiran kotiin ja sain kuulla että heillä oli ollut suuria vastoinkäymisiä ja hankaluuksia yksityiselämässään, eivätkä he enää pystyneet huolehtimaan koirasta. Minuun ei oltu otettu yhteyttä koska yhteystiedot olivat kuulemma kadonneet.

Torstaina hain koiran pois. Se oli valtavan lihava ja takkuinen. Olisin halunnut koiran pitää itse, mutta ikävä kyllä ne syyt joiden takia alunperinkin luovuin koirasta eivät ole vähentyneet, ja lisäksi puolisoni oli ERITTÄIN jyrkästi koiran pitämistä vastaan. Tunnustan että siitä tuli riita, varmaan suurin meidän avioliiton aikana. Mies jolla ei ole koskaan ollut omaa koiraa, ei voi ymmärtää mitä oma koira omistajalleen merkitsee.

Perjantaina sitten käynnistyi hysteerinen koiralle uuden kodin etsiminen. Hysteerinen siksi, että hommalla oli kiire. Piti saada uusi koti (tietenkin hyvä sellainen, tai muuten olisi ollut tietenkin vastuullisempaa lopettaa koira) ja äkkiä, ennenkuin lapset tulevat kotiin. Ei olisi ollut reilua koiralle eikä lapsille että olisivat jälleen kohdanneet ja sitten taas joutuneet luopumaan.

Liekö sitten johdatusta vai vain hyvää tuuria, mutta sattumalta tuli mieleen pistää kyselyä vanhan kotikuntani facebook sivulle, ja sitä kautta sain todella lupaavan yhteydenoton. Olin menossa hakemaan lapsia mummolasta kuitenkin, joten sovittiin sitten että vien koiran sinne koeajalle samalla reissulla.

Jo perjantai-iltana ajoin koiran uuden kodin pihaan, ja koska kaikki vaikutti oikein hyvältä, jäi koira sinne.

Ja sitten se tunnustus. En ole tiistai illan jälkeen miettinyt YHTÄÄN mitä olen syönyt, enkä ole tehnyt treenin treeniä. Stressi, ahdistus, väsymys, suuttumus ja sitten helpostus on vieneet energiat ja kaiken aivotoiminnan, hyvä kun töissä pystyin olemaan. Koiran kanssa toki tuli käveltyä to ja pe aika paljon, mutta lihava koira ei kovaa kulkenut joten sitä ei oikein voi edes liikunnaksi laskea. Ja toki ti ja ke menin pyörällä töihin, pikkuisen vajaan 10 km suunta.

Lauantai meni mummolassa ja jännityksen purkaantumiseen, ja tänään en ole vaan välittänyt, vaikka lupaan kyllä mennä vetämään vielä juoksutreenit illalla.

Mutta lupaan että huomenna palaan ruotuun.

vko 30 ja yksi etappi takana

Kuten moni pidempään seuraillut tietää, oli eilinen iso päivä, kummityttö pääsi ripille, ja olin jo vuosia sitten luvannut olla normaalipainoinen silloin. No, en ollut, matkaa BMIn mukaiseen normaalipainoon jäi vielä vajaa 8 kiloa. En kuitenkaan osaa (onneksi) olla pettynytkään.

Vaikka tavoite tavallaan jäi siis saavuttamatta, olen ehtinyt sopeutua ajatukseen. Tottahan tiesin jo loppukiriä aloitellessa, että niin suuri pudotus siinä ajassa ei ole mahdollinen, saati terveellinen. Mutta olen kuitenkin todella tyytyväinen siihen että loppukiriä otin, koska se sai minut taas takaisin oikealle uralle, ja vauhtia tähän elämäntapamuutoksen loppuvaiheeseen.

Totta puhuen oivalsin yhden aika ison jutun. Minä en ole enää lihava. Minulla on reippaasti alle 10 kiloa matkaa normaalipainoon, ja olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan. Uudet treenit on helppoa ottaa mukaan päiviin koska taustaa säännöllisestä liikkumisesta alkaa olla jo paljon, ja se oma mukavuusalue liikunnan saralla on venynyt aika paljon isommaksi kuin se oli vielä vaikka PT koulun alussa. Olen elämääni tyytyväinen ja rohkeampi ja avoimempi ihminen, kuin olin vielä 3 vuotta sitten.

Kummitytön äiti pyysi että pidän juhlissa puheen. Jaan elämänviisauksia. Olin mielessäni valmistellut puhetta, mutta sitten veljeni, tytön isä, piti puheen joka sisälsi noin 95 prosenttisesti samat asiat kuin mitä olin itse ajatellut sanoa. Mutta pidin puheen silti, heitin sen lonkalta ja muutin sisältöä. Olin juhlasalin edessä, hymyilin ja puhua pälpätin mikrofoniin, eikä se vanha minä, se joka olisi kuiskaillut että näytän paksulta eikä kukaan ota minua vakavasti, tullut kertaakaan mieleenikään. Olin reippaasti mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta se ei tuntunut pahalta.

Eilen minulla oli todella sellainen olo, että näytän hyvältä. Se on aika harvinainen tunne, niin kurja kuin se onkin tunnustaa. Sen tunteen kun saisi purkkiin, voisi sieltä aina ammentaa kun mieli meinaa painua maahan ja vanhat kummitukset alkaa kuiskutella.

Viikkokatsaus, joka tuskin jää viimeiseksi vaikka tämä riparikiri on nyt loppu. Tykkään kuitenkin tästä tavasta kirjata ylös treenejä ja fiiliksiä, ja ne ovat sitten näppärästi muistissa täällä.

ma - aamulenkki 3 km ja kävely
ti - juoksutreenit
ke - naruhyppelyä, kahvakuulatreeni ja reilun tunnin kävely lasten kanssa
to - juoksutreenit
pe - kävely
la - kävely
su - juhlat