Kun kirkas tulevaisuus muuttuu sameaksi

Sainpa sitten työkkäriltä sellaista tietoa, että lähihoitajan opintojani ei tueta. Ymmärrän sen toki, olen juuri valmistunut tuetuista opinnoista, joten nyt pitäisi sitten päästä työelämään. Ongelmapa on noiden PT hommien vähäisyys. Tai siis, pitäisi alkaa yrittäjäksi. Tai kevytyrittäjäksi.

Ilman työkkärin tukea en pysty opiskelemaan, meidän perheen talous ei kestä kahta vuotta opintotuella, ei sitten niin millään, Ei vaikka kuinka tahtoisin opiskella. Enkä pysty tekemään opintojen ohassa niin paljon töitä että eläisimme niillä ansioilla, koska nuo lapsetkin vaatii oman aikansa. Joten ne opintohaaveet saa nyt haudata. Yhtäkkiä selkeä kuva seuraavasta kahdesta vuodesta muuttuu täysin epäselväksi. En tiedä yhtään mitä nyt tapahtuu.

Töitä olen tietenkin katsellut. Pidän silmät auki, jos jotain sopivaa tulee eteen. Lisäksi olen pyöritellyt mielessäni tuota kevytyrittäjyyttä. Olen menossa tiistaina työkkäriin, joten voin samalla varmistaa, että jos saan palkkaa esim. ukko.fi:n kautta, vaikuttaako se miten työttömyystukiin. Ja jos sitten toiminta lisääntyy niin toiminimeä voisi sitten mietiskellä myöhemmin.

Mitään varmaa ei ole valmiina mihinkään suuntaan. Mutta onneksi on vakituinen osapäivätyö, perhe ja treenit jotka rullaa. Kaikki muu kyllä löytää oman uomansa.

Runfest turku onkin siirretty kevääseen, joten olen katsellut jotain muuta juoksutapahtumaa johon osallistua. Yksi vaihtoehto olisi susihölkkä Nousiaisissa, matka 7,5 km mutta uskoisin että hölkkäluokassa sen matkan kyllä elokuussa klaaraisin. Mutta katsotaan.

Loppuun hassu huomio muuttuvasta kropasta. Mä en ole koskaan voinut käyttää kesäkuumalla hameita tai lyhyitä shortseja. En edes hoikimmillani. Aina, ihan aina hinkkautui sisäreidet kipeästi yhteen. No, toissapäivän kuljin shortseissa ja bikineissä, eilisen mekossa, ja tänään shortseissa, eikä mun reidet ole millänsäkään. Wohoo!

Epätodellinen fiilis.

Tänään oli koulun kevätjuhla, ja valmistuimme. On tosi kummallinen fiilis, kun ajattelee että nyt se oli siinä. Nyt en enää aamulla herää ajaakseni 60 km kouluun. En näe niitä ihmisiä. En ihanaa opettajaa. Tänään on itketty meikit levälleen ja naurettu ja itketty taas vähän lisää. Onhan se uskomaton tunne, valmistua. Tammikuusta asti painettu duunia, ja siitä on nyt näyttää todistus, jossa komeilee 34 opintopistettä. Se vastaa muuten 918 käytettyä työtuntia, joista reilu 120 tuntia fysiologiaa ja anatomiaa hierojaopiskelijoiden kanssa. Ei ollenkaan huonosti, mutta ei ollenkaan ihme sekään että tuntuu että on ollut aivan järkky kiire koko alkuvuoden.

Mitä jäi käteen? Siis muuta kuin todistus? Ihania muistoja, uusia ystäviä, rakkaus liikuntaan, jano oppia lisää, haastaa itseään lisää, tehdä enemmän. Valtava määrä tietoa jota soveltaa käytäntöön ja rutkasti lisää itseluottamusta. Pienempi rasvaprosentti, parempi kunto, tasapainoisempi vartalo. Ja haikea, epäuskoinen fiilis siitä että homma on ohi. Ehkä sen tajuaa vasta vähän myöhemmin?

Mulle tämä valmistuminen on tosi iso asia. Olen valmistunut aiemmin vain ylioppilaaksi, enkä juuri sitä itse arvostanut. Ja siitä on 14 vuotta aikaa. Sen jälkeen olen ollut pätkätöissä, tehnyt paskaduunia niin kirjaimellisesti kuin kuvainnoillisesti, kokeillut yrittäjyyttä, saanut lapsia, eronnut, tehnyt lisää pätkätöitä, ollut työttömänä, opiskellut kaupan alaa joka ei tuntunut loppua kohden enää omalta (mutta saatanpa silti jossain välissä suorittaa ne loppuun) ja kokoajan ajatellut että mikä se mun juttu voisi olla. Luulin pitkään että se olisi hevoset ja hevosala, ja ehkä se olisi toisenlaisissa olosuhteissa ollutkin. Mutta ei tässä elämässä. Ja nyt mä sen sitten olen löytänyt, 33-vuotiaana, puolivahingossa. Se on valtavan iso juttu. Huge.

Olen pelännyt sitä miten liikunnan nyt käy. Kun koulun rutiinit ei enää vie liikkumaan. Mutta juttelin rakkaani kanssa ja hän lupasi tehdä mulle 6 kk ohjelman, niin pelot hälveni. Osaisin toki tehdä nyt ohjelman itsekin. Mutta koen että noudatan paremmin ohjelmaa jonka  Juha on tehnyt. Joten liikunta jatkuu. Ja haluan haastaa itseni, haluan olla vieläkin vahvempi, nopeampi ja tehdä juttuja joihin en ole aiemmin pystynyt. Olen löytänyt itsestäni puolia, joita en uskonut että minussa onkaan.

Nyt makaan lattialla patjalla muuttolaatikoiden keskellä. Huomenna viimeiset pakkaamiset, ja lauantaina itse muuttorutistus. Ja sitten mä alotan elämän äitinä, äitipuolena, avovaimona, personal trainerina ja  tulevana lähihoitajaopiskelijana Raisiossa. Kukapa olisi uskonut. En ainakaan minä itse. Ja haaveilen liikuntalääketieteen opinnoista avoimen yliopiston kautta. Katsotaan, mahdollista sekin..

peace  and love people!

Wohoo!

Kotiuduin eilen illalla ja kaivelin täyden postilaatikon tyhjäksi. Mainosten ja laskujen seassa oli odottamani suuri valkoinen kirjekuori Turusta. Voin sanoa että hilppasen jännitti kun sitä revin auki. Pitkään ei tarvinnut kirjettä tavata että pääsi siihen kohtaan jossa sanottiin, Onneksi olkoon, sinut on valittu opiskelijaksi, Wohoo! Jes! Jes! Eilen järjestyi kyllä monta asiaa, saatiin asunnon vuokrasoppari tehtyä (siistii! Ihan mahtavien lenkkeilymaastojen läheltä) ja sain jalan oven väliin siihen firmaan jossa kävin työhaastattelussa, en vakivirkaa koska etsivät jo koulutuksen käynyttä henkilöä, mutta keikkaa ja kesäduunia. Ja sitten vielä tuo kouluun pääseminen. Nyt juuri elämä hymyilee.

Enää viimonen rutistus nykyistä koulua, ja sitten onkin edessä muutto ja uudet kuviot. Muutun kolmen lapsen yksinhuoltajasta osaksi perhettä johon kuuluu arkena 4 lasta ja pyhänä 6. Ja saan rinnalle miehen joka on paitsi kannustava, myös vastuunsa kantava. Tuleva koti on tosi siisti, aika uudessa talossa sijaitseva rivarin pätkä, ei ihan niin iso kun olisi voinut toivoa, mutta toistaiseksi näillä tuloilla ei voi kaikkea saada. En olisi vielä pari vuotta sitten uskonut että elämä voisi olla tässä pisteessä.

Nyt aamukahvia naamariin ja aamupalaa, sit koulua kohti. Tänään onkin sitten sykeohjattua harjottelua ja pari on suunnitellut mulle mäkivetoja... Voin sanoa että sen jälkeen pitäs tehdä asiakkaan kanssa kuminauhajumppa niin voi olla että asiakas tekee ja mä vaan ohjeistan...

Ammatillinen kehitys

Se on jännä miten opintojen edetessä sitä ihan oikeasti oppii ajattelemaan että voisi olla ihan oikea Personal Trainer. Kun alotin koulun menin eri linjallekin, koska mulla ei käynyt pienessä mielessäkään että voisin olla PT. Sitten pikkuhiljaa se ajatus sitten alkoi itää, liikunnalla lannoitettuna ja motivaatiolla kasteltuna siitä tuli aika vahva taimi. Nyt ollaan ehkä suunnilleen sirkkalehdillä, alkaa orastaa ajatus siitä että hei, mustahan tulee ammattilainen. Toki hieman erilainen ammattilainen kuin median luotsaama kuva personal trainereista on, ja hieman erilainen kuin moni muu alalle hakeutunut. Mutta nyt olen käsittänyt että sehän on vahvuus. Sen voi kääntää hyödykseen. Mulla on vain erilaiset vahvuudet kuin monilla muilla.

Olen hakenut jatko-opintoihin ja toki menen onnesta kiljuen jos kouluun pääsen (tietoa odotellessa, pitäisi tulla tällä tai ensi viikolla), mutta kyllä mä haluaisin jatkaa tätä ammatillista kasvua myös PT:nä. Toki jatko-opinnot on sitä myös, mutta eilen kun asiakkaan kanssa juttelin näistä menneistä viikoista ja huomasin hänessä niin ihanan positiivisen energian ja ilon omasta onnistumisesta, niin tuli sellainen olo että haluan tätä lisää. Se asiakkaan kanssa tekeminen on mulle tuossa työssä se juttu. Ei mua kiinnosta niinkään tehdä mitään nettiohjauksia, jätän sen puolen rahastukset suosista muille. Mä haluan tehdä töitä kasvotusten, osallistuen ja kannustaen.

Mulla on nyt edessä kartta jossa on näkyvissä lähtökohta ja maali. Reitti vaan on vielä täysin valittavissa. Mutta on niin paljon asioita joita haluan tehdä, niin paljon juttuja mitä tahdon kokeilla, ihmisia joita haluan auttaa yksilöinä ja ryhminä... Olkoonkin että osapäiväisesti ja sen mukaan miten asiakkaita sitten ilmenee, niin tätä mä haluan tehdä. Ja se on kuulkaa aika mieletön fiilis ihmiselle joka on etsinyt sitä omaa juttuaan kohta 34 vuotta. Ja löysikin sen aivan eri suunnasta kuin kuvitteli.
Elämä todella on ihmeellinen.

RunFest 2015

Mun suurimpia motivaattoreitani PT-linjalle vaihdossa oli ihan tavallisten ihmisten liikuttaminen. Olen osallistunut aiemmin Motiviren Kyykkyhaasteeseen, ja samaisen järjestäjän kesäkuntoon haasteseen liityin myös, koska minusta on tärkeää koittaa saada kansa liikkeelle, ja mistäpä muustakaan aloittaa kuin itsestäni. Samaisesta syystä innostuin mukaan RunFestiin.

Matka ei ole liian pitkä aloittelijallekaan, 4,2 km voi myös kävellä, mutta toisaalta aikaa on vaikka treenailla juoksuakin koska tapahtuma on vasta elokuussa. Joukkueeseen mahtuu maksimissaan 5 henkeä, eli neljä itseni lisäksi. Tai muuten joudun kiskaisemaan sitten kaikki osuudet viestistä itse :D puolimaraton voisi kyllä tuntua pikkuisen pitkältä vielä tässä vaiheessa... Mutta enköhän saa houkuteltua mukaan muutaman muunkin. Suurin ongelma on se että vaihdan paikkakuntaa kesän alussa. Täältä Etelä-Pohjanmaalta saisin helposti jengin kasaan, mutta koska muutan Turun lähelle niin pitänee koittaa houkuteltua ihmisiä sieltä suunnalta.

Tänään kotiuduttiin pohjoisen lumisista maisemista. Lapset kotiutui ja koirankin hain mummolasta hoidosta. Oli rentouttava, mukava reissu, mutta on kyllä silti kiva että arki alkaa. Kauhea ikävä tulee vaan taas miestä, mutta onneksi nyt on Turussa pääsykokeita yms niin tiuhaan tahtiin että meillä on nämä kevään viikot aika lyhyitä ja saadaan olla paljon yhdessä.

Pitsaperjantai ja salivierotusoireita

Eilen tehtiin murun kanssa pitsaa. Söin koko ison pitsan, nautinnolla ja hyvällä omallatunnolla. Nautiskelin oikein, itsetehty pitsa on kyllä herkkua. Mutta sitten siinä mahan vieressä sohvalla pötköttäessä muistin kyllä miksi en enää toimi noin useammin. Maha oli pinkä ja olo ähkyinen. Kyllä kunnon iso iltapalasalaatti voittaa pitsaperjantain.

En ole ollut viikkoon salilla. Alkaa olla semmoinen olo että ratkean saumoistani. Eilen oli vesijumppaa, mutta eihän se nyt mitenkäänpäin toimi korvikkeena. Mutta pakko sanoa että nyt ymmärrän paremmin mitä ope tarkoitti sillä että joskus on hyvä pitää kevyempi viikko, että herää nälkä treenata. Mulla todella on herännyt nälkä, en malta odottaa että pääsen maanantaiaamuna salille. Ja toki samalla tuo lonkka on toipunut, enää ei ole särkenyt ollenkaan. Uudella innolla heti maanantaista siis salille, kokeilemaan miltä se rauta nyt tuntuu.

Tulevaisuus on ollut viimeaikoina aika paljon mielessä, millon mietin jatko-opintoja miltäkin kannalta. Kovin pitkät opinnot ei välttämättä kiehdo, haluaisin kuitenkin päästä jo ihan työelämässä uraa luomaan ja leivän syrjään kiinni. Mutta katsellaan nyt, kun pitää silmät auki ja vaihtoehdot avoimina niin tiedä mitä vielä tulee vastaan.

Myös painonpudotuksen tavoitteet ja aikataulu on ollut mielessä, ei sillälailla epäterveen fanaattisesti kuin joskus, mutta sillälailla että olen laskeskellut mikä se mun painoni voisi realistisesti olla jos tähtäisin vaikka 25 % rasvaprosenttiin. Matikkaahan se vaan toki on ja tosielämä voi olla toisenlainn, mutta jos saisin rasvatonta massaa kasvamaan muutaman kilon (siis ajan kanssa, en tod. oleta että se nousisi nopeasti, nyt pitää muistaa että mä teen tätä lopun ikää, enkä odota pikaratkaisuja) ja tähtäisin tuohon edellä mainittuun rasvaprosenttiin joka musta ainakin tällä hetkellä tuntuu aika hyvältä koska kuten olen monesti ennenkin maininnut, pidän siitä että nainen on pehmeä, ja olen isopovinen jo luonnostaan, niin sillon mun tavoitepainoni olisi n. 70 kiloa. Joten olen ollut alusta alkaen aika oikealla tiellä. Vaikka tiputtaisi ihanneprosentit 20% niin paino olisi n. 66 kiloa. Joten aika hyvin olen osannut asiaa arvioida ilman tuota kehonkoostumusmittaustakin, vaikka se sitten varmisti tuon tämänhetkisen rasvattoman massan painon. Nyt koitan päästä alle 80 kilon valmistumiseen mennessä, sopivan hidas tahti kun matkaa on alle 2,5 kiloa, ja valmistun toukokuun 29. päivä.

Haasteeksihan tässä muodostuu se, että miten pystyisi laihtumaan samalla kun lihasmassa kasvaa. Käytännössä taitaa mennä niin että se rasvatonmassakin aina pienenee, kun ollaan miinuskaloreilla. Mutta riittävän hidas tahti ja kova treeni ainakin auttaa asiaa, ja jahka paino alkaa olla tavoitepainoa liki niin sittenhän voi lisätä vähän kaloreita ja siirtää fokuksen siihen lihasmassaan.

Liikunnallisia tavoitteitakin olen pohdiskellut, vaikka edelleen olen niiden suhteen vähän hakusessa. Mutta nyt ajattelin ottaa alkuun tavoitteeksi cooperin testistä tuloksen Hyvä, (mikä on mulle jo aika hankala saavuttaa, mutta koitan nyt tsempata) ja toisena tavoitteena saada penkistä nousemaan 50 kiloa. Se tuntuu nyt tosi isolta, mutta käytännössä pitäisi olla ihan mahdollinen kohtuullisessa aikataulussa, kun nyt nousee jo 40 kiloa. Eihän se ole kuin vitosen kiekot lisää... jep jep... No, eipä tavoitteessa ole järkeä jos sen saavuttaminen olisi liian helppoa :D

Personal trainereita kuin sieniä sateella...

Olen tässä linjaa vaihdettuani miettinyt tätä Personal trainerin "ammattia". Nythän on tulossa tälläinen "auktorisoitujen personal trainereiden" hakemisto, johon automaattisesti kuuluu parin ison firman kouluttamat PT:t. Kuullostaa toki kovin ammattitaitoiselta, varsinkin kun heidän sivujaan katsoo, missä ei nyt suoraan sanota mutta vihjataan että kaikki jotka eivät tähän hakemistoon sitten kuulu, niin ovat ammattitaidottomia puoskareita. Kuitenkaan missään sivulla ei kerrota miten muualta valmistunut PT sitten voisi rekisteriin hakeutua. En voi tähän asiaan sanoa oikein juuta enkä jaata kun en siihen ole sen enempää perehtynyt, mutta vähän kummalliselta haiskahtaa, ellei sitten muuallakin opiskelleille tarjota mahdollisuutta päästä rekisteriin ilman lisämaksua, kenties jotenkin tarvittavat tiedot ja taidot testaten.

No, ei siinä mitään, olen itseasiassa sitä mieltä että tutkinnon yhtenäistäminen on hyvä ajatus, ja että tulevaisuudessa PT voisi sitten ollakin oikea ammatti, eikä tälläinen että ihan kuka tahansa voi sanoa olevansa PT. Itsehän valmistun rekisteröidyksi Personal Traineriksi. Suurin osa kaikista PT opinnoista (ainakin pikaisen googlettelun pohjalta) on monimuoto-opintoja, joissa lähiopetusta on muutaman modulin verran. Vastuu oppimisesta ja ammattitaidon kehittymisestä on siis pitkälti opiskelijalla itsellään. Se on varmasti monelle työssäkäyvälle ainoa vaihtoehto opiskella, ja toki ison organisaation tuki ja tunnettu nimitys auttaa varmasti myös työllistymisessä. Hinta opinnoilla on myös sitä luokkaa että pakko on ollakin työssäkäyvä että sellaiseen voi osallistua. En voi noiden muiden kouluttajien opintojen sisältöjä kommentoida koska en niihin ole perehtynyt. Sen sijaan voin kertoa omasta koulustani.

Me opiskelemme päiväopintoina, joka päivä. Opinnot kestävät 5 kuukautta, ja opintojen laajuus on 550 h. Mistään kirjekurssista ei siis ole kyse. Opintosisällöksi luetellaan koulun nettisivulla muunmuassa:

Anatomia ja fysiologia (eikä tosiaan mitään pintaraapaisua, sillä opiskelemme urheiluhierojien kanssa samoilla tunneilla, ja hehän joutuvat osaamisensa todistamaan näytöissä, ja hieroja on terveysalan ammattilainen. Meidän koulusta valmistuu siis KOULUTETTUJA hierojia, joilla on näyttöjen jälkeen valmistuttuaan oikeus kutsua itseään koulutetuksi hierojaksi.)

Lisäksi
Liikuntafysiologia
Liikunnan Didaktiikka: ohjauksen perusteet ja ohjausnäyte (ryhmäliikuntatuntien suunnittelua ja ohjausta oikeille asiakkaille, sekä valmennuksen perusteita, sisältäen henkisen valmentamisen)
Liikunta ja Terveyskasvatus
Liikunta II: Lajitaidot (pääsemme kokeilemaan erilaisia lajeja, ja perehdymme yleisimpiin syvällisemmin)
Ravitsemus
Kuntosaliohjaajan kurssi
Kuntokartoitus & Testaus
Sykeohjattu harjoittelu
Harjoitusohjelmien suunnittelu
Uintitekniikat ja ohjaaminen
Vesiliikunta
Erätaidot ja patikointi
Urheiluvammat
Teippaus
Tautioppi
Klassinen hieronta
Urheiluhieronta
Ensiapu I
Yritystalous ja Markkinointi

Lisäksi meillä on opintojen aikana kaksi harjoitusasiakasta joista saamme tärkeää käytännön kokemusta ja palautetta. Anatomian ja hieronnan tunnit ovat mielenkiintoisia, vaikka opettaja opettaa pääasiassa hierojille muuten, noilla tunneilla hän ottaa huomioon myös meidät PT opiskelijat ja kertoo meidän ammattiamme koskevia kokemuksiaan. Kaikki opettajat ovat äärimmäisen päteviä, meidän koulussa ei PT opeta tulevia PTtä, vaan kaikki opettajat ovat terveysalan ammattilaisia (fysioterapeutti, urheilufysioterapeutti jne.) joilla on lisäksi joko liikuntalan koulutus ja/tai kilpaurheilijan tausta joko urheilijana tai valmentajana, tai molempina, sekä vuosien työkokemus opettamisesta.

Jotenkin olisin taipuvainen uskomaan että 550 tunnin koulutus, jossa opiskellaan joka ikinen päivä ja samalla liikutaan ja ohjataan muita, voisi antaa aika hyvät valmiudet personal trainerin uralle. Ei sillä etteikö nuo viikonloppukurssitkin antaisi, ja paljonhan on kiinni asiakkaan ja PTn taustoista,  tavoitteista ja kemioista. Ja loppuviimeksi kaikkihan on kiinni asenteesta.

Ehkä meidän koulutus on vaan vähemmän tunnettu kuin näiden itseään voimakkaasti markkinoivien yritysten. Mutta kurssit on täynnä ilman voimakasta markkinointiakin, ja toisaalta kun itse tietää että mikä se oma ammattitaito on, ja missä sen rajat menee, niin sillä pääsee jo pitkälle.

Kaupunkisuunnistusta

Aamupäivä anatomiaa, ruoan jälkeen valmennuksen perusteita. Ja sitten päästiin kokeilemaan kaupunkisuunnistusta. Oli muuten tosi hauskaa, semmosta rentoa yhdessä tekemistä. 7 rastia vihjeillä, paikallisille olisi ollut vähän helpompi, mutta aika hyvin mekin suoriuduttiin. Vaan yhtä ei hoksattu. Ja sitten lopetettiin suunnistus paikalliseen kahvilaan jossa nautiskeltiin suunnistuskaverin kanssa ihana suklaakakun pala puoliksi. NAM. Ja hyvällä omallatunnolla.

Lisäksi sain tänään tiedon että työkkärissäkin on nyt mun opinnoiksi muutettu Personal trainer, joten nyt se on sitten ihan oikeasti virallista. Valmistun keväällä PTksi. Miten siistiä :) Mitä enemmän tätä koulua käyn, sitä enemmän tuntuu siltä että olen oikealla alalla.

kaikkensa antanut

Päivä alkoi ennen kuutta. Kahvia, aamupala, tarkastus että kaikki on varmasti mukana. Sitten soveltuvuuskokeeseen. Info, psykologin haastattelu ja muutama tunti luppoaikaa. Onneksi oli tukikohta liki ja mies saikulla sain siis viettää väliajan kainalossa. Sit takaisin koululle kirjalliseen osioon. Matikkaa, päättelyä, ideointia, luetun ymmärtämistä. Uskon et meni ihan hyvin. Sitten kävely linja -autoasemalle ja semmonen 5h bussissa. Vihdoin kotona. Nyt nukkumaan.

mielihalujen jäljillä

Nyt on ollut taas vaikeaa syödä oikein. Istuin oikein alas miettimään että mistä se nyt oikein johtuu, enkä keksinyt kuin yhden asian. Mun on niin ikävä Juhaa. Viikonloput on ihania, saadaan olla yhdessä ja se mies on mulle niin oikea. Oli lapset sitten paikalla tai ei, niin se arki yhdessä on helppoa ja mukavaa. Mutta sitten Juha joutuu lähtemään takaisin kotiin ja ikävä iskee. Se iskee lujaa, tuntuu kaikkein pahimmalta alkuviikon, sitten hieman helpottaa. Ja vanha tunnesyöppö mun sisällä nostaa päätään. Ikävöin ja olen vähän surullinen ja kaipaan ja tekisi mieli syödä kaapit tyhjiksi. Olen kyllä pystynyt syömään oikein (toistaiseksi), mutta epäilen että ihan alitajuisestikin syön kuitenkin enemmän määrällisesti kuin olisi tarpeen. Tuntuu ettei paino laske. En tiedä, en ole käynyt puntarilla, mutta jotenkin oma tunne on se. En tiedä. Tosi omituinen fiilis.

Miksi sitä omaa oloa pitäisi koittaa paikkailla ruoalla? Olen edelleen tunnesyöppö sisimmässäni, enkä tiedä muuttuuko se koskaan. Mutta niin kauan kun sen tiedostan ja mielihalut pysyy kurissa, lienee se ihan ok. Ehkä se vyyhti pikkuhiljaa lähtee aukeamaan kun sitä mietiskelee että miksi pitäisi toimia niinkuin ennen on toiminut. Ja miksi ei enää halua toimia niin.

Lisäys: Pohdin asiaa vähän lisää, juttelin Juhan kanssa ja luulen että tämä mielihalu syödä on pohjimmiltaan menettämisen pelkoa. Mä en mitään niin pelkää kuin sitä että koen uudestaan sen mitä Jarnon kanssa. Paitsi että nyt se olisi vieläkin pahempaa. Luotan kyllä Juhaan. Mutta pelot on syvempiä kuin järjellinen ajattelu. Ja tunnesyömisen taustalla voi olla menettämisen pelko ollut jo pitkään. Jos aletaan oikein tonkimaan ja leikkimään keittiöpsykologia, niin isä kuoli kun olin pieni... Mutta ehkä mä nyt keskityn näihin tuoreempiin menetyksiin.

No pikkuisen iloisempiin asioihin. Liikkumisen iloa on edelleen vaikka muille jakaa, ja sitä muille jakamistakin pääsen kohta harjoittelemaan ihan käytännössä, kun käydään harjotusasiakkaiden kanssa ohjelmat läpi. Jänskättää aika lailla tuo asia, mutta koen tehneeni hyvät ohjelmat. Voin tehdä vain parhaani, ja toivoa että se riittää.

Tänä aamuna mietin että mun ei ole varmaan koskaan ollut näin helppoa herätä ja nousta ylös aamuisin. Koska kaikesta huolimatta mä rakastan tätä mun uutta elämää. Ravitsemus on aikalailla kohdillaan mikä tottakai vaikuttaa myös vireystilaan, mutta onhan se nyt selvä että jos kouluun on kova halu mennä, niin herääminen sinne on helpompaa, kuin jos opiskelisi jotain mikä ei niin kiinnosta. Mä rakastan tätä alaa, ja haluan jatkaa polkua hyvinvoinnin ja liikunnan parissa jatkossakin, jos voin edes osan tästä omasta hyvästä olosta ja oivalluksista jakaa eteenpäin, niin koen onnistuneeni.

Tässä sitä ollaan. Salitreenin jälkeen ja siistiytyneenä. Alkaa olla se omenalihava yli satakiloinen nainen aikalailla historiaa. Tuosta vyötärön ympäriltä on lähtenyt semmoinen 34 senttiä läskiä. Että aika pitkälle on tultu. Toki matkaa on edelleen, mutta kun kiirettä ei ole, vaan hyvää oloa ja vieläkin parempaa oloa.

perusvoimaa hakemassa

Miten voi olla että koulussa joka päivä on vaan niin kiinnostava! Tänään jatkui anatomia ja valmennus, ja sitten iltapäivällä mentiin salille. Jalat aika tulessa jo valmiiksi, tää viikko on ollut reisille aika rääkki. Onneksi kyykkyhaasteesta on tänään vapaa, joten jalkareeniksi jäi jalkaprässi ja pakara/takareisi laite. Niiden lisäksi tehtiin sitten olkapäitä ja selkää. Ohjeeksi sain opelta että 3 sarjaa, ja toistoja 6-8, ja ei haittaa jos vikassa sarjassa painoa on niin paljon että jää keskenkin... no, ihan siinä en onnistunut, on vielä vähän itsellä hakusessa että paljonko voin painoa missäkin laitteessa käyttää, kun harrastustaustaa ei paljoa ole ja koululla teen vapailla painoilla.

No, muuta kummempaa mainittavaa ei ole, mutta jalkaprässissä päädyin tekemään sitten 5 sarjaa, kun halusin kokeilla että koska se paino oikeasti olisi sitten sellainen että ei enää liiku. 130 kiloa oli kohtuu vakuuttavan kuuloinen määrä tämän amatöörin korvaan, mutta olisi ehkä saanut olla vikalla sarjalla jopa 150 kg. Ensi kerralla sitten...

No olihan sekin toisaalta mukavaa että sain kannustettua luokkakaverin voittamaan kävelymaton pelkonsa. Kokeili ensimmäistä kertaa elämässään, eikä se nyt huonosti mennyt.

Työkkäristä tuli hyviä uutisia, saan vaihtaa linjaa :) Eli musta erittäin todennäköisesti tulee sitten Personal Trainer. Okei, en näe itseäni tekemässä kovinkaan paljon varsinaisia PTn töitä, en halua nimittäin alkaa yrittäjäksi, eikä kokemuspohja ole riittävän vahva muutenkaan vielä ihan kaikille asiakkaille. Mutta uskon että tulen jonkun verran niitäkin tekemään, sekä sitten mahdollisesti tulevien opintojen ohessa osapäiväisesti jotain jumppaa vetää tms. Olen erittäin tyytyväinen tähän, kerrankin työkkäri on mun kanssa samaa mieltä.

opittua käytäntöön ja ihan tosi kiva salitreeni!

Koulu alkoi reippaasti ohjatulla kuntosalitreenillä hierojien kanssa. PT:t oli vapaalla aamun, mutta mun maanantaihin kuuluu muutenkin salilla hikoilu erittäin olennaisesti, joten päätin mennä mukaan. Ja oli kyllä hyvä päätös, treeni oli pääosin tuttu edelliseltä kerralta kun oltiin tuolla isommalla salilla, joten pääsin tekemisessä heti alusta hyvään vauhtiin. Hierojat ei tuolla salilla olleet vielä käyneet, joten heille osa liikkeistä ja laitteista oli vieraita. Idea oli liikkua pisteestä toiseen parettain, 4*12 toistoa ja palautus sen aikaa kun pari tekee omaa sarjaansa. Mä päädyin tosin lopulta tekemään yksin, koska meitä oli pariton määrä. Ei haitannut mua yhtään, sehän oli helpompaa ja sai keskittyä kunnolla siihen omaan tekemiseen. Oli kyllä taas niin kivaa! Se kammottava smith-laitekin oli jo tällä toisella kerralla tutumpi eikä tuntunut niin ilkeältä nojata siihen kyykätessä. Sai laittaa painoakin tankoon. (Hurjat 13,5 kg, mutta kuitenkin :D )  Koska tein yksin olin usein nopeampi kuin mun edellä liikkuva pari, ja päädyin sitten tekemään odotellessa kyykkyhaasteen kyykkyjä. En vaan tajunnut että kyykkään vielä sen tangonkin kanssa, joten tulipa sitten kyykkyjä yhteensä semmoinen 118 kpl. Tuntui kyllä treeni mukavasti jaloissa.

Meidän ryhmä oli myös saanut kuntosalin käyttäjiltä positiivista palautetta siitä että opiskelijat on kohteliaita, käyttäytyy hyvin ja ovat tulleet tosissaan treenaamaan. Aika kiva kuulla :)

Sain myös ensimmäisen harjoitusasiakkaani! Jihuu! Tietenkään en voi blogissa käsitellä asiaa niin että asiakas olisi tunnistettavissa mitenkään, enkä haluaisikaan, mutta on kyllä todella innostavaa päästä soveltamaan kaikkea oppimaani (ja mitä tässä nyt tullaan vielä opiskelemaan) käytäntöön. Ensimmäinen tapaaminen on sovittuna ja sitten alkukartoituksen jälkeen pääsen suunnittelemaan ohjelmaa asiakkaalle seuraavaksi 6 viikoksi.

Ope myös kannusti mua tekemään itselle ohjelman katsottuaan läpi mun esimerkkiohjelmat. Sanoi että teoriatiedon taso on hyvä, nyt pitää saada itselle kokemusta siitä miltä erilaiset ohjelmat tuntuu.

Mitä tulee linjan vaihtamiseen tuohon Personal Trainer linjalle ihan virallisestikin, odottelen edelleen tietoa työvoimatoimistosta. Saas nähdä...

Painosta ei ole hajuakaan! Ja se jos mikä on positiivisen vapauttava tunne :) Kun ei tarvi välittää. Syön oikein ja liikun, joten paino kyllä laskee. Aikanaan.

kiirettä pidelly?

Olipa taas mukava viikonloppu.

Tää viikko on mennyt liikuntojen kannalta aika tosi rauhallisissa merkeissä, lähinnä kevyttä lenkkeilyä, siivoamista ja löhöilyä, joka sekin näissä määrin on melkein oma lajinsa... Niin ja aivot on joutuneet kyllä hommiin, kouluhommia on ollut molemmista opinahjoista, kuntosaliohjelmien värkkäilyä esimerkkitapauksille ja itselle ja lisäksi olen selvitellyt miten ja mistä saan kadonneet lukion päättötodistukset. En välttämättä mistään. OH, SHIT. Selvittelen vielä... Ylioppilaslautakunnasta saa toki ylioppilastodistuksen, mutta lukion päättäri onkin asia erikseen, kun ylioppilaaksi kirjoitin joskus dinosaurusten aikaan. Lukiosta sanottiin että kaupungin arkistosta ja kaupungin arkistosta sanottiin että lukiosta... No, saapa nähdä saako sitä sitten enää mistään. Tämän lisäksi tai oikeastaan takia, hain myös jo nyt yhteen oppilaitokseen aikuiskoulutukseen, eli ohi yhteishaun. Soveltuvuuskoe on 23.3.

Ensi viikolla sit tsempataan liikuntojen suhteen, koulu alkaa huomenna kuntosalilla, joten pääsen ohjatusti salille.

Nuorin lapseni täyttää tiistaina viisi. Viisi! Miten nopeasti aika meneekään. Tein kakun neidille jo lauantaina kun kummitäti ja mies lapsineen tuli käymään joten juhlittiin omalla porukalla jo nyt. Itse otin kakkua lusikallisen, koska halusin tietää miltä se maistuu. Ihan ok, ei onneksi niin hyvää että olisin enemmän kaivannut. Muutama fazerin sininen tuli syötyä. Ei mitään morkkista tai pelkoa ruokavalion kaatumisesta. Tämä salliva syöminen oikeasti on aika hieno juttu.

Miksi liikunta kannattaa?

Elät pidempään. Pysyt pidemmän elämäsi paremmassa kunnossa.  Painonhallinta on helpompaa. 

Mutta tänään sen konkreettisesti huomasin. Vetävä koira ei hätkäytä.  Sen pitely on helppoa. Jaksan juosta koiran kanssa tyttärien kanssa kilpaa pitkin urheilukenttää. Ei tarvi kieltäytyä kun lapset haastaa juoksemaan.  Jaksan paremmin pitää kiinni rutiineista vaikka likat kiukuttelisivat.

Arki on vaan niin paljon helpompaa.

No pain no gain

Että ei hyötyy ilman kipuu. Vai mites se menikää :D Eli salipäivä.

Voi miten mä nautin tuosta salilla tekemisestä. Vielä tietysti kaikki on ensin vähän hapuilua että miiitäs tässä nyt ollaankaan tekemässä, mut meillä on tosi hyvä opettaja jonka opetustyyli sopii mun tavalle oppia. Ja luokkakaveritkin osaa neuvoa ja jeesata. Ja osaan jopa itse olla avuksi, miten siistii :)  joten yleensä sitten ekan sarjan jälkeen on jo enempi luottoa siihen tekemiseen uusissakin jutuissa. Tänään aloitettiin oikeasti treenaamaan, aiemmat kerrat on olleet enemmän opiskelua, vaikka kyllä mulla on silloinkin kuuma tullut. Ensin oli ohjelmien suunnittelua teoriassa, miksi ja mitä ja kenelle ja koska. Ja sitten oli 1,5h käytännön harjoittelua yhden valmiin ohjelman  mukaan.

Sinänsä on jännä huomata, että vaikka olin vähän varauksella menossa mukaan personal trainereiden opetukseen, niin olen oikeasti ihan tärkeä osa sitä ryhmää. Siellä on suurin osa kovin nuoria, ja lapsia ei yhdelläkään, ja kaikilla pitkälti urheilutausta, että eihän niillä ole hajuakaan siitä millainen niiden tyypillisin asiakas on. Aika harva varmaankaan saa asiakkaakseen kehonrakentajaa tai ammattiurheilijaa, ainakaan uransa alussa. Joten meikäläisen näkemykset on heille ihan arvokasta näkökulmaa.

Vähän on jopa alkanut harmittaa se että hakiessani kouluun en voinut kuvitellakaan itseäni uskottavana personal trainerina. Koska onhan se nyt vähän tylsää että opiskelen kaikki samat jutut, yhtä kauan, ja keväällä he on valmiita Personal trainereita, ja mä olen... No en mitään. Paitsi hoikempi ja hyvässä kunnossa :D Vaikka tiedän ettei PTlle ole suomessa mitään virallista koulutusta tai vaatimuksia, kuka tahansa voi kutsua itseään PTksi, niin silti, oishan se aika hienoa jos voisi sanoa olevansa PT... Jos vaikka hakee kesätöitä tai osapäivätöitä tulevien opintojen ohessa.

Hyvät neuvot kalliit.

Nyt meinaa iskeä stressi. Positiivinen pitää olla juu, ja ehkäpä positiivisuus on tässä se tekijä joka pitää paniikin poissa... Mutta nyt olisi kyllä hyvät neuvot kalliit.

Koulu jota käyn, on maksullinen. Se on mulle todella tärkeä, eikä vain työllistymisen takia tai valmennuksena pääsykokeisiin, vaan siellä opittu liikkuminen ja ilo tehdä tulee kantamaan pitkälle eteenpäin mun elämässä. Se tieto mitä saan liikunnasta, fysiologiasta, anatomiasta, hieronnasta ja fysioterapiasta tulee olemaan mulle todella tärkeää tulevaisuudessa, ihan jo oman hyvinvoinnin kannalta, puhumattakaan siitä miten iso etu ne tulevat olemaan tulevissa opinnoissa ja työelämässä. Tää koulu kirjaimellisesti lisää vuosia mun työkykyisyyteen, ja varmaan jopa ihan elinennusteeseen. Ja vaikuttaa mun läheisiinkin, varsinkin lasten hyvinvointiin. Esimerkki on paras keino opettaa oikeita elintapoja, joten..

Hakeutuessani kouluun toivoin kahta asiaa. Että työkkäri näkee koulutuksen edut ja tukee opintoja, jolloin päivittäinen eläminen helpottuu, ja että mulle myönnettäisiin opintoseteli opintomaksua helpottamaan. No, sain noista sen toisen toiveen. Työkkäri tukee, mikä on ihan mahtavaa. Mutta opintosetelit oli loppuneet. No, kekseliäänä likkana ajattelin kokeilla jos sosiaalitoimi näkisi näiden opintojen hyödyn myös, kun kerran työkkärissäkin nähtiin se miten ne tulevat mun itsenäistä pärjäämistä edistämään, ja hain ennaltaehkäisevää toimeentulotukea koulumaksuihin. Sitä ei myönnetty.

Nyt sitten tilanne on se, että pitkäaikaistyöttömänä mulla ei ole säästöjä, mulla ei ole mitään arvokasta omaisuutta jota voisin myydä, mulla ei ole muita tuloja kuin lapsien tuet (juuri pienemmiksi leikatut lapsilisät sekä elatusmaksut jotka aikas pitkälti menee lasten elämiseen) ja työttömyyspäiväraha. Ja mun pitäisi pystyä sekä kulkemaan 60 km päässä koulussa päivittäin, että maksaa koulusta. Maksu sinänsä ei musta ole edes suuri, se tuntuu isolta kertarytäkässä mutta kun ottaa huomioon mitä kaikkea se sisältää, on se lopulta aika kohtuuhintainen. Mutta näistä nykyisistä tuloista sen maksaminen on hyvin hankalaa.

No, koska koulun keskeyttäminen on se aivan viimeinen vaihtoehto. Ai miksi? No ensinnäkin siksi että mulla on valtava halu ja draivi tehdä tämä koulu nyt loppuun, koska olen keskeyttänyt liki kaiken elämässäni. Toisekseen siksi miten tärkeä se on mun ja lasten tulevaisuuden kannalta, ja kolmanneksi siksi että koska se on kirjattu mun työllitymissuunnitelmaan, jos keskeytän, joudun kolmen kuukauden karenssiin, ja toimeentulotuelle. Niin, siis se on tosiaan se aivan vihoviimeinen vaihtoehto, niin nyt niitä vaihtoehtoja ei taida olla kuin kaksi. Ja nekin osittain pitäisi limittää toisiinsa jos haluaisi oikeasti tulla toimeen taloudellisesti.

1. hanki osapäivätyö. Aika haasteellista kun on kolmen lapsen lähihuoltaja. Mutta tehtävissä JOS löytäisi työn jota voi tehdä pääasiassa arki-iltaisin, Lapset on jo niin isoja että hetken pärjäävät keskenään, ja tyttöjen isä kuitenkin pitää likkoja useampana iltana joten silloin voisi töitä tehdä. Olen jo laittanut pari kyselyä eteenpäin.

2. säästää kaikessa mahdollisessa. Aika haasteellista sekin, kun on jo pitkään elänyt hyvin pienillä tuloilla, joten kaikesta jo säästetään. Mutta nyt säästetään sitten vielä lisää. Mitään ylimääräistä ei osteta, yhtään ylimääräistä kilometriä ei ajeta autolla, kaikki ruoka tehdään itse mitä voidaan, Nyt tämä vuosien penninvenytys treenin tulos katsastetaan.

Jos jollain lukijalla tulee hienoja ajatuksia miten voi säästää lisää tai miten voisi tuloja kasvattaa vaikka aika on rajallinen, niin kommenttia vaan tulemaan. Kaiken avun ja ideat otan lämmöllä vastaan..

Pois mukavuusalueelta

Olen muuttunut todella paljon siitä millainen olin vielä juhannuksena 2013. Olen 18 kiloa kevyempi, asun eri paikkakunnalla, seurustelen aivan erilaisen ihmisen kanssa... Mutta suurin muutos on tapahtunut ajatusmaailmassa. Ei sitä tietenkään silloin tunnustanut kenellekään, vähiten itselleen, mutta nyt, jälkiviisaana, voin sanoa että lihoin niihin kiloihin mukavuudenhalun takia. Enkä tarkoita vain ruokaa tai liikkumattomuutta, vaan myös isompia, syvempiä asioita.

Olen nuoresta asti tehnyt sitä mikä on helppoa. Harrastin lapsesta asti lukemista koska se oli helppoa. Kirjoja sai kirjastoautosta ja se ei vaatinut rahaa eikä kuskaamista joten en joutunut vaatimaan vanhemmiltani mitään. Sitten harrastin ratsastusta koska se oli helppoa, isosiskon siivellä tallille, ja koska olin kohtuu lahjakas en joutunut haastamaan itseäni. Mutten myöskään vaatinut päästä tallille säännöllisesti tai useammin, koska se olisi jälleen vaatinut rahaa ja kuskaamista. Sitten harrastin kävelylenkkejä koiran kanssa, taas koska se oli helppoa eikä vaatinut rahaa eikä kuskaamista.

Menin lukioon koska se oli helppoa. Olisin oikeasti halunnut ypäjälle hevostenhoijaksi lukemaan, tai kakkosvaihtoehtona ammattikouluun lukemaan parturikampaajaksi, mutta äiti vastusti kotoa muuttoani, joten en lähtenyt tappelemaan, vaan menin kotipaikkakunnan lukioon. Tai tappelemaan, oikeastaan en edes sitten puhunut asiasta enempää. Annoin olla. Söin sitä mitä tarjottiin kotona tai koulussa. Tein kesätöinä ripari-isosen töitä koska sinne oli helppoa päästä ja työ sopi minulle, ja tuntui siten  helpolta ja mukavalta. Juurikaan siinä ei kyllä tienannut.

Ylioppilaskirjoituksista läpi pääseminen hälläväliä asenteella ei ollutkaan helppoa, joten valmistumiseni venyi. Kirjoitin silti kohtuullisen hyvät paperit, lukematta. Aloin seurustella ensimmäisen aviomieheni kanssa koska se oli helppoa, ja menimme naimisiin koska se oli helpompaa kuin olla menemättä. Opiskelin merkonomiksi koska kouluun oli helppoa päästä. Sain pojan koska tulin helposti raskaaksi. Erosin koska elämä ei sen miehen kanssa ollutkaan helppoa ja kivaa (no kärjistän nyt aika raskaasti, enkä tosiaankaan kadu eroa, mutta noin periaatteessa). Muutin lähemmäs äitiäni koska se oli helppoa. Ensimmäinen asia jonka tein vaikka se ei ollut kovin helppoa, oli haku ammattikorkeakouluun. Hain lukemaan sosionomiksi koska se ihan todella kiinnosti. Tapasin seuraavan aviomieheni jonka kanssa olin 8 vuotta. Sain kaksi lasta. Tein asioita puolivillaisesti ja vähän sinnepäin ja kaikki jäi kesken, oli kyseessä sitten harrastus, opinnot tai työt. Hetken tein sitä mitä todella halusin, pidin tallia, opiskelin hevoshierojaksi ja hoisin lapsia siinä sivussa kotona. Mutta sitten tuli avioero ja rahat oli miinuksella, joten siihen päättyi se elämä. Sekään ei enää ollut helppoa. Olisin voinut taistella pitääkseni sen unelman. Mutta annoin sen mennä.

Ainoa pysyvä asia elämässäni on lapset. Ja pitkään hevosharrastus, joka kuitenkin päättyi rahan puutteeseen.

Ja sitten tajusin painavani 103 kiloa. Ja olevani miehen kanssa joka suorastaan halusi minun painavan vieläkin enemmän. Ja päätin että ei kiitos. Vieläkin laskettelin vähän siitä mistä oli helppoa mennä, kunnes tapasin Jarnon. Ja sitten Jarno tappoi itsensä. Siihen loppui sitten se elämän helppous. Se on muuttanut mua paljon, tai ei niinkään se että löysin hänet hirressä, vaan se miten olen asiaa käsitellyt, ja miten eritavoin koen elämän nykyään.

On pakko irrota mukavuusalueelta, jos tahtoo elämäänsä muutoksia. Jos haluaa ettei elämä jatku samanlaisena kuin ennen, on tehtävä jotain eritavalla kuin ennen. On syötävä ja liikuttava eritavoin, mutta sen oivaltaminen on paljon syvemmällä tasolla. On ymmärrettävä itseään, ja kannnustettava tekemään asiat erilailla. Ei saa pelätä epäonnistumista niin paljon ettei edes yritä tavoitella sitä mitä oikeasti haluaa. On lakattava häpeämästä. Jos haluaa olla aktiivinen ja terve, hoikka ihminen, on alettava käyttäytyä kuin aktiivinen, terve ja hoikka ihminen. On unohdettava sittenkun-ajattelu. On elettävä hetkessä. On uskallettava haaveilla, ja tähdättävä korkealle, enkä puhu nyt mistään painotavoitteista, vaan isommista, elämään liittyvistä tavoitteista. On uskallettava tehdä töitä sen eteen mitä haluaa, ja uskottava että se on mahdollista saavuttaa. Siten ympäröi itsensä ihmisillä ja asoilla jotka auttavat elämänmuutoksessa, sen sijaan että pysyisi niissä olosuhteissa jotka aiemmin ovat johtaneet passiivisuuteen ja epäonnistumiseen.

Olen vihdoin alkanut haaveilla ja haastaa itseäni. On vielä pitkä matka siihen että teen sen kunnolla, mutta olen matkalla. Olen opiskelemassa alaa joka ei todellakaan ole helppoa (ei opinnot sisällöltään, eikä niiden toteuttaminen tällä budjetilla) minulla on tavoitteita joihin ei ole helppoa päästä, mutta joihin uskon, ja minulla on haaveita ja unelmia jotka liittyvät tulevaisuuteen, ja jopa uskon että voin saavuttaa ne. Muutos on aika huima. Sen tuntee. Ja varmasti myös näkee.

Nopeaa toimintaa!

En ole edes vielä ehtinyt palauttaa ruokapäiväkirjaani, kun jo sain uudet ohjeet syömisiini. Minun tämä epävirallinen personal trainerini on siis miesystäväni, jolla kokemusta näistä asoista on paljon enemmän kuin itselläni, ja olemme jo pitkään jutelleet tästä projektistani. Hän on siis ollut luonani nämä joulun ajan pyhät ja vapaat, ja siten päässyt seuraamaan meikäläisen ruokailua ihan vierestä. Okei, joulu on ehkä vähän huono aika seurailla saadakseen rehellistä kuvaa siitä miten arkena syön (hehe, kinkku ei ole ainoa porsas silloin!) mutta tottahan hänelle on muodostunut meidän perheen arjesta ja rutiineista jo melko selkeä kuva syksyn mittaan muutenkin. Ja kun itse olen tuskastellut hänelle kun en saa aikaiseksi ja paino vaan junnaa koska en saa aikaiseksi, niin hän sitten kovin kohteliaasti ja varoen ehdotti että jos tahdon apua niin sitä olisi kyllä tarjolla. Tottahan minä otan kaiken mahdollisen avun vastaan, tyhmäähän se olisi hänen tietotaitonsa jättää hyödyntämättä.

Harhauduinpas asiasta. Niin se ruokavalio. Se näytti ensilukaisulta melko selkeältä ja helpolta noudattaa, ja siltä että saan syödä aikas paljon. Mikä tietysti on varsin mahtava juttu, koska itse en usko mihinkään kitukuureihin. Haluan syödä, olla terve ja jaksaa, ja kitukuurilla ei vaan tule riittävästi energiaa että nuo kaikki kolme toteutuisivat. Tasapainoinen, ei mikään hurjan paljon hiilareita rajoittava, mutta kuitenkin selvästi matalemmille hiilareille kallistuva, ihan kuten salaa toivoinkin, ja meikäläisen ultimate herkku, avokado ujutettu mukaan. Ihan parhautta se. Salaattia ja kasviksia pitäisi syödä joka aterialla niin paljon että nälkä varmana lähtee, siis kaiken muun listatun lisäksi. Pitänee suunnata ruokakauppaan...

Kaiken kaikkiaan vaikuttaa erittäin hyvältä, ja nyt kun kokeilen miten se sujuu niin sitten voidaan viilata sitä suuntaan tai toiseen mahdollisuuksien mukaan. Jee!

Muitakin painonhallintaa edistäviä muutoksia on elämässä edessä. Kyllästyin vihdoin tähän byrokratiaviidakkoon ja päätin mennä opiskelemaan. Olen jo valmiiksi persaukinen joten 5 kk teho-opintopätkä ei meidän tuloja juuri enää huonommiksi voi saada. Ja saanpahan opiskella aihetta joka on minulle tärkeä ja josta olen oikeasti todella kiinnostunut. Minut valittiin opiskelijaksi fysioterapian, hieronnan ja liikunnan linjalle. Odotan kauhun sekaisella innolla, koulu alkaa keskiviikkona. Opinnot sisältävät hieronnan perusteiden lisäksi anatomiaa, ravitsemustiedettä, ensiapukurssin jne. Käydään läpi eri lajeja sekä niiden ohjausta, joten liikuntaakin tulen saamaan mukavasti! Täysillä aion heittäytyä mukaan ja imeä jokaisen tiedonmurusen itseeni tulevaisuuden varalta. Toivonmukaan kun toukokuun lopulla saan todistukseni, olen terveempi, hoikempi ja valmis kohtaamaan uusia haasteita.

Elämä (ja paino) junnaa paikoillaan

Tänään on sellainen päivä että on hankala pysyä positiivisena. On lamauttavaa olla työtön, ilman mitään toiveita työpaikasta tai koulutuksesta. Opinnot odottaa että työkkäri suostuu jälleen tukemaan, byrokratia estää koulunpenkille palaamisen ennen ensi maaliskuuta. Ainakaan samalle alalle. Ja alanvaihdossa ei ole mitään järkeä, kun opintoja on jäljellä muutama hassu kuukausi. Tosin valmistuminen venyy jokatapauksessa kun ei voi nyt opiskella. Ärsyttää. Opintotuella opiskelu kolmen lapsen lähihuoltajalle on aivan kuolleena syntynyt ajatus. Tosin juuri nyt kyllä tuntuu siltä että olisi pitänyt vain valita se vaihtoehto, Kituuttaminen koulussa olisi sentään mielekkäämpää kuin kituuttaminen kotona.

Lisäksi opinnot jotka odottavat ovat kaupallista alaa, jolle en usko edes suuntautuvani. Entistäkin enemmän kiinnostaa terveys ja hyvinvointi, hieronta ja liikunta. Kun sen merkityksen kokee omassa elämässään niin suuresti (vaikka juuri nyt se merkitys on taas jossain hukassa ajatuksista) niin oppii tajuamaan miten isoja asioita ravinto ja liikunta on. Hierontahan minulla onkin aina ollut mielenkiinnon kohteina, olen sitä opiskellutkin, tosin hevoshierontaa, en ihmisten.

Ja juu, se painokin junnaa. Tuntuu olevan suoraan sidoksissa omaan mielialaan, kun on ankeaa ja harmaata mielessä, ei painonpudotus onnistu. Syön väärin enkä liiku. Kyllä mä sen tiedän. Mutta mistä taas motivaatio??